Kritiikin pii­ris­sä self-hel­piä ei huo­ma­ta juu­ri lain­kaan, vaik­ka sen lon­ke­rot ulot­tu­vat joka puo­lel­le kir­jal­li­suu­den ken­täl­lä. Kriittinen, sup­pea kat­saus vuo­den 2020 itsea­vun kir­joon pal­jas­taa, että uusi kir­jal­li­suus­la­ji­hy­bri­di on syn­ty­nyt.

*

Pelkäs­tään kir­jal­li­suus­kri­tiik­kiä seu­raa­mal­la tus­kin huo­mai­si, että aikam­me kes­kei­sin kir­jal­li­suu­den­la­ji on self-help. Kustantamoissa asia on kyl­lä huo­mat­tu – kaup­pa se on, joka kan­nat­taa – mut­ta kau­no­kir­jal­li­suu­teen ver­rat­tu­na alan oppail­le suo­tu toi­mi­tuk­sel­li­nen huo­mio vai­kut­taa ole­mat­to­mal­ta. Esimerkiksi Gummeruksen jul­kai­se­mat filo­so­fi, tut­ki­ja Frank Martelan Elämän tar­koi­tus ja blog­gaa­ja, toi­mit­ta­ja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsy­nyt eivät taa­tus­ti ole kul­ke­neet sii­tä toi­mi­tuk­sel­li­ses­ta myl­lys­tä, jos­sa jau­het­tiin vii­me vuo­den Finlandia-voit­ta­ja, Anni Kytömäen Margarita.

Suomenkielisen Martelan englan­nin­kie­li­ses­tä teok­ses­ta on jul­kais­tu hui­tais­tun oloi­nen suo­men­nos ja Kolun on sal­lit­tu venyt­tää kolum­nis­tin drai­vil­la tuo­tet­tua teks­tiä pit­käl­le yli sen pis­teen, jos­sa mie­le­käs sanot­ta­va lop­puu. Tämä on sää­li, kos­ka molem­mil­la kir­joil­la on aja­tus­a­pua kai­paa­val­le luki­jal­le pal­jon annet­ta­vaa ja kir­kas kär­ki. Martelalla tämä liit­tyy asian­tun­te­muk­seen onnel­li­suus­tut­ki­muk­sen ja käy­tän­nöl­li­sen filo­so­fian paris­sa, Kolulla taas näke­myk­seen ja samas­tut­ta­vaan ker­to­muk­seen sii­tä, mihin ”pär­jää­mi­sen” eetos voi jäl­ki­ka­pi­ta­lis­ti­sen tie­to­työ­läi­sen joh­taa.

Oma ammat­ti­kun­ta­ni ei suin­kaan ole syy­tön teos­ten laa­tus­tan­dar­dei­hin. Koska oma-avus­tus­ta ei näh­dä var­tee­no­tet­ta­van kir­jal­li­suu­den pii­riin kuu­lu­va­na ilmiö­nä, jää se vail­le kriit­tis­tä vas­taan­ot­toa, ja näin kus­tan­ta­mois­sa­kin syn­tyy kuva, että lajin kans­sa voi pääs­tä hel­pol­la. Kunhan teok­ses­sa on tart­tu­via, ”se on just noin!” -efek­tin aiheut­ta­via elä­mä­noh­jei­ta, joi­ta voi hel­pos­ti jakaa somes­sa kirjan kuvan kans­sa, on sisäl­lön vii­meis­te­ly tois­si­jais­ta.

Samalla, kun minäe­hos­tus­ta ei ote­ta vaka­vas­ti, sen vai­ku­tus kui­ten­kin näkyy lähes kai­kis­sa kir­jal­li­suu­den­la­jeis­sa. Kolun kir­ja voi­si ker­to­mus­ke­hyk­sen­sä puo­les­ta olla myös auto­fik­tio­ta – tie­to­työ­läi­sen moni­ta­hoi­nen oirei­lu meriit­tiyh­teis­kun­nas­sa on ollut lajin kes­kei­nen aihe. Autofiktiosta puhut­taes­sa usein ote­taan esil­le lajin pit­kä his­to­ria tai sit­ten mil­le­ni­aa­lien ahdis­tus tai muu yhteis­kun­nal­li­nen taus­ta, har­voin taas oman aika­kau­den kir­jal­li­sia vai­kut­ti­mia.

Läpi 2000-luvun pai­su­nut minä­apu­buu­mi on var­sin ilmei­nen taus­ta minä­ker­to­mus­ten nousul­le kau­no­kir­jal­li­suu­des­sa. Kriitikot puo­les­taan ovat tuhah­del­len kävel­leet kir­ja­kau­pan pai­su­vien psy­ko­lo­gia­hyl­ly­jen ohi.

Eräät teki­jät jopa jul­kai­se­vat minä­help­piä ilmei­se­nä pari­na kau­no­kir­jal­li­sil­le teok­sil­leen. Erikoinen esi­merk­ki on haus­kal­la ja kos­ket­ta­val­la Sata kir­jet­tä kuol­leel­le äidil­le -teok­sel­la (2019) deby­toi­neen yhtei­sö­tai­tei­li­ja Meiju Niskalan Kun syvään hen­git­tä­mi­nen ei rii­tä (2020). Teos koos­tuu irro­tet­ta­vis­ta, väri­te­tyis­tä ja yksi­puo­li­sis­ta pah­vi­kor­teis­ta ja tekee var­mas­ti jon­kin­lai­sen ennä­tyk­sen teok­sen hin­ta per kir­joi­tus­merk­ki -astei­kol­la, jol­la Saarikosken mini­ma­lis­tis­ta En soi­si sen päät­ty­vän -runo­ko­koel­maa (1968) aikoi­naan ilta­päi­vä­leh­des­sä mit­tail­tiin. Niskalan plä­jäys on kui­ten­kin äärio­hut myös sisäl­löl­li­ses­ti: ainoa tapa moti­voi­da ”Painan jalat lujas­ti maa­han” -tyyp­pis­ten fraa­sien tui­jot­ta­mis­ta kirjan sivuil­ta on tode­ta tyy­nes­ti, että kli­seet toi­mi­vat, eivät ne muu­ten kli­sei­tä oli­si­kaan.

Oma-avus­ta on itse asias­sa tul­lut niin kes­keis­tä, että menes­ty­neim­mät opas­kir­jat kes­kit­ty­vät oman lajin­sa kri­tiik­kiin. Harrastajien kes­kuu­des­sa on kas­va­vaa väsy­mys­tä ja kehit­ty­mi­sen suo­ri­tus­pai­nei­ta, jon­ka vii­sas avus­tus­kir­jai­li­ja osaa kapi­ta­li­soi­da. Kun ihmi­ses­tä ei yllät­täen tul­lut­kaan parem­paa hänen luet­tu­aan ja toteu­tet­tu­aan koh­ta koh­dal­ta ”Kymmenen kons­tia parem­mak­si ihmi­sek­si”, on hais­tet­tu mark­ki­na­ra­ko kir­joil­le, jot­ka kehot­ta­vat ihmis­tä ole­maan yrit­tä­mät­tä lii­ko­ja. Mainitut Kolun ja Martelan menes­tys­teok­set sujah­ta­vat tähän rakoon.

Elämän tar­koi­tus (suom. Laura Jänisniemi) on kom­pak­ti täs­mä­tuo­te yli­sy­väl­li­siä poh­ti­van yli­op­pi­laan lah­ja­pa­ket­tiin. Otsikkonsa ohel­la teos käsit­te­lee eten­kin kysy­mys­tä onnel­li­suu­des­ta, johon Martela on tut­ki­ja­na­kin eri­kois­tu­nut. Pääpaino kir­jas­sa on havain­nol­la, että onni on sivu­tuo­te, joka syn­tyy mie­lek­käi­den valin­to­jen, tois­ten aut­ta­mi­sen ja mer­ki­tyk­sel­lis­ten koke­mus­ten kaut­ta. Itsetarkoituksena sitä sen sijaan saa jah­da­ta uni­ver­su­min rajoil­le kos­kaan tavoit­ta­mat­ta.

Martela ker­too vakuut­ta­vas­ti tari­nan ”elä­män tar­koi­tuk­ses­ta”, joka osoit­tau­tuu kysy­myk­se­nä huo­mat­ta­vas­ti vähem­män ikiai­kai­sek­si kuin olem­me luul­leet. Kysymys yhdis­tyy luon­non­tie­teen voit­to­kul­kuun ja sitä seu­ran­nee­seen ”lumouk­sen haih­tu­mi­seen” – ihmi­nen ei ollut­kaan pää­pe­lu­ri suu­res­sa kos­mi­ses­sa suun­ni­tel­mas­sa, vaan hyvin peri­fee­ri­nen sää­tä­jä uni­ver­su­min reu­na­mil­la. Nykytieteen valos­sa tosin tämän­kin käsi­tyk­sen voi kyseen­alais­taa: on mah­dol­lis­ta argu­men­toi­da, että tie­toi­suu­den roo­li uni­ver­su­mis­sa on kes­kei­nen, vaik­ka aihees­ta ei riit­tä­väs­ti tie­de­tä­kään.

Martela todis­taa, että eni­ten tie­to­kä­si­tyk­siim­me vai­kut­ta­neel­le hen­ki­löl­le kysy­mys elä­män tar­koi­tuk­ses­ta oli­si ollut täy­sin absur­di. Aristoteles (384−322 eaa.) eli vakaas­ti lumouk­sen puo­lel­la maa­il­mas­sa, jos­sa kos­mi­nen tar­koi­tus oli taat­tu kuin kan­sa­ne­lä­ke hyvin­voin­ti­val­tios­sa. Martelan mukaan moder­nis­ta puut­tu­vat vas­taa­vat takeet, mikä tekee ole­mi­sen perus­ko­ke­muk­ses­ta absur­din. Silti juu­ri elä­män tar­koi­tuk­sen kysy­mi­nen on help­po korot­taa vaka­vuu­den takeek­si, vaik­ka kli­see­mit­ta­ri vilk­kui­si punai­sel­la.

Kysymykseen vas­taa­mi­nen jää Martelaltakin alku­te­ki­jöi­hin. Luultavasti koko­nais­val­tai­nen yri­tys vaa­ti­si jon­kin­lai­sen hei­deg­ge­ri­lai­sen vii­te­ke­hyk­sen, joka oli­si vuo­ros­taan pilan­nut lajin help­po­lu­kui­suu­den vaa­teen. Martela pää­tyy pilk­ko­maan tar­koi­tuk­sen osiin­sa, jol­loin vas­tauk­sek­si tulee mer­ki­tyk­sel­li­syy­den koke­mus. Ihmetyttämään sil­ti jää: eikö elä­män­sä mer­ki­tyk­sel­li­sek­si koke­va ihmi­nen voi edel­leen vaka­vis­saan etsiä elä­män tar­koi­tus­ta? Näiden kah­den samais­ta­mi­nen arki­päi­väis­tää koko kysy­myk­se­na­set­te­lun.

Elämän tar­koi­tus on suo­men­net­tu ihan asial­li­ses­ti, mut­ta hie­man ihme­tyt­tää, mik­si suo­mek­si­kin kir­joit­ta­va teki­jä ei ole voi­nut toteut­taa suo­men­kie­lis­tä lai­tos­ta itse. Kohottavaksi tar­koi­tet­tu, luki­jaa ystä­väl­li­ses­ti puhut­te­le­va ja kädes­tä pitäen opas­ta­va tyy­li­la­ji tun­tuu suo­mek­si teen­näi­sel­tä: ”Mitä iki­nä teet­kin, sen ei tar­vit­se olla moni­mut­kais­ta. Tilaisuuksia mer­ki­tyk­sel­li­siin tekoi­hin on run­saas­ti, jos vain pidät sil­mä­si auki.” Lisäksi tie­tyt taa­jaan tois­tu­vat pit­käh­köt ter­mit, kuten ”tai­tu­ruus” (englan­nik­si ilmei­ses­ti mas­te­ring) ja mer­ki­tyk­sel­li­syys (mea­ning­ful­ness) ovat köm­pe­lön elä­mä­noh­je­proo­san tae. Tyylistään ihail­tu­ja alan ikiklas­sik­ko­ja, kuten Martelankin refe­roi­maa Senecaa, ei täl­lä saa­vu­te­ta: ”Taituruudessa ja erin­omai­suu­des­sa on jo sinän­sä tiet­tyä sisä­syn­tyis­tä mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä.”

Kuitenkin filo­so­fian his­to­rias­ta tie­tyl­lä tark­kuu­del­la pon­nis­ta­va, nyky­tut­ki­mus­ta­kin tun­te­va help­self­fi on var­sin ter­ve­tul­lut näky. Vastauksia janoa­val­le lajin ystä­väl­le ei sil­ti ole itses­tään sel­vää, että tämä lähes­ty­mis­ta­pa toi­mii par­hai­ten.

Kiinnostavan vas­ta­pa­rin Martelalle tar­jo­aa Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun ehkä ”läpäl­lä” oma-apu­na mark­ki­noi­tu Mikä libe­ra­lis­mia vai­vaa. Kirja väit­tää jul­ki­lausut­tu­jen arvo­jen tasol­la toi­mi­van  ”pin­ta­li­be­ra­lis­min” sijas­ta tar­kas­te­le­van­sa ”syvä­li­be­ra­lis­mia”, nii­tä tie­dos­ta­mat­to­mia käy­tän­tö­jä, jot­ka teke­vät meis­tä kapi­ta­lis­min kuu­liai­sia sub­jek­te­ja. Teos on samal­la taval­la kiin­nos­tu­nut nykyih­mi­sen tilan­teen aate­his­to­rial­li­ses­ta taus­tas­ta kuin Martelan kir­ja, ja sel­vit­tää sitä yhtä havain­nol­li­ses­ti. Referoitu filo­so­fi­nen kir­jal­li­suus vain on aivan eri koris­ta: Martelalla eksis­ten­tia­lis­ti­nen tra­di­tio joten­kin naii­vis­ti ymmär­ret­ty­nä, ilman loik­kia talou­teen tai poli­tiik­kaan, Lahtisella ja Purokurulla puo­les­taan marxi­lai­nen perin­ne. Siinä mis­sä Martelalle tie­teen voit­to­kul­ku on kuin jokin puh­taan, lap­sen­mie­li­sen ute­liai­suu­den tulos, jol­la on vaka­via eksis­ten­ti­aa­li­sia seu­rauk­sia, Lahtinen ja Purokuru sukel­ta­vat talou­del­li­siin suh­tei­siin tie­teen, kapi­ta­lis­min ja nii­den tuot­ta­man ”libe­raa­lin” maa­il­man­kat­so­muk­sen taus­tal­la.

Self-help on monin tavoin kyt­kök­sis­sä kapi­ta­lis­ti­seen talou­teen, voi­ton mak­si­moin­tiin ja sen työn­te­ki­jäl­le aset­ta­miin vaa­ti­muk­siin, mut­ta sen kir­joit­ta­mat­to­miin sään­töi­hin kuu­luu, että tätä taus­taa ei ole hyvä mai­ni­ta. Purokuru ja Lahtinen rik­ko­vat tämän sään­nön, mut­ta itse­ko­hos­tuk­sen kon­teks­tis­sa luet­tu­na eli alan oppaa­na kir­ja jää sil­ti epä­tyy­dyt­tä­väk­si. Syväliberalismi ja oman käyt­täy­ty­mi­sen tar­kas­te­lu jää­vät irral­lis­ten heit­to­jen tasol­le: jos vaik­ka­pa käy­tän jos­kus sanaa ”pari­suh­de­mark­ki­nat”, tämä ehkä ker­too jotain mark­ki­naus­kon levin­nei­syy­des­tä yhteis­kun­nas­sa, mut­ta tus­kin mitään kovin kiin­nos­ta­vaa. Kirja on siis epä­on­nis­tu­nut itsea­vus­tuso­pas, mut­ta onnis­tu­nut kriit­ti­nen joh­da­tus libe­ra­lis­miin.

Kolun Korkeintaan vähän väsy­nyt puo­les­taan tar­jo­aa vali­koi­man mie­tel­mik­si abstra­hoi­tu­ja oma­koh­tai­sia bur­nout- ja toi­pu­mi­sa­nek­doot­te­ja, ryy­di­tet­ty­nä leh­tiar­tik­ke­leis­ta ja tie­to­kir­jois­ta poi­mi­tuil­la lisä­huo­mioil­la. Teksteissä on pape­ri­no­hut his­to­ria­kä­si­tys, jos­sa men­nei­syy­des­tä vit­sail­laan täl­lä tark­kuu­del­la: ”Luolamiesten piti suo­rit­taa mar­jan­poi­min­taa ja dodon­met­säs­tys­tä pysyäk­seen hen­gis­sä.” (s. 31)

Erityisesti teok­sen löy­sem­mäl­lä lop­pu­puo­lis­kol­la Kolu jaot­te­lee omaa elä­mään­sä well­ness-haas­tat­te­luis­ta tutul­la astei­kol­la ”ennen – jäl­keen”: ennen hän suo­rit­ti, nyt taas ymmär­tää, että suo­rit­ta­mi­nen ei joh­da onneen. Lisäksi elä­mää kehys­tä­vät bur­nou­tit: nume­ro yksi, kak­si ja kol­me. Kertomuksen sau­mat repei­le­vät siel­lä tääl­lä: Kolu esi­mer­kik­si ker­too osaa­van­sa nyky­ään pitää rajois­taan ja työ­ajois­taan kiin­ni. Silti ”pari viik­koa sit­ten” (s. 326) hän huo­ma­si työs­ken­nel­leen­sä kuu­kau­den päi­vät put­keen ilman vapaa­päi­viä sil­lä seu­rauk­sel­la, että ei enää pääs­syt sän­gys­tä ylös.

Kolu kri­ti­soi sosi­aa­lis­ta medi­aa epä­rea­lis­ti­sen ihmis­ku­van aset­ta­mi­ses­ta ja ainai­sen tyy­ty­mät­tö­myy­den liet­so­mi­ses­ta, mut­ta hänen oma kir­jan­sa on kuin 400-sivui­nen kolum­ni, jon­ka jokai­sel­ta sivul­ta löy­tyy lisää nase­van tun­tuis­ta some­ka­na­van täy­tet­tä. Toki niis­sä kri­ti­soi­daan esi­mer­kik­si poik­keus­yk­si­löi­tä jalus­tal­le nos­ta­via käy­tän­tö­jä, tähän tyy­liin: ”Ja jokai­nen meis­tä käy ves­sas­sa. (Jopa Beyoncé.)”

Kirjan yti­mes­sä on sil­ti kun­nioi­tet­ta­va pyr­ki­mys havai­ta itses­sään ja ympä­ril­lään ainai­sen kehit­tä­mi­sen sijaan asioi­ta, joi­hin on jo tyy­ty­väi­nen. ”Aloin kysyä itsel­tä­ni uuden­lai­sen kysy­myk­sen: Mitä teki­sin samal­la taval­la, vaik­ka voit­tai­sin lotos­sa?” (s. 218) Teoksesta on sel­väs­ti ollut huo­mat­ta­van pal­jon apua monil­le pär­jää­mis­syndroo­man kans­sa pär­jäi­le­vil­le, kun taas luki­jat, joil­la ei ole ollut pakon­omais­ta tar­vet­ta koko ajan luo­da nah­kaan­sa, ovat usein ihme­tel­leet kirjan suo­sio­ta.

Kysyntää tämän­kal­tai­sel­le kir­jal­le on todel­la ollut, ja se on löy­tä­nyt koh­de­ryh­män­sä erin­omai­ses­ti, joten self­help­pauk­sen kes­kei­sim­mät kri­tee­rit on täy­tet­ty. Lajia ei kri­tii­kis­sä ole mie­le­käs­tä erot­taa täs­tä hyvin käy­tän­nöl­li­ses­tä ulot­tu­vuu­des­ta, vaik­ka Kolun kir­ja pyö­rii­kin osak­si auto­fik­tion ja asia­pi­toi­sem­man tie­to­kir­jal­li­suu­den väli­sel­lä alu­eel­la – muo­dos­tu­va gen­re­hy­bri­di on aidos­ti mie­len­kiin­toi­nen. Tietoulottuvuus on pai­koin mie­len­kiin­tois­ta englan­nin­kie­li­ses­sä laa­tu­me­dias­sa aiheen ympä­ril­lä käy­dyn kes­kus­te­lun refe­roin­tia. Milleniaalien talous­ti­lan­teen syvem­pien taus­to­jen ja eri mai­den työ­kult­tuu­rien väli­sen eron ana­ly­soin­tiin rah­keet eivät rii­tä, vaik­ka pai­koin mai­ni­taan ”jäl­ki­ka­pi­ta­lis­min” kal­tai­sia ter­me­jä. Näkökulmaksi jää koke­mus­to­dis­tus, joka on sinäl­lään arvo­kas. Tässä lajis­sa se myös riit­tää yllät­tä­vän pit­käl­le.

Minäavustus on nyky­ään myös kau­no­kir­jal­li­suut­ta, mut­ta uskon, että tämä laji­hy­bri­di on vas­ta alus­sa ja sen kau­neim­mat (tai kau­heim­mat) hedel­mät kor­jaa­mat­ta. Autofiktio lie­nee vas­ta alkua, sil­lä seu­raa­vak­si on luvas­sa suu­ri, kau­nis, kou­kut­ta­va ja hyvin kir­joi­tet­tu 2020-luvun bil­dungs­ro­maa­ni. 2000-lukui­nen Wilhelm Meisterin oppi­vuo­det, san­ka­rin mat­ka itse­tun­te­muk­seen, on ollut pit­kään kir­joit­ta­mat­ta, vaik­ka opas­ma­te­ri­aa­lia toti­ses­ti riit­tää.

Fiktiossa on jo lii­an pit­kään kää­riy­dyt­ty sotat­rau­mo­jen vilt­tiin ja uskot­tu, että ihmi­set eivät kehi­ty. Omaehostus ei jaa tätä kyy­nis­tä maa­il­man­ku­vaa, joka lie­nee tuo­mit­tu häviä­mään. Tieteelliset tut­ki­muk­set ovat vii­me aikoi­na valais­seet aivo­jen plas­ti­suu­den kal­tai­sia aihei­ta, joi­den valos­sa ihmis­pe­dot voi­vat hyvin­kin oppia parem­mil­le tavoil­le. Lukijat kes­ki­mää­rin halua­vat uskoa, että kir­jal­li­suu­den luke­mi­nen on kehit­tä­vää ja hyö­dyl­lis­tä – mik­si muu­ten lukea? Kirjallisten kyy­ni­koi­den oli­si paras kehi­tel­lä oma vas­taus pian, jos aiko­vat pelas­taa nah­kan­sa.

---

Lue lisää self-hel­pis­tä: Aki Petteri Lehtisen oma-apu­kriit­ti­nen essee Älä lue tätä! on jul­kais­tu elo­kuus­sa 2019.