“Sutisella on erin­omai­sen var­ma ote, jol­la hän poi­mii esiin vähem­män luet­tu­ja klas­si­koi­ta, sekä mat­ka­kir­jai­li­jal­le vält­tä­mä­tön tark­ka ja erit­te­le­vä sil­mä.” – Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Hyvännäkijä (nro 42).

*

Sivu­pol­ku­ja on kokoel­ma mat­ko­ja, jois­sa lomit­tu­vat kir­jo­jen sivut ja tosie­lä­män juna-ase­mat, sora­tiet ja suur­kau­pun­git. Ville-Juhani Sutinen lukee klas­si­koi­ta ja mat­kus­taa kon­kreet­ti­ses­ti nii­den tapah­tu­ma­pai­koil­le. Hän kul­kee Dostojevskin peräs­sä Pietariin, etsii Virginia Woolfin päi­vä­kä­ve­lyi­den mai­se­mia Sussexin maa­seu­dul­ta ja jäl­jit­tää August Strindbergin maan­tie­det­tä, joka jakau­tuu kihi­se­vään Tukholmaan ja karuun saa­ris­toon.

Paikan ja kir­jal­li­suu­den suh­de on pait­si monen luki­jaih­mi­sen myös tämän­het­ki­sen kir­jal­li­suu­den­tut­ki­muk­sen kiin­nos­tuk­sen koh­de. Sivupolkuja alkaa­kin kat­sauk­sel­la huma­nis­ti­sis­sa tie­teis­sä tapah­tu­nee­seen niin kut­sut­tuun tilal­li­seen kään­tee­seen, eli mur­rok­seen, jon­ka myö­tä tilas­ta ja pai­kas­ta on tul­lut entis­tä tär­keäm­piä tar­kas­te­lun koh­tei­ta ja ana­lyy­sin väli­nei­tä. Edellä mai­ni­tun ohel­la poh­jus­tus esit­te­lee luki­jal­le aja­tuk­sen sii­tä, kuin­ka kes­kei­nen roo­li tie­tyl­lä tapah­tu­ma­pai­kal­la voi olla koko­nai­sil­le kir­jal­li­suu­den laji­tyy­peil­le, ja huo­maut­taa, että kir­jal­li­nen turis­mi on yksi var­hai­sim­mis­ta vapaa-ajan mat­kai­lun muo­dois­ta.

Sivupoluista voi­si sanoa pal­jon­kin, hyvää ja huo­noa. Aloitetaan hyväs­tä: Teoksessa ääneen pää­see into­hi­moi­nen ja osaa­va luki­ja sekä hie­no­vi­rei­ses­ti koke­muk­si­aan erit­te­le­vä mat­kaa­ja. Lopputulosta on yksin­ker­tai­ses­ti ilo lukea. Bruno Schulzin koti­kau­pun­gis­ta, Ukrainan Drohobytšista kir­joit­taes­saan Sutinen tote­aa, että sosia­lis­min vuo­det ”säi­löi­vät täl­lai­set pik­ku­kau­pun­git kuin laa­va Pompeijin” (s. 89). Vastaavia oival­luk­sia löy­tyy teok­ses­ta pal­jon.

Kirjan haus­kim­piin ret­kiin kuu­luu juna­mat­ka, joka teh­dään Venedikt Jerofejevin teok­sen Moskova-Petuški (1973) askel­merk­kien mukaan. Matkakertomuksen muo­toon puet­tu essee Jerofejevin samiz­dat-klas­si­kos­ta on her­kul­li­nen kuvaus sii­tä, mil­lai­sia muo­to­ja kir­jal­li­nen maan­tie­de omak­sui kuva­tes­saan Neuvostoliiton hah­mot­to­muut­ta ja kom­mu­nis­ti­sen jär­jes­tel­män absur­diut­ta. Teoksen pää­hen­ki­lö Venitška on viet­tä­nyt yön ryy­pä­ten ja har­hail­len ympä­ri Moskovaa. Päähenkilön levot­to­muu­del­la on syy; hän pyr­kii koh­ti Kremliä kos­kaan sin­ne pää­se­mät­tä, eksyy ja ereh­tyy ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. Epäonnistuneen Kremlin-vael­luk­sen jäl­keen Venitška astuu pai­kal­lis­ju­naan ja läh­tee koh­ti Petuškia, jos­sa hänen rakas­tet­tun­sa odot­taa.

Sutinen ker­too oival­ta­vas­ti: ”Matka ei ole Moskova-Petuškissa vain kul­kua pis­tees­tä A pis­tee­seen B, vaan lii­ke on myös kasau­tu­vaa. Venitškan otta­mat ryy­pyt eivät ase­mien lail­la tule vas­taan ja jää taak­se, vaan teke­vät hänet yhä juo­pu­neem­mak­si romaa­nin lop­pua koh­den. Jerojefev löy­tää näin aivan uuden­lai­sen tavan kuva­ta ete­ne­mis­tä yhte­nä kumu­laa­tion muo­to­na.” Päähenkilön tavoit­te­le­ma onne­la, Petuški, jää yhtä saa­vut­ta­mat­to­mak­si kuin etsi­jään­sä väis­tä­vä Kreml.

Moskovaan saa­pu­nut Sutinen seu­raa kir­jal­lis­ta esi­ku­vaan­sa Petuškin-junaan. Lopputuloksena on vähäe­lei­sen absur­di reis­su: Sutinen jää ymmäl­lään seu­raa­maan mui­den mat­kus­ta­jien jouk­ko­pa­koa junan­vau­nus­ta – lipun­tar­kas­ta­ja on astu­nut kyy­tiin – ja pää­tyy peril­le pääs­ty­ään kinaa­maan käy­mä­län kas­sa­rou­van kans­sa.

Teoksen heik­kou­dek­si voi­daan lukea yli­mal­kai­suus, jol­la se suh­tau­tuu kir­jal­li­suu­den ja pai­kan väli­seen suh­tee­seen. Sutinen viit­taa teok­ses­saan useas­ti Bertrand Westphalin lan­see­raa­maan geo­kri­tiik­kiin, joka yhdis­te­lee maan­tie­teen ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­muk­sen näkö­kul­mia, ja nime­ää lopul­ta oman otteen­sa ”paik­ko­jen bio­gra­fis­mik­si”, joka hänen mukaan­sa kysyy ”miten tilo­jen ja mai­se­mien his­to­ria ja ole­mus selit­tä­vät teok­sia” (s. 12). Paikkojen bio­gra­fis­mi ei vain oikein anna sen suu­rem­paa pont­ta mat­kaa­jan ana­lyy­sil­le.

Sivupolkujen mat­ka­ker­to­muk­sis­sa tois­tuu­kin aja­tus sii­tä, että mat­ka teok­sen tapah­tu­ma­pai­kal­le voi ava­ta luki­jal­le uuden näkö­kul­man teok­seen, sekä aja­tus sii­tä, että todel­li­sen pai­kan voi lukea kau­no­kir­jal­li­ses­ta teok­ses­ta. Kulkija siis etsii yhteyt­tä pai­kan ja kir­jal­li­sen teok­sen välil­lä, jos­kus tur­han­kin innok­kaas­ti.

Monesti Sivupolkujen mat­kaa­ja on val­mis hyl­kää­mään tie­tyn teok­sen ympä­ril­le syn­ty­neet tul­kin­nat tai selit­tää ne pois totea­mal­la, että jokin tiet­ty ilmaus tai kie­li­ku­va ei oikeas­taan ole ilmaus tai kie­li­ku­va, vaan yksin­ker­tai­ses­ti tark­ka ilmai­su sii­tä, mitä kir­jai­li­ja saat­toi sil­mien­sä edes­sä näh­dä. Näin käy esi­mer­kik­si Tšehovin koh­dal­la (s. 44): ”Alkupuolella tari­naa Tšehov esi­mer­kik­si mai­nit­see, kuin­ka kuk­ku­lan ympä­ril­le rykel­möi­ty­nyt pik­ku­ky­lä on ’tuleh­tu­nut paah­ta­vas­sa ilmas­sa ja kui­vu­nut sii­hen’. Vertaus kuu­los­taa äkki­sel­tään kau­kaa hae­tul­ta ja kyp­säl­le Tšehoville myös epä­tyy­pil­li­sen koris­teel­li­sel­ta. Aron läpi mat­kus­taes­saan kui­ten­kin käsit­tää, että juu­ri sil­tä monet pie­net pai­kat Venäjän aroil­la näyt­tä­vät.”

Niin, toki kir­jal­li­suut­ta voi lukea todel­li­sen pai­kan suo­ra­na kuva­na – toki mat­kaa­ja voi mat­ka­ta teok­sen tapah­tu­ma­pai­kal­le ja tode­ta, että tutul­ta tämä näyt­tää. Onko sii­nä sit­ten aineis­ta esseek­si? Ehkä ei.

Teos oli­si voi­nut hyö­tyä sii­tä, että mukaan oli­si otet­tu sel­lai­sia tilal­li­sen kään­teen ajat­te­li­joi­ta, joil­la on jota­kin radi­kaa­lia sanot­ta­vaa tilas­ta ja pai­kas­ta. Tilallisen kään­teen oppi-isä­nä pidet­ty filo­so­fi Henri Lefebvre on esit­tä­nyt, että tilat ja pai­kat syn­ty­vät eri­lais­ten sosi­aa­lis­ten pro­ses­sien seu­rauk­se­na ja että nii­tä myös yllä­pi­de­tään näil­lä samai­sil­la pro­ses­seil­la. Tätä näke­mys­tä voi­si käyt­tää apu­na, kun tar­koi­tuk­se­na on poh­tia ihmi­sen ja pai­kan suh­det­ta. Sivupolkuihin valit­tu­jen lukuis­ten kau­pun­ki­ker­to­mus­ten – Rikos ja ran­gais­tus, Berlin Alexanderplatz, Kanelipuodit – luen­ta oli­si näin voi­nut kai­vau­tua hie­man syvem­mäl­le sii­hen, mil­lä kei­noil­la kir­jal­li­suus voi kau­pun­kia kuvi­tel­la.

Hurjempiakin vaih­toeh­to­ja löy­tyy: voin vain kuvi­tel­la, mitä Sutinen oli­si saa­nut irti maan­tie­tei­li­jä Doreen Masseyn työs­tä. Massey on joh­don­mu­kai­ses­ti pyr­ki­nyt kysee­na­lais­ta­maan käsi­tyk­sem­me sii­tä, että paik­ko­jen syvin ole­mus ja luon­ne ovat jota­kin sisä­syn­tyis­tä ja his­to­rial­lis­ta. Masseyn mukaan täl­lai­nen ajat­te­lu on ulos­sul­ke­vaa ja museoi­vaa – ”hei älä kos­kaan iki­nä muu­tu / pysy juu­ri sel­lai­se­na kuin nyt oot”, kuten Egotrippi lau­laa.

Paikan eri­tyi­syys, Massey väit­tää, ei suin­kaan syn­ny sen sisäi­sis­tä piir­teis­tä vaan sen lukui­sis­ta suh­teis­ta ulko­maa­il­maan. Jokaisella pai­kal­la on oma, ainut­laa­tui­nen ver­kos­ton­sa, ja juu­ri tämä suh­tei­den kimp­pu on se, joka mää­rit­te­lee pai­kan ja tekee sii­tä eri­tyi­sen suh­tees­sa kaik­kiin mui­hin paik­koi­hin, Massey esit­tää.

Sivupolkuja ansait­see siis vähän moit­tei­ta, mut­ta rei­lum­mal­la kädel­lä kui­ten­kin kehu­ja. Sutisella on erin­omai­sen var­ma ote, jol­la hän poi­mii esiin vähem­män luet­tu­ja klas­si­koi­ta, sekä mat­ka­kir­jai­li­jal­le vält­tä­mä­tön tark­ka ja erit­te­le­vä sil­mä. Teos on siis nau­tis­ke­lua sekä kir­ja­nys­tä­väl­le että koro­nan kotiin­sa sul­ke­mal­le kau­ko­kai­pui­sel­le. Näistä kah­des­ta eri­tyi­ses­ti ensin­nä mai­ni­tut varo­koot: Sivupolkuja sytyt­tää vaa­ral­li­sia ja aikaa vie­viä luku­ha­lu­ja, joi­ta pitäi­si ehkä rajoit­taa, tai aina­kin val­voa tiu­kas­ti. Matkailu kir­jal­li­suu­den paris­sa saat­taa vie­koi­tel­la luki­jaa yhtä sin­nik­kääs­ti kuin Venitškaa väis­tä­vä Kreml.