Runouden rajoil­la -semi­naa­ris­sa Haminassa kes­kus­tel­tiin 11. – 13.9.2020 kään­nös­ru­nou­den tilan­tees­ta Suomessa sekä tul­kin­nan ja intui­tion mer­ki­tyk­ses­tä runo­jen kään­tä­mi­ses­sä. Artikkeli on jul­kais­tu ensi ker­ran jou­lu­kuus­sa 2020 Särön nume­ros­sa Hyvännäkijä (nro 42). Kuvitus: Sanna Saastamoinen.

*

“Juuri kään­nök­set kan­nat­te­le­vat kai­ken runou­den ole­mis­ta: ne ovat täyn­nän­sä hedel­mäl­li­siä vää­ri­nym­mär­ryk­siä, idio­min vir­heel­li­siä mut­ta her­kul­li­sia siir­ty­miä, ryt­mi­siä ja ään­tei­tä kai­ut­ta­via ideoi­ta, toi­si­naan silk­kaa asen­net­ta tai huo­mion meta­ta­sol­le siir­tä­vää nerok­kuut­ta tai keh­nout­ta. Käännökset myös siu­naa­vat tiet­ty­jä kie­len­käy­tön muo­to­ja omal­la hie­no­va­rai­sel­la kei­no­te­koi­suu­del­laan sel­lai­sin tavoin, joi­ta omal­ta aika­lais­kie­lel­täm­me ei sal­li­ta. Käännöksen ei toi­sin sanoen tar­vit­se olla nyky­ru­nout­ta.” – Kristian Blomberg Haminassa 12.9.2020

Runoutta on mah­do­ton­ta kään­tää. Runoutta voi kään­tää vain runoi­li­ja. Vaikka kir­jal­li­suu­den teke­mi­nen on vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä demys­ti­fioi­tu­nut, runou­den kään­tä­mis­tä kos­ke­vat mys­ti­set opin­kap­pa­leet ovat pitä­neet otteen­sa.

Runouden ole­muk­ses­sa, muo­don ja sisäl­lön tiu­kas­sa lii­tos­sa, on jotain sel­lais­ta, mikä yhtääl­tä vas­tus­taa kään­tä­mis­tä ja toi­saal­ta tekee kään­tä­mi­ses­tä näky­vää.

Proosakäännökset joh­ta­vat ajat­te­le­maan kään­tä­jän työ­tä vain poik­keus­ta­pauk­sis­sa. Perusproosan kään­tä­jä havai­taan köm­mäh­dys­ten het­kel­lä, mut­ta onnis­tues­saan hän on näky­mä­tön.

Vastaavaa ”perus­ru­noa” ei oikeas­taan ole. Runokäännöksiä lukies­sa huo­mio kiin­nit­tyy kään­nök­seen ja kään­tä­jään mil­tei väki­sin, var­sin­kin, jos osaa myös alku­kiel­tä tai lukee saman teok­sen eri kään­nök­siä rin­nak­kain.

Haminassa kol­mat­ta ker­taa jär­jes­tet­ty Runouden rajoil­la -semi­naa­ri pureu­tui runou­den kään­tä­mi­seen. Mikä on kään­nös­ru­nou­den tilan­ne juu­ri nyt Suomessa? Mitä ja miten kään­ne­tään? Mitä ja miten pitäi­si kään­tää? Ja vie­lä­kö runou­den kään­tä­jäl­tä vaa­di­taan tuo­ta mys­tis­tä ”runoi­li­juut­ta”?

Otsikolla ”Runo kään­tää maa­il­maa” jär­jes­tet­tyyn semi­naa­riin oli kut­sut­tu asian­tun­te­va jouk­ko suo­men­ta­jia: Antti Nylén, Alice Martin ja Katriina Ranne alus­ti­vat, Mayu Saaritsa sekä Kristian Blomberg kom­men­toi­vat.

Ennakkotiedoissa mai­nit­tu kään­tä­jä Aya Chalabee jou­tui vii­me het­kil­lä peru­maan tulon­sa, ja pai­kan täyt­ti semi­naa­rin jär­jes­tä­neen Haminan runo­yh­dis­tyk­sen puheen­joh­ta­ja Tommi Parkko. Juontajana ja puheen­joh­ta­ja­na toi­mi kir­jai­li­ja Annukka Järvi.

Mikä on runoudessa teos, joka käännetään?

Perinteisesti kään­nös­ru­nous­kes­kus­te­lu tup­paa ryn­tää­mään nopeas­ti muo­don ja ryt­min yksi­tyis­koh­tiin, esi­mer­kik­si kysy­myk­seen alku­pe­räis­ten mit­to­jen kun­nioit­ta­mi­ses­ta. Katveeseen jää ken­ties perus­ta­vam­pi kysy­mys, jota esseis­ti ja suo­men­ta­ja Antti Nylén luon­neh­ti ”tai­de­po­liit­ti­sek­si”: pitäi­si­kö kään­tää yksit­täi­siä runo­ja vai laa­jem­pia teos­ko­ko­nai­suuk­sia?

Suomalaiseen kir­jal­li­seen kult­tuu­riin on Nylénin mukaan kuu­lu­nut tapa suo­men­taa runo­teok­sia pala­si­na, vali­koi­mi­na, ottei­na ja näyt­tei­nä. Vierailla kie­lil­lä kir­joi­te­tut runo­kir­jat ovat pääs­seet koh­ta­lai­sen har­voin koko­nai­si­na peril­le suo­ma­lai­seen kir­jal­li­suu­teen.

Nylén otti esi­mer­kik­si oman kään­nök­sen­sä, Charles Baudelairen Pahan kukat (Sammakko 2011). Sen ilmes­ty­mi­sen yhtey­des­sä moni havah­tui ensi ker­taa sii­hen, että Yrjö Kaijärven vuon­na 1962 ilmes­ty­nyt Pahan kuk­kia -vali­koi­ma sisäl­tää alle puo­let alku­teok­ses­ta.

Nylén kri­ti­soi teos­ko­ko­nai­suuk­sien pilk­ko­mis­ta oma- ja jopa väki­val­tai­sek­si käy­tän­nök­si. Vaikka proo­sa­kir­jal­li­suu­des­ta mie­li­val­tai­ses­ti lyhen­nel­lyt suo­men­nok­set ovat jo pit­käl­ti kadon­neet, taval­li­nen suo­men­net­tu runo­kir­ja on yhä vali­koi­ma teos­ko­ko­nai­suuk­sis­ta irro­tet­tu­ja teks­te­jä. Tällöin alku­teok­sen teki­jä ei ole kirjan oikea teki­jä, sil­lä hän on teh­nyt vain kirjan palat. Kirjaksi ne on koon­nut kään­tä­jä, edi­to­ri tai kus­tan­ta­ja.

Taustalta Nylén erot­ti maam­me kir­jal­li­ses­sa kult­tuu­ris­sa val­lin­neen aja­tus­ta­van, ettei suo­ma­lai­sel­le luki­ja­kun­nal­le voi tar­joil­la vaa­ti­via klas­si­koi­ta sel­lai­se­naan. Ne on jul­kais­ta­va siis­tit­tyi­nä ja lyhen­nel­tyi­nä sekä ilman kom­men­taa­re­ja ja seli­tyk­siä, jot­ka vain hait­taa­vat luki­jaa.

Antologioilla on silti paikkansa

Japanista suo­men­ta­va Mayu Saaritsa huo­maut­ti, että toi­saal­ta kaik­ki runot eivät kui­ten­kaan ole osia jos­ta­kin koko­nai­suu­des­ta. Nylénin maa­laa­ma kuva suo­men­ta­mis­kult­tuu­ris­ta on muu­ten­kin tur­han synk­kä ja osin vii­me vuo­si­sa­dal­le jää­nei­den kään­tä­mi­sen pahei­den värit­tä­mä. Nykykääntäjät pyr­ki­vät kun­nioit­ta­maan teos­ta ja teki­jän inten­tioi­ta.

Afrikkalaisen runou­den anto­lo­gian Korallia ja suo­la­ki­tei­tä (Poesia 2015) koon­nut ja suo­men­ta­nut kir­jai­li­ja Katriina Ranne huo­maut­ti, että teos­ko­ko­nai­suu­den koros­ta­mi­nen on myös hyvin län­si­mai­nen näkö­kul­ma runou­teen, sil­lä suu­ri osa maa­il­man runou­des­ta on yhä suul­lis­ta. Vaikkapa soma­li­ru­noi­li­jas­ta saat­tai­si tun­tua käsit­tä­mät­tö­mäl­tä, että pitäi­si olla jokin ”koko­nai­suus”, ennen kuin hän­tä voi­tai­siin suo­men­taa.

Kun puhu­taan perin­tei­sim­män län­si­mai­sen kaa­no­nin ulko­puo­li­sis­ta teki­jöis­tä, teos­ko­ko­nai­suuk­sien suo­men­ta­mi­nen ei usein­kaan ole rea­lis­ti­nen haa­ve, Ranne tote­si. Niitä ei jul­kais­ta. Tilanteessa, jos­sa suo­mek­si ei ollut jul­kais­tu yhtään koko­nais­ta kir­jaa yhdel­tä­kään Saharan ete­lä­puo­li­sen Afrikan runoi­li­jal­ta, oli aloi­tet­ta­va anto­lo­gial­la.

Kustantajia ja pienkustantajia

Käännösrunouden kus­tan­ta­mi­sen tilan­ne nousi esiin Alice Martinin alus­tuk­sen myö­tä. Suomentaja ja pit­kä­ai­kai­nen WSOY:n kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja Martin myön­si iso­jen kus­tan­ta­jien mil­tei lakan­neen jul­kai­se­mas­ta kään­nös­ru­nout­ta 2010-luvul­la, mut­ta sälyt­ti syy­tä runo­y­lei­söl­le.

Martinin mukaan sil­loin­kin, kun kään­nös­ru­nout­ta vie­lä jul­kais­tiin, oli kai­ku­nut jat­ku­va vali­tus, ettei jul­kais­ta tar­peek­si. Silti valit­ta­jil­ta ei ollut löy­ty­nyt val­miut­ta käyt­tää omia raho­jaan kir­jo­jen osta­mi­seen. Kulttuuri-ihmis­ten oli­si pitä­nyt saa­da kir­jat ilmai­sek­si, ja pie­ni­le­vik­ki­syys oli näh­ty jon­kin­lai­se­na meriit­ti­nä.

Osansa Martinin kri­tii­kis­tä sai­vat puo­lu­eel­li­set arvos­te­li­jat, joka toi­si­naan julis­ta­vat pien­kus­tan­ta­mot ainoak­si tahok­si, joka enää tekee hyvää kir­jal­li­suut­ta ja kult­tuu­ri­te­ko­ja. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, että pien­kus­tan­ta­mois­sa on jos­kus kysee­na­lai­sia toi­min­ta­ta­po­ja: kun­nol­li­sia kään­nös­palk­kioi­ta ei mak­se­ta ja rahan lisäk­si voi puut­tua osaa­mis­ta, kun rak­kaus kir­jal­li­suu­teen ylit­tää tai­dot.

”Jos puhu­taan nime­no­maan runou­des­ta, pien­kus­tan­ta­jien jul­kai­su­jen taso on täy­sin riip­pu­vai­nen kään­tä­jis­tä”, Martin kär­jis­ti.

Kävi nopeas­ti sel­väk­si, että Martinin pro­vo­kaa­tio oli osu­nut koh­tee­seen­sa, kun kom­ment­ti­pu­heen­vuo­ron­sa aloit­ti tar­kas­ta kus­tan­nus­toi­mit­ta­mi­ses­ta tun­ne­tun Poesia-kus­tan­ta­mon Kristian Blomberg, runoi­li­ja, suo­men­ta­ja ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­ja.

Blomberg todis­ti oma­koh­tai­sin esi­mer­kein, miten kus­tan­nus­toi­mit­ta­mi­sen taso vaih­te­lee lois­ta­vas­ta ole­mat­to­maan eri pien­kus­tan­ta­mo­jen välil­lä. Kustantamon koos­ta ei voi pää­tel­lä pal­joa­kaan.

Keskustelun pitäi­si­kin kes­kit­tyä enem­män runo­kult­tuu­rin mah­dol­li­suuk­siin kuin edun­val­von­taan, näki Blomberg. Yksikään jul­kai­si­ja ei mak­sa riit­tä­väs­ti runo­jen kään­tä­mi­ses­tä, jot­ta silk­ka raha hou­kut­tai­si ihmi­siä alal­le.

”On aivan mah­dol­lis­ta, ettei runo­jen kään­tä­mis­tä voi aja­tel­la ammat­ti­na”, Blomberg tote­si ja sanoi tun­te­van­sa vain yhden tapauk­sen, jos­sa ulko­puo­li­nen rahoit­ta­ja on tilan­nut runo­kään­nök­sen: kysees­sä oli Aki Kaurismäki, joka tila­si Antti Nyléniltä Jacques Prévert -suo­men­nok­sen Sanoja (Sputnik 2016).

Suomentajia ja gurusuomentajia

Pohdinta runo­kään­tä­jyy­des­tä, kään­tä­jän val­tuuk­sis­ta sekä näi­tä ohjai­le­vis­ta nor­meis­ta ja eri­tyi­ses­ti pii­lo­nor­meis­ta kul­ki tär­keä­nä juon­tee­na läpi koko semi­naa­rin, mut­ta eri­tyi­sel­lä tar­mol­la aiheen kimp­puun heit­täy­tyi Katriina Ranne, joka kysyi suo­raan: ”Kuka saa kään­tää runout­ta?”

Esiin nousi Suomessa aiem­min val­lin­nut perin­ne, jos­sa runou­den suo­men­ta­jik­si on kat­sot­tu kel­paa­van vain Pentti Saaritsan, Pentti Saarikosken ja Niemisten kal­tais­ten täh­tien, joi­ta Parkko luon­neh­ti ”gurusuo­men­ta­jik­si”. Tähtipölyllä on sit­ten tomu­tet­tu kään­nös­vir­hei­tä­kin näky­mät­tö­miin.

Vaikka tämä kult­tuu­ri alkaa olla men­nyt­tä, runou­den kään­tä­jäl­tä vaa­di­taan yhä pal­jon. On osat­ta­va kiel­tä ja ymmär­ret­tä­vä alku­teks­tin kult­tuu­riym­pä­ris­töä. On kiin­ni­tet­tä­vä huo­mio­ta sekä koko­nai­suu­teen että yksi­tyis­koh­tiin. On ymmär­ret­tä­vä suo­men­kie­lis­tä kir­jal­lis­ta kult­tuu­ria ja hal­lit­ta­va kir­joit­ta­mi­sen käsi­työ­tai­dot. Jälkimmäistä pai­not­ti eri­tyi­ses­ti huo­lel­li­ses­ti mit­taan som­mi­tel­luis­ta Tolkien- ja Carroll-suo­men­nok­sis­taan kii­tos­ta kerän­nyt Martin.

Vaikka runou­den kään­tä­jäk­si voi ryh­tyä peri­aat­tees­sa mil­lai­sel­la taus­tal­la tahan­sa – var­si­nais­ta ”runou­den kään­tä­jän” kou­lu­tus­ta ei ole edes ole­mas­sa – kovat pii­lo­vaa­ti­muk­set pitä­vät loi­tol­la osan poten­ti­aa­li­sis­ta teki­jöis­tä. Nykytilanteessa runout­ta siis kään­tää lähin­nä se, joka keh­taa, kär­jis­ti Ranne.

Blomberg toi esiin tut­ki­ja­kään­tä­jät, jot­ka usein suo­men­ta­vat tut­ki­mi­aan teks­te­jä tie­teel­li­siin tar­pei­siin. Tutkijakäännökset oli­si­vat mones­ti pie­nel­lä hio­mi­sel­la jul­kai­su­kel­poi­sia, mut­ta askel voi jää­dä otta­mat­ta, jos tut­ki­jal­ta puut­tuu ver­kos­to­ja tai jos hän kokee runo­jen kään­tä­mi­sen kuu­lu­van ”vain oikeil­le runoi­li­joil­le”.

Kääntäminen on tulkintaa

Vaikka kaik­ki kes­kus­te­li­jat pyr­ki­vät demys­ti­fioi­maan runou­den kään­tä­mis­tä ja koros­ta­maan sen ole­van mah­dol­lis­ta moni­nai­sis­ta taus­tois­ta tule­vil­le ihmi­sil­le, jokin mys­ti­nen tai mää­rit­te­lyä pake­ne­va ele­ment­ti kään­tä­mi­seen tun­tui jää­vän. Mikä tekee hyvän runo­kään­tä­jän, pait­si nuo yllä lue­tel­lut moni­nai­set mut­ta han­kit­ta­vis­sa ole­vat tie­dot ja tai­dot?

”Intuitio”, vas­ta­si Parkko lopul­ta, ja kysyä voi­daan, onko demys­ti­fi­kaa­tio kovin onnis­tu­nut, jos se pää­tyy ”intui­tioon”.

Ehkä parem­pi vas­taus voi­si löy­tyä Nylénin käyt­tä­mäs­tä sanas­ta ”tul­kin­ta”: kään­tä­jän on tie­dos­tet­ta­va tul­kit­se­van­sa alku­teos­ta. Esimerkiksi käy jo mai­nit­tu Baudelaire-kään­nös Pahan kukat, jon­ka kan­nes­sa­kin lukee ”suo­mek­si tul­kin­nut Antti Nylén” – ei siis ”suo­men­ta­nut”.

Nylén puo­lus­ti voi­mak­kaas­ti rat­kai­su­aan kään­tää mital­li­nen Pahan kukat vapaa­seen säe­muo­toon ja luon­neh­ti tätä alis­tu­mi­sek­si suo­ma­lai­sen runou­den vapaa­mit­tai­suu­den nor­mil­le, joka vii­meis­tään 1970- ja ehdot­to­mas­ti 1990-luvul­ta on hal­lin­nut koti­mais­ta runout­ta itse­val­tai­ses­ti.

Toisaalta hän myön­si, että rat­kai­su herät­ti voi­mak­kai­ta reak­tioi­ta. Miksi?

Arkisesti ajat­te­lem­me kään­tä­mis­tä teok­sen siir­tä­mi­se­nä kie­les­tä toi­seen. Kun kie­les­tä muo­dos­tu­va runo­teos irro­te­taan kie­liym­pä­ris­tös­tään ja siir­re­tään toi­seen kie­leen, näky­viin piir­tyy raja teok­sen ja sen kie­liym­pä­ris­tön välil­lä. Ennen kään­tä­mis­tä tätä rajaa ei voi havai­ta – sitä ei oikeas­taan ole edes ole­mas­sa.

Korvaamalla Baudelairen käyt­tä­mät ryt­mi­set kei­not oman aikam­me koti­mai­sen runou­den val­ta­vir­ran kei­noil­la Nylén tuli siis samal­la impli­koi­neek­si, että Pahan kukis­sa käy­te­tyt ryt­mi­set kei­not eivät ole osa teos­ta. Sen sijaan ne ovat osa teok­sen ympä­ris­töä, kiel­tä, ja sik­si nekin saa tai pitää kään­tää tai vaih­taa.

Mutta jos näin on, voi­si­ko tai oli­si­ko mie­le­käs­tä ”kään­tää” moder­nis­miin myös van­hem­paa mital­lis­ta suo­men­kie­lis­tä runoa?

Leevi Lehto teki näin Eino Leinon Nocturnen ensim­mäi­sel­le säkeis­töl­le essees­sään ”Varjot kor­vis­sam­me – näkö­koh­tia runou­den kään­tä­mi­ses­tä” (Alussa oli kään­tä­mi­nen, Savukeidas 2008), johon semi­naa­ri­kes­kus­te­luis­sa vii­tat­tiin useam­paan ottee­seen. Tulos on sil­miä avaa­va, mut­ta tus­kin monen­kaan Leino-fanin mie­les­tä enää Leinoa.

Mahdottoman mahdollisuudet

Tapaamme aja­tel­la, että kään­tä­mi­nen on häviöl­lis­tä ja sik­si kään­nös on aina vähem­män kuin alku­teks­ti. Alkuteksti ei kui­ten­kaan sisäl­lä omaa tul­kin­taan­sa samal­la taval­la kuin kään­nös, ja sik­si kään­nös on jos­sain mie­les­sä myös enem­män kuin alku­teks­ti.

Jos kään­nök­seen sisäl­tyy aina impli­siit­ti­nen väi­te sii­tä, mikä alku­teks­tis­sä on teos­ta ja mikä sen kie­lel­lis­tä ympä­ris­töä, on kään­tä­jä aina pii­le­väs­ti myös filo­so­fi ja onto­lo­gi. Väitteen teok­sen ja kie­liym­pä­ris­tön eros­ta esit­tää vain kään­nös, ei kos­kaan alku­teos, jon­ka suh­de kie­leen on sau­ma­ton.

Nylénin Pahan kukat on kiel­tä­mät­tä ”toi­mi­va” ja luet­ta­va kään­nös, min­kä moni semi­naa­ri­kes­kus­te­li­ja myön­si. Silti täy­sin itses­tään­sel­vää on, että Pahan kukat voi­tai­siin tul­ki­ta myös hyvin toi­sel­la taval­la, mitä Nylén itse jopa toi­voi.

Runouden kään­tä­mi­sen mah­dot­to­muus ei siis ole­kaan ”toi­mi­van kään­nök­sen” mah­dot­to­muut­ta vaan mah­dot­to­muut­ta teh­dä kään­nös, joka tyh­jen­tää alku­teok­sen.

Ja ehkä juu­ri tämän mah­dot­to­muu­ten­sa vuok­si kään­nös­ru­nous on suu­ri mah­dol­lis­ta­ja, jol­la on voi­ma ava­ta hedel­möit­tä­viä kysy­myk­siä runou­des­ta, kau­no­kir­jal­li­suu­des­ta ja kie­les­tä yleen­sä.