“Jotta elä­mäl­lä voi olla ryt­mi, on sii­nä olta­va tois­toa. Jotta elä­mäs­sä oli­si jat­ku­vuut­ta, on niin ihmi­sen kuin ympä­ril­lä syk­ki­vän maa­il­man­kin tois­tut­ta­va, alet­ta­va aina uudel­leen.”

*

Elämä on, koko­nai­suu­des­saan, tans­si. Se on ryt­mei­hin perus­tu­vaa ja mui­hin tans­si­joi­hin rea­goi­vaa lii­ket­tä. Yksittäiset tans­si­jat ja hei­dän ryh­män­sä pyr­ki­vät vai­kut­ta­maan sii­hen, miten tans­si­taan: mil­lai­ses­sa tem­pos­sa, mil­lai­sin liik­kein, mil­lai­sis­sa ryh­mis­sä, mut­ta se on tans­sia kaik­ki tyyn­ni. Elämä pyr­kii jat­ka­maan elä­mää. Se on tans­sia, jol­la on pyr­ki­mys, jopa halu, jat­kaa tans­sia. Ulkopuolisia pää­mää­riä sil­lä ei ole, vaan kaik­ki tapah­tuu sen itsen­sä puit­teis­sa.

Aloitetaan liik­kees­tä. Se, että elä­mä on olen­nai­sil­ta osil­taan lii­ket­tä, fyy­sis­tä muu­tos­ta, on mil­tei itses­tään sel­vää. Bakteerit, sie­net, kas­vit, eläi­met liik­ku­vat. Jokainen eliö syö, kas­vaa, lisään­tyy. Hakeutuu koh­ti suo­tui­sia olo­ja ja vetäy­tyy epä­suo­tui­sis­ta. Kasvit kurot­tau­tu­vat koh­ti valoa ja työn­tä­vät juu­ren­sa maa­pe­rään. Kasvavat muo­toon­sa ympä­ris­tön­sä sal­li­mis­sa rajois­sa. Me eläi­met haem­me paik­kaam­me ravin­non ja suo­jan peräs­sä. Väistämme saa­lis­ta­jia, kipua, kyl­mää ja kuu­maa. Etsimme lisään­ty­mis­kump­pa­nei­ta, sopi­vaa läm­pöä, mie­li­hy­vää.

Sitä, mikä ei lii­ku, ja mikä ei aktii­vi­ses­ti muu­ta muo­to­aan, pidäm­me kuol­lee­na ainek­se­na: kivet, kui­vu­neet puun­run­got, jää, vesi. Kyllä, kuol­leet­kin liik­ku­vat: vesi aal­toi­lee, kal­lio rapau­tuu, jää sulaa, puun­run­got hajoa­vat, mut­ta ne eivät tee sitä itse. Kuolleen aineen lii­ke on toi­sen­lais­ta kuin mei­dän: pas­sii­vis­ta. Kuollut liik­kuu ulkois­ten voi­mien lii­kut­ta­ma­na, tuu­len tai jon­kin elä­vän. Ja toki myös sisäis­ten voi­mien. Kuolleessakin ainees­sa on jän­nit­tei­tä, ener­gi­aa, joka lait­taa asioi­ta tapah­tu­maan, mut­ta sen liik­kees­tä puut­tuu halu. Kuollut ei tar­vit­se mitään. Elämä tar­vit­see omaa lii­ket­tään – jat­kaak­seen.

Rajanvedot ovat tie­tys­ti vai­kei­ta, lopul­ta mie­li­val­tai­sia. Mitä on halu tai tar­ve? Jos elä­mä näkyy vain liik­kee­nä – muo­don­muu­tok­si­na, veto- ja hyl­ki­mis­voi­mi­na – onko kuol­lut­ta ainet­ta ole­mas­sa­kaan? Jonnekin tuon­ne, tai ehkä vain omaan sie­luum­me, on kui­ten­kin piir­ty­nyt epä­mää­räi­nen raja: tämä on kuol­lut­ta, tämä elä­vää. Elämän ja kuo­le­man tans­sit eroa­vat toi­sis­taan laa­dul­li­ses­ti. Pidämme yhden­lai­sia lii­kun­to­ja elä­män merk­ki­nä, toi­sen­lai­sia emme.

Kaikki tämä lii­ke on läh­tö­koh­dil­taan ryt­mi­käs­tä, ja se on täyn­nä reak­tioi­ta uni­ver­su­min anta­miin tah­tei­hin.

Taivaankappaleet vael­ta­vat rei­teil­lään.

Maapallo pyö­rii ja kier­tää samal­la aurin­koa. Tämä kie­pun­ta on sään­nöl­lis­tä ja aiheut­taa sään­nöl­li­ses­ti tois­tu­via ilmiöi­tä.

Vuodenkierto iskee elä­män tans­siin hitaan taus­ta­ryt­min­sä.

Talvi. Veden jäh­met­ty­mi­nen lumek­si ja jääk­si ajaa monet elä­män­muo­dot hor­rok­seen tai tal­viu­nil­le. Vaihtolämpöiset hor­ros­ta­vat, monet tasa­läm­pöi­set nuk­ku­vat tal­viun­ta. Karhut kai­vau­tu­vat maa­han, sam­ma­kot lam­pien poh­jaan. Sisiliskot ja käär­meet vetäy­ty­vät yhtei­siin koloi­hin­sa. Hyönteiset tal­veh­ti­vat omis­sa kolois­saan, maan sisäl­lä tai puun run­gois­sa. Jotkut meis­tä pysy­vät aktii­vi­si­na tal­vel­la­kin. Pakkaselta on joka tapauk­ses­sa suo­jau­dut­ta­va, kas­va­tet­ta­va tal­vi­turk­ki tai pukeu­dut­ta­va läm­pi­mäm­min, ehkä muu­tet­ta­va läm­pi­mäm­piin mai­hin. Monien ravin­non­saan­ti muut­tuu. Valottomat ajat vai­kut­ta­vat hor­mo­ni­toi­min­taam­me, ulkoi­nen synk­kyys menee sie­luun. Hiljaisena lei­jai­le­vat lumi­hiu­ta­leet, ään­tä vai­men­ta­vat han­get, tuu­len pure­va kohi­na.

Kevät. Hanget muut­ta­vat muo­to­aan, sula­vat vedek­si. Järvien, jokien ja meren jää­kuo­ri ohe­nee ja hajo­aa. Laineet alka­vat liplat­taa, isom­mat aal­lot lois­kua tai kohis­ta. Muuttajat palaa­vat, nii­den tai­vaal­la ete­ne­vis­tä par­vis­ta kan­tau­tuu kaa­ko­tus ja hon­ko­tus, ja koh­ta pariu­tu­mis­kump­pa­nia hou­kut­te­le­vat ja pesi­ään raken­te­le­vat lau­lu­lin­nut hal­lit­se­vat met­sien ja puis­to­jen ääni­mai­se­maa. Puiden sil­mut avau­tu­vat, niis­tä ja maas­ta avau­tuu kirk­kaan­vih­rei­tä leh­tiä ja värik­käi­tä kuk­kia. Eläimet herää­vät tal­viu­nil­taan ja hor­rok­sis­taan ja alka­vat pariu­tua.

Kesä. Lämpöä ja valoa. Maailma on lem­peä, ihmi­set iloi­sia, sosi­aa­li­sia ja vähä­pu­kei­sia. Metsissä vih­reä tum­muu, syve­nee ja tihe­nee. Hiki valuu, lais­kot­taa. On suo­jau­dut­ta­va aurin­gol­ta, muu­ten se saat­taa polt­taa ihon. Yöt ovat valoi­sia, nuk­ku­maan ei mal­ta men­nä.

Syksy. Koivut, lepät, pih­la­jat varas­toi­vat vih­reän leh­dis­tään ja pääs­tä­vät irti. Eläimet tank­kaa­vat tal­vea var­ten. Muuttolinnut kerään­ty­vät pala­tak­seen sin­ne, mis­tä tuli­vat­kin. Tuulee ja sataa. Valo vähe­nee ja läm­pö­ti­la las­kee. Sienet työn­tä­vät itiö­emän­sä näky­vil­le.

Vuodenaikojen luon­to­ku­vauk­set ovat kli­sei­tä, kos­ka ne perus­tu­vat tois­toon. Olemme näh­neet, kuul­leet ja luke­neet tämän kai­ken monen moni­tuis­ta ker­taa. Osaaamme odot­taa, mitä tulee seu­raa­vak­si.

Tähän tois­toon kaik­ki elä­mä kui­ten­kin rea­goi liik­keil­lään: hidas­tu­mal­la, nopeu­tu­mal­la, muut­ta­mal­la, pukeu­tu­mal­la, ään­te­le­mäl­lä. Väriä muut­taen, syk­kien, kas­vaen ja kutis­tuen, yhä uudes­taan, uudes­taan, uudes­taan.

Vuoden jaka­mi­nen juu­ri nel­jään vuo­den­ai­kaan on mie­li­val­tais­ta. Alku- ja lop­pu­ke­sä ovat kes­ke­nään eri­lai­sia. Alkusyksyn väri­lois­to poik­ke­aa mel­koi­ses­ti lop­pusyk­syn koleas­ta har­mau­des­ta, ja yhtä lail­la poik­kea­vat toi­sis­taan kevät­tal­vi ja sydän­tal­vi. Eri puo­lil­la maa­il­maa vuo­den­kier­to on myös eri­lai­nen. Intialaiset jaka­vat vuo­ten­sa tal­veen, kesään, mon­suu­niin ja syk­syyn.

Toinen pla­ne­taa­ri­nen ryt­mi, jon­ka tah­dis­sa me lii­kum­me, on pal­jon nopeam­pi. Maapallo pyö­rii piruet­te­jaan, kään­tää mei­dät aurin­koon ja aurin­gos­ta pois. Yö vaih­tuu aamuk­si, aamu päi­väk­si, sit­ten taas yök­si. Jälleen elä­mä rea­goi, kukin eliö omal­la taval­laan. Jotkin hidas­ta­vat öisin, toi­set päi­vä­sai­kaan. Kasvien leh­det avau­tu­vat ja sul­keu­tu­vat, eläin­ten uni ja val­ve vuo­rot­te­le­vat, tuu­let muut­ta­vat suun­taan­sa. Valtamerten ran­noil­la vuo­rot­te­le­vat nousu- ja las­ku­ve­det; myös kuu on muka­na lyö­mäs­sä rum­pu­aan, jon­ka tah­dis­sa vuo­ro­ve­si­vyö­hyk­keen eläi­met ja kas­vit pal­jas­tu­vat veden alta ja peit­ty­vät jäl­leen kah­des­ti vuo­ro­kau­des­sa, ja muut­ta­vat käy­tös­tään sen mukai­ses­ti.

Eliöt eivät rea­goi ainoas­taan tai­vaan­kap­pa­lei­den vaan myös tois­ten­sa ryt­mei­hin. Kasvit, kas­vis­syö­jät ja pedot vält­te­le­vät ja tavoit­te­le­vat toi­si­aan, vah­vis­ta­vat pla­ne­taa­ris­ta syket­tä, tans­si­vat kes­ke­nään, tans­si­vat toi­si­aan vas­taan.

Elämällä on myös sisäi­set bio­lo­gi­set ryt­min­sä. Sydämen syke, hen­gi­tyk­sen tah­ti, kuu­kau­tis­kier­to, aurin­koa näke­mät­tä­kin tois­tu­vat vireys­ti­lan muu­tok­set ja uni­ryt­mit.

Vuorovaikutuksemme maa­il­man kans­sa on ryt­mi­käs­tä.

Kun käve­len, juok­sen, uin tai hiih­dän, tah­dis­tan keho­ni joko vais­ton­va­rai­ses­ti tai tie­toi­ses­ti tilan­teen mukai­seen pol­jen­toon. Päästäkseen mah­dol­li­sim­man kevyes­ti tai nopeas­ti eteen­päin on uima­rin ja sou­ta­jan sovi­tet­ta­va veton­sa, hiih­tä­jän pot­kun­sa ja juok­si­jan aske­len­sa aikai­sem­pien liik­kei­den jat­kok­si. Ne on suh­teu­tet­ta­va kehon alla tai ympä­ril­lä vir­taa­van maa­pe­rän tai veden liik­kei­siin ja muo­toi­hin, jo ole­mas­sa ole­vaan nopeu­teen, jo saa­vu­tet­tuun ryt­miin.

Tämä ei tie­ten­kään tar­koi­ta muut­tu­ma­ton­ta, mon­o­to­nis­ta tois­toa.

Vaikka met­sä­po­lul­la juok­se­mi­ses­sa­kin on ryt­min­sä, ehdot­te­le­vat kan­not, kuo­pat, juu­ret ja lätä­köt lii­ke­ra­toi­hin jat­ku­via muu­tok­sia. Juokseminen on kehon vuo­ro­pu­he­lua maa­pe­rän kans­sa.

Teenpä mitä tahan­sa inhi­mil­li­ses­ti mer­kit­tä­vää, tai mer­ki­tyk­se­tön­tä­kin, tans­sin. Kun vasa­roin nau­lo­ja, vai­vaan tai­ki­naa, hara­voin tai imu­roin, aset­tu­vat liik­kee­ni sään­nöl­li­seen ryt­miin. Kuviot ovat var­hais­lap­suu­des­ta asti har­joi­tel­tu­ja. Mitä enem­män har­joi­tus­ta, sen sula­vam­mat ja talou­del­li­sem­mat liik­keet. Rytmi ja sii­hen käy­tet­tä­vä voi­ma riip­pu­vat työ­ka­lus­ta, työs­tet­tä­väs­tä koh­tees­ta, yksi­löl­li­sis­tä kehon omi­nai­suuk­sis­ta kuten mas­sas­ta, lihas­kun­nos­ta. Paksun nau­lan hak­kaa­mi­nen puu­hun on eri­lais­ta kuin ohuen, ja myös puun kovuus vai­kut­taa työs­ken­te­lyn tapaan.

Kirjoitettu teks­ti­kin on pit­kään har­joi­tel­tu­jen käden ja kynän koreo­gra­fioi­den tuo­te. Puhuminen – ja jopa ajat­te­lu! – on liik­kee­seen kyt­ket­tyä. Aivoissamme ei ole ainoa­ta­kaan aluet­ta, joka ei var­sin suo­raan kyt­key­tyi­si sen­so­ri­mo­to­ri­siin toi­min­toi­hin.

Ihmisenä ole­mi­nen, elä­mä, on kaut­taal­taan ryt­mik­kään, ympä­ris­tön olioi­hin rea­goi­van liik­keen läpäi­se­mää.

Tanssia. Ei aina ruusuil­la, mut­ta tans­sia kaik­ki tyyn­ni.

Sukusolujen koh­taa­mi­nen mah­dol­lis­tuu kuu­kau­tis­kier­ron ryt­meis­sä, alas­to­mien ruu­mii­den tyy­dy­tys­tä hake­vas­sa – ei lain­kaan tah­dit­to­mas­sa – pari­tans­sis­sa, siit­tiöi­den ryt­mik­käis­tä uin­ti­liik­keis­sä. Sikiö har­joit­te­lee tule­vaa var­ten. Jo var­hai­ses­sa vai­hees­sa se rea­goi äitin­sä ryt­mei­hin ja myös ulko­puo­li­sen maa­il­man ryt­mei­hin. Muistan miten tyt­tä­re­ni, vai­mo­ni koh­dus­sa olles­saan, aloit­ti eri­tyi­sen voi­mak­kaan lii­keh­din­nän aina tans­si­musii­kil­le altis­tues­saan – istues­sam­me seu­raa­mas­sa Stomp!-kiertueen esi­tys­tä tai kul­kies­sam­me kova­ää­ni­ses­ti jys­kyt­tä­vän tans­si­ra­vin­to­lan edit­se.

Nietzsche esit­tää Iloisessa tie­tees­sä yhden kes­kei­sim­mis­tä ideois­taan, haas­teen, jota kuvaa sanoil­la suu­rin taak­ka: Mitä jos sai­sit tie­tää, että jou­dut elä­mään koko elä­mä­si yhä uudel­leen ja uudel­leen, kaik­ki­ne tun­tei­neen, iloi­neen ja tus­ki­neen? Eikö tämä oli­si ennem­min­kin sie­tä­mä­tön kirous kuin siu­naus? Etkö jou­tui­si ala­ti kysy­mään itsel­tä­si, miten on elet­tä­vä, ja miten sinun jokai­seen het­keen suh­tau­dut­ta­va? ”Tahdotko tämän vie­lä ker­ran ja vie­lä luke­mat­to­mia ker­to­ja?”

Ikuista paluu­ta on help­po pitää pelk­kä­nä aja­tus­ko­kee­na, eet­ti­se­nä peri­aat­tee­na tai kos­mi­se­na myyt­ti­nä. Mutta jos sitä uskal­tau­tuu tar­kas­te­le­maan lähem­pää, sen voi tun­nis­taa elä­vän elä­män kuvauk­se­na. Ajattelemme päi­väs­tä toi­seen samo­ja aja­tuk­sia ja koem­me samo­ja tun­tei­ta, joi­ta olem­me eilen­kin aja­tel­leet ja koke­neet.

Nietzschen esit­tä­mä ongel­ma onkin syy­tä ottaa vaka­vas­ti. Asioita on hel­pom­pi teh­dä uudel­leen kuin ensim­mäis­tä ker­taa. Jatkaminen on, niin hyväs­sä kuin pahas­sa­kin, vai­vat­to­mam­paa kuin aloit­ta­mi­nen. Kun on ker­ran uskal­ta­nut hypä­tä kui­lun ylit­se, sen voi teh­dä tois­te­kin. Tai kun on ker­ran aloit­ta­nut päih­tei­den käy­tön, tois­tuu käyt­täy­ty­mis­mal­li kuin itses­tään. Toisto muo­dos­taa tapo­ja, tavat aset­tu­vat luon­teen­piir­teik­si.

Tämä on jopa vält­tä­mä­tön­tä.

Jotta elä­mäl­lä voi olla ryt­mi, on sii­nä olta­va tois­toa, sään­nöl­li­ses­ti yhä uudel­leen ilme­ne­vä ele­ment­ti. Jotta elä­mäs­sä oli­si jat­ku­vuut­ta, on niin ihmi­sen kuin ympä­ril­lä syk­ki­vän maa­il­man­kin tois­tut­ta­va, alet­ta­va aina uudel­leen.

Jos ikui­nen tois­to oli Nietzschelle taak­ka ja kirous – vai oli­ko? – näyt­täy­tyy se sel­lai­se­na myös kär­si­mät­tö­myy­teen, het­kel­li­siin muo­tei­hin ja uutuuk­siin tot­tu­neel­le kulut­ta­jal­le: ran­gais­tuk­sen kal­tai­se­na pii­na­na.

Nietzsche ehdot­taa kui­ten­kin koh­ta­lon­sa hyväk­sy­mis­tä, jopa ilois­ta elä­mäl­le myön­ty­mis­tä. Kuinka tämä oli­si mah­dol­lis­ta?

Ollakseni suun­nil­leen sama ihmi­nen kuin eilen, minun on joka aamu luo­ta­va itse­ni uudel­leen, aloi­tet­ta­va alus­ta, teh­tä­vä saman­lai­sia asioi­ta päi­väs­tä toi­seen. Tunnettava samoin, rea­goi­ta­va samoin – suu­rin piir­tein. Ja aurin­gon on nous­ta­va yhä uudel­leen, jot­ta voin herä­tä uuteen päi­vään ja jot­ta voin suun­ni­tel­la tule­vaa.

Tahdomme ede­tä ja muut­tua. Tässä ehkä on se var­si­nai­nen rajan­ve­to elä­vän ja kuo­le­man välil­lä: tah­to. Elämä tah­too.

Muutoksen mie­lek­kyys syn­tyy pysy­vyy­des­tä, samo­jen asioi­den päät­ty­mät­tö­mäs­tä tois­tos­ta. Minuuden säi­lyt­tääk­se­ni olen pako­tet­tu tois­ta­maan itseä­ni, sil­lä tois­ton ainoa­na vaih­toeh­to­na on per­soo­nan hajoa­mi­nen ja enna­koi­mat­to­man hul­luu­den val­taan antau­tu­mi­nen.

Paluuta läh­tö­ruu­tuun ei ehkä tuli­si­kaan pitää epä­on­nis­tu­mi­se­na tai takais­ku­na. Sen sijaan jokai­nen uusi alku on näh­tä­vä uute­na mah­dol­li­suu­te­na. Mahdollisuutena tois­taa jo teke­män­sä, mut­ta parem­min kuin aiem­min.

Argentiinalaisessa tan­gos­sa on kou­ral­li­nen tai ehkä kym­men­kun­ta eri­lais­ta askel­ta. Hyvin tans­siak­seen noi­ta aske­lia on ker­rat­ta­va vuo­sien ajan. Se mer­kit­see tuhan­sia ja taas tuhan­sia tois­to­ja. Tanssimalla, tois­ta­mal­la ryt­mik­kääs­ti samo­ja liik­kei­tä yhä uudel­leen ja uudel­leen, luom­me itsem­me tans­si­ja­na, samal­la tavoin kuin tois­tu­vat luon­no­nil­miöt luo­vat kaa­ok­ses­ta maa­il­man.

Myös ruu­miim­me luo itsen­sä elä­män ryt­meis­sä yhä uudel­leen. Hengitys hen­gi­tyk­sel­tä, sydä­men­lyön­ti sydä­men­lyön­nil­tä me raken­nam­me itseäm­me. Toiston luo­va voi­ma yllä­pi­tää aineen­vaih­dun­taa, joka kor­jaa rasi­tuk­sen vau­rioit­ta­mia kudok­siam­me. Me palau­dum­me.

Tätä on maa­il­maa yllä­pi­tä­vä luo­mi­nen, jos­ta myös viik­ko­ryt­mi muis­tut­taa mei­tä. Seitsenpäiväinen viik­kom­me kier­rät­tää see­mi­läi­sen myto­lo­gian luo­mis­ker­to­mus­ta, jos­sa lepo­päi­vä on tar­koi­tet­tu palau­tu­mi­seen, läh­tö­pis­tee­seen palaa­mi­seen, voi­dak­sem­me jäl­leen ker­ran aloit­taa kai­ken alus­ta.

Uuteen alkuun sisäl­tyy myös erään­lai­nen armah­duk­sen tai puh­dis­tuk­sen ulot­tu­vuus. Se tar­jo­aa mah­dol­li­suu­den vapau­tua van­hois­ta vir­heis­tä, mah­dol­li­suu­den tois­taa aske­let puh­taam­min. Tätä puh­dis­tau­tu­mi­sen aja­tus­ta juh­li­taan monis­sa perin­tei­sis­sä uuden vuo­den ritu­aa­leis­sa, jois­sa syö­dään, juo­daan, tans­si­taan – ja suo­ri­te­taan eri­lai­sia demo­nei­den kar­ko­tus­me­no­ja.

Eurooppalainen uusi­vuo­si on tyy­pil­li­ses­ti sijoit­tu­nut sydän- tai kevät­tal­veen, ja juu­ri ennen vuo­den vaih­tu­mis­ta paho­jen hen­kien mel­las­tus on ollut eri­tyi­sen pite­le­mä­tön­tä. Kaikkialla Euroopassa tur­mion voi­mia aje­taan hir­viö­asui­si­na kar­ne­vaa­li­kul­kuei­na ulos kau­pun­gis­ta. Suomessa noi­dat ja kum­mi­tuk­set ovat teh­neet kolt­to­si­aan eri­tyi­ses­ti las­kiai­sen aikaan, jol­loin nii­den kar­kot­ta­mi­sek­si ja tule­van vuo­den tur­vaa­mi­sek­si on teh­ty monen­lai­sia tai­ko­ja ja enne­te­ko­ja.

Kuten Søren Kierkegaard on esit­tä­nyt, ilmiön tois­tues­sa sen mer­ki­tys muut­tuu. Toisen ker­ran kuul­tu­na sama vit­si ei enää nau­ra­ta yhtä pal­jon, tai sit­ten sen herät­tä­mä huvit­tu­nei­suus koh­dis­tuu toi­sin. Tämä tuot­taa maa­il­maan his­to­rial­li­sen ajan; ajan, jos­sa asioil­la on alkun­sa ja lop­pun­sa.

Kun päi­vät, vii­kot, kuu­kau­det ja vuo­det jat­ka­vat piruet­te­jaan, ne kulut­ta­vat tans­si­joi­taan. Vuodet van­hen­ta­vat, ja vaik­ka tans­si­sit lop­pua koh­den yhä parem­min ja tai­ta­vam­min, lopul­ta tal­ven syn­kät voi­mat voit­ta­vat. Hauta vie ja las­kiais­sam­ba jää kar­ke­loi­mat­ta.

Dance macabre: kuol­leet ruu­miit ja kuo­le­ma tans­sit­ta­vat elä­viä koh­ti hau­taa. Tätä kuvael­maa, erään­lais­ta mys­tee­ri­näy­tel­mää, näy­tel­tiin ylei­ses­ti barok­kia­jan maa­lais­ky­lis­sä ja hoveis­sa. Kuolemantanssi yhdis­tää kaik­ki, sää­tyyn kat­so­mat­ta. Aihe esiin­tyy maa­lauk­sis­sa ja sii­tä on teh­ty musiik­kia. Se muo­dos­taa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sine­tin lop­pu­koh­tauk­sen.

Kuva voi häm­men­tää. Eiväthän kuol­leet tans­si? Miten kuo­le­ma voi tans­sit­taa elä­viä?

Kuolemantanssin sym­bo­liik­kaa on hel­poin tar­kas­tel­la aika­kau­teen lii­te­tyn hoke­mien ”Memento mori” – muis­ta kuo­le­ma – ja ”Carpe diem” – tar­tu het­keen – kaut­ta. Kalmainen let­ka­jenk­ka muis­tut­taa hen­gen läh­dös­tä, ja sen aihee­na on kehot­taa elä­mään kuin jokai­nen päi­vä oli­si mah­dol­li­ses­ti vii­mei­nen. Niin kuin todel­la onkin. Barokkikoukeroiden, ruton ja nälän­hä­tien aikaan kuo­le­man läs­nä­olo oli ilmei­sem­pi ja arki­sem­pi kuin nyky­ai­kai­sess­sa, jäl­ki­teol­li­ses­sa maa­il­mas­sa.

”Carpe diem” ymmär­re­tään usein kehoi­tuk­se­na elää ”täy­sil­lä”, ”kuin vii­meis­tä päi­vää”, seu­raa­muk­sis­ta piit­taa­mat­ta. Tämä ei kui­ten­kaan ollut sanon­nan alku­pe­räi­nen mie­li. Hetkeen tart­tu­mi­sel­la tar­koi­tet­tiin, että oli­si, epä­var­muu­des­ta huo­li­mat­ta, käy­tet­tä­vä päi­vän­sä niin, että sel­viäi­si hen­gis­sä myös huo­mi­ses­ta. Kuolemaa ennen päi­vät kui­ten­kin tois­tu­vat, ja on tans­sit­ta­va. On opit­ta­va elä­mään parem­min, sil­lä ei ole saman­te­ke­vää, tans­sii­ko hyvin vai huo­nos­ti.

Koreografia on hur­ja ja vaa­ti­va; suu­rin osa aske­lis­ta ja kään­nök­sis­tä on silk­kaa pys­tys­sä pysy­mis­tä. Kenkien nah­ka­poh­jat kulu­vat sileäm­mik­si ja liuk­kaam­mik­si, jal­ko­ja alkaa pakot­taa, ja nii­hin tulee hier­ty­miä. Jos kom­pas­tuu, puto­aa kuop­paan. Väsyneenä on vai­kea kes­kit­tyä, mut­ta on pysyt­tä­vä tark­ka­na, ettei tans­sit­ta­ja­na ole­va kuo­le­ma pää­se ”rokot­ta­maan”, niin kuin kuu­ba­lai­sen rum­ban sisäl­tä­miä hyök­käyk­siä kut­su­taan. Sillä sil­loin on haus­kan­pi­to lopus­sa.

Mikäli koho­tam­me vie­lä kat­seem­me kuu­ny­li­siin tah­tei­hin, huo­maam­me, että aivan, siel­lä­kin koko elä­män kier­toa tans­sit­taa kuo­le­ma. Taivaankappaleet, jot­ka pau­kut­ta­vat meil­le ryt­mi­ään, ovat tah­dot­to­mia ja piit­taa­mat­to­mia. Vaikka ne anta­vat elä­män, ne ovat itse elot­to­mia ja sää­li­mät­tö­miä. Vuorovedet kover­ta­vat ran­ta­kal­lioi­ta, tuu­let kulut­ta­vat maa­pe­rää. Sfäärien musik­ki soi inhi­mil­li­ses­sä mie­les­sä ikui­ses­ti, eikä armo­ton­ta kap­pa­let­ta saa kos­kaan tans­sit­tua lop­puun.

---

Luettavaa:

• Mircea Eliade: Ikuisen paluun myyt­ti. Kosmos ja his­to­ria. (Le Mythe de l’eternel retour: arché­ty­pes et répé­ti­tion, 1949). Suomentanut Teuvo Laitila. Loki-kir­jat, 1992.
• Søren Kierkegaard: Toisto (Gjentagelsen. Et Forsøg i den expe­ri­men­te­ren­de Psychologi af Constantin Constantius, 1843). Suomentanut Olli Mäkinen. Atena, 2001.
• Kimerer L. Lamothe: Why We Dance. A Philosophy of Bodily Becoming. Columbia University Press, 2015.
• Friedrich Nietzsche: Iloinen tie­de (Die fröh­lic­he Wissenschaft, 1882). Suomentanut J. A. Hollo. Otava, 1972.