Essee, Vieraskynä

Älä lue tätä!
– essee yhden ajatuksen kirjallisuusgenrestä

Self help- eli itsea­pu­kir­jat anta­vat neu­vo­ja kaik­kiin elä­män sol­mu­koh­tiin. On kui­ten­kin usei­ta syi­tä suh­tau­tua itsea­pu­kir­jal­li­suu­teen kriit­ti­ses­ti, kir­joit­taa Aki Petteri Lehtinen.

*

Tie hel­vet­tiin on kivet­ty hyvil­lä aiko­muk­sil­la.[1]

Poliit­ti­sil­le kiih­koi­li­joil­le ja fun­da­men­ta­lis­ti­sil­le usko­vai­sil­le yhden tai kah­den teks­ti­ko­koel­man luke­mi­nen riit­tää koko elä­män ohje­nuo­rak­si ja maa­il­man­ku­van hor­ju­mat­to­mak­si perus­tak­si.

Markkinatalouden ja arvo­jär­jes­tel­mien moni­nai­suu­den tun­nus­ta­va nykyih­mi­nen jou­tuu kui­ten­kin indi­vi­dua­lis­tis­ten sekä syväl­li­sem­mis­sä tapauk­sis­sa eksis­ten­ti­aa­lis­ten kysy­mys­ten eteen. Miten elä­mä tuli­si elää? Kuinka voin kuu­lua hyvä­osais­ten jouk­koon? Miksi tar­vit­sen tois­ten neu­vo­ja, vaik­ka olen koke­nut jo kai­ken­lais­ta?

Yksinkertaisia vas­tauk­sia moni­mut­kai­siin ongel­miin tar­jo­aa self help -kir­jal­li­suus. Mitä se sit­ten tar­koit­taa? Miten itsea­pu­kir­jal­li­suus sijoit­tuu kir­jal­li­suu­den ken­täl­lä? Kuka näi­tä teok­sia lukee?

Avun tarpeen herääminen

Kun yli­luon­nol­li­nen tuo­ma­ri, suu­ri kan­san­joh­ta­ja tai saman­mie­li­nen mas­sa eivät ole ohjaa­mas­sa, ei vas­tauk­sia kysy­myk­siin löy­dy kuin kokei­le­vai­sel­la hen­ki­lö­koh­tai­sel­la elä­mäl­lä eli vir­heis­tä oppi­mal­la. Ihminen jou­tuu sil­loin kovien pai­nei­den puris­tuk­siin maa­il­mas­sa, jos­sa mil­jar­dit elä­vät yhtei­söl­li­sen ohjeis­tuk­sen varas­sa. Ihminen jää yksin koke­mus­ten­sa kans­sa, jos hän pel­kää tai kavah­taa yhtei­sön ulko­puo­lel­le jou­tu­mis­ta. Hän tar­vit­see neu­vo­ja, ja tar­ve syn­nyt­tää kysyn­nän – johon vas­taa tar­jon­ta.

Itseapukirjallisuus ja elä­män­tai­to­kon­sult­tien itsen­sä kehit­tä­mi­sen kei­not ovat löy­tä­neet täs­tä mark­ki­na­raon. Johonkin kun jokai­sen kai pitää ank­ku­roi­da iden­ti­teet­tin­sä. Omiin omi­nai­suuk­siin ja koke­muk­siin tart­tu­mi­nen ei näy­tä ihmi­syk­si­löl­le riit­tä­vän. Ääretön aava vapaut­ta aja­tel­la ja kas­vaa itse­näi­ses­ti jät­tä­vät ihmi­sen aje­leh­ti­maan ilman ulkois­ta kiin­nit­ty­mis­koh­taa Pyhän Kirjan suu­reen Toiseen, toi­siin ihmi­siin tai muu­hun todel­li­suu­teen.

Mahdollisuuksien meres­sä ihmi­sen valit­se­ma tai hänel­le annet­tu ran­ta voi kuu­lua van­ki­la­saa­rel­le.

Kusipää neuvoo pätemättömiä

Itseapukirjallisuudessa (self-help) kitey­tyy jo sana­na para­dok­si, mai­nit­tu ris­ti­rii­ta indi­vi­dua­lis­tis­ten elä­män­va­lin­to­jen ja ohjei­den nou­dat­ta­mi­sen välil­lä. Etsin itse itsel­le­ni apua toi­sel­ta tai toi­saal­ta, kun samaan aikaan sanan­mu­kai­ses­ti autan itse­näi­ses­ti itse itseä­ni. Sama ongel­ma tois­tuu orga­ni­saa­tiois­sa, jot­ka palk­kaa­vat ulko­puo­li­sia kon­sult­te­ja ker­to­maan, miten joh­ta­mis­tai­toa har­joi­te­taan. Se jo ker­too, että joh­ta­jik­si on pal­kat­tu työ­hön­sä päte­mät­tö­miä ihmi­siä.

André Piscerin uutuus­suo­men­nok­sen Paskanjauhantabisnes[2] mukaan kon­sult­tien neu­von­an­to­pu­he perus­tuu usein sii­hen, että kon­sult­ti on luke­nut pari itsea­pu­kir­jaa, joi­den teki­jät puo­les­taan perus­ta­vat aja­tuk­sen­sa luke­maan­sa itsea­pu­kir­jal­li­suu­teen tai kek­si­vät koke­mas­taan yhden puo­leen­sa­ve­tä­vän ohjeis­ta­van ydin­a­ja­tuk­sen. Sen ympä­ril­le he kir­joit­ta­vat elä­mä­non­gel­man rat­kai­suk­si riit­tä­vän mää­rän teks­tiä kir­jak­si. Konsultti muka tie­tää, kos­ka esit­tää luke­man­sa ideat omi­naan Powerpoint-dia­sar­jal­la.

Vuosia ennen kuin erääs­tä lähi­su­ku­lai­ses­ta­ni tuli itseop­pi­nut yri­tys­joh­don kon­sult­ti hän työs­ken­te­li kes­ki­ta­son pomo­na lii­ke­maa­il­mas­sa. Tiimin palau­te­pa­la­ve­ris­sa kar­toi­tet­tiin työn­te­ki­jöi­den arvioi­ta toi­sis­taan ja joh­ta­jis­taan pyy­tä­mäl­lä kuta­kin ker­ral­laan käy­mään kir­joit­ta­mas­sa fläp­pi­tau­lul­le sana, joka kuvaa par­hai­ten kul­loin­kin arvioi­ta­vaa kol­le­gaa. Sukulaiseni koh­dal­la tois­tui yksi sana: kusi­pää.

Sitten tämä ”kusi­pää” havah­tui omas­ta huo­nou­des­taan saar­naa­maan muil­le itsea­pu­kir­jal­li­suu­des­ta omak­sut­tu­ja aja­tuk­sia parem­mas­ta joh­ta­juu­des­ta, jota on tie­teel­li­sem­min tut­kit­tu ja tie­to­kir­jois­sa esi­tet­ty laa­jas­ti vas­ta myö­hem­min.[3] Hän osa­si naa­mioi­da oman nar­sis­min­sa tois­ten avus­ta­mi­sek­si.

Tietokirjallisuuden populismia

Myös kir­jal­li­sia kon­sult­te­ja voi her­käs­ti pitää itse­riit­toi­si­na bes­serwis­se­rei­nä, jot­ka jos­tain syys­tä luen­noi­vat ilmiös­tä, joka kos­kee lähin­nä hei­tä itse­ään – hei­dän sitä ymmär­tä­mät­tä. Vaikka monet itsea­pu­kir­jat sisäl­tä­vät kir­jal­li­suus­viit­tei­tä ja läh­de­luet­te­lon, se ei vie­lä tee niis­tä tie­to­kir­jal­li­suut­ta, joka perus­tuu tut­kit­tuun tie­teel­li­seen tie­toon.

Kirjallisuuden ken­täl­le itsea­pu­kir­jal­li­suut­ta onkin vai­kea sijoit­taa. Hyvää elä­mää ja sen edel­ly­tyk­siä on etsit­ty aina­kin jo Aristoteleen teok­sis­sa eli tuhan­sia vuo­sia. Filosofit eroa­vat itsea­pu­kir­jai­li­jois­ta kui­ten­kin sii­nä, että he nime­no­maan poh­ti­vat ja kysee­na­lais­ta­vat.

Itseapukirjallisuus taas tar­jo­aa usein val­mii­ta ja yksin­ker­tai­sia vas­tauk­sia tut­ki­muk­sel­le avoi­miin, tie­teel­li­ses­ti rat­kai­se­mat­to­miin moni­mut­kai­siin kysy­myk­siin elä­mäs­tä ja ihmis­suh­teis­ta aina amma­tin tai kuo­le­man koke­mi­seen. Esimerkiksi tie­toi­suut­ta tut­kit­tiin jo antii­kis­sa, mut­ta nykyi­sen aivo­tut­ki­muk­sen nopea edis­ty­mi­nen on saa­nut lähes kaik­ki alat toi­sis­taan ute­liai­na osal­lis­tu­maan tie­toi­suus­kon­fe­rens­sei­hin. Miten aineel­li­sel­la ihmi­so­len­nol­la voi olla aineet­to­mia koke­muk­sia?

Tiedettä har­joi­te­taan yhtei­söl­li­sen kri­tii­kin varas­sa, mut­ta itsea­pu­kir­jai­li­jat eivät ole vas­tuus­sa levit­tä­mis­tään väit­tä­mis­tä kenel­le­kään.

Keisarin uusvanhat vaatteet

Luodaanpa siis filo­so­fi­sen a prio­ri -teo­re­ti­soin­nin sijas­ta empii­ri­nen kat­saus tuo­reim­paan itsea­pu­kir­jal­li­suu­teen – moni­puo­li­sen vii­te­käy­tän­nön ja run­saan läh­de­luet­te­lon tuke­ma­na.

Kun ensin ver­taa näi­tä teok­sia muun kir­jal­li­suu­den ihmi­se­lä­mään vai­kut­ta­viin voi­miin, kat­se koh­dis­tuu kau­no­kir­jal­li­suu­teen ja tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen perus­tu­vaan tie­to­kir­jal­li­suu­teen. Uskonnolliset teok­set ja keit­to­kir­jat, har­ras­te- ja tee se itse -kir­jat voi sivuut­taa, samoin hämä­rät enke­li­kir­jat, leh­mien ja mui­den eläin­ten per­soo­nal­li­suut­ta kar­toit­ta­vat teok­set sekä suo­si­tut aikui­sil­le teh­dyt väri­tys­kir­jat[4]. Oikea kir­jal­li­suus, filo­so­fia ja tut­ki­mus­kir­jal­li­suus on sen­tään jou­tu­nut käy­mään läpi ver­tai­sar­vioin­nin.

Esimerkiksi Timo Kettunen yhdis­te­lee kir­jas­saan Miksi elä­mi­ses­tä tuli niin han­ka­laa ”elä­mi­sen filo­so­fi­aa, ter­veys­tie­don kir­jaa, elä­män­hal­lin­tao­pas­ta, yhteis­kun­ta- ja yksi­lö­kri­tiik­kiä ja psy­ko­lo­gis­ta tut­ki­mus­mat­kaa luki­jan omiin aja­tuk­siin [sekä teki­jän koke­maa kas­vu­ta­ri­naa]”. Kirjan kus­tan­ta­jan mukaan psy­ko­lo­gia, jota kir­jan tie­tee­na­la­na väi­te­tään edus­ta­van, on ”välil­lä vähän hau­ras­ta ja kysee­na­lais­tet­tua”, mut­ta teos sil­ti ”pyr­kii tukeu­tu­maan mah­dol­li­sim­man tie­teel­li­siin läh­tei­siin”.

Elämä on kui­ten­kin puh­das­ta koke­mis­ta, joten tie­de ei seli­tä kaik­kia elon kie­mu­roi­ta”[5] (kur­si­voin­ti tämän esseen kir­joit­ta­jan). Ero tie­teel­li­seen tut­ki­muk­seen perus­tu­vaan tie­to­kir­jal­li­suu­teen säi­lyy räi­keä­nä, jopa omia koke­muk­sia hyö­dyn­tä­vän autoet­no­gra­fian osal­ta. Tieteelliset kri­tee­rit täyt­tä­vä kir­jal­li­suus ei väi­tä todek­si sel­lais­ta, mitä ei tois­tai­sek­si tie­de­tä.

Välijohtopäätös: epäkirjallisuuttako?

Itseapukirjallisuus siis sijoit­tuu tie­to­kir­jal­li­suu­den ja kau­no­kir­jal­li­suu­den raja­pin­taan: se esit­täy­tyy tie­to­na ja käyt­tää väi­te­lausei­ta, mut­ta tar­jo­aa usein nii­den muo­dos­sa luki­jal­le kuvi­tel­mia. Jää luki­jan har­kin­ta­ky­vyn varaan päät­tää, ovat­ko oma­koh­tai­sen koke­muk­sen tai luke­nei­suu­den poh­jal­ta kir­joi­te­tut apu- ja ohje­kir­jat var­tee­no­tet­ta­via vaih­toeh­to­ja tut­ki­muk­seen perus­tu­val­le kir­jal­li­suu­del­le.

Mutta itsea­pu­kir­jal­li­suu­del­la – kut­sui se sit­ten itse­ään sel­lai­sek­si tai naa­mioi­tui­si Paulo Coelhon teos­ten tavoin romaa­ni­tai­teek­si – suo­sit­tu­na ilmiö­nä saat­taa itse asias­sa olla laa­jem­min­kin vai­ku­tus­ta kuin tut­ki­muk­seen perus­tu­val­la tai tai­teel­li­ses­ti ansiok­kaal­la kir­jal­li­suu­del­la. Konsultit, lob­ba­rit ja sitä myö­ten talou­del­li­set ja poliit­ti­set päät­tä­jät luke­vat itsea­pu­kir­jal­li­suut­ta tai tie­teel­li­ses­ti toden­ta­mat­to­mia yksit­täi­siä ”teo­rioi­ta”. Tämä vai­kut­taa epä­suo­ras­ti mut­ta kon­kreet­ti­ses­ti mei­hin kaik­kiin. Onko siis kir­jal­li­suu­den voi­ma ja val­ta mei­hin nyky­ään täs­sä, ken­ties vii­me kädes­sä vää­ris­sä käsis­sä? Mitä jos itsea­pu­kir­jal­li­suus aiheut­taa­kin enem­män kär­si­mys­tä, kun sen epä­tie­teel­li­siä oppe­ja käy­te­tään hal­lin­nos­sa ja pää­tök­sen­teos­sa?

Jos jokai­ses­sa elää Jari Sarasvuon ”sisäi­nen san­ka­ri”[6] ja kaik­ki voi­vat saa­da Dale Carnegien avul­la ystä­viä, menes­tys­tä ja vai­ku­tus­val­taa[7], jää luki­jan oman saa­mat­to­muu­den syyk­si jää­dä vail­le kir­jo­jen lupaa­mia tulok­sia. Lukijasta tulee oman onnet­to­muu­ten­sa sep­pä. Ja jos teki­jä suun­taa apun­sa ihmis­kun­nal­le kaik­ki­ne kir­ja­vuuk­si­neen ja toi­sis­taan poik­kea­vi­ne olo­suh­tei­neen ja läh­tö­koh­ti­neen, saa hän itse poten­ti­aa­li­ses­ti suu­ren luki­ja- ja kuu­li­ja­kun­nan, ja lunas­tet­tua kir­jan­sa lupauk­set – itsel­leen.

Itsekeskeistä itseapua

Jo kau­an on haet­tu ver­tais­ryh­mien tukea tai joh­ta­jao­pet­ta­jan 12 aske­leen ohjel­mia ongel­miin tai tavoit­tei­siin, jot­ka eivät kuu­lu esi­mer­kik­si lää­ke­tie­teen tai psy­ko­lo­gian asian­tun­te­muk­sen aloil­le. Itseapukirjallisuus onkin his­to­rial­li­ses­ti ver­so­nut rei­lun sadan vuo­den takai­sis­ta ver­tais­ryh­mis­tä elä­män eri ongel­ma-alueil­la, vaik­ka jot­kut jäl­jit­tä­vät sen aina antii­kin Kreikasta säi­ly­nei­siin elä­män­käy­tän­nön kir­joi­hin saak­ka. Raamattua ja Augustinusta lue­taan yhä oikean elä­män mal­lei­na.

Itseavun naa­mioi­mi­nen psy­ko­lo­giak­si ei kui­ten­kaan voi olla niin van­ha käy­tän­tö, kos­ka psy­ko­lo­gia itse­näi­se­nä ihmis­tie­teen ala­na irtau­tui filo­so­fias­ta – kuten muut­kin tie­teet eri aikoi­na – vas­ta 1800-luvul­la. Nykyaikainen self help näyt­tää vas­taa­vas­ti itse­näis­ty­neen omak­si gen­rek­seen kir­jal­li­suu­den ken­täl­lä – ei his­to­rias­sa vaan nyky­ajas­sa.

Itseapukirjallisuuden tuot­ta­mi­nen ja vas­taa­not­ta­mi­nen on läh­tö­koh­tai­ses­ti itse­kes­keis­tä, ja sii­hen uppou­tu­mi­nen lie­nee itse­käs­tä. Kysehän on oman hen­ki­lö­koh­tai­sen koke­muk­sen paran­ta­mi­ses­ta eikä mui­den aut­ta­mi­ses­ta. Aikamme itsea­pu­kir­joit­ta­jat lie­ne­vät har­vo­ja kir­joit­ta­mi­sel­la rikas­tu­via ihmi­siä, mikä on toki luki­joi­den syy­tä. Heillä on hen­ki­lö­koh­tai­sia tar­pei­ta tai vajei­ta, jot­ka toi­mi­vat itsea­pu­kir­jal­li­suu­den mark­ki­na­ra­ko­na.

Epätieteellinen tiedonhankinta

Kroonisesta kipu­ko­ke­muk­ses­ta kär­si­vät mil­joo­na suo­ma­lais­ta voi­si­vat saa­da apua, jos he etsi­si­vät tie­toa tut­ki­muk­seen perus­tu­vas­ta kir­jal­li­suu­des­ta[8], eivät­kä hamuai­si loh­tua liu­ku­hih­nal­ta tule­vil­la kat­sauk­sil­la ”trans­sen­dens­sis­ta”, ”kuo­le­man­jäl­kei­ses­tä tie­toi­suu­des­ta” ja ”pyhyy­des­tä” viit­taa­mal­la vain ”Sveitsissä teh­tyyn tut­ki­muk­seen” ilman var­si­nai­sia läh­de­tie­to­ja[9]. Pirjo Säisä-Winterin Henkiset voi­ma­va­rat näyt­tää näin vaka­vas­ti otet­ta­val­ta tut­ki­muk­sel­ta, vaik­ka vii­te­kir­jal­li­suus on vali­koi­tu tuke­maan kir­jan pää­teh­tä­vää: rau­hoit­ta­maan kel­vot­to­muut­ta tai kuo­le­maa kam­moa­van luki­jan miel­tä.

Tarkoitus voi toki kum­mu­ta teki­jän vil­pit­tö­mäs­tä halus­ta vakuut­taa itsel­leen ja luki­joil­leen, että kaik­ki menee hyvin. Keinoissa riit­tää sil­ti kysee­na­lais­tet­ta­vaa – niin tie­teel­li­ses­ti kuin eet­ti­ses­ti­kin. Hyvän tar­koi­tuk­sen kaa­puun pii­lou­tuu myös syys­tä tai toi­ses­ta hen­kis­tä tukea tai hel­po­tus­ta tar­vit­se­vien luki­joi­den har­haan­joh­ta­mi­nen. Itseapukirjallisuus har­voin tukeu­tuu tie­to­kir­jal­li­suu­den tavoin tut­kit­tuun tie­teel­li­seen tie­toon. Itseapukirjallisuutta näyt­tää pitä­vän yhte­näi­se­nä gen­re­nä teki­jän omas­sa aja­tus­maa­il­mas­sa oikeak­si näh­ty elä­män­ta­pa. Uskomusten tar­joa­mi­nen val­miik­si pakat­tu­na, vies­ti­ään tois­ta­va­na help­po­lu­kui­se­na mono­lo­gi­na tuot­taa voit­toa kir­joit­ta­jal­le ja kus­tan­ta­jal­le, ja hel­po­tuk­sen luki­jal­le.

Raadollisempi tul­kin­ta näkee­kin täl­lai­sen kir­jal­li­sen avun rahas­tuk­se­na. Kun ostat ohjei­ta, saat hel­pos­ti teki­jän itsen­sä val­miik­si vaa­li­man usko­mus­jär­jes­tel­män, jota puo­lus­taak­seen teki­jä on kir­joit­ta­nut käsi­tyk­si­ään tuke­van kir­jan ”sie­lus­ta”[10], per­heen tavoi­tel­ta­vas­ta toi­min­ta­mal­lis­ta[11], ”sisus­ta” ja kaik­kein ris­ti­rii­tai­sim­min mas­soil­le anne­tun ohjeis­tuk­sen yksi­lön per­soo­nal­li­ses­ta ja ainut­laa­tui­ses­ta elä­mäs­tä: kun te kaik­ki teet­te niin kuin sanon, sil­loin olet­te yksi­löl­li­siä. Vapaa tah­to itsea­pu­kir­jal­li­suu­den tar­jon­nan edes­sä kuu­luu filo­so­fi­sen poh­din­nan pii­riin.[12]

Emme voi olla vas­tuus­sa teois­tam­me, jos meil­lä ei ole vapaa­ta tah­toa. Vastuu edel­lyt­tää vapaut­ta – ehkä myös itsea­pu­kir­jal­li­suu­den lupauk­siin lan­kea­mi­ses­ta.

Millä eväillä itseapukirjailija opastaa?

Kertoo kui­ten­kin enem­män luki­jas­ta kuin teki­jäs­tä, valit­see­ko hän yksi­ne­lä­jä­nä luke­mis­toon­sa kir­jan sink­kue­lä­män ilois­ta vai kai­paa­ko hän apua kai­ken kes­kel­le yksin, syr­jäs­sä muis­ta.[13] Mistä luki­ja voi enna­kol­ta tie­tää, pitää­kö hänen kes­kit­tyä parem­min vai kul­kea tak­ki auki koh­ti mokia ottaak­seen niis­tä opik­seen?[14] Vai oli­si­ko paras­ta ensin ope­tel­la kriit­tis­tä ajat­te­lua osa­tak­seen vali­ta?[15]

Toisaalta monet itsea­pu­kir­jat – aina elä­män­tai­to-oppais­ta luki­jan hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män tai sen sosi­aa­li­sen osa-alu­een kehit­ty­mis­tä lupaa­viin teok­siin – esit­täy­ty­vät auk­to­ri­teet­tei­na, joi­den teki­jät tie­tä­vät mui­ta parem­min. He anta­vat impe­ra­tii­vein otsi­koi­duil­la kir­joil­laan sään­tö­jä, jopa käs­ky­jä.[16]

”Miten saan itsel­le­ni ystä­viä, menes­tys­tä ja vai­ku­tus­val­taa”, ohjeis­te­taan yllä mai­ni­tus­sa Carnegien klas­sik­ko­teok­ses­sa.

Tätä impe­ra­tii­vi­kir­jal­li­suut­ta ei hel­pos­ti voi loke­roi­da, kos­ka sii­hen kuu­luu myös kriit­ti­siä teok­sia, eli tut­ki­mus­tie­toon perus­tu­vaa mut­ta sitä tie­teen par­hai­den perin­tei­den mukaan arvioi­vaa teks­tiä.[17] Jos esi­mer­kik­si itse­kri­tii­kis­tä itsea­puop­paan anta­man käs­kyn mukaan irtau­du­taan, antaa­ko se itse­tyy­ty­väi­sel­le luvan moraa­li­seen velt­toi­luun tai itseen­sä tyy­ty­mät­tö­mäl­le luvan pur­kaa tur­hau­tu­mis­taan vaik­ka­pa viha­pu­hee­na?[18] Vai onko luo­van ja rik­kaan elä­män edel­ly­tys sit­ten­kin arme­liai­suus ja ajan anta­mi­nen itsel­le ulkoi­sen pai­neen alla?[19]

Kun itsea­pu­kir­jal­li­suu­teen tart­tu­van luki­jan ole­tet­tua pahaa oloa luva­taan lie­ven­tää, kir­jan teki­jän soi­si ole­van kysei­sen ongel­man asian­tun­ti­ja. Lupausten luon­tees­ta ker­to­vat tämän kir­joi­tuk­sen viit­teet eli itsea­pu­kir­jo­jen nimet läh­de­luet­te­los­sa.

Itseapukirjallisuuden tyylilajeista

Kysymykset ovat moni­mut­kai­sia ja vai­kei­ta ylei­sel­lä tasol­la vas­ta­ta. Itseaputeokset on usein kir­joi­tet­tu help­po­lu­kui­sik­si, sel­keik­si ja lyhyeh­köik­si, jot­ta aihees­ta kiin­nos­tu­nei­den poten­ti­aa­lis­ten luki­joi­den mää­rä kas­vai­si ja kyn­nys kir­jan luke­mi­seen madal­tui­si. Mutta hyvin kir­joi­tet­tu tar­koit­taa tur­han usein pel­kis­tyk­siä ja yleis­tyk­siä, jot­ka eivät huo­mioi eivät­kä voi huo­mioi­da luki­joi­den omi­nais­piir­tei­tä. Jos itsea­pu­kir­jan aja­tuk­set ja ker­ro­tut koke­muk­set ovat­kin teki­jän vil­pit­tö­mäs­ti ilmai­se­mia, se ei takaa nii­den toi­mi­vuut­ta mui­den ihmis­ten elä­mäs­sä.

Kun poti­laan­sa tilan tun­te­vat ammat­ti­lää­kä­rit ja ihmi­sen lähei­set­kin ymmär­tä­vät usein vää­rin hen­ki­lön todel­li­set tar­peet ja anta­vat sik­si vää­riä diag­noo­se­ja ja neu­vo­ja, jou­tuu opas­tus ylei­sel­lä tasol­la näin entis­tä suu­rem­pien haas­tei­den eteen – mikä­li kir­jan teki­jän tavoi­te on todel­la tar­jo­ta ammat­ti­mais­ta apua.[20]

Ihmiselämä ja sen moni­muo­toi­set ilme­ne­mis­ta­vat ovat huo­mat­ta­vas­ti vai­keam­pia aihei­ta kuin itsea­pu­kir­jal­li­suus antaa ymmär­tää. Oppaina itsea­pu­kir­jat tyr­kyt­tä­vät usein yhden oikeak­si näh­dyn lähes­ty­mis­ta­van maa­il­mam­me monen­kir­ja­vuu­teen ja ali­tui­seen muu­tok­seen, jota var­ten tar­jo­taan kir­jal­lis­ta itsea­pua sekä ylei­ses­ti että sai­rau­den ja kuo­le­man kal­tai­sis­sa tilan­teis­sa.[21] Sanelumuotoon kir­joi­tet­tu itsea­pu­teos ei jätä luki­jal­le puheen­vuo­roa kes­kus­te­lus­sa tai ajat­te­lus­sa, toi­sin kuin vaka­vam­min otet­ta­vat filo­so­fi­set ja tie­teel­li­set teok­set. Itseapukirja ojen­taa ”totuu­den”, kun tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­des­sa on kyse nime­no­maan ”totuuk­sien” kysee­na­lais­ta­mi­ses­ta.

Lukija antautuu toisen armoille

Yksilöllinen ihmi­se­lä­mä voi toteu­tua mitä kum­mal­li­sim­min tavoin ja mitä vie­raim­mis­sa olo­suh­teis­sa, joten val­mii­ta vas­tauk­sia etsi­väl­le luki­jal­le yksin­ker­tais­tet­tu ver­sio elä­män toi­min­ta­mal­lis­ta var­mas­ti tulee tar­pee­seen. Silloin kas­vaa ris­ki, että pel­ko sivuut­taa ainut­laa­tui­sen ja ainut­ker­tai­sen ihmi­se­lä­män, joka on todel­li­suu­des­sa aina jat­ku­vaa tut­ki­mus­ta ja itse­tut­kis­ke­lua tun­te­mat­to­mas­sa maas­tos­sa. Siten itsea­pu­kir­jal­li­suu­den teki­jä ja luki­ja löy­tä­vät tien­sä suo­ja­kuplaan.

Tavoiteltu yksi­löl­li­nen oma elä­mä jää ulko­puo­li­sen gurun ohjei­den varaan eikä pää­se kukois­ta­maan.

Hieman vas­taa­vaa intii­miä sul­keu­tu­nei­suut­ta todel­li­suu­den kari­koil­ta tar­jo­aa rak­kaus, joka luo itse omat karik­kon­sa välit­tä­mät­tä ulkoi­sis­ta.[22] Kohti rak­kaut­ta, iloa ja vapaut­ta pää­see ole­mal­la itsel­leen armol­li­nen ja vapau­tu­mal­la täy­del­li­syy­den tavoit­te­lus­ta, luva­taan itsea­pu­kir­jal­li­suu­des­sa.[23] Rakkaus kui­ten­kin saa ihmi­sen tolal­taan, ja sii­hen­kin on kir­jan­sa. Rakastaminen kun on tai­to sinän­sä.[24] Ensin on opit­ta­va ymmär­tä­mään mui­ta ihmi­siä ja itse­ään.[25] Rakkaudesta voi syn­tyä lap­sia ja se voi joh­taa eroon, mut­ta tilan­tee­seen löy­tyy tut­ki­mus­poh­jais­ta tie­to­kir­jal­li­suut­ta[26] ja toki itsea­pu­kir­jal­li­suut­ta[27].

Mutta kuin­ka moni voi hen­ki­lö­his­to­ri­aan­sa tar­kas­tel­les­saan tode­ta rak­kau­den ole­van pelk­kää auvoa?

Kirjallisuuskentän ulkopuolella

Siten koko itsea­pu­kir­jal­li­suu­den voi saat­taa myös nau­ru­na­lai­sek­si gen­re­nä kehot­ta­mal­la ihmi­siä vit­si­nä mene­mään yksi­näi­sen luku­lää­ki­tyk­sen sijas­ta ennem­min tera­pi­aan.[28] Kriittistä tut­ki­muk­seen perus­tu­vaa tie­toa sekä myös aitoa apua voi löy­tyä tehok­kaam­min tie­to­kir­jal­li­suu­den puo­lel­ta.[29] Itseapukirjallisuudenkin täy­tyy myön­tää, että ihmi­sel­le tekee hyvää prio­ri­soi­da myös luke­man­sa.[30] Siihen aut­taa tie­tees­tä ja filo­so­fias­ta tut­tu itse­ään kor­jaa­vuus eli alt­tius arvos­tel­la itse­ään ja mui­ta uuden parem­man tie­don valos­sa – sekä avoi­muus mui­den kri­tii­kil­le. Todellisuus ja elä­mä tuli­si koh­da­ta myös kai­kes­sa kama­luu­des­saan vaka­val­la tut­ki­musot­teel­la, eikä käper­tyä ”itseen”.[31]

Itseapukirjallisuutta voi hyvän­tah­toi­ses­ti lähes­tyä kuten runoi­li­ja Pentti Saarikoski (1937 – 1983) arvioi­maan­sa teos­ta: se piti lukea kun­nioi­tuk­ses­ta teki­jää koh­taan, joka on jak­sa­nut sen kir­joit­taa.


[1] Vanha sanan­par­si. Ks. http://www.kysy.fi/kysymys/1-mika-sanonnanaforismin-tie-helvettiin-paallystetty-hyvilla.
[2] André Spicer (2018). Paskanjauhantabisnes. Suom. Tapani Kilpeläinen. Alkuteos Business Bullshit, 2018. Tampere: Eurooppalaisen filo­so­fian seu­ra ry / niin & näin.
[3] Pauli Juuti (2018). Huono joh­ta­mi­nen. Tuhon tiel­tä toi­mi­vaan työyh­tei­söön. Helsinki: Gaudeamus. Robert I. Sutton (2018). Työpaikan kusi­päät. Selviytyjän opas. Suom. Juuso Arvassalo. Helsinki: Minerva.
[4] Ks. esim. Rosamund Young (2018). Lehmien sie­lu­ne­lä­mä. Suom. Tero Valkonen. Helsinki: Bazar Kustannus.
[5] Timo Kettunen (2018). Miksi elä­mi­ses­tä tuli niin han­ka­laa? Helsinki: Fitra.
[6] Jari Sarasvuo (1996). Sisäinen san­ka­ri. Helsinki: WSOY.
[7] Dale Carnegie (1983). Miten saan ystä­viä, menes­tys­tä, vai­ku­tus­val­taa. Suom. Väinö Jaakkola 1939; Risto Mäenpää 1983. Alkuteos How to Win Friends and Influence People, 1937. Helsinki: WSOY.
[8] Tapio Ojala (2018). Kivun kans­sa. Tampere: Vastapaino.
[9] Pirjo Säisä-Winter (2018). Henkiset voi­ma­va­rat. Tutkittua tie­toa hen­ki­syy­den vai­ku­tuk­sis­ta ter­vey­teen ja hyvin­voin­tiin. Helsinki: Viisas elä­mä.
[10] Marita Niemelä (2018). Sielukas elä­mä. Rohkeutta olla minä. Helsinki: Viisas elä­mä.
[11] Elina Kauppila (2018). Huomaa het­ki per­hees­sä. Vanhemman tun­ne­tai­to­kir­ja. Helsinki: Viisas elä­mä.
[12] Aku Visala (2018). Vapaan tah­don filo­so­fia. Helsinki: Gaudeamus; Vrt. itsea­pu­kir­ja Ilkka Virolainen & Harri Virolainen (2018). Mielen voi­ma oppi­mi­ses­sa. Helsinki: Viisas elä­mä; Vrt. tie­to­kir­ja Minna Huotilainen & Katri Saarikivi (2018). Aivot työs­sä. Helsinki: Otava.
[13] Niina Junttila (2018). Kaiken kes­kel­lä yksin: aikuis­ten yksi­näi­syy­des­tä. Helsinki: Tammi; Henriikka Rönkkönen (2018). Bikinirajatapaus ja mui­ta sink­kue­lä­män ilo­ja. Jyväskylä: Atena.
[14] Minna Huotilainen & Mona Moisala (2018). Keskittymiskyvyn elvy­ty­so­pas. Helsinki: Tuuma; Mika Sutinen & Mikko Kuitunen (2018). Mahtava moka. Uskalla, opi ja menes­ty. Helsinki: Alma Talent.
[15] Ari Haasio & Anu Ojaranta & Markku Mattila (2018). Valheen jäl­jil­lä. Helsinki: Avain; Antto Vihma & Jarno Hartikainen & Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri (2018). Totuuden jäl­keen. Helsinki: Teos.
[16]Ilkka Koppelomäki (2018). Saa mitä haluat. Opas oman­nä­köi­sen elä­män toteut­ta­mi­seen. Helsinki: Viisas elä­mä; Nando Malmelin (2018). Uudistu ja kas­va – Luovan mie­len kehit­tä­mi­nen ja joh­ta­mi­nen. Helsinki: Viisas elä­mä; Katja Pantzar (2018). Löydä elä­mä­si sisu. Helsinki: Siltala; Jordan B. Peterson (2018). 12 Elämänohjetta. Suom. Tero Valkonen. Helsinki: WSOY. Camilla Tuominen (2018). Johda tun­tei­ta – menes­ty työ­elä­mäs­sä. Helsinki: Tammi.
[17] Reijo Laatikainen (2018). Pötyä pöy­däs­sä. Älä usko kaik­kea, mitä ravin­nos­ta ker­ro­taan. Helsinki: Kirjapaja.
[18] Ronnie Grandell (2018). Irti itse­kri­tii­kis­tä. Löydä ter­ve suh­de itsee­si. Helsinki: Tammi.
[19] Jenny Kangasvuo & Jonna Pulkkinen & Katri Rauanjoki (2018). Kotvimisen val­lan­ku­mous. Helsinki: Karisto. Sarah Knight  (2018). Viis vei­saa­mi­sen elä­män­mul­lis­ta­va tai­ka. Eli kuin­ka lak­kaat tuh­laa­mas­ta aikaa, jota sinul­la ei ole, ihmis­ten kans­sa, jois­ta et pidä, asioi­hin, joi­ta et halua teh­dä. Suom. Riie Heikkilä. Helsinki: Art House.
[20] Marja Aarnipuro (2018). Rintasyöpämatka. Helsinki: Docendo. Helena Hallenberg (2018). Parempaa koh­ti. Voi hyvin sai­rau­des­ta huo­li­mat­ta. Helsinki: Kirjapaja. Nikki Stamp (2018). Tunteva sydän. Uusin tie­to sydä­me­si toi­min­nas­ta ja ter­vey­des­tä. Helsinki: Minerva.
[21] Soili Poijula (2018). Resilienssi. Muutosten koh­taa­mi­sen tai­to. Helsinki: Kirjapaja.
[22] Karita Palomäki (2018). Elämää voi aina paran­taa. Valokuvat Anne Toivonen. Helsinki: Otava.
[23] Petri Hiissa (2018). Täydellinen kir­ja: vapau­den täy­del­li­syy­den tavoit­te­lus­ta. Helsinki: Otava. Helsinki: Otava. Eevi Minkkinen (2018). Ole itsel­le­si armol­li­nen. Kirja hel­lit­tä­mi­ses­tä ja riit­tä­vyy­des­tä. Helsinki: Otava. Miia Moisio (2018). Toivon kir­ja masen­nuk­ses­ta. Helsinki: Otava.
[24] Marianne Stolbow (2018). Rakastamisen tai­to. Helsinki: Otava.
[25] Thomas Erikson (2018). Psykopaatit ja idioo­tit ympä­ril­lä­ni. Kuinka ymmär­tää mui­ta ja itse­ään. Jyväskylä: Atena.
[26] Hannele Forsberg & Aino Ritala-Koskinen (toim.) (2018). Monen kodin lap­set. Lasten moni­paik­kai­nen asu­mi­nen ja sosi­aa­li­työ.
[27] Helka Belt (2018). Lapsellinen ero. Helsinki: Kosmos.
[28] Iikka Kivi (2018). Menisit ennem­min tera­pi­aan. Rehellinen self help -kir­ja. Helsinki: Kosmos.
[29] Jarno Hietalahti (2018). Huumorin ja nau­run filo­so­fia. Helsinki: Gaudeamus.
[30] Saku Tuominen (2018). Juu ei. Pieni kir­ja prio­ri­soin­nis­ta. Helsinki: Otava.
[31] Sami Pihlström (2018). Ota elä­mä vaka­vas­ti. Negatiivisen ajat­te­li­jan opas. Helsinki: nta­mo.