Kirjallisuuspalkintojen raa­dit työs­ken­te­le­vät sul­jet­tu­jen ovien taka­na. Raatien valit­se­mat pal­kin­toeh­dok­kaat ja voit­ta­jat herät­tä­vät aika ajoin kii­vai­ta kes­kus­te­lu­ja sekä medias­sa että luki­joi­den kes­kuu­des­sa. Mitä kir­jal­li­suus­raa­deis­sa tapah­tuu, ja miten mei­dän tuli­si nii­den valin­toi­hin suh­tau­tua?

Aina aika ajoin kir­jal­li­suus­pal­kin­to­jen ehdo­kas­va­lin­nat ja pal­ki­tut teok­set herät­tä­vät kii­vas­ta kes­kus­te­lua medias­sa. Viimeksi näin kävi lop­pu­vuon­na 2020, kun Helsingin Sanomien Antti Majander otti suo­ra­sa­nai­ses­ti kan­taa kau­no­kir­jal­li­suu­den Finlandia-pal­kin­non ehdok­kai­siin. Harvinaisen kova­sa­nai­nen reto­riik­ka, jos­sa raa­din sanot­tiin ”monot­ta­neen itse­ään koi­peen” (jos­ta­kin syys­tä nämä sanat on sii­vot­tu pois verk­ko­ver­sios­ta, mut­ta ne löy­ty­vät näköis­leh­den puo­lel­ta), ker­too, kuin­ka suu­ria tun­tei­ta ehdo­kas­a­set­te­lut jos­kus herät­tä­vät.

Voiko raa­ti teh­dä ”vää­riä” valin­to­ja? Majanderin mukaan näkö­jään voi. Mielestäni kysy­myk­se­na­set­te­lu on kui­ten­kin ongel­mal­li­nen. Mahdollisten ”vää­rien” valin­to­jen taus­tal­la on aja­tus vir­heet­tö­myy­des­tä. Kysymys voi­si yhtä hyvin olla se, voi­ko täy­del­lis­tä raa­tia olla ole­mas­sa – mihin luul­ta­vas­ti jokai­nen tie­tää vas­tauk­sen. Täydellinen raa­ti on kuin täy­del­li­nen tai­de­teos: jokai­sel­la on sii­tä oma vah­va tai hei­kom­pi käsi­tyk­sen­sä, ja sel­lai­sen eteen osu­mi­nen on äärim­mäi­sen har­vi­nais­ta, jopa mah­do­ton­ta.

Taideteosten lail­la jokai­nen raa­ti­kin on oman­lai­sen­sa: eri­lai­nen, aikaan, paik­kaan ja yhteis­kun­nal­li­seen tilan­tee­seen sidot­tu. Koskaan ei ole kah­ta saman­lais­ta raa­tia. Sellaisina raa­te­ja tuli­si myös kun­nioit­taa; het­kel­li­si­nä ja muut­tu­vi­na.

Suljettujen ovien takana

Palkintoraatien valin­to­jen ympä­ril­lä käy­tä­vä kes­kus­te­lu osoit­taa, että raa­dit ja nii­den toi­min­ta kiin­nos­ta­vat kult­tuu­riy­lei­söä. Suurimmaksi osak­si kes­kus­te­lut ovat joko argu­ment­te­ja ehdok­kai­den tai pal­kit­tu­jen puo­les­ta tai vas­taan – muun muas­sa nyt jo vakiin­tu­nut Blogistanian Finlandia sai alkun­sa sii­tä, kun kir­ja­blo­gi­pii­reis­sä tul­kin­ta­ni mukaan leik­ki­mie­li­ses­ti herä­si ”idea jär­jes­tää äänes­tys, kenel­le se Finlandia-pal­kin­to ’oikeas­ti’ kuu­lui­si” – tai sit­ten spe­ku­laa­tioi­ta sii­tä, mitä raa­ti­ta­paa­mi­sis­sa on oikein tapah­tu­nut ja mik­si on pää­dyt­ty tie­tyn­lai­seen lop­pu­tu­lok­seen.

Olen usein tör­män­nyt spe­ku­laa­tioi­hin raa­din sisäi­sis­tä jän­nit­teis­tä ja maku­jen vas­tak­kai­suuk­sis­ta. Konfliktien ole­mas­sao­lo pää­tel­lään usein nime­no­maan ehdo­kas­a­set­te­lu­jen perus­teel­la, sil­lä muu­ta ei raa­tien ulko­puo­lel­le yleen­sä tih­ku: mikä­li ehdo­kas­lis­ta ei ole kohe­rent­ti, vaan moneen suun­taan pouk­koi­le­va, useil­la herää epäi­lys, että raa­din sisäl­lä on käy­ty käden­vään­töä. Onko raa­ti ollut eri­pu­rai­nen? Onko täy­ty­nyt suo­rit­taa äänes­tys vai onko lop­pu­tu­lok­seen pääs­ty muil­la kei­noil­la?

Pidän sanas­ta ”spe­ku­laa­tio”, kos­ka se ker­too pal­jon sekä raa­dis­ta että ihmi­sis­tä raa­din ulko­puo­lel­la. Se ker­too, että tie­toa ei asi­aa seu­raa­vien mie­les­tä ole saa­ta­vil­la tar­peek­si, joten on ryh­dyt­tä­vä kuvit­te­le­maan poten­ti­aa­li­sia tapah­tu­mia. Se, mitä raa­ti­työs­tä näkyy ulos­päin, on useim­mi­ten pelk­kä ehdo­kas­a­set­te­lu, pal­kin­non­ja­ko, perus­te­lut ja puhe.

Leijonanosa raa­ti­työs­tä jää siis pimen­toon, sil­lä kol­le­gi­aa­li­nen lojaa­lius ja luot­ta­mus­teh­tä­vän muka­na tule­va vai­tio­lo­vel­vol­li­suus estä­vät osal­li­sia pal­jas­ta­mas­ta työs­ken­te­lyn yksi­tyis­koh­tia jul­ki­suu­des­sa. Samalla usein unoh­de­taan, että sul­jet­tu­jen ovien tek­niik­ka takaa raa­dil­le sen ansait­se­man ja elin­tär­keän työs­ken­te­ly­rau­han. Raatityö on vaa­ti­vaa, enkä usko, että kovin moni oli­si val­mis sitä teke­mään, jos koko pro­ses­si oli­si läpi­nä­ky­vä. Sama pätee apu­ra­ha­lau­ta­kun­tiin.

Uskallan sanoa, ettei raa­ti­työs­sä ole mitään mys­tis­tä. Itse asias­sa uskon, ettei kovin­kaan moni jak­sai­si kuun­nel­la raa­din kes­kus­te­lu­ja, eten­kään valit­si­ja­raa­din jäsen­ten, jot­ka hara­voi­vat suu­res­ta jou­kos­ta ne muu­ta­mat onnek­kaat ehdok­kaat. Viime aikoi­na raa­ti­työs­ken­te­lyn ovea ovat raot­ta­neet Nuoren Voiman pää­toi­mit­ta­ja Vesa Rantama ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­ja Sanna Nyqvist mai­nios­sa Palkintopuhetta-podcas­tis­sa. Suosittelen tutus­tu­maan sii­hen, mikä­li kir­jal­li­suus­pal­kin­not ja raa­ti­työs­ken­te­ly kiin­nos­ta­vat.

Vuoteni Runeberg-raadissa

Millaista tämä ”sul­jet­tu­jen ovien” taka­na tapah­tu­va raa­ti­työs­ken­te­ly sit­ten on?

Palkinnon jako­pe­rus­teet mää­ri­tel­lään sään­nöis­sä, ja raa­tien tulee toi­mia nii­den puit­teis­sa. Tämä on kui­ten­kin vas­ta läh­tö­koh­ta, sil­lä sään­nöt ovat yleen­sä mel­ko yli­mal­kai­sia: Palkinto voi­daan jakaa esi­mer­kik­si teok­sel­le (Tanssiva kar­hu, Jarkko Laine -pal­kin­to), teki­jäl­le (Aleksis Kiven pal­kin­to) tai kuvi­tuk­sel­le (Rudolf Koivu -pal­kin­to). Perusteet voi­vat liit­tyä teok­sen muo­toon (Lea-pal­kin­to, Anni Polva -pal­kin­to) tai gen­reen (Vuoden joh­to­lan­ka, Kuvastaja). Ne voi­vat myös liit­tyä täy­sin ulko­kir­jal­li­siin seik­koi­hin, kuten maan­tie­tee­seen (Savonia- ja Botnia-kir­jal­li­suus­pal­kin­to), koh­dey­lei­söön (Topelius-pal­kin­to) tai teki­jän­sä uran vai­hee­seen (Helsingin Sanomien esi­kois­kir­ja­pal­kin­to, Toisinkoinen).

Sääntöjen pääl­le raa­ti sopii oman lähes­ty­mis­ta­pan­sa: miten raa­din eri jäse­net ymmär­tä­vät pal­kin­nol­le ase­te­tut perus­teet? Millaista teos­ta raa­ti päät­tää hakea ja mit­kä kri­tee­rit voit­ta­jan on täy­tet­tä­vä? Lienee sano­mat­ta­kin sel­vää, että pai­no­tuk­set vai­kut­ta­vat sii­hen, mil­lais­ta teos­ta läh­de­tään etsi­mään. On eri asia olla jaka­mas­sa pal­kin­toa teok­sel­le kuin teki­jäl­le. Elämäntyöstä jaet­ta­va pal­kin­to vaa­tii eri­lais­ta, pal­jon laa­ja-alai­sem­paa tutus­tu­mis­ta kir­jal­li­seen kent­tään ja koko­nai­siin tuo­tan­toi­hin ver­rat­tu­na pal­kin­toi­hin, jot­ka jae­taan jon­kin tie­tyn vuo­den aika­na ilmes­ty­nei­den teos­ten kes­ken.

Kirjallisuuspalkinnon raa­din jäse­nel­tä vaa­di­taan ennen kaik­kea pers­li­hak­sia, aivan kuten krii­ti­koil­ta ja kir­jai­li­joil­ta. Luin ensim­mäi­se­nä Runeberg-kir­jal­li­suus­pal­kin­non raa­ti­vuo­te­na­ni 251 kir­jaa, jois­ta 242 oli kus­tan­ta­mo­jen valit­si­ja­raa­dil­le lähe­tet­tä­miä ehdo­kas­kir­jo­ja. En muis­ta sii­tä syk­sys­tä pal­joa­kaan, vain sen, että mar­ras­kuus­sa näin teks­tin kah­te­na joka ker­ta, kun otin kirjan kätee­ni.

Rytmitin luke­mi­sen kalen­te­riin. Luin joka päi­vä, jos­kus aamus­ta iltaan. Jotkin kus­tan­ta­mot tup­pa­si­vat lähet­tää kaik­ki kau­den kir­jat ker­ral­la. Etenkin syk­syl­lä teki välil­lä tiuk­kaa lukea jokai­nen teos huo­lel­la läpi, kun het­ki ennen osal­lis­tu­mi­sen taka­ra­jaa saat­toi vie­lä tul­la kym­me­nen kilon kir­ja­laa­ti­koi­ta sen sijaan, että teok­sia oli­si pudon­nut pos­ti­laa­ti­kos­ta tasa­tah­ti­ses­ti läpi vuo­den.

Lähemmäs kah­del­la ja puo­lel­la sadal­la nimik­keel­lään Runeberg-pal­kin­to­raa­ti on yksi työ­läim­mis­tä. Oman haas­teen­sa toi sisäl­lön ja muo­don kir­ja­vuus: kak­si­kie­li­nen pal­kin­to kat­taa niin romaa­nit, runou­den, novel­lit sekä muut kau­no­kir­jal­li­suu­den muo­dot, kuten esseet. Runeberg-pal­kin­non sään­nöt sano­vat, että ”pal­kin­to on suun­nat­tu ennen muu­ta romaa­ni- ja novel­li­tai­teen sekä runou­den edus­ta­jil­le, mut­ta pal­kin­to voi­daan raa­din har­kin­nan mukaan myön­tää myös väl­jem­min.” Sen lisäk­si, että jo sana ”väl­jem­min” aiheut­taa lukui­sia har­mai­ta hiuk­sia epä­mää­räi­syy­del­lään, on poh­dit­ta­va pal­jon eri lajien arvot­ta­mi­sen yhteis­mi­tal­li­suut­ta. Miten löy­tää mit­ta­ti­kut runou­del­le, esseis­tii­kal­le, romaa­neil­le sekä lukui­sil­le hybri­di­muo­doil­le? Tässä aut­toi ennen kaik­kea raa­din kes­ke­nään käy­mä kes­kus­te­lu yhteis­työn tavoit­teis­ta: mitä kukin halusi ehdo­kas- tai pal­kin­to­teok­sel­ta, ja mil­lai­set piir­teet kat­sot­tiin pal­kin­to­pe­rus­tei­den sekä raa­ti­lais­ten omien arvioi­den ja esteet­tis­ten arvo­jen mukai­sik­si. Tällöin teok­sia ei niin­kään ver­rat­tu toi­siin­sa – mikä oli­si ollut epä­rei­lua – vaan suh­tees­sa ase­tet­tuun pää­mää­rään.

Mutta vaik­ka raa­ti teki­si poh­ja­työn­sä huo­lel­li­ses­ti ja laa­ti­si itsel­leen sel­keät maa­mer­kit, joi­den avul­la suun­nis­taa kir­ja­vii­da­kos­sa, aina tulee yllät­tä­jiä. Miten tuli­si toi­mia, jos vas­taan tulee teos, joka on huo­mio­ta herät­tä­vä, mut­ta tavoil­la, jot­ka osu­vat pal­kin­to­kri­tee­rien ohi? Tuleeko raa­din jäsen­ten sil­loin pitäy­tyä työn­sä aluk­si itse itsel­leen aset­ta­mis­sa raa­meis­sa ja aja­tel­la kyl­mä­her­moi­ses­ti, että ”tämä teos on mer­kit­tä­vä, mut­ta ei sitä, mitä mei­dän raa­tim­me etsii”? Vai tulee­ko kri­tee­re­jä venyt­tää, ottaa ris­ke­jä ja heit­tää pal­kin­non peri­aat­teet – ja ken­ties myös omat – ros­ka­ko­riin?

Uskon, että lähes jokai­sel­le esi­raa­dil­le tulee aina­kin yksi täl­lai­nen kriit­ti­nen het­ki, jol­loin on palat­ta­va sään­tö­jen pariin ja tar­kis­tet­ta­va, mil­lai­sia vai­ku­tuk­sia jon­kin teok­sen ehdok­kaak­si aset­ta­mi­sel­la oli­si. Esimerkiksi kau­no­kir­jal­li­suu­den Finlandia-pal­kin­non myön­tä­mi­nen vuo­des­ta 1993 alkaen koti­mai­sel­le romaa­ni­teok­sel­le on herät­tä­nyt aika ajoin pal­jon kes­kus­te­lua. Miten mää­ri­tel­lään romaa­ni? Riittääkö, että kus­tan­ta­ja on lait­ta­nut kir­jas­to­luo­kak­si 84.2 tai että kus­tan­ta­mo tie­dot­tees­saan nime­ää teok­sen romaa­nik­si? Asia oli vii­mek­si esil­lä muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun Juha Hurme sai vuon­na 2017 pal­kin­non teok­sel­laan Niemi (Teos).

Kaikki vas­tuu ei sen­tään onnek­si ole raa­tien nis­koil­la. Paljon on kiin­ni myös kus­tan­ta­jis­ta: sii­tä, miten he tul­kit­se­vat sään­nöt ja nii­den mah­dol­li­set epä­mää­räi­syy­det, ja kuin­ka ahke­ras­ti he lähet­tä­vät teok­si­aan kil­pai­lui­hin. On nii­tä, jot­ka tul­ki­se­vat sään­tö­jä tiu­kas­ti ja lähet­tä­vät vain muu­ta­mia nimik­kei­tä, ja sit­ten on nii­tä, jot­ka kokei­le­vat kepil­lä (täs­sä tilan­tees­sa kir­jal­la) jää­tä.

Lyhyitä ja pitkiä listoja

Vaikka sään­nöt aset­ta­vat jon­kin­lai­sen toi­min­nal­li­sen kehyk­sen, jää raa­dil­le kui­ten­kin mel­ko vapaat kädet. Vuonna 2019 jul­kais­tiin ensim­mäis­tä ker­taa Runeberg-pal­kin­non yhtey­des­sä esi­lis­ta, niin kut­sut­tu pit­kä lis­ta (long list). Vajaan kah­den­kym­me­nen teok­sen pit­kä lis­ta aset­ti raa­din työn uuteen asen­toon. Jos 242 teok­ses­ta vali­taan suo­raan 6 – 8 ehdo­kas­ta, men­nään ääri­pääs­tä toi­seen. Pitkä lis­ta peh­men­si las­kua, ja voin sanoa, että se hel­pot­ti raa­ti­työs­ken­te­lyä aina­kin omal­ta osal­ta­ni suu­res­ti.

Lisäksi tun­tui, että sain jaet­tua enem­män raa­ti­työn ilois­ta muil­le: Suomessa jul­kais­taan pal­jon hyvää, taso­kas­ta ja huo­mion arvois­ta kau­no­kir­jal­li­suut­ta, joten mik­si sitä ei nos­tai­si esiin? Kirjat kyl­lä ansait­se­vat sen, ja itse näen pal­kin­to­raa­tien yhte­nä teh­tä­vä­nä nime­no­maan kir­jal­li­suu­den puo­les­ta puhu­mi­sen ja tasok­kaan koti­mai­sen kir­jal­li­suu­den juh­lis­ta­mi­sen.

Seuraavana vuon­na ase­tel­ma oli­kin mel­ko eri­lai­nen. Istuin pal­kin­to­raa­dis­sa, jon­ka oli tar­koi­tus myön­tää 20 000 euron suu­rui­nen pal­kin­to yhdel­le teok­sel­le. Saimme luet­ta­vak­si uuden esi- eli valit­si­ja­raa­din kah­dek­san ehdok­kaak­si nimeä­mää teos­ta. Palkintoraadin jäse­ne­nä luin nämä teok­set jou­lu – tam­mi­kuun aika­na, osan niis­tä kah­des­ti. Tällä ker­taa ei onnek­si tar­vin­nut pelä­tä sil­mien rasit­tu­mis­ta ja näön kah­den­tu­mis­ta.

Vuoden 2021 pal­kin­non­saa­jak­si oli ehdol­la perin­tei­siä luku­ro­maa­ne­ja, kokeel­lis­ta kir­jal­li­suut­ta sekä runout­ta. Nyt, kun taus­tal­la ei ollut­kaan yli kah­den­sa­dan teok­sen läpi­kah­laa­mis­ta, oli raa­ti­työ oleel­li­ses­ti eri­lais­ta – voi­si jopa sanoa, että vai­keam­paa. Teoksia tuli luet­tua enem­män toi­si­aan vas­ten ja ver­ra­ten, mikä toi uuden­lais­ta jän­ni­tet­tä tilan­tee­seen.

Palkintoraatimme oli jos­sa­kin mää­rin valit­si­ja­raa­din ”armoil­la”, aivan kuten mei­tä edel­tä­vä raa­ti oli ollut mei­dän armoil­lam­me, kun olim­me valin­neet lop­pu­vuo­des­ta 2019 hei­dän työ­pöy­däl­leen putoa­vat ehdok­kaat. Valitsijaraadissa olles­sa­ni olin aja­tel­lut, että onnek­si ei tar­vit­se itse vali­ta ehdok­kais­ta voit­ta­jaa, vaan vas­tuu kaa­tuu pal­kin­to­raa­din nis­kaan. Jos itse kah­lai­si ensin kol­mat­ta sataa teos­ta, rajai­si esi­lis­tan ja ehdok­kaat, lopul­ta vie­lä valit­si­si voit­ta­jan, tilan­ne voi­si hel­pos­ti pää­tyä umpi­ku­jaan. Ei sen vuok­si, että työ­taak­ka oli­si koh­tuut­to­man suu­ri, vaan sik­si, että näkö­kul­ma saat­tai­si olla lii­an rajau­tu­nut. Nyt, kun esi­kar­sin­nan ja lopul­li­sen pää­tök­sen teke­vät eri raa­dit, on voit­ta­ja­teok­sel­la yhteen­sä kuusi­hen­ki­sen raa­din siu­naus ja tuki.

Raatityö kuin kritiikontyö

Raatityö muis­tut­taa pal­jol­ti krii­ti­kon­työ­tä sikä­li, että sii­nä yhdis­ty­vät hen­ki­lö­koh­tai­nen, sub­jek­tii­vi­nen miel­ty­mys ja tai­tee­na­lan laa­ja tun­te­mus. Näkemys sii­tä, että ”paras” teos pal­ki­taan, on aina häi­ly­vä ja osin myös vaa­ral­li­nen. Kun krii­tik­ko mur­jai­see kri­tii­kis­sä, että jokin teos on ”kir­ja­vuo­den tapaus”, suu­rin osa osaa suh­tau­tua krii­ti­kon näke­myk­seen sel­lai­se­na kuin se on: yhte­nä valis­tu­nee­na ja perus­tel­tu­na, osin ins­ti­tu­tio­naa­li­se­na mie­li­pi­tee­nä. Kriitikon sanaa ei ote­ta laki­na, ja usein kes­kus­te­luis­ta välit­tyy, että krii­ti­kon val­ta tun­nis­te­taan ja sii­hen suh­tau­du­taan vaka­vas­ti.

Sama lähes­ty­mis­ta­pa tuli­si ulot­taa myös raa­tei­hin. Ne eivät vält­tä­mät­tä pys­ty jo mah­dot­to­mien tavoit­tei­den vuok­si pal­kit­se­maan ”objek­tii­vi­ses­ti” ”paras­ta” teos­ta – voi­ko sel­lais­ta olla edes ole­mas­sa? –, vaan omaan asian­tun­te­muk­seen­sa nojaa­van arvion sii­tä. Ja tähän arvioon vai­kut­ta­vat raa­din jäsen­ten oma hen­ki­lö­his­to­ria ja miel­ty­myk­set, mut­ta myös yhteis­kun­nal­li­set vir­tauk­set ja lii­keh­din­tä. Uskallan väit­tää, että esi­mer­kik­si sii­hen, miten ja mil­lai­sia nais­hah­mo­ja teok­sis­sa on, suh­tau­du­taan eri taval­la 2020-luvul­la kuin 1990-luvul­la.

On myös hyvä muis­taa, että raa­dit nime­tään, eli joku on kat­so­nut jokai­sen raa­din jäse­nen teh­tä­vään­sä sopi­vak­si, osaa­vak­si ja asian­tun­te­vak­si.

Kritiikistä raa­ti­työn erot­taa ennen kaik­kea kol­lek­tii­vi­suus. Raatityö on kom­mu­ni­koin­tia, eli ehdo­kas­a­set­te­lu tai vas­taa­vas­ti voit­ta­jan valit­se­mi­nen tapah­tu­vat pit­käl­lis­ten kes­kus­te­lu­jen poh­jal­ta joko ehdo­kas­a­set­te­lu­vai­hees­sa tai sit­ten pal­kit­taes­sa. Ja mikä­li voit­ta­jan valit­see Finlandia-pal­kin­to­jen tavoin yksi ”dik­taat­to­ri”, on jon­kin­lai­nen useam­man hen­ki­lön kokoon­pa­no kui­ten­kin teh­nyt esi­työn. Taidekritiikki har­voin on samal­la tapaa kol­lek­tii­vis­ta, vaik­ka dia­lo­gi­sia muo­to­ja on kokeil­tu. Kritiikin kom­mu­ni­koi­va luon­ne liit­tyy pit­käl­ti jäl­ki­kä­tei­seen kom­mu­ni­kaa­tioon, eli val­miin teks­tin jul­ki­suu­teen.

Kriitikko Matti Tuomela esit­ti raa­tien kol­lek­tii­vi­suu­teen liit­tyen hyviä kysy­myk­siä Kritiikin Uutisissa jul­kais­tus­sa laa­jas­sa ja pereh­ty­nees­sä artik­ke­lis­saan: ”Minkälaiset teok­set saa­vat pal­kin­to­ja? Pohtimisen arvois­ta on, suo­sii­ko usean jäse­nen väli­seen kes­kus­te­luun perus­tu­va tai­teen käsit­te­ly­ta­pa tie­tyn­lai­sia teok­sia. Tekeekö se oikeut­ta esi­mer­kik­si uhmak­kaal­le ja pro­vo­ka­tii­vi­sel­le tai­teel­le, tai raja­tul­le yhtei­söl­le suun­na­tul­le tai­teel­le? Onko lop­pu­tu­los aina vain lai­mea kom­pro­mis­si?”

Kritiikeistä ja krii­ti­kon­työs­tä kes­kus­tel­laan aika ajoin jul­ki­suu­des­sa. Kritiikit kom­mu­ni­koi­vat ja kom­men­toi­vat toi­si­aan ja teos­ta, ja kir­jai­li­jat kri­tiik­ke­jä. Herää kysy­mys, sopii­ko sama dia­lo­gi­suus ja kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri myös kir­jal­li­suus­pal­kin­to­jen ehdo­kas­a­set­te­lui­hin. Juuri sitä Majander vii­me syk­sy­nä toteut­ti arvos­tel­les­saan Finlandia-raa­din työ­tä – ja vie­lä kir­jal­li­suus­kri­tii­kis­sä. Tällainen ulos­tu­lo muis­tut­taa, että pal­kin­to­raa­deil­ta vaa­di­taan läh­tö­koh­tai­ses­ti pal­jon enem­män kuin krii­ti­koil­ta: kym­me­nien tuhan­sien euro­jen pal­kin­to tuo uuden­lais­ta vas­tuu­ta jaka­jal­leen, mikä tekee raa­dis­ta suu­ren val­lan­käyt­tä­jän, mut­ta samal­la myös hel­pon kri­tii­kin koh­teen.

Kriitikko voi aina myös ”peruut­taa” huo­ma­tes­saan teh­neen­sä vir­hear­vion, mut­ta raa­ti ei. Kynnys esi­mer­kik­si mitä­töi­dä raa­tien valin­to­ja on har­vi­nai­sen kor­kea. Esimerkiksi vuon­na 2010 Alexandra Salmela oli kau­no­kir­jal­li­suu­den Finlandia-ehdo­kas, vaik­ka ehdok­kuus oli sään­tö­jen­vas­tai­nen: Salmela oli Slovakian kan­sa­lai­nen. Ehdokkuutta ei kui­ten­kaan mitä­töi­ty, sil­lä se oli­si Kirjasäätiön sil­loi­sen asia­mie­hen Sakari Laihon mukaan ollut koh­tuu­ton­ta. Sääntöjen mää­ri­te ”Suomen kan­sa­lai­nen” pää­tet­tiin muut­taa muo­toon ”suo­ma­lai­nen romaa­ni”.

Pitkälti näky­mät­tö­mis­sä tapah­tu­van työn vuok­si raa­ti on help­po pilk­ka­kir­veen koh­de, sil­lä se ei voi – eikä sen ken­ties ole mie­le­käs­tä­kään – puo­lus­tau­tua. Harva raa­ti läh­tee vas­taa­maan saa­maan­sa kri­tiik­kiin, sil­lä kuten sanot­tu, kes­kus­te­lut käy­dään luot­ta­muk­sel­li­ses­ti. Raati on aina yksik­kö, joten raa­din jäse­net toi­mi­vat, perus­te­le­vat ja vas­taa­vat koko raa­din suul­la. Esimerkiksi mah­dol­lis­ten näke­my­se­ro­jen tuo­mi­nen jul­ki­suu­teen oli­si täten jul­ki­nen epä­luot­ta­mus­lause muu­ta raa­tia koh­taan. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, että raa­ti oli­si jon­kin­lai­nen kai­ken ylä­puo­lel­la ole­va, per­soo­na­ton enti­teet­ti. On hyvä muis­taa, että kai­kes­ta huo­li­mat­ta raa­ti on aina jouk­ko teh­tä­vään valit­tu­ja ihmi­siä, joi­den työs­ken­te­lyyn vai­kut­ta­vat monet eri asiat.

Mielestäni on hyvä, että raa­deis­ta ja käy­dään avoin­ta kes­kus­te­lua. Sitä sai­si olla pal­jon enem­män, mut­ta mei­dän tuli­si ensin löy­tää sii­hen oikeat väli­neet, jot­ta kes­kus­te­lu kehit­tyi­si nykyis­tä moni­nai­sem­mak­si. Kukaan ei hyö­dy sii­tä, jos jumi­tum­me vän­kää­mään ”oikeis­ta” ja ”vää­ris­tä” valin­nois­ta.

---

Kirjoittaja on kir­jai­li­ja ja krii­tik­ko, joka on ollut Runeberg-kir­jal­li­suus­pal­kin­non raa­dis­sa sekä kään­nös­kau­no­kir­jal­li­suu­den Mikael Agricola -pal­kin­non lau­ta­kun­nas­sa Suomen arvos­te­li­jain lii­ton edus­ta­ja­na.