Essee, Vieraskynä

Kuinka tehdä Ray Bradburysta jälleen fiktiota?

Näin toi­mii mei­dän aikam­me sen­suu­ri. Ei pelä­tä enää isoa­vel­jeä, vaan kaik­ki­val­tias­ta kulut­ta­jaa.”

Ray Bradburyn syn­ty­mäs­tä tulee elo­kuus­sa 2020 kulu­neek­si sata vuot­ta. Hänen var­hais­teok­sen­sa Fahrenheit 451 syn­tyi aika­lais­to­dis­tuk­se­na 1950-luvun alun Yhdysvalloista. Samalla se enna­koi 2010 – 2020-luku­jen maa­il­maa, jos­sa tek­no­lo­gia ja kau­pal­li­suus jyrää­vät kir­jal­li­suu­den klas­si­kot, ja jos­sa hyvää tar­koit­ta­vien ihmis­ten louk­kaan­tu­mi­set ja boi­kot­ti­kam­pan­jat ovat teh­neet palo­mie­his­tä kir­ja­ro­vioi­den sytyt­tä­jiä. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Ahtaat ajat, auto­ri­taa­ri­set joh­ta­jat ja popu­lis­ti­set jouk­ko­liik­keet ovat usein siu­nauk­sel­li­sia dys­to­pia­kir­jal­li­suu­del­le.

Donald Trumpin valin­ta Yhdysvaltain pre­si­den­tik­si nos­ti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaa­nin ja George Orwellin 1984:n vauh­dil­la takai­sin best­sel­ler­lis­toil­le. Kun ame­rik­ka­lais­nai­set mars­si­vat abort­ti­kiel­to­ja ja yksin­huol­ta­ja­äi­tien sosi­aa­li­tur­van leik­kauk­sia vas­taan, mie­le­no­soit­ta­jien kyl­tis­sä luki ”Make Margaret Atwood fic­tion again”, eli ”tee Atwoodista jäl­leen fik­tio­ta”.

Pienen bos­to­ni­lai­sen kir­ja­kau­pan ilmoi­tus­kylt­ti oli väli­tön mee­mi­hit­ti. “Post-apoca­lyp­tic fic­tion has been moved to our cur­rent affairs sec­tion”, eli post-apo­ka­lyp­ti­nen kau­no­kir­jal­li­suus on siir­ret­ty ajan­koh­tais­ten yhteis­kun­nal­lis­ten kir­jo­jen osas­tol­lem­me.

Toisessa mee­mis­sä pei­la­taan nykyih­mi­sen ase­maa Orwellin Oseanian, Atwoodin Gileadin ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n kir­ja­ro­vio­yh­teis­kun­nan välis­sä.

Meemit, inter­ne­tis­sä räjäh­dyk­sen­omai­ses­ti leviä­vät kuvat, isku­lauseet ja video­leik­keet tie­tys­ti kär­jis­tä­vät min­kä ehti­vät. Ne ovat pahim­mil­laan juu­ri yhtä tok­si­sia fake news -aika­kau­den asei­ta kuin Orwellin uus­kie­li.

Jos Vladimir Putinia myö­täi­le­vät trol­lit halua­vat pei­tel­lä Venäjän omia sota­ri­kok­sia Syyriassa, riit­tää kun kai­vaa kuva­pan­keis­ta sopi­via otok­sia mis­tä konflik­tis­ta tahan­sa. Yläkuvassa näy­te­tään Libya tai Irak rau­hal­li­se­na ja vau­raa­na yhteis­kun­ta­na, alem­mas­sa kuvas­sa taas ame­rik­ka­lai­sen demo­kra­tian pak­ko­vien­nin jäl­kei­siä pom­mi­tus­kuop­pia.

Yhtä häi­käi­le­mät­tö­mäs­ti toi­mi­vat suo­ma­lai­set ”maa­han­muut­to­krii­ti­kot”. Marraskuussa 2019 somes­sa levi­si video, jos­sa oikeus­mi­nis­te­ri Maria Ohisalo on vas­taa­vi­naan oppo­si­tio­joh­ta­ja Jussi Halla-ahon kysy­myk­seen suo­ma­lais­ten tur­val­li­suu­des­ta. Paitsi, että kysy­mys ja vas­taus oli lei­kat­tu ja lii­mat­tu yhteen aivan eri kes­kus­te­luis­ta.

Silti me todel­la eläm­me maa­il­man­ai­kaa, jos­sa on vähin­tään etiäi­si­nä piir­tei­tä Orwellin, Atwoodin ja Bradburyn kir­jois­ta.

Bradburyn Fahrenheit 451:ssä (1953, suom. Juhani Koskinen, Kirjayhtymä 1966, uusi suo­men­nos Einari Aaltonen, Sammakko 2019) sanan­va­paut­ta uhkaa­vat yhtä lail­la auto­ri­taa­ri­set hal­lin­not, tek­nii­kan ja kau­pal­li­suu­den sane­le­ma ylei­nen tyh­mis­ty­mi­nen kuin louk­kaan­tu­jien louk­kaan­tu­mi­nen ja vähem­mis­tö­ryh­mien pai­nos­tus.

*

Ray Bradbury (1920 – 2012) tun­ne­taan psy­ko­lo­gias­ta, elo­ku­vas­ta, jazz-musii­kis­ta ja zen­budd­ha­lai­suu­des­ta ammen­ta­nee­na ali­ta­jun­nan maa­la­ri­na. Hän vähät välit­ti science fic­tio­nin ”science”-alkuosasta ja kir­joit­ti mie­luum­min Keskilänteen ja lap­suu­den lop­puun sijoit­tu­via, maa­gis­rea­lis­ti­sia tai kau­hu­fan­tas­ti­sia kir­jo­ja.

Hänen kak­si var­hais­teos­taan eli Marsin aika­kir­jat (1950, suom. Eero Tenhosaari, Otava, 1953) ja Fahrenheit 451 ovat nime­no­maan tie­teis­kir­jo­ja, ja var­sin kan­taa­ot­ta­via sel­lai­sia.

Niiden myö­tä Bradburystä tuli ensim­mäi­nen science fic­tion- ja fan­ta­sia­kir­jai­li­ja, jon­ka Yhdysvaltain kor­kea­kir­jal­li­nen establish­ment kun­nol­la hyväk­syi. Teokset pää­tyi­vät lukioi­den ja yli­opis­to­jen kir­jas­toi­hin ja nyky­kir­jal­li­suu­den kurs­seil­le.

Silti alku oli mitä proo­sal­li­sin. Illinoisin Waukeganista tei­ni-ikäi­se­nä duu­na­ri­per­heen­sä muka­na Los Angelesiin muut­ta­nut Bradbury kir­joit­ti novel­lin viik­ko­tah­tia. Weird Tales, Astounding Science Fiction, Planet Stories ja muut leh­det mak­soi­vat 20 dol­la­ria per jul­kais­tu tari­na.

Yhdysvalloissa puhu­taan ”dime nove­leis­ta” ja ”pulp fic­tio­nis­ta”, hal­vois­ta kios­ki­pok­ka­reis­ta ja luke­mis­to­leh­dis­tä.

Bradburyllä ja hänen vai­mol­laan Marguerite McClurella oli Fahrenheit 451:n kir­joit­ta­mi­sen aikoi­hin kak­si pien­tä tytär­tä.

Taloudellinen hädä­na­lai­suus pai­noi, kir­jai­li­jal­la ei ollut työ­huo­net­ta tai edes kun­non kir­joi­tus­ko­net­ta.

Myöhemmin ylit­tä­mät­tö­mäk­si klas­si­kok­si kohon­nut sanan­va­pau­den puo­lus­tus­pu­he syn­tyi kerää­mäl­lä koli­koi­ta hil­lo­purk­kiin.

Kalifornian yli­opis­ton Los Angelesin -kam­puk­sen, UCLA:n, kir­jas­tos­sa oli tut­ki­joil­le ja opis­ke­li­joil­le vuo­krat­ta­via Remingtonin ja Underwoodin kir­joi­tus­ko­nei­ta, joi­ta saat­toi käyt­tää 10 sen­tin koli­kol­la puo­li tun­tia.

Bradbury naput­te­li Fahrenheitinsa ensi ver­sion yhdek­säs­sä päi­väs­sä. Kustannustoimittaja itä­ran­ni­kon Ballantine Booksissa piti luke­mas­taan, mut­ta sanoi, että käsi­kir­joi­tus on lii­an lyhyt. Joten Bradbury keräi­li jäl­leen koli­koi­ta, vara­si toi­set yhdek­sän päi­vää ja kir­joit­ti romaa­nin muo­toon, jos­sa se nykyi­sin tun­ne­taan.

*

Kuten Marsin aika­kir­jat, Fahrenheit 451 läh­ti raken­tu­maan aiem­min jul­kais­tu­jen novel­lien varaan. Taustalla ovat novel­lit ”The Pedestrian” ja ”Bright Phoenix.”

Erityisesti ”The Pedestrian” poh­jaa Bradburyn omiin koke­muk­siin. Syntymäromantikko ja ikui­nen lap­si Bradbury ei hank­ki­nut ajo­kort­tia, vaan liik­kui kaik­kial­le kävel­len tai pyö­räl­lä.

Eräänä yönä hän jou­tui epä­luu­loi­sen pas­si­po­lii­sin hyp­pyyt­tä­mäk­si.

”Milloin vii­mek­si polii­si pysäyt­ti sinut lähiös­sä­si, kos­ka käve­let mie­lel­lä­si ulko­na ja ehkä ajat­te­let, öisin? Itselleni kävi näin aivan riit­tä­vän usein ja ärsyyn­ty­nee­nä kir­joi­tin tari­nan The Pedestrian (Jalankulkija), joka ker­too ajas­ta vii­den­kym­me­nen vuo­den pääs­tä, jol­loin mies jou­tuu pidä­te­tyk­si ja klii­ni­siin tut­ki­muk­siin, kos­ka halu­aa vält­tä­mät­tä kat­soa ei-digi­taa­lis­ta todel­li­suut­ta ja hen­git­tää ilmas­toi­ma­ton­ta ilmaa”, Bradbury muis­te­lee essee­ko­koel­mas­saan Zen sana­tai­tees­sa (suom. Elina Seppänen, Kansanvalistusseura 2008).

Fahrenheit 451 on pul­lol­laan Walt Whitman- ja Emily Dickinson -hen­kis­tä vapau­den julis­tus­ta. Romaanin taus­tal­la on aloit­te­le­van kir­jai­li­jan ja elo­ku­va- ja TV-käsi­kir­joit­ta­jan ahdis­tus ilmian­to­jen ja näy­tö­soi­keu­den­käyn­tien ilma­pii­rin vuok­si.

1940 – 50-luvuil­la elet­tiin niin ikään ahtai­ta aiko­ja: HUAC, edus­ta­jain­huo­neen epä­ame­rik­ka­lais­ta toi­min­taa tut­ki­va komi­tea, sel­vit­ti kom­mu­nis­tien väi­tet­tyä osal­li­suut­ta Hollywoodin unel­ma­teh­taan toi­min­taan.

Kongressin vas­taa­vaa komi­te­aa joh­ta­nut senaat­to­ri Joseph McCarthy (1908 – 1957) nousi liik­keen keu­la­ku­vak­si. Hän puh­dis­ti kom­mu­nis­tien myö­tä­juok­si­joik­si epäil­ty­jä val­tion­hal­lin­nos­ta sekä tie­de- ja yli­opis­to­maa­il­mas­ta.

Vaikeuksiin jou­tui­vat niin kome­dian kunin­gas Charles Chaplin, dek­ka­ris­ti Dashiell Hammett, muusik­ko-näyt­te­li­jä Harry Belafonte, elo­ku­va­musii­kin sävel­tä­jä Elmer Bernstein, sodan­vas­tai­nen kir­jai­li­ja Dalton Trumbo kuin toi­si­na­jat­te­li­jak­si kään­ty­nyt ydin­fyy­sik­ko Robert Oppenheimerkin.

Kiihkoilua ver­rat­tiin tuo­reel­taan, Arthur Millerin (1915 – 2005) näy­tel­mäs­sä Tulikoe (1953), 1600-luvun lopun noi­ta­vai­noi­hin.

Niin teki myös Bradbury itse: hänen esiäi­tin­sä Mary Bradbury oli ollut syy­tet­ty­nä Salemin noi­ta­oi­keu­den­käyn­neis­sä vuon­na 1692. Uuden Englannin puri­taa­nit näki­vät noi­tuut­ta kaik­kial­la. Marya pidet­tiin muo­don­muut­ta­ja­vel­ho­na, joka pys­tyi todis­ta­jien mukaan otta­maan sini­sen vil­li­sian hah­mon. Mary tuo­mit­tiin hir­tet­tä­väk­si, mut­ta pahin hys­te­ria ehti kui­vua kokoon ennen täy­tän­töön­pa­noa.

*

Fahrenheit 451:n lähi­tu­le­vai­suu­des­sa palo­mies­ten teh­tä­vä­nä on sytyt­tää kir­ja­ro­vioi­ta, ei sam­mut­taa nii­tä. Guy Montag on sys­tee­min kuu­liai­nen ruu­vi ja mut­te­ri. Hän suo­ras­taan heku­moi mes­sin­ki­suut­ti­mel­la, kero­sii­nin­ha­jul­la ja roi­hu­jen ja liek­kien sin­fo­nioil­la. Ne repi­vät men­nei­syy­den rie­ka­leet ja hiil­ty­neet rau­niot.

Joskus ihmi­set, kir­jat ja talot läh­te­vät samal­la ker­taa, sil­lä jot­kut päät­tä­vät palaa koti­kir­jas­to­jen­sa muka­na.

Guyn vai­mo Mildred on kou­kus­sa uni­lääk­kei­siin, kuva­sei­nien loput­to­maan tar­jon­taan, pakon­omai­seen shop­pai­luun ja autol­la kaa­hai­luun öiseen aikaan. Kirjassa esiin­tyy sim­puk­ka­ra­dioi­ta ja kor­va­ra­dioi­ta, joke­bok­se­ja ja musiik­ki­sei­niä. Mildred hoi­taa per­he- ja suku­lais­suh­tei­taan näi­den inte­rak­tii­vis­ten kuva­sei­nien kans­sa.

Bradburyn onkin sanot­tu ennus­ta­neen muun muas­sa iPod-soit­ti­met, nap­pi- ja lan­gat­to­mat kuu­lok­keet, tau­lu­telk­ka­rit, tosi-tv-ohjel­mat ja sosi­aa­li­sen median kaik­ki­val­lan. Siis tek­nii­kan, joka tun­kee ihol­le ja ihon alle, ja joka vie meil­tä huo­maa­mat­ta iden­ti­tee­tin ja yksi­löl­li­syy­den.

Kirjailija itse on sano­nut, ettei yrit­tä­nyt ennus­taa mitään, vaan pikem­min­kin ennal­taeh­käis­tä ja varoit­taa. Toisaalta auto­ri­taa­ri­ses­ta val­tio­val­las­ta, toi­saal­ta hedo­nis­ti­ses­ta mas­sa­viih­deyh­teis­kun­nas­ta, jos­sa viih­dy­täm­me itsem­me kuo­liaik­si.

Kylmän sodan tun­nel­mat välit­ty­vät hyy­tä­vän tehok­kaas­ti Fahrenheitin sivuil­la. Pommikoneet len­te­le­vät pahaen­tei­si­nä par­vi­na tai­vaal­la edes­ta­kai­sin. Yhdysvallat on aloit­ta­nut ja voit­ta­nut kak­si ydin­so­taa vuo­den 1960 jäl­keen. Tunnelmat kehit­ty­vät sii­hen suun­taan, että lopus­sa uhkaa uusi ryti­nä.

*

Silti Bradburyn hou­rei­ses­sa ja hal­lusi­na­to­ri­ses­sa, tajun­nan­vir­ran ja free jazzin ehdoil­la ete­ne­väs­sä ker­ron­nas­sa on muka­na toi­von tuli­kär­pä­siä.

Muutoksen mah­dol­li­suus kon­kre­ti­soi­tuu eri­lais­ten ori­gi­nel­lien ja poik­keus­ih­mis­ten kaut­ta. Heti ensi sivuil­la Montag tutus­tuu naa­pu­rin­tyt­töön Clarisseen, joka on omien sano­jen­sa mukaan seit­se­män­tois­ta­vuo­tias ja hul­lu.

Keskustelut Clarissen kans­sa saa­vat moit­teet­to­mas­ti pal­vel­leen palo­mie­hen ensi ker­taa kysee­na­lais­ta­maan työ­tään ja kut­su­mus­taan. Voi olla, että kyse on myös Bradburyn tuo­tan­non kieh­to­vim­mas­ta nais­hah­mos­ta ja täyt­ty­mät­tö­män rak­kau­den kuvauk­ses­ta.

Myöhemmin Montag tutus­tuu pro­fes­so­ri Faberiin, ja hänen kaut­taan kul­ku­ri­hei­moon, joka koos­tuu tyh­jän pääl­le pudon­neis­ta ex-aka­tee­mi­kois­ta ja kir­ja­nop­pi­neis­ta. Kukin heis­tä on otta­nut elä­män­teh­tä­väk­seen pai­naa sana sanal­ta mie­leen­sä jokin teos.

Valokuvamuistiaan har­joit­ta­vat super­bib­lio­fii­lit luot­ta­vat sii­hen, että parem­pi­na, valoi­sam­pi­na aikoi­na kir­jat voi­si­vat jäl­leen näh­dä päi­vän­va­lon, joko pai­ne­tus­sa tai käsin kir­joi­te­tus­sa muo­dos­sa.

Ihmiskunnan yhtei­sen hyvän nimis­sä on pol­tet­tu ja tuhot­tu loput­to­mas­ti kir­jo­ja. Oli kyse sit­ten Henry David Thoreausta, Bertrand Russellista, Aristofaneesta, lor­di Byronista tai Mahatma Gandhista, Platonin Valtiosta tai Jonathan Swiftin Gulliverin ret­kis­tä, Saarnaajan kir­jas­ta tai Uuden Testamentin evan­ke­liu­meis­ta.

*

Mutta mik­si? Kapteeni Beattyn, Montagin kak­si­kas­voi­sen palo­pääl­li­kön, syn­käs­sä yksin­pu­he­lus­sa ker­ra­taan tule­vai­suu­den his­to­ri­aa.

Yhä nopeam­min liik­ku­vien ärsyk­kei­den, mai­non­nan ja viih­de­pom­mi­tuk­sen maa­il­man­ai­ka­na sanas­ta ”älyk­kö” tuli kiro­sa­na. Samoin kävi oppi­neil­le, krii­ti­koil­le ja luo­van työn teki­jöil­le. Klassikot typis­tet­tiin ensin var­tin pitui­sik­si radio-ohjel­mik­si, sit­ten parin minuu­tin kir­ja­kat­sauk­sik­si ja lopul­ta kym­men­ri­vi­sik­si hakusa­na-artik­ke­leik­si.

Muutos ei läh­te­nyt niin­kään val­tio­val­lan aloit­tees­ta. Mielihyvän ja nau­tin­non joh­to­täh­dik­seen otta­nut yhteis­kun­ta ei vain enää kai­van­nut häi­rit­se­viä, epä­joh­don­mu­kai­sia, ris­ti­rii­tai­sia ja poten­ti­aa­li­ses­ti kapi­nal­li­sia aja­tuk­sia.

Oma roo­lin­sa oli myös vähem­mis­töil­lä ja pai­nos­tus­ryh­mil­lä, joka louk­kaan­tui­vat kuka mis­tä­kin. Afroamerikkalaiset yhdes­tä, femi­nis­tit toi­ses­ta, ateis­tit tai kris­ti­tyt kol­man­nes­ta. Joskus jopa kaik­ki samas­ta kir­jas­ta, mut­ta eri syis­tä.

Potentiaalisia louk­kaan­tu­jia on moder­nis­sa yhteis­kun­nas­sa arvaa­ma­ton mää­rä. ”Ei saa sor­sia koi­raih­mi­siä eikä kis­saih­mi­siä, ei myös­kään lää­kä­rei­tä, asia­na­ja­jia, kaup­piai­ta, pomo­ja, mor­mo­ne­ja, bap­tis­te­ja, uni­taa­re­ja, toi­sen pol­ven kii­na­lai­sia, ruot­sa­lai­sia, ita­lia­lai­sia, sak­sa­lai­sia, texa­si­lai­sia, brookly­ni­läi­siä, irlan­ti­lai­sia eikä Oregonista tai Meksikosta tul­lut­ta väkeä. Tämän kir­jan, näy­tel­män ja tv-sar­jan hen­ki­löt eivät edus­ta ketään todel­lis­ta maa­la­ria, kar­tan­piir­tä­jää tai mekaa­nik­koa. Montag, mitä suu­rem­mat mark­ki­nat, sitä vai­keam­pi on hal­li­ta vas­tak­kai­sia näke­myk­siä, muis­ta se!”

Protofasistista sym­bo­liik­kaa, käsi­var­ren sala­man­te­ri­ku­vio­ta ja rin­nan fee­niks­kiek­koa uni­vor­muis­saan kan­ta­vat kir­jan­polt­ta­ja-palo­mie­het koke­vat ole­van­sa yhteis­kun­ta­rau­han asial­la. Kirjojen muka­na pois­te­taan eri­pu­ra ja mie­len­sä pahoit­ta­mi­nen maa­il­mas­ta.

*

2010 – 20-luvuil­la meil­lä on jo aina­kin yksi pit­käl­le kehit­ty­nyt reaa­li­maa­il­man dys­to­pia­val­tio.

Valvontakameroiden kas­vo­jen­tun­nis­tus, sil­mien iiriss­kan­naus, pai­kan­ta­mis­tek­no­lo­giat ja hyvän tai huo­non käy­tök­sen perus­teel­la tapah­tu­va sosi­aa­li­nen pis­tey­tys ovat täyt­tä tot­ta Kiinassa. Öljy- ja kaa­su­rik­kaal­la Xinjiangin auto­no­mi­sel­la alu­eel­la asuu 10 mil­joo­naa isla­mi­nus­kois­ta uiguu­ria. Heitä pide­tään poten­ti­aa­li­se­na kapi­na­pe­säk­kee­nä.

Kiinalainen pak­koa­teis­mi voi saa­da saman­kal­tai­sia muo­to­ja kuin Atwoodin kuvaa­ma uskon­non pak­ko­syöt­tö: ihmi­soi­keus­jär­jes­tö­jen mukaan lap­sia ero­te­taan van­hem­mis­taan, yli mil­joo­na uiguu­ria on täl­lä het­kel­lä ”uudel­leen­kou­lu­tus­lei­reil­lä”.

Pääsihteeri-pre­si­dent­ti Xi Jinpingin (s. 1953) kau­del­la Kiina raken­taa uusia Silkkiteitään, samoin luo­ti­ju­na­kis­ko­ja ja säke­nöi­viä pil­ven­piir­tä­jiä kes­kel­le erä­maa­ta.

Uuden talous­mah­din ihmi­soi­keus­ti­lan­ne on samaan aikaan enti­ses­tään hei­ken­ty­nyt. Uiguurialueiden mal­lia ollaan levit­tä­mäs­sä muu­al­le­kin jät­ti­läis­maa­han. Buddhalaiset, tao­lai­set, kato­li­lai­set, pro­tes­tan­tit ja Falun Gong -opin har­joit­ta­jat pel­kää­vät ole­van­sa seu­raa­vak­si jär­jes­tel­män ham­pais­sa.

Kiina ei pol­ta kir­jo­ja, vaan muok­kaa niis­tä itsel­leen sopi­via. Koraanista ja Raamatusta ollaan leh­ti­tie­to­jen mukaan työs­tä­mäs­sä puo­lu­een pyr­ki­myk­sil­le ja sosia­lis­tis-isän­maal­li­sel­le kas­va­tuk­sel­le suo­tui­sia ver­sioi­ta.

*

Vuosittain Kiinan mark­ki­noil­le pääs­te­tään 34 län­si­mais­ta elo­ku­vaa. Listalle eksyi myös Ridley Scottin ohjaa­ma Alien: Covenant (2017). Elokuvasta pät­kit­tiin lähes kaik­ki ava­ruuso­len­to­ja sisäl­tä­vät koh­tauk­set pois. Syynä ei ollut niin­kään kau­hu ja väki­val­ta, vaan uskon­non­vas­tai­nen kam­pan­ja. Alienit kun kat­so­taan yli­luon­nol­li­sik­si olen­noik­si.

Mitä ovat alien-elo­ku­vat ilman alie­nei­ta? Varmaan jotain saman­ta­pais­ta kuin Freddie Mercury (1946 – 1991) ilman päih­tei­tä ja homo­sek­su­aa­li­suut­ta. Bryan Singerin bio­pic Bohemian Rhapsody (2018) pääs­tet­tiin sekin Kiinan teat­te­rei­hin, mut­ta asian­mu­kai­ses­ti sak­sit­tu­na.

Enää ei voi­si miten­kään kuvi­tel­la 1990-luvun ”Free Tibet” -liik­keen kal­tais­ta Hollywood-akti­vis­mia.

Silloin Hollywood-demo­kraa­tit Sean Pennistä Susan Sarandoniin ja Brad Pittistä Harrison Fordiin puhui­vat Kiinan ihmi­soi­keuk­sis­ta. Teattereissa näh­tiin Martin Scorsesen Kundunin ja Jean-Jacques Annaudin Seitsemän vuot­ta Tiibetissä (molem­mat vuo­del­ta 1997) kal­tai­sia elo­ku­via.

Nyt kii­na­lai­seen soft powe­riin kuu­luu rahan syy­tä­mi­nen Hollywoodin isoi­hin pro­duk­tioi­hin. Eikä 1,3 mil­jar­din ihmi­sen vau­ras­tu­vaa mark­ki­na-aluet­ta halu­ta suu­tut­taa.

Jotkut kui­ten­kin yrit­tä­vät. Trey Parkerin and Matt Stonen South Park (1997 – ) sai vii­me syk­sy­nä Kiinasta läh­tö­pas­sit. Animaation yksi jak­so irvai­lee maan ihmi­soi­keus­ti­lan­teel­le, itse­val­tai­sel­le joh­ta­jal­le ja ame­rik­ka­lais­ten media- ja tek­no­lo­gia­jät­tien hin­gul­le pääs­tä Kiinan mark­ki­noil­le.

South Parkissa rin­nas­tet­tiin Xi Jinping ja Nalle Puh. Samaa ver­taus­ta käyt­tä­vät Kiinan omat, nurk­kaan aje­tut inter­net-toi­si­na­jat­te­li­jat. Tästä hyväs­tä myös A.A. Milnen (1882 – 1956) klas­si­nen satu­hah­mo on kai­kon­nut Kiinasta liki­main totaa­li­ses­ti.

*

Länsipoliitikot tapaa­vat – jos tapaa­vat – nykyis­tä Dalai-lamaa (s. 1935), tii­be­tin­budd­ha­lais­ten pysy­väs­sä maan­paos­sa ole­vaa joh­ta­jaa, jul­ki­suu­del­ta pii­los­sa.  Kun toi­si­na­jat­te­li­ja Liu Xiaobolle (1955 – 2017) myön­net­tiin Nobelin rau­han­pal­kin­to, Kiinan ja Norjan diplo­maat­ti- ja kaup­pa­suh­teet oli­vat vuo­sia umpi­jääs­sä.

Tulevien vuo­si­kym­men­ten maa­il­man­mah­ti on siis osoit­ta­nut herk­kä­nah­kai­suu­ten­sa ja pik­ku­mai­suu­ten­sa. Kauhean hyvin ei mene Euroopan oikeis­to­po­pu­lis­teil­la­kaan.

Kirjallisuus- ja elo­ku­va­pii­ris­sä intoil­laan ”Uuden idän”, Keski- ja Itä-Euroopan sekä ex-neu­vos­to­mai­den tar­jon­nas­ta. On hui­maa, että par­haan ulko­mai­sen elo­ku­van Oscar meni peräk­käi­si­nä vuo­si­na Puolaan ja Unkariin, Paweł Pawlikowskin (s. 1957) Idalle ja László Nemesin (s. 1977) Son of Saulille. Tai että Olga Tokarczuk (s. 1962) sai kir­jal­li­suu­den Nobelin.

Puolan ex-pää­mi­nis­te­ri, nykyi­nen euro­par­la­men­taa­rik­ko Beata Szydło ja kult­tuu­ri- ja kan­san­pe­rin­tö­mi­nis­te­ri Piotr Gliński eivät ole maan­sa menes­tyk­ses­tä innois­saan. Laki ja oikeus -puo­lu­een kel­lok­kai­den ansios­ta Idaa ei saa enää esit­tää Puolan tele­vi­sios­sa. Onhan sii­nä kyse ”puo­la­lais­vas­tai­suu­des­ta” ja ”his­to­rian vää­ris­te­lys­tä”. Elokuvan mukaan puo­la­lai­set talon­po­jat nimit­täin pai­koin osal­lis­tui­vat juu­ta­lais­ten jouk­ko­tu­hon­taan, ilmian­ta­ji­na ja myö­tä­juok­si­joi­na.

On tur­ha kuvi­tel­la, että Tokarczuk vasem­mis­to­lai­se­na ympä­ris­tö­ak­ti­vis­ti­na ja femi­nis­ti­nä kel­pai­si viral­li­sen Puolan edus­ta­jak­si. Maansa libe­raa­leil­le hän kyl­lä kel­paa.

*

Entä meil­lä län­nes­sä sit­ten? Putinin Venäjä ja Puolan ja Unkarin oikeis­to­hal­li­tuk­set näyt­tä­vät suun­taa Suomenkin ”kan­sal­lis­mie­li­sil­le”: oikeus­lai­tos­ta, yli­opis­to­ja ja medi­aa vas­taan hyök­käil­lään, femi­nis­mi ja sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oikeu­det ovat tuli­lin­jal­la.

Ikävä kyl­lä ilmian­to­jen ja jul­kioi­keu­den­käyn­tien men­ta­li­teet­ti on osin tart­tu­nut myös somen vasem­mis­to­lai­sel­le ja vih­reäl­le lai­dal­le.

Ylipolitisoituneen ja kit­ke­räs­ti kah­tia­ja­kau­tu­neen maa­il­man­ajan boi­kot­ti­kam­pan­jat vetä­vät jos­kus mukaan­sa juu­ri sel­lais­ta arvo­li­be­raa­lik­si ja edis­tyk­sel­li­sek­si itsen­sä miel­tä­vää väkeä, jon­ka pitäi­si olla kyn­sin ham­pain estä­mäs­sä Bradburyn vision muut­tu­mi­nen todel­li­suu­dek­si.

Aloitetaan vai­keam­mas­ta pääs­tä, eli loka­kuun 2017 val­lan­ku­mouk­ses­ta.

*

Globaali #MeToo -lii­ke läh­ti liik­keel­le The New York Times- ja New Yorker -leh­tien pal­jas­tuk­sis­ta ja näyt­te­li­jä-akti­vis­ti Alyssa Milanon (s. 1972) twiit­tauk­ses­ta. Kymmenet nai­set syyt­ti­vät elo­ku­va­tuot­ta­ja Harvey Weinsteiniä (s. 1952) sek­su­aa­li­ses­ta ahdis­te­lus­ta, väki­val­las­ta ja rais­kauk­sis­ta.

Weinsteinin kan­noil­la alkoi pudo­ta iso­ja päi­tä: näyt­te­li­jöi­tä, muusik­ko­ja, TV- ja elo­ku­va­tuot­ta­jia ja polii­tik­ko­ja Yhdysvaltain molem­mis­ta val­ta­puo­lueis­ta. Ilmiö levi­si nopeas­ti Atlantin toi­sel­le puo­lel­le ja ympä­ri maa­il­maa.

Ja hyvä niin. Uhreja on kuun­nel­tu. Vuosikymmeniä val­lin­nut puris­te­lua ja ahdis­te­lua ympä­röi­nyt hil­jai­sen hyväk­syn­nän ja hys­syt­te­lyn ja viih­de- ja kult­tuu­ria­lan her­ra­ker­ho­jen kult­tuu­ri läh­ti mure­ne­maan ja lujaa.

Kauan sii­nä kes­ti­kin. Michael Jacksonin (1958 – 2009) ja Woody Allenin (s. 1935) koh­dal­la epäi­ly­jä las­ten hyväk­si­käy­tös­tä tuli jul­ki jo 1990-luvun alku­puo­lel­la. Roman Polanski (s. 1933) on pakoil­lut Yhdysvaltain oikeus­jär­jes­tel­mää vuo­des­ta 1978.

Oman, ääri­sub­jek­tii­vi­sen arvio­ni mukaan kam­pan­ja on 80 – 90-pro­sent­ti­ses­ti oikeal­la asial­la, teke­mäs­sä epä­ter­vet­tä val­lan vää­rin­käyt­töä näky­väk­si ja puo­lus­ta­mas­sa väki­val­lan ken­ties lop­pue­lä­mäk­seen trau­ma­ti­soi­mia uhre­ja.

The Cosby Show (1984 – 1992) on vedet­ty vähän kaik­kial­la pois suo­ra­tois­to­pal­ve­luis­ta. Netflix fil­ma­si House of Cardsin kutos­kau­den uudel­leen ilman sen entis­tä pää­täh­teä ja tuot­ta­jaa Kevin Spacey’ä (s. 1959).

Suomessa on tur­ha odot­taa uut­ta DVD-bok­sia Lauri Törhösen (s. 1947) elo­ku­vis­ta tai Veijo Baltzarin (s. 1942) koot­tu­ja teok­sia.

*

Mitä Atlantin toi­sel­le puo­lel­le kuu­luu kak­si vuot­ta kumouk­sen alka­mi­sen jäl­keen?

Emma Goldbergin artik­ke­li Do Works by Men Implicated by #MeToo Belong in the Classroom? (NYT 7.10.2019) käsit­te­lee ympä­ri maa­ta, lukiois­sa ja yli­opis­tois­sa lei­mah­ta­via tais­te­lui­ta.

Kumpi on oikeas­sa, se Kalifornian yli­opis­ton San Diegon kam­puk­sen teat­te­ri­tie­teen opis­ke­li­ja, joka kerä­si yli 20 000 alle­kir­joi­tus­ta vas­tus­ta­maan Woody Allenin elo­ku­via käsit­te­le­vän kurs­sin jär­jes­tä­mis­tä? Vai yli­opis­ton joh­to­kun­ta, joka piti vetoo­mus­ta aka­tee­mi­seen vapau­teen puut­tu­mi­se­na?

Kummalle lait­taa enem­män pai­noar­voa, Allenin Manhattanin (1979) tai Polanskin Rosemaryn pai­na­jai­sen (1968) elo­ku­val­li­sil­le arvoil­le vai nii­den ohjaa­jien yksi­tyi­se­lä­män pimeil­le puo­lil­le?

Entä pitäi­si­kö Norman Maileria (1923 – 2007) käsi­tel­lä sodan­vas­tai­se­na kir­jai­li­ja­na, doku­ment­ti­ro­maa­nin ja uuden jour­na­lis­min esi­tais­te­li­ja­na, joka kir­joi­tus­ko­nees­ta ovat läh­töi­sin Tyynenmeren tais­te­lu­jen kuvaus Alastomat ja kuol­leet (suom. Jorma Partanen, Gummerus 1951), Vietnamin sodan vas­tais­ten mie­le­no­soi­tus­ten aika­lais­re­por­taa­si Yön armei­jat (suom. Eero Mänttäri, Weilin & Göös 1968) ja mas­sii­vi­nen CIA:n ja kyl­män sodan var­jo­his­to­riik­ki Porton haa­mu (suom. Arto Häilä, WSOY 1994) – vai mas­ku­lii­ni­suus- ja virii­liys­fan­t­asiois­saan sekoi­le­va­na kama­pää­nä ja alko­ho­lis­ti­na, joka ehti olla kuu­des­ti nai­mis­sa ja puu­kot­taa tois­ta vai­mo­aan kynä­veit­sel­lä?

Kysymykset eivät ole help­po­ja. Ehkä pitäi­si löy­tää jokin kol­mas vaih­toeh­to, nero­kul­tin mukai­sen myö­tä­su­kai­suu­den ja kir­jo­jen tai elo­ku­vien totaa­li­sen pan­naan julis­ta­mi­sen väli­mail­ta.

*

Entä mitä teh­dä Junot Díazin (s. 1968) tai David Foster Wallacen (1962 – 2008) kal­tai­sil­le nyky­kir­jai­li­joil­le? On kou­lu­ja ja yli­opis­to­ja, jois­sa hei­dät­kin on pois­tet­tu kurs­sioh­jel­mis­ta.

Tässä koh­taa tul­laan­kin #MeToon ongel­miin. Díazia on syy­tet­ty yri­tyk­ses­tä suu­del­la kol­le­gaan­sa väki­sin, samoin tör­keäs­tä ja hyök­kää­väs­tä kie­len­käy­tös­tä kah­den muun hen­ki­lön toi­mes­ta.

Mitenkään näi­tä väi­tet­ty­jä teko­ja vähät­te­le­mät­tä, on kyse aivan eri koko­luo­kan asiois­ta kuin vaik­ka­pa Harvey Weinsteinin tai mil­jo­nää­ri-filant­roop­pi Jeffrey Epsteinin (1953 – 2019) koh­dal­la.

Weinsteinin ja Epsteinin osal­ta puhu­taan vuo­sia jat­ku­nees­ta sys­te­maat­ti­ses­ta käy­tök­ses­tä ja hyvä­ve­li-ver­kos­toi­hin tur­vau­tu­mi­ses­ta, uhrien pelot­te­lus­ta tai osta­mi­ses­ta hil­jai­sik­si.

Silti #hash­tag on sama, puhu­taan sen kum­mem­min erot­te­le­mat­ta ”#MeToo-keis­seis­tä”. Ja vaik­ka myö­hem­min pal­jas­tui­si, että syy­tök­set ovat olleet jon­kun koh­dal­la vää­riä tai koh­tuut­to­mia, juna meni jo.

*

Massachusetts Institute of Technology, jos­sa Díaz opet­taa luo­vaa kir­joit­ta­mis­ta, ja Boston Review -leh­ti, jon­ka kir­jal­li­suuso­sio­ta hän toi­mit­taa, tut­ki­vat Díaziin koh­dis­tet­tu­ja syy­tök­siä. Perusteita yhteis­työn lopet­ta­mi­sel­le ei löy­det­ty.

Asiaa kompli­soi edel­leen Díazin oma taus­ta kou­lu­kiusat­tu­na, domi­ni­kaa­ni­taus­tai­se­na maa­han­muut­ta­ja­na, joka tuli suku­lais­mie­hen­sä rais­kaa­mak­si kah­dek­san­vuo­ti­aa­na. Ja joka on kuvan­nut omaa itse­tu­hoi­suu­den ja mie­len­ter­vey­son­gel­mien kier­ret­tään New Yorker -leh­den essees­sään.

Samoja yli­su­ku­pol­vi­sia trau­mo­ja on var­mas­ti suo­dat­tu­nut myös romaa­niin Oscar Waon lyhyt ja mer­kil­li­nen elä­mä (suom. Vuokko Aitosalo, Like 2008). Pidän kyseis­tä maa­han­muut­ta­ja­per­heen tra­ge­dian hui­kean ener­gis­tä ja samal­la traa­gis­ta kar­toi­tus­ta ehkä par­haa­na tämän vuo­si­tu­han­nen ame­rik­ka­lais­teok­se­na.

Myöskään Díazin ansiot lähiö- ja slum­mi­nuo­ria eteen­päin tuup­pi­va­na luo­van kir­joit­ta­mi­sen opet­ta­ja­na eivät ole ihan vähäi­set.

On siis kiis­ta­na­lai­sia syy­tök­siä, jois­ta ei ken­ties iki­nä tul­la sano­maan lopul­lis­ta sanaa. Mutta mai­ne­hait­ta, Philip Rothia (1933 – 2018) lai­na­tak­se­ni ”ihmi­sen tah­ra” on jo val­mis.

Monen #MeToo-akti­vis­tin mie­les­tä näis­sä yhteyk­sis­sä taval­la tai toi­sel­la mai­ni­tut eivät kuu­lu kurs­sioh­jel­miin ja jul­ki­siin kir­jas­toi­hin. Somekampanjat ovat myös pur­reet lujaa kir­jai­li­joi­den aiem­pien teos­ten myyn­tiin.

*

Pikkukaupunkilaispoika Ray Bradburya ins­pi­roi­vat myö­hem­män elä­män kan­nal­ta koh­ta­lok­kaal­la taval­la Buck Rogers -sar­ja­ku­vat, Edgar Rice Burroughs ja Edgar Allan Poe, tari­nat din­osau­ruk­sis­ta ja meri­hir­viöis­tä sekä vuo­den 1933 Chicagon maa­il­man­näyt­te­lyn futu­ris­ti­set kau­pun­ki­vi­siot.

Kun Walt Disney -yhtiö ava­si 1980-luvun alus­sa Floridan Disney Worldin jat­kok­si Epcot Centerin, tule­vai­suu­den kau­pun­gin, Bradbury oli muka­na ideoi­mas­sa sitä.

Vanhoilla päi­vil­lään Bradbury tapa­si Apollo- ja Mercury-ohjel­mien astro­naut­te­ja, jot­ka oli­vat saa­neet kipi­nän tule­val­le elä­mä­nu­ral­leen Marsin aika­kir­jois­ta.

Bradbury pää­tyi Nasan kut­sus­ta myös pyö­ril­lä liik­ku­van Mars-mön­ki­jä Curiosityn komen­to­kes­kuk­seen, ohjaa­maan simu­laat­to­ria. Aika hyvin mie­hel­tä, joka ei ollut kos­kaan aja­nut muu­ta kuin pol­ku­pyö­rää.

Kirjailija kuo­li 22. elo­kuu­ta 2012, pari viik­koa Curiosityn las­keu­tu­mi­sen jäl­keen. Marsin kart­toi­hin ilmes­tyi oitis uusi pai­kan­ni­mi, Bradbury Landing.

Kirjailijanuransa ohel­la Bradbury tun­ne­taan elo­ku­va- ja TV-käsi­kir­joit­ta­ja­na, John Hustonin Moby Dickistä (1956) alkaen.

Hän kir­joit­ti myös usei­ta jak­so­ja Rod Serlingin The Twilight Zone -sar­jaan (1959 – 1964).

Fahrenheit 451 on fil­mat­tu kah­des­ti. François Truffaut᾿n vuo­den 1966 ver­sio, pää­osis­saan Oskar Werner ja Julie Christie, oli uuden aal­lon elo­ku­van klas­sik­ko ja kir­jai­li­jal­le itsel­leen­kin mie­leen. Se päät­tyy toi­veik­kaam­min kuin alku­teos.

Toukokuussa 2018 sai ensi-iltan­sa Ramin Bahranin ohjaa­ma TV-elo­ku­va, joka teh­tiin suo­raan HBO-kana­van suo­ra­tois­toon. Guy Montagia näyt­te­lee afroa­me­rik­ka­lai­nen Michael B. Jordan.

HBO-elo­ku­va ei ole sinän­sä kum­moi­nen, mut­ta sii­nä tulee hyvin ilmi mus­tiin pukeu­tu­vien sala­man­te­ri-kir­jan­polt­to­par­tioi­den yhteys nat­sies­te­tiik­kaan. Samoin sosi­aa­li­sen median osuus: kir­jan­polt­ta­jai­sia kat­so­taan reaa­liai­kai­ses­ti, kom­men­toi­daan ja peu­ku­te­taan. Kun Montag kään­tyy omi­aan vas­taan ja läh­tee pako­mat­kal­le, saa­daan aikaan suur­ta ylei­söä kii­hot­ta­va spek­taak­ke­li. Se näkyy samaan aikaan kotien TV-sei­nil­lä ja suur­kau­pun­kien talon­kor­kui­sis­sa ruu­duis­sa.

*

Bradbury siis var­maan alle­kir­joit­tai­si väit­teen, että elä­mä­ni­lo, mie­li­ku­vi­tus, vim­ma ja rak­kaus muut­ta­vat maa­il­maa. Ja popu­laa­ri­kult­tuu­ri antaa nuo­ril­le ihmi­sil­le roo­li­mal­lit ja elä­män eväi­tä.

Sarjakuvakäsikirjoittaja, TV- ja elo­ku­va­tuot­ta­ja Joss Whedonia (s. 1964) voi­si pitää erään­lai­se­na myö­hem­pien aiko­jen Bradburynä.

Whedonin tuo­tan­toi­hin kuu­lu­vat muun muas­sa TV-sar­jat Buffy, vam­pyy­rin­tap­pa­ja (1997 – 2003), Angel (1999 – 2004), Firefly (2002) ja S.H.I.E.L.D. Agentit (2013 – ), samoin kak­si ensim­mäis­tä Avengers-elo­ku­vaa.

Nyt juh­li­taan super­san­ka­ri­sar­jo­jen ja -elo­ku­vien moni­nais­tu­mis­ta, vah­vo­ja nais­hah­mo­ja, lati­noi­ta ja mus­tia. Suuntauksen yhte­nä alul­le­pa­ni­ja­na voi pitää juu­ri Whedonia, joka otti ohjel­mal­li­sek­si tavoit­teek­seen päi­vit­tää kau­hu-, sci­fi- ja super­san­ka­ri­gen­ret nyky­ai­kaan.

Paitsi, että Whedonistakin oli vähäl­lä tul­la #MeToo -hah­mo, kii­tos hänen ex-vai­mon­sa Kai Colen elo­kuus­sa 2017 jul­kai­se­man blo­gi­kir­joi­tuk­sen, joka levi­si sala­man­no­peas­ti fani­pii­reis­sä. Colen mukaan Whedon oli ollut usko­ton avio­mies ja näin ollen feik­ki­fe­mi­nis­ti.

*

Helppoa ei ole ollut myös­kään Whedonin luot­to­näyt­te­li­jä Scarlett Johanssonilla (s. 1984), joka esit­tää Marvel-elo­ku­vis­sa Mustaa les­keä eli Natasha Romanoffia.

Kohu alkoi Avengers -elo­ku­va Age of Ultronin (2015) yksit­täi­ses­tä vuo­ro­sa­nas­ta, jos­sa Musta les­ki kuvaa itse­ään ”hir­viök­si”, kos­ka ei voi saa­da lap­sia.

Sitten Johansson esit­ti pää­osaa Rupert Sandersin kyber­punk-toi­min­tae­lo­ku­vas­sa Ghost in the Shell (2017). Se perus­tuu japa­ni­lai­sen Masamune Shirowin man­ga-sar­jaan ja sii­tä teh­tyi­hin ani­me-elo­ku­viin.

Mutta että val­koi­nen nai­nen esit­tä­mäs­sä maju­ri Motoko Kusanagia, tule­vai­suu­den kyber­neet­tis­tä nais­so­tu­ria! Keskustelupalstat täyt­tyi­vät rasis­mi- ja val­ko­pe­susyy­tök­sis­tä.

Ohjaajavelho Wes Andersonin (s. 1969) stop motion -ani­maa­tio Isle of Dogs (2018) ammen­taa niin ikään japa­ni­lai­ses­ta kult­tuu­ris­ta, ja Johansson on yksi sen ääni­näyt­te­li­jöis­tä. Jotkut krii­ti­kot koki­vat kul­ku­koi­rien asut­ta­mal­le saa­rel­le sijoit­tu­van dys­to­pian jäl­leen kult­tuu­ri­sek­si omi­mi­sek­si.

Kun lei­mat on ker­ran lyö­ty, niin mitä väliä vaik­ka­pa Scarlett Johanssonin suo­ra­pu­hei­ses­ta poliit­ti­ses­ta akti­vis­mis­ta nais­ten oikeuk­sien puo­les­ta. Tai sil­lä, että hän oli yhte­nä puhu­ja­na esseen alus­sa mai­ni­tuil­la Trump-vas­tai­sil­la mars­seil­la.

Johanssonin oli pak­ko kiel­täy­tyä trans­su­ku­puo­li­sen mie­hen roo­lis­ta Rupert Sandersin 1970 – 80-luku­jen ala­maa­il­maan sijoit­tu­vas­sa elo­ku­vas­sa Rub and Tug, kos­ka kohu ja kam­pan­join­ti oli­vat pääl­lä jo ennen fil­maus­ten aloit­ta­mis­ta.

*

Nykykeskustelut hake­vat teo­ria­poh­jan­sa post­ko­lo­nia­lis­mis­ta ja inter­sek­tio­naa­li­ses­ta femi­nis­mis­tä.

Jos halu­aa itsel­leen syvem­pää ymmär­rys­tä, kan­nat­taa tart­tua kir­joi­hin debat­tien eri lai­doil­ta.

Arla Kanervan Taiteen mus­ta kir­ja (SKS 2019) käsit­te­lee alaot­sik­kon­sa mukai­ses­ti mies­ten mie­li­val­lan his­to­ri­aa. Kuvataiteilijoille, runoi­li­joil­le ja teat­te­ri- ja elo­ku­vaoh­jaa­jil­le on sal­lit­tu vaik­ka mitä, pat­riar­kaa­li­sen nero­kul­tin nimis­sä.

Timo Hännikäisen (s. 1979) Pyhä yksin­ker­tai­suus (Kiuas Kustannus 2019) taas hah­mot­te­lee omas­ta mie­les­tään hyvää tar­koit­ta­vien jouk­ko­liik­kei­den his­to­ri­aa, ja puhuu ilmian­to­kult­tuu­rin vaa­ral­li­suu­des­ta. Oli kysees­sä sit­ten 1600-luvun noi­ta­oi­keu­den­käyn­nit, Ranskan val­lan­ku­mouk­sen deka­bris­ti- ja gil­jo­tii­ni­vai­he, Ray Bradburyn oma­koh­tai­ses­ti todis­ta­mat 1950-luvun alun kom­mu­nis­ti­vai­not tai 1970-luvun suo­ma­lai­nen kult­tuu­ri­tais­to­lai­suus.

Kun tun­teet käy­vät tar­peek­si kuu­mi­na, väki­sin­kin tulee sivul­li­sia uhre­ja. #MeToo-kes­kus­te­lun alku­met­reil­lä Margaret Atwood puo­lus­ti ystä­vään­sä, kir­jai­li­jaa ja Brittiläisen Kolumbian yli­opis­ton ex-pro­fes­so­ria Steven Gallowayta ahdis­te­lusyy­tök­sil­tä.

Atwoodin mukaan ”syy­tön, kun­nes toi­sin todis­te­taan” on sivis­ty­neen yhteis­kun­nan avain­kä­si­te. Eikä oikeus­lai­tos saa sor­tua lynk­kaus­sak­kien ja huu­to­kuo­ro­jen men­ta­li­teet­tiin.

Tästä hyväs­tä Orjattaresi -romaa­nin (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1986) ja sen jat­ko-osan Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2019), kah­den aikam­me tun­ne­tuim­man femi­nis­ti­sen dys­to­pian kir­joit­ta­ja oli itse­kin het­ken ”pet­tu­ri” ja ”huo­no femi­nis­ti”, joka myö­täi­li val­las­sa ole­via mie­hiä ja liet­soi sotaa nuo­rem­pi­aan vas­taan.

Joskus val­lan­ku­mous ei syö pel­käs­tään lap­si­aan, vaan myös äitin­sä.

*

Viimeksi jou­lun 2019 alla skot­ti­lai­nen Harry Potter -kir­jai­li­ja J.K. Rowling (s. 1965) sai nis­kaan­sa trans­fo­bia­syy­tök­siä, kos­ka oli jul­ki­suu­des­sa puo­lus­ta­nut tut­ki­ja Maya Forstateria. Ennen kysee­na­lai­sen twiit­tai­lun takia saa­mi­aan pot­ku­ja Forstater oli glo­baa­liin epä­ta­sa-arvoon kes­kit­ty­neen Centre for Global Development -aja­tus­hau­to­mon vero­asian­tun­ti­ja.

Kun luim­me poi­kie­ni kans­sa ilta­sa­tu­kir­joi­na seit­se­män alku­pe­räis­tä Potter-kir­jaa, koin ne pait­si tari­noi­na Tylypahkan vel­ho­kou­lus­ta, sel­vi­nä alle­go­rioi­na nyky­maa­il­mas­ta ja rasis­min, sek­sis­min ja uuden luok­kayh­teis­kun­nan vas­tai­si­na puheen­vuo­roi­na.

Mutta osa tyr­mis­ty­neis­tä Potter-faneis­ta pitää nyt Rowlingia itse­ään pahik­se­na, ankeut­ta­ja­na ja taan­tu­muk­sen ääni­tor­ve­na.

Nykypäivän iden­ti­teet­ti­po­liit­ti­sia kamp­pai­lu­ja ja kipui­lu­ja ei pää­se pakoon edes las­ten- ja nuor­ten­kir­jal­li­suu­teen. Ei, vaik­ka teki­jä itse oli­si ollut hau­dan levos­sa jo vuo­si­kym­me­niä.

Pieni talo pree­rial­la -kir­jai­li­ja Laura Ingalls Wilderilta (1867 – 1957) on vii­me vuo­si­na pyrit­ty vie­mään kaik­ki kun­nia. Hänen omae­lä­mä­ker­ral­li­ses­ta uudis­rai­vaa­ja­per­heen tari­nas­taan kun on löy­det­ty ennak­ko­luu­lo­ja alku­pe­räi­siä ame­rik­ka­lai­sia eli inti­aa­ne­ja ja ete­lä­val­tioi­den mus­tia orjia koh­taan.

Viisikko-kir­jai­li­ja Enid Blytonin (1897 – 1968) tuo­tan­nos­ta on löy­det­ty myö­tä­su­kai­suut­ta luok­kayh­teis­kun­taa ja perin­tei­siä suku­puo­li­roo­le­ja koh­taan, samoin brit­ti-impe­riu­min ylis­tys­tä.

Blyton oli pää­se­mäi­sil­lään 50 pencen kolik­koon. Sen piti ilmes­tyä mar­ras­kuus­sa 2018, kun kir­jai­li­jan kuo­le­mas­ta tuli kulu­neek­si 50 vuot­ta. Mutta Royal Mint eli kunin­kaal­li­nen raha­pa­ja päät­ti epä­mie­lui­san jul­ki­suu­den pelos­sa toi­sin.

Viisikko-kir­jat eväs­ret­ki­neen, lei­ri­kou­lu­mei­nin­kei­neen ja rikok­sia rat­kai­se­vi­ne lap­siet­si­vi­neen ovat myös saa­neet läh­teä mones­ta kir­jas­tos­ta.

*

Tältä siis näyt­tää sanan­va­paus­kes­kus­te­lu 2020-luvun alus­sa. Kiina on siir­ty­nyt auto­ri­taa­ri­seen kapi­ta­lis­miin ja high tec­hin mah­dol­lis­ta­maan dys­to­pi­aan. Euroopassa ja kaik­kial­la maa­il­mas­sa nousee avoi­men rasis­ti­sia ja fasis­ti­sia polii­tik­ko­ja.

Samaan aikaan edis­tyk­sel­li­nen kult­tuu­ri­vä­ki, sanan­va­paus- ja ihmi­soi­keus­ak­ti­vis­tit käy­vät sil­mit­tö­män lujaa ”omien­sa” kimp­puun.

Blytonin ja Wilderin kal­tai­sia las­ten­kir­jai­li­joi­ta­kin lue­taan kuin piru Raamattua.

”On kiel­let­tyä kiel­tää”, kuu­lui yksi Pariisin kevään 1968 isku­lauseis­ta. Tässä suh­tees­sa ”buu­me­rei­ta” kan­nat­tai­si aina­kin jois­sain asiois­sa kuun­nel­la, eikä antaa ”mil­le­ni­aa­lien” yli­po­li­ti­soi­da kaik­kea.

Nykyään kir­jai­li­joil­ta ja tai­tei­li­joil­ta edel­ly­te­tään pait­si oikean­lais­ta ideo­lo­gi­aa, myös puh­toi­sia ja kun­nol­li­sia elä­män­ta­po­ja.

Siksi musii­kin puo­lel­la soit­to­lis­toil­ta voi­si oiko­pää­tä pois­taa The Doorsin, Jefferson Airplanen, Led Zeppelinin, John Lennonin (1940 – 1980) ja David Bowien (1947 – 2016), noin alka­jai­sik­si. Samoin suu­ren osan hip hopis­ta, rapis­ta ja metal­li­musii­kis­ta. Punkista nyt puhu­mat­ta­kaan.

*

Tai sit­ten voi­si pala­ta Bradburyyn itseen­sä.

Valtaosa hänen kir­jois­taan on kau­hu­fan­ta­si­aa, maa­gis­ta rea­lis­mia ja omin­ta­keis­ta koti­seu­tu­ku­vaus­ta. Niistä välit­tyy viha- ja rak­kaus­suh­de Amerikan Keskilännen pik­ku­kau­pun­kien pölyyn ja pysäh­ty­nei­syy­teen. Samaan aikaan läs­nä ovat nos­tal­gia, kai­ho­mie­li, arjen magia ja värei­ly: kuis­teil­laan kiik­ku­vat, Yhdysvaltain sisäl­lis­so­dan muis­ta­vat van­huk­set, pape­ri­set kuu­mail­ma­pal­lot ja kier­tä­vät sir­kuk­set pei­li­sa­lei­neen, nuo­ral­la­tans­si­joi­neen, maa­il­man­pyö­ri­neen, kää­piöi­neen ja for­mal­de­hy­diin säi­löt­tyi­ne sikiöi­neen.

Ilman brad­bu­ry­lais­ta lap­suu­den kesien ja raa­dol­li­sen aikuis­ten maa­il­man väli­ti­lan kuvauk­sia oli­si vai­kea kuvi­tel­la Stephen Kingin tuo­tan­toa, tai toi­sen ikui­sen pik­ku­po­jan eli Steven Spielbergin 1970 – 80-luku­jen elo­ku­via.

Eikä var­sin­kaan Matt ja Ross Dufferin Stranger Things -sar­jaa, jon­ka kol­mas kausi oli kesän 2019 Netflix-hit­ti.

Huolimatta kyl­män sodan vai­no­har­has­ta, joka sar­jas­sa myös näkyy, moni ”kasa­ri­lap­si” imi sar­jas­ta luuse­rei­den ja ulko­puo­lis­ten väli­sen ystä­vyy­den ylis­tys­tä, ja roman­tiik­kaa men­nei­tä viat­to­muu­den kesiä koh­taan.

Sarjassa nos­tal­gi­soi­tiin aikaa, jol­loin aivan joka lausee­seen ei tar­vin­nut tun­kea ilmas­toah­dis­tus­ta ja rotu- ja val­ta­suh­tei­den kri­tiik­kiä.

Toki Stranger Thingsistäkin piti repäis­tä jokin kohu. David Harbourin esit­tä­mäs­tä Jim Hopperista, avio­eron läpi­käy­nees­tä, vii­naan­me­ne­väs­tä ja ket­jus­sa polt­ta­vas­ta polii­si­pääl­li­kös­tä, on tul­lut yksi sar­jan rakas­te­tuim­mis­ta hah­mois­ta. Hopper opet­te­lee köm­pe­löön tapaan­sa yli­luon­nol­li­sia kyky­jä omaa­van Eleven-tytön (jota esit­tää Millie Bobby Brown) ottoi­sän hom­mia.

Netflix sai muu­ta­mas­sa päi­väs­sä tupa­koin­tia vas­tus­ta­vil­ta kan­sa­lais­jär­jes­töil­tä niin pal­jon palau­tet­ta, että suo­ra­tois­to­jä­tin tei­ni-ikäi­sil­le sal­li­tuis­sa sar­jois­sa ei tämän jäl­keen tupru­tel­la ollen­kaan. Muutenkin Jim Hopperissa näh­tiin kai­kin puo­lin huo­no roo­li­mal­li.

Näin toi­mii 2010 – 20-luku­jen sen­suu­ri. Ei pelä­tä enää isoa­vel­jeä, vaan kaik­ki­val­tias­ta kulut­ta­jaa. Siis boi­kot­ti­kam­pan­joi­ta ja nega­tii­vis­ta jul­ki­suut­ta.

*

Yle otsi­koi 29.12.2019 seu­raa­vas­ti: “Ilmastonmuutoksesta puhut­tiin vuon­na 2019 enem­män kuin kos­kaan, mut­ta liha on yhä suo­ma­lais­ten ykkös­herk­ku ja len­to­jen mää­rä vain kas­vaa”. Perussuomalaisten kan­na­tus on ampais­sut jou­lu­kuun 2017 kah­dek­sas­ta pro­sen­tis­ta nykyi­seen 24,3 pro­sent­tiin.

Onko lomil­laan luon­toon hakeu­tu­vis­ta, aina­kin aiem­min luki­ja­kan­sa­na pide­tyis­tä suo­ma­lai­sis­ta tul­lut lyhyes­sä ajas­sa täy­siä rasis­te­ja, fasis­te­ja ja ilmas­to­de­nia­lis­te­ja? Joidenkin kolum­nis­tien ja twiit­ti­teh­tai­li­joi­den mie­les­tä on.

Vai voi­si­ko olla myös niin, että seka­van ja ahdis­ta­van maa­il­man­ajan kes­kel­lä kir­jal­li­suu­des­ta ja elo­ku­vis­ta etsi­tään loh­tua, toi­voa ja jat­ku­vuut­ta, ihmi­se­lon väris­kaa­lan tun­nus­ta­mis­ta ja reit­te­jä ulos umpi­ku­jas­ta.

Kun kes­kus­te­luil­ma­pii­ri on tupa­ten täyn­nä maa­il­man­tus­kaa, lopun ajan tun­to­ja ja län­si­mai­sen kult­tuu­rin ja pat­riar­kaa­tin syyl­lis­tä­mis­tal­koi­ta, toi­set pää­ty­vät kiel­tä­mään kaik­ki ongel­mat. Ja suun­taa­vat kat­seen­sa mie­luum­min Fahrenheit 451:n joka kodin joke­bok­sei­hin ja musiik­ki­sei­niin.

Lähteitä:

Bradbury, Ray: Zen sana­tai­tees­sa. Esseitä luo­vuu­des­ta. Suomentanut Elina Seppänen. Kansanvalistusseura 2008.
Hännikäinen, Timo: Pyhä yksin­ker­tai­suus. Kiuas Kustannus 2019.
Kanerva, Arla: Taiteen mus­ta kir­ja. Miesten mie­li­val­lan his­to­ri­aa. SKS 2019.
Weller, Sam: Ray Bradbury – The Last Interview and Other Conversations. Melville House 2014.
David Foster Wallace ja #MeToo -aika­kausi L.A. Review of Booksissa