Bysantista Egyptiin ja kan­san­pe­rin­ne­kat­kel­mis­ta uni­ver­saa­lei­hin myyt­tei­hin: esit­te­lys­sä suo­ma­lai­sen myto­lo­gian juu­ria kar­toit­ta­van klas­sik­ko­teok­sen uusi pai­nos. Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Henki ja hur­mos (nro 38 – 39).

*

Mart­ti Haaviosta (1899 – 1973) riit­ti monek­si. P. Mustapäänä hän oli yksi niis­tä moder­nis­mia edel­tä­neis­tä lyy­ri­kois­ta, joi­ta myös moder­nis­tit arvos­ti­vat. Nuorena mie­he­nä Haavio oli sekä Tulenkantajien että Akateemisen Karjala-Seuran intel­lek­tuel­le­ja, kes­ki-ikäi­se­nä WSOY:n kir­jal­li­nen joh­ta­ja. Tiedemiehenä Haavio koho­si Helsingin yli­opis­ton suo­ma­lai­sen ja ver­tai­le­van kan­san­ru­nou­den tut­ki­muk­sen pro­fes­so­rik­si ja sit­ten aka­tee­mi­kok­si.

Haavio – folklo­ris­ti ja myto­lo­gi – jul­kai­si maa­il­mo­ja­sy­lei­le­viä tut­ki­muk­sia. Ilmestymisaikanaan ne usein oli­vat kiis­ta­na­lai­sia, ja sitä ne ovat edel­leen­kin. Myyttejä tul­ki­tes­sa se kuu­lu­nee asi­aan. Haavion teok­set eivät lak­kaa ins­pi­roi­mas­ta, ja tyy­lil­lis­ten ansioi­den­sa puo­les­ta ne kuu­lu­vat suo­ma­lai­sen asia­proo­san kaa­no­niin.

Kirjat ovat kui­ten­kin kadon­neet kir­jas­to­jen varas­toi­hin ja muut­tu­neet anti­kva­ri­aat­tien aar­teik­si. Siksi SKS:n ryh­ty­mi­nen Haavion mono­gra­fioi­den uudel­leen­jul­kai­si­jak­si ilah­dut­taa. Bjarmien val­lan kukois­tus ja tuho ilmes­tyi 2018 (alku­teos 1965), nyt on vuo­ros­sa Haavion vii­mei­sek­si jää­nyt mono­gra­fia Suomalainen myto­lo­gia (alku­teos 1967). Kirjan ensim­mäi­sen pai­nok­sen hin­ta antikvaari.fi-sivustolla on 120 – 145 euroa (kan­si­pa­pe­rein).

Haavion pää­tä ei palel­la, ei mis­sään vai­hees­sa. Esipuheessaan hän hol­lan­ti­lai­seen uskon­to­tie­tei­li­jään Jan de Vriesiin vedo­ten sanoo myyt­tien tut­ki­jan puhu­van juma­lis­ta; lop­pusa­nois­saan hän Daniel Jusleniukseen vedo­ten toi­voo kir­jan­sa ole­van vin­diciae Fennorum, suo­ma­lais­ten puo­lus­tus. Usein luki­ja jää hauk­ko­maan hen­ke­ään: Lemminkäisen vir­res­tä ede­tään Venäjän ja Bysantin kaut­ta mui­nai­se­gyp­ti­läi­seen Osiris-myyt­tiin niin ele­gan­tis­ti, että sitä on pak­ko ihail­la. Tutkielmien aika­jän­ne on tuhan­sia vuo­sia, maan­tie­teel­li­nen ulot­tu­vuus käy­tän­nös­sä glo­baa­li. Kaiken ohel­la rat­kais­taan, jäl­leen ker­ran, Sammon arvoi­tus.

Jälkipuheessaan Kalevalaseuran toi­min­nan­joh­ta­ja Ulla Piela valot­taa Suomalaisen myto­lo­gian väli­tön­tä vas­taan­ot­toa, pisim­min Matti Hakon Uudessa Suomessa ilmes­ty­nyt­tä mel­ko nega­tii­vis­ta kri­tiik­kiä. ”Kaiken kaik­ki­aan Haavion ety­mo­lo­gi­nen mene­tel­mä arve­lut­taa”, tote­si Hako, ja nyky­lu­ki­jaa alkaa arve­lut­taa lisää, kos­ka nime­no­maan ety­mo­lo­gioil­la on teok­ses­sa niin rat­kai­se­va mer­ki­tys. Suomalaisen myto­lo­gian uusin­ta­jul­kai­sus­sa on sama ongel­ma kuin Bjarmien val­las­sa­kin: puut­tuu tie­teel­li­ses­ti perus­tel­tu epi­lo­gi, joka pai­kal­lis­tai­si klas­sik­ko­teok­sen ase­man nyky­tut­ki­muk­sen ja -tie­tä­myk­sen ken­täl­le. Asiasta sel­vää otta­maan ryh­ty­vän luki­jan työ ei äkkiä lopu. Ratkaiseva tämä ongel­ma ei tie­ten­kään ole: on sel­vää, että Haavion teok­sen todel­li­nen arvo on jos­sain muu­al­la kuin yksi­tyis­koh­tien mah­dol­li­ses­sa paik­kan­sa­pi­tä­vyy­des­sä. Ulla Pielan sanoin: ”Tällaista tut­ki­mus­ta ei kukaan enää kir­joi­ta”.

”Suomesta” ja ”suo­ma­lai­sis­ta” Haavio kir­joit­taa yhtä reip­paas­ti kuin muus­ta­kin. Lukija jää ihmet­te­le­mään, mikä on se vuo­si­tu­han­ti­nen Suomi, joka myy­teis­sä kuvas­te­lee, tai suo­ma­lai­suus, jos­sa – Lévi-Straussia lai­na­ten – myy­tit ajat­te­le­vat. Mitä on suo­ma­lai­suus, jon­ka puo­lus­tuk­sen Haavio halusi kir­joit­taa? Ja: puo­lus­tus mitä vas­taan?

Haavion ylis­tä­jis­tä vakuut­ta­vim­pia oli Erno Paasilinna: Muistelmateoksessa Tähänastisen elä­mä­ni kir­jai­met hän kir­joit­taa: ”Martti Haavion ehdo­ton tyy­li­vais­to, hänen kie­len­sä sirous ja lyy­ri­nen kau­neus yhtyy aina vank­kaan kon­kre­ti­aan niin sau­mat­to­mas­ti, että deko­ra­tii­vi­suus ei häi­rit­se vaan hive­lee kor­vaa kuin hie­noin musiik­ki.” Niinpä vii­meis­tään sii­nä vai­hees­sa, kun Haavio Ahdin myto­lo­gi­aa tut­kail­les­saan kir­joit­taa: ”Kömpelön, nel­jän met­rin mit­tai­sen, tuhat­ki­loi­sen mur­sun tyl­pän, leveän kuo­non sivuil­la on tan­keat, har­jas­mai­set viik­si­kar­vat, jot­ka muis­tut­ta­vat van­han meri­kar­hun jyh­ke­ää par­taa” (s. 116), luki­ja on myy­ty.

Haavion tapa läh­teä liik­keel­le yksit­täi­ses­tä kan­san­pe­rin­ne­kat­kel­mas­ta ja ede­tä sii­tä uni­ver­saa­lei­hin myyt­tei­hin on ken­ties tehok­kaim­mil­laan pie­nem­mis­sä esseis­sä, joi­ta on vali­koi­tu muun muas­sa kokoel­maan Esseitä kan­san­ru­nou­des­ta (SKS 1992), mut­ta essee­muo­dos­sa hänen laa­jat­kin teok­sen­sa ete­ne­vät. Suomalaisen myto­lo­gian sys­te­maat­tis­ta koko­nais­esi­tys­tä Haavio ei pys­ty kir­joit­ta­maan; hän tie­tää ja myön­tää sen itse­kin. Ehkä se alun perin on kan­gas­tel­lut hänen mie­les­sään. Lukija kui­ten­kin ymmär­tää, että sel­lai­sen hank­keen onnis­tues­sa käteen oli­si jää­nyt pal­jon kui­vem­pi kir­ja.

Teoksen kan­nes­sa muri­se­va kar­hu teh­nee teok­sel­le kui­ten­kin kar­hun­pal­ve­luk­sen – aina­kin jos sitä ver­taa Urpo Huhtasen ensim­mäi­seen pai­nok­seen piir­tä­mään moder­nis­tis-myyt­ti­seen kan­si­ku­vaan.