Klassikkokirjallisuus ei syn­ny tyh­jiös­sä. Tuntematon soti­las­kaan ei nojau­tu­nut ainoas­taan kir­joit­ta­jan­sa havain­toi­hin sodas­ta, vaan kes­kus­te­lee aikai­sem­man, jopa viih­teel­li­sen kir­jal­li­suu­den kans­sa, tote­aa Väinö Linnaan eri­kois­tu­nut kir­jal­li­suu­den pro­fes­so­ri Yrjö Varpio. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Dosent­ti Martti Turtola mai­nit­si ker­ran kes­kus­tel­les­sam­me, että Väinö Linnan Tuntematon soti­las (1954) muis­tut­taa jois­sa­kin koh­din Arvi Järventauksen romaa­nia Rummut (1929 – 1930). Sinänsä ei yllät­täi­si, että Linna viit­taa rivien välit­se romaa­nis­saan aikai­sem­paan suo­ma­lai­seen sota­ro­maa­niin. Kirjailija kävi teok­sis­saan jat­ku­vaa kriit­tis­tä, mut­ta samal­la uut­ta luo­vaa dia­lo­gia aikai­sem­man kir­jal­li­suu­den kans­sa. Vänrikki Stoolin tari­nat hal­koo Linnan sota­ro­maa­nia moneen suun­taan, se on jat­ku­vas­ti Linnan soti­lai­den irvai­lu­jen koh­de. Mutta entä samaa sotaa kuvan­nut yli 800-sivui­nen Rummut, joka on vuo­sien kulues­sa pudon­nut viih­de­ro­maa­nien jouk­koon ja lähes koko­naan unoh­det­tu?

Rummut kuvaa Ruotsin armei­jan tais­te­lui­ta 1808 – 1809. Tapahtumat alka­vat Hämeenlinnan ja Tampereen tie­noil­ta ja päät­ty­vät vii­mei­siin tais­te­lui­hin kau­ka­na Ruotsin puo­lel­la Länsi-Pohjassa, jon­ne venä­läi­set oli­vat ahdis­ta­neet rapa­kun­nos­sa olleen suo­ma­lais-ruot­sa­lai­sen armei­jan. Loppusivuilla ker­ro­taan kotiin palaa­vis­ta suo­ma­lais­so­ti­lais­ta ja maa­la­taan näky­miä uuden elä­män alus­ta venä­läi­ses­sä Suomessa.

Romaanissa on van­han his­to­rial­li­sen romaa­nin vakio­ai­nek­sia. Kertoja liik­kuu suju­vas­ti rin­ta­man molem­min puo­lin, seu­raa upsee­rei­den tär­kei­tä kes­kus­te­lu­ja, mut­ta ei unoh­da humo­ris­ti­sia rivi­mie­hiä­kään. Koko tari­nan ylle levit­täy­tyy romant­ti­nen rak­kaus­ta­ri­na sota­tiel­lä ole­van suo­ma­lai­sup­see­rin ja hänen koti­seu­dul­le jää­neen kih­lat­tun­sa välil­lä. Siis var­sin yleis­tä viih­teel­li­sen his­to­rial­li­sen romaa­nin rekvi­siit­taa.

Herrojen ja kansan välissä

Keskellä Lapuan tais­te­lun kuvaus­ta herää luki­jan uuden­lai­nen kiin­nos­tus. Romaanin kes­kus­hen­ki­lö, pien­tä suo­ma­lais­osas­toa komen­ta­va luut­nant­ti Henrik August Oljemarck käs­kee mies­ten­sä kul­jet­taa van­gik­si saa­dun venä­läi­sen taka­lin­joil­le. Vanginkuljettajat eivät kui­ten­kaan viit­si näh­dä mois­ta vai­vaa, vaan ampu­vat van­kin­sa heti tilai­suu­den tul­len. Luutnantti rai­vos­tuu ja syyt­tää ampu­jaa mur­ha­mie­hek­si. Hän ei saa mie­les­tään van­gin kau­his­tu­nei­ta kas­vo­ja, näkee niis­tä pai­na­jai­sia vie­lä jäl­keen­päin­kin ja poh­tii omaa syyl­li­syyt­tään: “– taval­laan oli hän­kin syy­pää, kun ei ollut anta­nut kyl­lik­si sel­vää komen­toa. Vaikka oli­si­han mies­ten pitä­nyt se ymmär­tää.” Tämähän on lähes kuin Vilho Koskelan, Lehdon ja venä­läis­van­gin koh­taus Tuntemattomassa soti­laas­sa. Yhtäläisyyksiä löy­tyy nopeas­ti lisää.

Luutnantti Oljemarck on itse­näi­nen ja oma­päi­nen, erääl­lä taval­la upsee­rei­den ja mie­his­tön yhdys­si­de. Hän on kan­san­mies­ten ymmär­tä­jä, rivi­mies­ten arvos­ta­ma, istus­ke­lee nuo­tio­tu­lil­la jut­te­le­mas­sa mies­ten kans­sa. Peräytymisretkellä Oljemarck kul­kee mies­ten­sä tavoin jalan. “Se on kan­san mies… sel­lai­sia jos oli­si­vat kaik­ki, niin toi­sin tämä ret­ki oli­si päät­ty­nyt.”

Upseereiden kans­sa Oljemarck jou­tuu hel­pos­ti sana­hark­kaan, var­sin­kin juo­vus­päis­sään, olles­saan “öyk­kä­ri­pääl­lä”. Ylempien upsee­rien mie­les­tä hän on umpi­mie­li­nen mököt­tä­jä, mut­ta saa­tu­aan pari ryyp­pyä hän “kuk­koi­li eri taval­la”. Kun on peräy­dyt­ty Länsipohjan puo­lel­le, hän pro­vo­soi rii­dan ruot­sa­lais­ten upsee­rei­den juo­min­geis­sa. Pelottavan näköi­se­nä, tuk­ka epä­jär­jes­tyk­ses­sä hän tart­tuu kimeä-äänis­tä lau­la­ja­vän­rik­kiä kau­luk­ses­ta. Sehän on yksi­tyis­koh­tia myö­ten kuin Vilho Koskelan huli­noin­ti Mannerheimin syn­ty­mä­päi­vä­juo­min­geis­sa.

Oljemarck ei rakas­ta sotaa, mut­ta tekee vel­vol­li­suu­ten­sa, hoi­taa asial­li­set hom­mat kuten Vilho Koskela. Sotilaana hän on sil­ti luo­tet­ta­va ja koke­nut, osaa rau­hoi­tel­la hätäi­sem­piä nuo­ria upsee­rei­ta ammun­nan kiih­tyes­sä. “Kyllä minä sen heti kuu­lin”, hän selit­tää ammus­ke­lun sen­ker­tais­ta vaa­rat­to­muut­ta aivan kuten Koskela ensim­mäi­seen hyök­käyk­seen läh­det­täes­sä.

Rumpujen armei­ja on koot­tu Suomen eri mur­tei­den puhu­jis­ta – Tuntemattoman soti­laan Rokalla, Hietasella tai Rahikaisella on sii­nä suh­tees­sa edel­tä­jän­sä. Järventauksenkaan suo­ma­lais­so­ti­laat eivät ole mitään paraa­ti­so­ti­lai­ta, “arki­hom­mis­sa vaan”. “Jäljittelemättömän oma­lei­mai­nen oli tämä armei­ja”, luon­neh­tii Linna omia soti­lai­taan, ja Järventaus antaa ruot­sa­lais­ten upsee­rei­den ihme­tel­lä suo­ma­lais­so­ti­lai­den käy­tös­tä: “Vaaleanharmaissa takeis­saan  ja viher­tä­vis­sä hatuis­saan he oli­vat kuin mitä­kin api­noi­ta… kuin ilvei­li­jöik­si puet­tu­ja. Kun hei­tä kat­se­li ei voi­nut ymmär­tää, että mai­ne kul­ki hei­dän kan­ta­päil­lään.”

Tuntemattoman soti­laan rasit­ta­va yöl­li­nen suo­kouk­kaus­kin enna­koi­daan Rummuissa. Järventaus kuvaa myös vas­taa­van­lai­sen sota­mies­ten ham­straus­mat­kan kuin Linna. Kuolema esi­te­tään molem­mis­sa romaa­neis­sa “mah­ta­vim­pa­na käs­ki­jä­nä”, joka saa mie­het liik­keel­le. Sodan lähes­tyes­sä tap­piol­lis­ta pää­tös­tään Oljemarck pelas­taa Siikajoella, esi­mie­hi­ään uhma­ten, armei­jan suu­rem­mil­ta tap­pioil­ta.

Kapinallinen poika

Yksityiskohtien saman­kal­tai­suus voi­si tie­ten­kin olla jäl­ki­vii­saan luki­jan ute­liai­suu­den joh­dat­te­le­maa – sen löy­ty­mis­tä, min­kä soi­si löy­ty­vän. Tarkempi luke­mi­nen osoit­taa kui­ten­kin, että saman­kal­tai­suu­det eivät ole sat­tu­maa. Oljemarckin eri­tyis­a­se­ma ja poik­keuk­sel­li­nen luon­ne perus­tel­laan Rummuissa samal­la tavoin kuin Vilho Koskelan ase­ma Tuntemattomassa soti­laas­sa. Koskela on vuo­den 1918 puna­ka­pi­nal­li­sen poi­ka, Oljemarckin isä oli ollut Anjalan lii­ton kapi­nal­li­nen. Anjalan liit­to­han oli Ruotsin armei­jan upsee­rei­den kapi­na kunin­gas Kustaa III:ta vas­taan Suomessa käy­dyn Venäjän-sodan (1788 – 1790) aika­na. Sen joh­to­mies­ten kes­kuu­des­sa otet­tiin yhteys Katariina II:een ja kaa­vail­tiin Suomelle jon­kin­lais­ta itse­näi­syyt­tä tai itse­hal­lin­toa. Ruotsissa Anjalan lii­ton mie­hiä pidet­tiin luon­nol­li­ses­ti maan­pet­tu­rei­na ‒ kuten Suomessa puna­kaar­ti­lai­sia.

Rummuissa kapi­nal­li­nen perin­tö hei­jas­tuu monin tavoin Oljemarckin toi­min­taan ja sii­hen, miten häneen suh­tau­du­taan. Hänenkin motii­ve­jaan epäil­lään eikä hän itse­kään ole var­ma sii­tä, vie­lä­kö hänen pitäi­si olla uskol­li­nen Ruotsin kunin­kaal­le, kun kunin­kaan sodat ovat aiheut­ta­neet maal­le pelk­kää kär­si­mys­tä. Järventaus kään­tää kui­ten­kin Oljemarckin kapi­nal­li­sen perin­nön voi­tok­si – Ruotsin yhtey­des­sä Suomella ei oli­si tule­vai­suut­ta, mut­ta Venäjän yhtey­des­sä on!

Romantisoivista juo­nen­kään­teis­tä huo­li­mat­ta Järventaus on raken­ta­nut romaa­niin­sa yllät­tä­vän maan­lä­hei­sen ja veren­ma­kui­sen kuvan sodas­ta. Tuntuu kuin kuvat ja mie­li­ku­vat pala­sik­si ammu­tuis­ta soti­lais­ta, apua huu­ta­vis­ta haa­voit­tu­neis­ta ja kuo­lin­kamp­pai­lua käy­vis­tä hevo­sis­ta oli­si­vat peräi­sin Järventauksen omal­ta kym­me­nen vuo­den takai­sel­ta sota­ret­kel­tä. Se kul­ki tal­vel­la 1918 val­koi­sen armei­jan muka­na aivan samo­ja reit­te­jä kuin Rumpujen sota­ret­ki, eri suun­taan vain, Oulusta Tampereelle ja Hämeenlinnaan. Järventaus oli Linnan tavoin sodan sil­min­nä­ki­jä ja koki­ja.

Omaa sota­ret­ke­ään Järventaus kuva­si tuo­reel­taan ten­dens­si­mäi­ses­sä sotak­ro­ni­kas­saan Tykkien vir­si (1918), jos­ta puut­tuu Rumpujen inhi­mil­li­syys. Edellinen on pat­rioot­ti­nen ylis­tys­lau­lu val­koi­sil­le vapaut­ta­jil­le, jäl­kim­mäi­nen myös kuvaus sodan onnet­to­muuk­sis­ta ja raa­kuuk­sis­ta. Edellisessä venä­läi­set ovat tunn­ot­to­mia kir­kon vihol­li­sia, jäl­kim­mäi­ses­sä läpeen­sä muka­via mie­hiä, parem­pia kuin ruot­sa­lai­set upsee­rit, jot­ka ovat kei­ka­rei­ta ja jot­ka vähät välit­tä­vät Suomen koh­ta­los­ta.

Suomen Sota oli loppunut

Yhtymäkohdista huo­li­mat­ta Järventauksen teos antaa sodas­ta, maa­il­mas­ta ja ihmi­ses­tä hyvin eri­lai­sen kuvan kuin Tuntematon soti­las. Pohjimmiltaan Rummut raken­tuu anak­ro­nis­ti­ses­ti, myö­hem­min luo­dun natio­na­lis­ti­sen perus­a­ja­tuk­sen varaan. Myös Oljemarck ihai­lee romaa­nin kan­san­mies­ten kan­sal­lis­ta uhoi­lua: “Onnellinen se kan­sa, jon­ka kes­kuu­des­sa tuol­lai­sia mie­hiä kas­voi.” Tykkinsä venä­läi­sil­le ase­le­von myö­tä menet­tä­nyt tyk­ki­mies uhit­te­lee: “Vielä koe­te­taan ker­ran, vaik­ka kului­si sata vuot­ta!” Ja Suomen sodan aikui­set par­haat mie­het ymmär­tä­vät romaa­nis­sa, että Suomi on ennen pit­kää itse­näis­ty­mäs­sä! Itse asias­sa romaa­ni enna­koi Suomen vapaus­so­dan­kin: “Valtakunta, joka nyt oli voi­ma­kas ja suu­ri, meni­si pirs­ta­leik­si, ja maa, joka nyt vai­ke­roi, huu­tai­si rie­mus­ta ter­veh­ties­sään vapaut­taan”. Näin Järventaus raken­taa näkö­alan­sa men­nee­seen vuo­den 1917 tir­kis­tys­luu­kus­ta.

Linna on Järventauksensa luke­nut. Ehkä hän oli luke­nut sen jo poi­ka­se­na Urjalan kir­jas­tos­ta tai sit­ten vii­meis­tään jat­ko­so­dan aika­na, jol­loin romaa­nis­ta otet­tiin uusi pai­nos. Linnahan toi­mi jouk­ko-osas­tos­saan erään­lai­se­na kir­jas­ton­hoi­ta­ja­na, joka vas­ta­si rin­ta­mal­le lähe­te­tyis­tä, aika ajoin vaih­tu­vis­ta kir­ja­laa­ti­kois­ta. Hän saat­toi olla myös kir­ja­laa­ti­kon kir­jo­jen ainoa luki­ja.

Tuntemattomassa soti­laas­sa Linna ei kui­ten­kaan ole jäl­jit­te­li­jä saa­ti varas. Yhtäläisyydet osoit­ta­vat, että kir­jal­li­suus syn­tyy pal­jos­ta muus­ta­kin kuin todel­la tava­tuis­ta ihmi­sis­tä ja todel­la koe­tuis­ta tapah­tu­mis­ta. Se syn­tyy myös kes­kus­te­lus­ta aikai­sem­man kir­jal­li­suu­den kans­sa.

Kun Tuntemattoman soti­laan ker­to­ja tote­aa romaa­nin lopul­la, että “Suomen Sota oli lop­pu­nut”, se on tus­kin luet­ta­vis­sa kir­jai­li­jan kir­joi­tus­vir­heek­si. Pikemminkin sii­nä anne­taan vii­te, että Tuntematon soti­las pyr­ki ole­maan pää­te­pis­te sil­le Suomi-kes­kei­sel­le herois­mil­le, joka oli hal­lin­nut suo­ma­lai­sia sota­ku­vauk­sia Runebergista pit­käl­le 1900-luvul­le.

Kirjojen vuo­ro­pu­he­lu on mer­kil­lis­tä. Järventauksen ker­to­ja poh­tii voit­to­jen ja tap­pioi­den mer­ki­tys­tä kan­sa­kun­nal­le. Siinä on oikeas­taan jo ennak­koon kir­joi­tet­tu Väinö Linnan pää­teos­ten sano­ma:

Mutta ‒ yksi asia oli var­ma: samal­la taval­la kuin tämä armei­ja jät­ti jäl­keen­sä kaa­tu­nei­ta ja haa­voit­tu­nei­ta, rik­ki­näi­siä rekiä ja kuol­lei­ta hevo­sia ‒ samal­la taval­la tuli­si käy­mään myös sii­nä hen­gen sodas­sa, joka tämän jäl­keen täs­sä maas­sa alkai­si. Oliko rum­mun­lyö­jä­kin sota­mies? Oi, hän se vas­ta oli­kin! Hän kul­ki edel­lä ja osoit­ti tie­tä voit­toon: Eteenpäin ja ylös­päin! Heikot sii­nä sor­tui­si­vat ja jäi­si­vät van­keu­teen: enti­syy­den, ennak­ko­luu­lo­jen, pint­ty­nei­den perin­tä­kat­so­mus­ten orjik­si. Vain sit­keim­mät kul­ki­si­vat peril­le, pää­mää­rään… niin kuin tämä armei­ja ‒ olkoon­pa että se nyt kul­ki taak­se­päin, ja että sen mää­rä oli val­ta­kun­nan raja. Mutta ‒ se raja saat­toi mer­ki­tä uuden val­ta­kun­nan alkua ‒ tuo taak­se­päin samaa kuin “eteen­päin”. (Rummut, 1929 – 1930)