Neromyytin vuok­si mies­tai­tei­li­joi­den moraa­lit­to­mia teko­ja on kat­sot­tu läpi sor­mien kaut­ta aikain, esit­tää Arla Kanerva uutuus­teok­ses­saan. Taiteen mus­ta kir­ja jää ana­lyy­sil­tään kui­ten­kin ohuek­si.

*

Taiteen mus­ta kir­ja tar­rau­tuu sekä #MeToo-aika­kau­teen että kapi­ta­lis­min ja kom­mu­nis­min mus­tiin kir­joi­hin, jois­sa kum­mas­sa­kin ker­ro­taan käsit­tä­mät­tö­mis­tä rikok­sis­ta ihmis­kun­taa vas­taan. Kun koh­teek­si ote­taan tai­de ja mies­tai­tei­li­jat ja kaik­kea sekoi­te­taan Helsingin Sanomien tai­ta­van toi­mit­ta­jan pens­se­lil­lä mus­tan, mus­tem­man ja mies­mus­tan pale­tik­si, niin ollaan sel­lai­sen luku­ko­ke­muk­sen ääres­sä, joka ei jätä luki­jaa har­maak­si. Värejä kir­jaan tosin kai­pai­si.

Edetäänpä kir­joit­ta­ja­kou­lu­tus­ten palaut­teen­an­nois­ta tutun ham­pu­ri­lais­mal­lin tah­tiin kon­ka­ten.

Sämpylän alao­sa:

Teos on tär­keä läpi­leik­kaus monien tai­tei­li­ja­san­ka­reik­si koho­tet­tu­jen mies­ten nur­jem­mis­ta puo­lis­ta. Kanerva käsit­te­lee hen­ki­löi­tään suju­vas­ti kuin kis­sa liuk­kaal­la jääl­lä. (Kahden kis­san pal­ve­li­ja­na ja äärim­mäi­se­nä kis­sa­ni­hai­li­ja­na tuo on kehu!) Kirjan voi ahmais­ta, vaik­kei luki­ja oli­si kos­kaan kuul­lut­kaan kuva­tuis­ta hen­ki­löis­tä. Ja jois­ta­kin hah­mois­ta välit­tyi niin iljet­tä­vä kuva, etten ollut lukies­sa­ni pysyä aloil­la­ni.

Lukija uppo­aa Kanervan näkö­kul­maan ja uskoo kai­ken. Kanerva kutoo maa­il­man­suu­ruu­det ja suo­ma­lai­set tai­tei­li­jat tai­ta­vas­ti lomit­tain. Tietoa tämän päi­vän #MeToo-liik­kees­tä anne­taan tar­peel­li­ses­sa mää­rin alus­sa ja lopus­sa, ikään kuin voi­mis­ta­vik­si sil­mä­la­seik­si.

Meillä kai­kil­la on hah­mo­ja, joi­ta ihai­lem­me. Ihailu on samal­la sekä osa inhi­mil­lis­tä luon­net­ta että kar­mea luon­ne­häi­riö. Suomessa ei saa kri­ti­soi­da ”man­ner­hei­me­jä”, ja vaik­ka ihai­lu­aan kuin­ka perus­te­li­si, niin tur­piin tulee. Kanervalle siis kun­nia roh­keas­ta kri­ti­soin­nis­ta!

Hampurilaisen pih­vi:

Muutamia teok­sen pain­opis­tei­tä jäin jau­ha­maan kuin makun­sa menet­tä­nyt­tä purk­kaa. Alussa väri­tel­lään aika kevyel­lä sivel­ti­mel­lä nero­kult­tia; sitä, miten 1800-luvun romant­ti­ses­sa ajat­te­lus­sa tai­tei­li­ja näh­tiin suu­re­na hah­mo­na, joka näkee, tekee ja ymmär­tää mui­ta laa­jem­min. Tämä tai­tei­li­ja oli Kanervan mukaan luon­nol­li­ses­ti mies, ja kyl­lä­hän Kanerva kapeas­ta läh­de­ai­neis­tos­taan saa nos­tet­tua tul­kin­taan­sa sopi­vat sitaa­tit.

Tosin hän ei muis­ta ker­toa ana­lyy­sis­sään, että Jumala ei luo­nut omak­si kuvak­seen ihmis­tä, vaan mie­hen. Tämä mie­hi­sen yli­val­lan peri­aa­te läpäi­si kaik­ki yhteis­kun­nat yli­pään­sä mie­hen, eikä ainoas­taan mies­puo­li­sen tai­tei­li­jan, koh­dal­la.

Jos nero­myyt­ti onkin oleel­li­nen osa kirjan teo­reet­tis­ta vii­te­ke­hys­tä, niin eivät nämä Patricia Douglasin rais­kan­nut mies, Jimmy Saville tai vas­taa­vat täy­tä oikein mitään nerou­den minia­tyy­riä­kään. Tähän joku voi­si väit­tää vas­taan, että tai­tei­li­ja­ne­ro­ja käsi­tel­lään vain ensim­mäi­ses­sä luvus­sa, jos­sa esiin pää­se­vät Byron, Rimbaud ja Verlaine. Kanervan näkö­kul­ma mies­tai­tei­li­joi­hin perus­tuu kui­ten­kin koko kirjan ajan sii­hen, että hei­tä pidet­tiin poik­keus­yk­si­löi­nä ja neroi­na. Neromyyttiin poh­jau­tu­va seli­tys­mal­li ei toi­mi niin­kään ana­lyy­si­nä, vaan pikem­min­kin viih­dyt­tä­vän tari­nan mus­tan eri sävyi­nä.

Kun puhu­taan mie­hi­ses­tä mie­li­val­las­ta, niin ei kan­nat­tai­si jymäh­tää näin yksi­vä­ri­seen väri­maa­il­maan. Taide tai nerous eivät seli­tä mitään, vaan val­ta. Vallankäyttö oli­si ollut raken­teel­li­ses­ti tär­ke­ää mää­ri­tel­lä perus­tel­lus­ti ja teo­reet­ti­ses­ti ja sovel­taa mää­ri­tel­mää teok­ses­sa kaut­taal­taan. Kun esi­mer­kik­si Douglas-luvus­sa hui­tais­taan elo­ku­vayh­tiö MGM:n täy­del­lis­tä domi­noin­tia ja val­taa pyyh­kiä pois rais­kaus ja hal­li­ta niin jul­ki­suut­ta kuin oikeus­jär­jes­tel­mää, pitäi­si myös aika­kau­den unel­ma­teol­li­suu­den val­ta­ra­ken­tei­ta ava­ta meil­le tie­tä­mät­tö­mil­le luki­joil­le.

Vastaavanlaisia tär­kei­tä heit­to­ja, syöt­tö­jä ja isku­ja teh­dään kir­jas­sa koko ajan ilman, että luki­ja saa muu­ta mukaan­sa kuin tun­teen, että “voi kar­mea­ta”, ja “onhan tuo kur­jaa”.

Lähdemateriaalin ohuus ihme­tyt­tää. Puolustuksen puheen­vuo­rot ovat pois­sa. Jos kir­joit­ta­mal­la halu­aa muut­taa maa­il­maa, kuten Taiteen mus­ta kir­ja voi­si teh­dä ja jos­sain mää­rin tekee­kin, niin tapah­tu­mien syvä sijoit­ta­mi­nen maa­il­maan, tilaan, paik­kaan ja aikaan vaa­ti­si ana­lyy­siä, jota kir­jas­ta puut­tuu. Mietitäänpä mah­dol­li­sia tule­via mus­tia kir­jo­ja: Liike-elä­män mus­ta kir­ja, Urheilun mus­ta kir­ja, ja niin edel­leen. Niidenkin valos­sa val­ta, ei nerous tai amma­tin har­joit­ta­mi­nen, on ongel­mas­sa aivan kes­keis­tä.

Sämpylän ylä­puo­li:

Kirja pakot­taa miet­ti­mään. Olen esi­mer­kik­si pit­kään ihme­tel­lyt, mik­si pedo­fi­lias­ta syy­tet­tyä elo­ku­vaoh­jaa­ja Roman Polanskia ei luo­vu­te­ta Yhdysvaltoihin. Kirja tuo valais­tus­ta ongel­maan, mut­ta tämän­kin tapauk­sen käsit­te­ly jää yksi­puo­li­sek­si.

Loistavasti Kanerva sen sijaan tuo esiin tai­tei­li­joi­den har­joit­ta­man kie­lel­li­sen ja sen taka­na ole­van fyy­si­sen tör­key­den sekä näi­den sano­jen ja teko­jen silot­te­lun. Kyllä rais­kaus­ta pitää sanoa rais­kauk­sek­si. Kuvataiteilija Eric Gillin muis­to­kir­joi­tus­ten käsit­tä­mät­tö­mät val­ko­pyy­kit pysäyt­ti­vät, kuten Kanervan tar­koi­tus onkin.

Ja tujaus ket­sup­pia:

Vaikka punais­ta pitää sanoa punai­sek­si, niin yksi­se­lit­teis­tä punai­suu­den käsit­teen sisäl­tä­vää väriä ei maa­il­mas­sa ole. Mennään Wittgensteinin kie­li­pe­liin: luon­nol­li­ses­sa kie­les­sä sanat, vaik­ka sit­ten se punai­suus, mer­kit­se­vät jokai­sel­le jotain eri­lais­ta. Toivottavasti kirjan oikeu­te­tus­ti mus­taa­kin mus­tem­pi kuvaus monis­ta tai­tei­li­jois­ta ei vai­ku­ta hei­dän teos­ten­sa vas­taan­ot­toon. Mieleeni nousee muun muas­sa se, miten Ezra Poundin fasis­mi-innos­tus vai­kut­ti hänen runou­ten­sa vas­taan­ot­toon.

Rimbaudin ja Verlainen muka­nao­loa kir­jas­sa ihmet­te­len.

Täsmennän lopuk­si:

Moraalisesti kam­mot­ta­vas­ti käyt­täy­ty­vät pas­kiai­set ovat pas­kiai­sia; ovat he sit­ten tai­tei­li­joi­ta tai niin sanot­tua rah­vas­ta. Lakia rik­ko­vien tai­tei­li­joi­den pitäi­si jou­tua oikeu­teen tuo­mit­ta­vak­si samoin kri­tee­rein kuin mui­den­kin. Valitettavasti ”mic­hael­jack­so­nit” pää­se­vät usein ran­gais­tuk­set­ta, eikä tah­raa­kaan jää hei­dän kil­peen­sä ihai­li­joi­den sil­mis­sä. Tämä totuus ei estä minua tai­teen ystä­vä­nä kuun­te­le­mas­ta, luke­mas­ta tai kat­so­mas­ta ”jack­so­nei­ta”.