Kantaaottavuus, iro­nia ja tois­tei­suus myy­vät nyky­tai­tees­sa. Itse teos on yhden­te­ke­vä, kun tai­det­ta tär­keäm­mäk­si on nous­sut sen teo­reet­ti­nen ja poliit­ti­nen vii­te­ke­hys, esit­tää tai­de­maa­la­ri Mika Vesalahti. Hän perään­kuu­lut­taa lei­kil­li­syy­den ja tun­ne­voi­mai­suu­den palaut­ta­mis­ta kuva­tai­tee­seen.

*

Super­pal­lo pomp­pii kivi­lat­tial­la. Viisivuotias poi­ka­ni Matthias juok­see hih­kuen pal­lon peräs­sä. Innostun itse mukaan leik­kiin: por­tai­kos­sa kumi­pal­lo kim­poi­lee haus­kas­ti kivi­sei­nien ja laa­toi­tet­tu­jen askel­mien kaut­ta. Asetun por­tai­den käy­tä­vään erään­lai­sek­si maa­li­vah­dik­si. Minua ei ohi­tet­tai­si.

Jee, tämä on haus­kaa!

Alakerran työ­huo­ne, johon por­taat joh­ta­vat, saa vie­lä odot­taa. Miksi tai­de ei ole näin haus­kaa, tulee mie­lee­ni. Parhaimmillaan teko­pro­ses­si kyl­lä tuot­taa saman­kal­tais­ta rie­mua: asiat joh­ta­vat toi­seen, pie­net eleet yhdis­ty­vät suu­ri­muo­toi­sem­mak­si liik­keek­si, maa­laus­kan­gas täyt­tyy pää­hän­pis­to­jen, sat­tu­man ja kujei­lun joh­dat­ta­ma­na.

Kunnes saa­vu­te­taan tie­toi­sem­pien ja vai­keam­pien rat­kai­su­jen aika. Prosessille vält­tä­mä­tön har­kin­ta astuu peliin. Mutta tämä­kin on osa maa­laa­mi­sen kivu­lias­ta koko­nais­nau­tin­toa.

Leikki ja tunne

Leikillisyys on eräs tai­teen teke­mi­sen perus­o­mi­nai­suus. Nykyinen tai­de on kui­ten­kin kadot­ta­nut lei­kin ulot­tu­vuu­den. Usein nyky­tai­teen näyt­te­ly­sa­lit tai huip­pu­gal­le­riat jät­tä­vät vii­leän ja etään­ny­te­tyn vai­ku­tel­man. Nykytaide tun­tuu lei­kil­li­syy­den sijaan pelaa­van käsit­teil­lä ja tyy­li­puh­taal­la muo­dol­la. Tarvitaan sanal­lis­ten seli­tys­ten ryö­pyt tuo­te­se­los­te­mai­si­na teks­ti­lius­koi­na avaa­maan teok­sen kon­teks­tu­aa­li­set mer­ki­tyk­set, kuten hie­nos­ti sano­taan. Lopputuloksena kat­so­jan pää­tel­mä on vain totea­va: täs­sä tämä. Tai kysy­myk­se­nä: täs­sä­kö tämä?

Kysymys on laa­jem­min­kin tun­ne­ta­son puut­tu­mi­ses­ta. Nykyinen tai­de joko tote­aa kyl­mäs­ti tai iro­ni­soi tyh­jen­täen mer­ki­tyk­set. Aivan kuin aikam­me tai­de ei pitäi­si tai­de­teok­sen syn­nyt­tä­miä tun­tei­ta arvok­kai­na.

1960-luvul­la syn­ty­nees­sä käsi­te­mi­ni­ma­lis­mis­sa tun­ne koet­tiin­kin jonain yli­mää­räi­se­nä, har­haan joh­ta­va­na kuor­ru­tuk­se­na. Samalla taval­la koh­del­tiin väriä: viet­te­le­vä­nä, epä­oleel­li­se­na pin­ta­na, joka peit­tää olen­nai­sen yti­men. Käsitteet. Esteettinen eris­tet­tiin käsit­teel­li­ses­tä. Tässä pää­dyt­tiin lopul­li­ses­ti har­haan, sil­lä koko ajan toi­mit­tiin visu­aa­li­suu­teen perus­tu­van tai­teen alu­eel­la. Menetettiin kuvan ydin.

Näitä raken­tei­siin siir­ty­nei­tä aja­tuk­sia ja tyy­lil­li­siä ohjeis­tuk­sia tai­de­maa­il­mam­me kan­taa yhä. Norjalainen kir­jai­li­ja Karl Ove Knausgård on kir­jois­saan poh­ti­nut ulko­puo­lel­leen jät­tä­vää aikam­me tai­det­ta, jol­le tun­teet ovat ”ei-toi­vot­tua sivu­tuo­tet­ta, erään­lais­ta jätet­tä, tai par­haas­sa tapauk­ses­sa mani­pu­loi­tua mate­ri­aa­lia”.

Mikä saa lii­kut­tu­maan Rembrandtista, tai kir­jai­li­jan esiin nos­ta­mas­ta Lorrainista, näis­tä 1600-luvun mes­ta­reis­ta? Miksi sen sijaan post-kon­sep­tio­naa­li­nen käsit­teel­li­nen hah­mo­tus jät­tää kyl­mäk­si?

TaideMaailma

Kiertäessäni nyky­tai­teen gal­le­rioi­ta maa­il­mal­la tör­mään usein kaa­va­mai­seen, koo­din­omai­seen ja tois­tei­seen tyy­lit­te­lyyn. Tyylit tois­tu­vat ja toi­sin­ta­vat tut­tu­ja sisäl­tö­jä. Suomen nyky­tai­tees­sa sama toteu­tuu ker­ta toi­sen­sa jäl­keen: alku­pe­räi­syy­den sijaan en näe muu­ta kuin tyy­lin kopioi­ta ja suu­res­ta (taide)maailmasta lai­nat­tu­ja muo­to­ja. Ohuen kuval­li­sen sivis­tyk­sem­me ja ole­mat­to­man tai­de­kri­tii­kin kult­tuu­rin takia suo­rat lai­nat mene­vät läpi.

Taidemaailma on tuot­teis­tu­nut. Tekemisen kate­go­riat ovat ole­mas­sa ken­täl­lä jo val­mii­na. Tekijän on vain valit­ta­va yksi tyy­li ja tois­tet­ta­va sitä loput­to­mas­ti. Tavaramerkinomainen kate­go­ri­soi­tu­mi­nen on näh­tä­vis­sä huip­pu­gal­le­rioi­den tar­jon­nas­sa. Myyvin nyky­tai­de edel­lyt­tää tuot­teen nope­aa val­mis­tus­pro­ses­sia, muo­don mah­dol­li­sim­man suur­ta sti­li­soin­tia. Formalismia, kuten stal­la­rit sanoi­vat. Markkinoille tai­tei­li­jan on tuo­tet­ta­va yhden­mu­kais­ta tava­raa. Määrä kor­vaa laa­dun. Tunteen esi­tys saat­taa häi­väh­tää ekspres­sii­vi­se­nä elee­nä, mut­ta ei kos­kaan häi­rit­se­vä­nä tai irti riis­täy­ty­vä­nä. Tyylikkyys säi­lyy tär­keim­pä­nä mää­ree­nä.

Tehtaat

Taidemaailman kan­sain­vä­lis­ten täh­ti­tai­tei­li­joi­den työ­huo­neet toi­mi­vat war­hol­mai­si­na tai­de­teh­tai­na, jois­sa apu­lais­ten jou­kot työs­tä­vät teok­sia mae­stron suun­ni­tel­mien mukaan. Kuten niin usein ajas­sam­me, hen­ki­lö­koh­tai­sen läs­nä­olon tun­ne kor­vau­tuu mega­lo­maa­ni­se­na, nyky­tai­teen temp­pe­lit hal­tuun otta­va­na koko­na.

Kiinalaisen nyky­tai­tei­li­jan Ai Weiwein tai­de­ko­neis­ton kal­liil­la tuot­ta­mat sadat mar­mo­ri­pe­las­tus­ren­kaat museon näyt­te­ly­sa­lis­sa ”otta­vat kan­taa” Välimerellä tapah­tu­viin pako­lais­ten huk­ku­mis­kuo­le­miin, juu­ret­to­muu­den iden­ti­teet­tiin ja niin edel­leen. Katsojina tie­däm­me kai­ken tar­vit­ta­van jo etu­kä­teen: tai­tei­li­jan akti­vis­min, ”kriit­ti­sen” ja ”vaih­toeh­toi­sen poliit­ti­suu­den”. Tulkintakaaviot jae­taan tuo­te­se­los­te­mai­si­na käsit­tei­den koo­dei­na. Näemme, mitä meil­le sano­taan. Toisaalta Jeff Koonsin teh­taan tuot­ta­mat pink­kiä ja glit­te­riä sisäl­tä­vät muo­vi­mas­sa­veis­tok­set eivät kuvaa mitään muu­ta kuin itse­ään, mikä on sama mark­ki­noil­le, tai­teen kyy­ni­sel­le mie­li­ku­va­teol­li­suu­del­le: molem­pia myy­dään suu­ril­la sum­mil­la.

Kantaaottavuus myy sii­nä mis­sä post­mo­der­nin jäl­kei­nen iro­ni­nen ja itseen­sä viit­taa­va kom­men­toi­mi­nen­kin. Teos on itse asias­sa saman­te­ke­vä, mer­ki­tys syn­tyy ulko­tai­teel­li­ses­ta (teo­rian) vii­te­ke­hyk­ses­tä.

Tunteesta

Kansainvälinen suur­ten bien­naa­lien tai­de pysyt­te­lee useim­mi­ten ylei­sel­lä, totea­val­la tasol­la. Yksilöön sitou­tu­va näkö­kul­ma jää puut­tu­maan. Tunne syn­tyy kui­ten­kin inhi­mil­li­sen läs­nä­olos­ta. Tähän kuu­lu­vat hau­raus, haa­voit­tu­vuus ja auk­koi­suus; ole­mas­sao­lom­me perus­te­ki­jät. Siksi las­kel­moin­ti tai­tees­sa on mah­dot­to­muus, yhtä vähän kuin elä­män suun­nit­te­le­mi­nen val­miik­si etu­kä­teen. Täydellistä ja lop­puun saak­ka hiot­tua tuo­tan­toa ei ole. Vasta kuo­le­ma sul­kee ympy­rän, vii­meis­te­lee rosoi­sen änky­tyk­sem­me ”tuo­tan­nok­si”, elä­män­työk­si.

”Taide kas­vaa ilos­ta ja surus­ta, useim­mi­ten surus­ta. Se kas­vaa ihmis­ten elä­mis­tä.” Edvard Munchin lausu­ma mää­rit­te­lee kan­ta­vaa ”elä­män­tun­net­ta”, joka löy­tyy mer­kit­tä­väs­tä tai­tees­ta.

Marginaaleista

Kuvataide ei enää muo­dos­ta yhte­näis­tä kor­kea­kult­tuu­rin aluet­ta. Taide jakau­tuu usei­siin kes­ke­nään niin eri­lai­siin ilmai­sun aluei­siin, että voi­daan puhua tai­teen sisäi­sis­tä tai­de­maa­il­mois­ta, jot­ka eivät enää koh­taa toi­si­aan. Maalaus on mar­gi­na­li­soi­tu­mas­sa eli ulko­lai­dal­lis­tu­mas­sa yhä enem­män nyky­tai­teen ken­täl­lä uusien ilmai­su­vä­li­nei­den val­li­tes­sa. Myös mar­gi­naa­lit mar­gi­na­li­soi­tu­vat ja jakaan­tu­vat. Tämä ei ole vält­tä­mät­tä huo­no asia. Valtavirroista erot­tau­tu­va omis­tau­tu­mi­nen pal­ki­taan syve­ne­vä­nä inten­si­teet­ti­nä.

Henkilökohtainen sitou­tu­mi­nen ja heit­täy­ty­mi­nen tai­teen teke­mi­sen aikaa vie­vään pro­ses­siin ei vält­tä­mät­tä saa näky­vyyt­tä nyky-yhteis­kun­nas­sa. Vakavamielinen tai­de elää vain kult­tuu­rin reu­na-alueil­la. Se ei hen­gi­tä mark­ki­noi­den puris­tuk­ses­sa ja latis­ta­vas­sa ottees­sa. ”Taide ja kir­jal­li­suus koe­taan vält­tä­mät­tö­mäk­si vain jos ollaan mar­gi­naa­leis­sa, val­ta­ra­ken­tei­den ulko­puo­lel­la, sil­loin kun on elin­tär­ke­ää mää­ri­tel­lä uudel­leen ole­mas­sao­lon­sa ja itsen­sä, kun ulkoi­set tai sisäi­set voi­mat uhkaa­vat tuhol­la”, tote­aa essees­sään Leif Salmén.

Kysymys on myös tai­de­maa­il­maan sisäl­ty­vän val­lan­käy­tön ja hal­lin­nan ohit­ta­mi­ses­ta, ilmai­sun vapau­des­ta, tai­tei­li­jan itse omal­le tai­teel­leen aset­ta­mis­ta pää­mää­ris­tä ja ihan­teis­ta. Tunnevoimaisuus ei tar­koi­ta tun­tees­sa pieh­ta­roin­tia, taan­tu­mis­ta eris­ty­neen yksi­lö­tai­tei­li­jan myyt­tiin. Tunnevoimaisuus sulat­taa itseen­sä yhtei­syy­den ele­men­tin, sitä kaut­ta yhteis­kun­nal­li­suu­den tason. Taiteilijan hen­ki­lö­koh­tai­nen näkö­kul­ma on aina aikaan­sa ja rajal­li­suu­teen­sa sitou­tu­nut, mut­ta sisäl­tää taus­ta­naan ajas­sam­me vai­kut­ta­vat poliit­ti­suu­den, glo­ba­li­soi­tu­mi­sen, ilmas­ton­muu­tok­sen ja mui­den ympä­ris­tö­ky­sy­mys­ten tasot.

(Ba)rokkia

Työhuoneellani kuun­te­len var­hais­ba­rok­kia ja madri­gaa­le­ja myö­häi­sen renes­sans­sin ajal­ta. Nykymusiikki tuo kuvaan aikam­me moni­mut­kai­suu­den ja ris­ti­rii­tai­suu­den.

Myöskään rok­kia ei voi sivuut­taa; se joh­dat­taa ilmai­sun tehos­ta­mi­seen yksin­ker­tais­ta­mal­la ja kes­kit­tä­mäl­lä sitä. Opettaa som­mit­te­le­maan tii­viim­min. Turhat rön­syt on kar­sit­ta­va, jot­ta maa­laus toi­mi­si, viet­te­li­si kat­so­jan pin­nal­laan etsi­mään syvem­piä ker­ros­tu­mia vii­py­vän kat­seen kaut­ta.

Maalauksella on pal­jon opit­ta­vaa rock ’n’ rol­lis­ta: iske­vyys, melo­di­suus ja hyvä ryt­mi muo­dos­ta­vat koko­nai­suu­den, joi­ta ilman ei voi­si kuvi­tel­la hyvää bii­siä. Suoruus ei mer­kit­se tasot­to­muut­ta. Tunne vie mukaan­sa ja avaa ole­mas­sao­lon kät­key­ty­viä taso­ja.

Taiteella on oma käsit­teel­li­nen pro­ses­su­aa­li­suu­ten­sa, onto­lo­gis-spa­ti­aa­li­nen ker­ros­tu­mi­sen­sa, mate­ri­aa­li­nen feno­me­no­lo­gian­sa, sano­taan tai­des­lan­gis­sa. Eli meil­lä on tii­li­ka­sa gal­le­rian val­koi­ses­sa kuu­tios­sa, jota arvo­val­tai­set sedät ja tädit selit­tä­vät käsit­tä­mät­tö­min ter­mein. Leikin ja nau­run pois­sao­lo on kui­ten­kin huo­les­tut­ta­vaa, sil­lä se on merk­ki viral­li­suu­des­ta, nor­min­mu­kai­suu­des­ta ja vail­li­nai­ses­ta elä­mäs­tä.

Kuvataiteeseen tie­de­maa­il­mas­ta napa­tut päte­vöi­ty­mis­vaa­ti­muk­set väi­tös­kir­joi­neen ker­to­vat tai­teen hei­kos­ta itse­tun­nos­ta ja luot­ta­muk­sen puut­tees­ta tai­teen itsen­sä voi­maan. Olisiko Jimi Hendrixin ollut kyhät­tä­vä toh­to­rin­väi­tös­kir­ja ennen soo­lon soit­ta­mis­ta uskot­ta­vas­ti?

Ehkä rokin lyhyes­sä his­to­rias­sa on tapah­tu­nut yhte­ne­väs­ti sama kuin nyky­tai­tees­sa par­hail­laan. Rajoja rik­ko­vuus taan­tuu nor­mik­si ja posee­rauk­sek­si. Suurimpaan mah­dol­li­seen tuot­toon täh­tää­vä levy­teol­li­suus ja tai­de­mark­ki­noi­den ahneus vie vii­mei­sen­kin terän kapi­nal­li­suu­des­ta. On pää­dyt­ty suurbän­dien yli­tuo­tet­tuun sta­dion­rok­kiin (Ai Weiwei, Kiefer, Hirst), jota rekat siir­te­le­vät seu­raa­val­le esiin­ty­mis­pai­kal­le. Mielenkiintoisin esi­tys hakeu­tuu val­ta­vir­to­jen ulko­puo­lel­le, jos­sa se elää omaa, pie­nien­kin vas­taa­not­ta­ja­kun­tien elä­mään­sä.

Minkä vuok­si nyky­tai­teen totun­nai­sis­sa hie­rar­kiois­sa tun­ne on varat­tu vain ekspres­sio­nis­mil­le? Miksi käsit­teel­li­sen ja poliit­ti­sen maa­lauk­sen on olta­va vii­leän har­maa­sä­vyis­tä ja etään­ny­tet­tyä? Ilmaisun kah­lit­se­ma­ton ja raja­ton rie­mu ei kan­na tämän­kal­tai­sia luo­ki­tuk­sia. Uudet näkö­kul­mat muo­dos­tu­vat maa­laa­mi­sen inten­sii­vi­sen sulat­ta­mis­pro­ses­sin kaut­ta. Ja lei­kin.

—

Kirjallisuus:

• Karl Ove Knausgård: Taisteluni I, Like, 2015
• Salmén Leif, Itämainen huo­ne, Teos, 2017

Soundtrack: https://www.youtube.com/watch?v=a_426RiwST8

Taidemaalari Mika Vesalahti (s. 1967) asuu ja työs­ken­te­lee Helsingissä ja Viljandissa, Virossa. www.mikavesalahti.voog.com