Arkisto, Kritiikki

Taviskirjailijan kasvutarina

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010. 240 s. Romaani.

Toisille kir­jai­li­ja­ne­lo on tar­koi­tuk­se­ton­ta kom­pu­roin­tia, toi­sil­le säih­ket­tä ja sala­ma­va­lo­ja. Kreetta Onkeli saa täs­tä ase­tel­mas­ta pal­jon irti romaa­nis­saan Kutsumus. Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Suomi Perkele (17−18).

*

Kreet­ta Onkelilla on ver­ra­ton kyky kir­joit­taa suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan väliin­pu­toa­jis­ta, sel­lai­sis­ta huo­maa­mat­to­mis­ta, kes­kin­ker­tai­sis­ta ihmi­sis­tä, joi­den kes­kin­ker­tai­suus on niin äärim­mäis­tä, ettei sitä pää­se kar­kuun. Nämä hen­ki­löt aje­leh­ti­vat elä­män­sä läpi pys­ty­mät­tä saa­vut­ta­maan edes kes­ki­ver­toih­mi­sil­le saa­vu­tet­ta­vis­sa ole­via asioi­ta. Onkelin toi­sen romaa­nin Beigen (Sammakko, 2005) pää­hen­ki­lö Vappu on niin mitään­sa­no­ma­ton, ettei onnis­tu saa­maan edes sek­siä, joten hänen elä­män­sä kie­tou­tuu mie­hen­kai­puun ympä­ril­le. Kotirouvan (Sammakko, 2007) Sirre puo­les­taan elää pää­mää­rä­tön­tä elä­mää, kun­nes sat­tu­mien kaut­ta ajau­tuu kol­mi­kymp­pi­se­nä koti­rou­vak­si, eikä itse­näi­syy­ten­sä menet­tä­nee­nä pys­ty irrot­tau­tu­maan kodis­ta, jos­ta muo­tou­tuu per­he­hel­vet­ti.

Kirjailijat ovat sattuman lapsia”

Kutsumuksen kes­kus­hen­ki­lö Sanelma Salminen on hän­kin tut­tuun onke­li­mai­seen tapaan jos­tain niin syväl­tä har­mau­des­ta, ettei hän­tä ero­ta tape­tis­ta. Hän ajau­tuu tah­dot­to­mas­ti elä­mäs­sään, jos­kin hänes­tä tulee jotain tavan­omai­suu­des­ta poik­kea­vaa – kir­jai­li­ja. Onkelin käsit­te­lys­sä kir­jai­li­juu­des­ta, siis nime­no­maan Sanelma Salmisen koh­dal­la, kui­ten­kin kari­see kaik­ki hoh­to; Sanelma on jopa kir­jai­li­ja­na niin taval­li­nen ja har­maa, että hänen kir­jo­jen­sa nimet­kin ovat niin proo­sal­li­sia kuin Tilillä ei ollut­kaan mitään, Ihmiset jot­ka tun­te­vat toi­sen­sa vaik­ka eivät haluai­si ja Tänä aamu­na hyvin hau­tu­nut­ta puu­roa. Sanelman kir­jai­li­juus on arkis­ta puur­ta­mis­ta, huo­leh­ti­mis­ta toi­meen­tu­los­ta yksin­huol­ta­ja­äi­ti­nä ja kamp­pai­lua ala­ti väi­jy­vää mie­li­ku­vi­tuk­sen ja ins­pi­raa­tion ehty­mis­tä vas­taan. Hän ammen­taa aiheen­sa arjes­ta ja kotoi­ses­ta ympä­ris­tös­tä lai­ta­kau­pun­gin vuo­kra-asun­nos­sa.

Onkeli saa Sanelman uran kuu­los­ta­maan vaih­toeh­dot­to­muu­del­ta:

”Olin ollut kir­jai­li­ja mon­ta vuot­ta. Se oli ainoa vaih­toeh­to­ni sel­vi­tä. En osan­nut muu­ta. Elämä kes­kit­tyi kotiin. Hoidin siel­lä vau­van ja kir­joi­tin kir­ja­ni.”

Sanelman vas­ta­pa­ri­na näh­dään ystä­vä Gunnevi Björkenheim, yhdel­lä runo­ko­koel­mal­la itsen­sä menes­tyk­seen sin­koa­va han­nu­han­hi, jon­ka esi­kois­teos myy 100 000 kap­pa­let­ta. Gunnevi edus­taa maa­il­mal­li­suut­ta, rei­lus­ti tyrk­kyä ja häpeä­mä­tön­tä tai­tei­li­ja­tyyp­piä, joka on tie­toi­nen luo­mis­ky­vys­tään ja var­ma onnis­tu­mi­ses­taan. Sanelmalle Gunnevin suu­rie­lei­syys tun­tuu vie­raal­ta ja hyök­kää­väl­tä; kun Gunnevi näyt­tää runo­ko­koel­man­sa käsi­kir­joi­tus­ta Sanelmalle, isol­la kir­joi­te­tut kir­jai­met näyt­täy­ty­vät täl­le vihai­si­na ja sil­mil­le hyp­pi­vi­nä:

”Mainitsin vii­nin roh­kai­se­ma­na, että Gunnevi voi­si käyt­tää myös pie­niä kir­jai­mia. Gunnevi ei halun­nut mie­lis­tel­lä. Selitin, että jos Gunnevi todel­la luot­ti runoi­hin­sa, hänen ei tar­vit­si­si koros­taa nii­tä isoil­la kir­jai­mil­la. Se oli kik­kai­lua. Kapitaaleista syn­tyi vai­ku­tel­ma, että tämä kir­jai­li­ja huusi.”

Sanelman ja Gunnevin suh­de omaan kir­jai­li­juu­teen­sa tulee esil­le sii­nä, miten he kuvit­te­le­vat jul­ki­suu­den koh­te­le­van hei­tä. He tark­kai­le­vat itse­ään mut­ta eri tavoin. Gunnevi on itse oma ylei­sön­sä. Hän tekee asioi­ta sil­lä asen­teel­la, että odot­taa huo­mion valo­kei­lan jat­ku­vas­ti osu­van itseen­sä, ja että huo­mio on posi­tii­vis­ta ja imar­te­le­vaa. Sanelma puo­les­taan tark­kai­lee itse­ään tuo­mit­se­vas­ti ja kriit­ti­ses­ti. Hänelle huo­mio on itsen­sä nolaa­mis­ta tai täy­del­lis­tä näky­mät­tö­myyt­tä.

Absurdi sankari

Onkelin mukaan teos on päi­vi­tet­ty ver­sio Mika Waltarin Haluatko kir­jai­li­jak­si? -ohje­kir­jas­ta aloit­ta­vil­le kir­joit­ta­jil­le. Romaani on satii­ri ja ajan­ku­va, mut­ta sen voi näh­dä myös absur­di­na ker­to­muk­se­na, ja pää­hen­ki­lön voi näh­dä absur­di­na san­ka­ri­na, joka ei mah­da mitään koh­ta­lol­leen.

Sanelman kir­jai­li­juu­den perim­mäi­nen para­dok­si pii­lee sii­nä, että hän kir­joit­taa ja jul­kai­see kir­jo­ja, mut­ta kir­jai­li­ja­na hän on niin tun­te­ma­ton ja huo­maa­ma­ton, ettei hänen uutuus­ro­maa­ni­aan löy­dy edes Akateemisesta – tai löy­tyy vas­ta myy­jän perus­teel­li­sen etsi­mi­sen tulok­se­na, yksi tilat­tu kap­pa­le taka­huo­nees­ta. Kirjailijaesiintymisiin, sil­loin har­voin kun hän saa kut­sun sel­lai­siin, ei tule ylei­söä, tai Sanelma jou­tuu kiusal­li­siin tilan­tei­siin kun hänet sekoi­te­taan hen­ki­lö­kun­taan. Gunnevilla taas on niin pal­jon vien­tiä, että hän jou­tuu lepuut­ta­maan ylei­söl­le vil­kut­ta­mi­ses­ta väsy­vää kät­tään. Hän ei myös­kään voi juo­po­tel­la, kos­ka jokai­sel­le päi­väl­le riit­tää esiin­ty­mi­siä, ja on säi­lyt­tä­vä free­sin näköi­se­nä.

Sanelma sen sijaan jou­tuu aina uudel­leen vas­ta­tus­ten oman mität­tö­myy­ten­sä kans­sa. Onkelin huu­mo­rin omi­nais­laa­tu tulee par­hai­ten esiin, kun hän kuvai­lee Sanelman vas­toin­käy­mi­siä pie­nis­sä ja tri­vi­aa­leis­sa asiois­sa. Yleisötilaisuuteen kut­su­tun kir­jai­li­jan käsis­sä kynät­kään eivät suos­tu yhteis­työ­hön:

”Sain kynän. Naksuttelin sitä saa­mat­ta kär­keä pysy­mään esil­lä. Ruuvasin kynän auki. Kirjoittaisin mus­te­put­kel­la. Ei ollut pape­ria. Avasin kir­jan. Muutin mie­le­ni. Ei kan­nat­tai­si käyt­tää kir­jas­ton omai­suut­ta muis­tiin­pa­noi­hin.”

Onkelin kir­jai­li­jal­le kir­jai­li­juus on Sisyfoksen kivi, ja hänen koh­ta­lon­sa on kamp­pail­la sen kans­sa ilman toi­voa sii­tä, että lopus­sa kii­tos sei­soi­si. Kirjailija myös näkee tämän kir­jai­li­ja­nao­lon­sa tar­koi­tuk­set­to­muu­den. Ajatellessaan omaa kir­joit­ta­mis­taan Sanelma ajat­te­lee pel­len kom­pu­roin­tia:

”Minä olin kom­pas­tu­nut kir­joit­ta­mi­seen. Jokaisen kir­jan jäl­keen nousin ylös, jokai­sen kir­joi­tus­työn alkaes­sa kom­pas­tuin uudes­taan. Sellaista oli minun elä­mä­ni kir­jai­li­ja­na. ”

Kohtalon edes­sä voi­mat­to­man absur­din san­ka­rin loh­tu on kui­ten­kin sii­nä, että hänen koh­ta­lon­sa on hänen oman­sa, ei kenen­kään muun:

”Elämä ei ollut ollut hyvää, mut­ta se oli ollut omaa…”

Kutsumus on jäl­leen osoi­tus sii­tä, miten luon­te­vas­ti Onkeli saa hen­ki­lö­hah­moil­laan ja ase­tel­mil­laan sekä tava­ra­mer­kik­seen muo­dos­tu­neil­la lyhyen­tök­säh­tä­vil­lä lauseil­laan suo­ma­lai­sen todel­li­suu­den näyt­täy­ty­mään absur­dis­sa valos­sa. Lopputulos on kevyt­tä ja pai­na­vaa samaan aikaan, nau­rat­ta­vaa ja vaka­vaa.