Tiitu Takalo on aiem­mis­sa sar­ja­ku­va­teok­sis­saan käsi­tel­lyt poli­tiik­kaa ja his­to­ri­aa omae­lä­mä­ker­ral­li­sen näkö­kul­man kaut­ta. Uudessa teok­ses­sa ollaan vie­lä syvem­pien asioi­den äärel­lä: Memento mori kuvaa Takalon sai­ras­tu­mis­ta aivo­ve­ren­vuo­toon jou­lu­kuus­sa 2015 ja sitä seu­ran­nut­ta toi­pu­mis­ta.

*

Veri vir­taa läpi tar­kas­ti piir­ret­ty­jen pol­vei­le­vien suo­nien, kun­nes se vir­taa sin­ne, min­ne ei pitäi­si: ulos suo­nes­ta, lukin­kal­von alle aivoi­hin, epä­mää­räi­sek­si rois­keek­si sar­ja­ku­va­ruu­tuun. Näin alkaa Tiitu Takalon oma­koh­tai­nen teos aivo­ve­ren­vuo­toon sai­ras­tu­mi­ses­ta ja sii­tä toi­pu­mi­se­se­ta.

Takalo kuvaa tar­koin yksi­tyis­koh­din vaka­van sai­ras­tu­mi­sen hoitoa sai­raa­lan teho-osas­tol­la. Realistinen piir­ros­tyy­li tuo ahdis­ta­vi­na esiin sai­raa­la­sän­ky­jen reu­nat, tip­pa­pul­lo­jen let­kut, kanyy­lin käden­se­läs­sä ja katet­roi­tua virt­saa täyn­nä ole­van pus­sin, mut­ta myös ystä­väl­li­set hoi­ta­jat, jot­ka saa­vat poti­laan tun­te­maan, että hän on tur­vas­sa. Potilaan yli ja ohi puhu­vis­ta lää­kä­reis­tä teos antaa vähem­män mai­rit­te­le­van kuvan.

Sarjakuvan sivu­mää­räs­tä ensim­mäi­sen puo­lik­kaan vie kuvaus Takalon sai­ras­tu­mi­ses­ta ja sai­raa­la­hoi­dos­ta, mut­ta teok­sen kiin­nos­ta­vin – ja samal­la kipein – osuus alkaa vas­ta fyy­si­sen toi­pu­mi­sen ja sai­raa­las­ta pää­syn jäl­keen. Takalolla on tai­teel­li­sia pro­jek­te­ja kes­ken, mut­ta hän ei saa töi­tä teh­tyä. Keskittymiskyky ja toi­min­na­noh­jaus sak­kaa­vat. Taide on Takalolle sekä elä­män tär­kein sisäl­tö että olen­nai­sin itse­mää­rit­te­lyn kei­no. Se, ettei tai­teel­li­nen työ suju, aiheut­taa hänel­le vaka­van hen­ki­sen krii­sin.

Työkyvyn puu­te on aivo­ve­ren­vuo­don jäl­ki­seu­raus, mut­ta ter­veys­kes­kus­lää­kä­ri mää­rit­te­lee tilan vir­heel­li­ses­ti masen­nuk­sek­si eikä ohjaa Takaloa neu­rop­sy­ko­lo­gi­seen kun­tou­tuk­seen. “Työkykyni menet­tä­mi­nen ei ollut masen­nuk­sen oire. Ei seu­raus­ta masen­nuk­ses­ta, vaan mie­lia­lan las­kun syy”, tote­aa Takalo. Taiteilija kuvaa teok­ses­sa myös nuo­ruu­des­sa sai­ras­ta­maan­sa masen­nus­ta ja hoi­toon pää­syn vii­väs­ty­mis­tä. Aivoverenvuodon jäl­kei­nen tila oli jotain muu­ta kuin mie­len­ter­vey­den häi­riö, jos­ta hän oli jo aiko­ja sit­ten toi­pu­nut. Tila oli neu­ro­lo­gi­nen, ei psyyk­ki­nen.

Kuntoutuksen sijaan Takalolle tar­jo­taan mie­lia­la­lääk­kei­tä ja päih­de–  ja mie­len­ter­veys­po­lin “Hyvinvointia luon­nos­ta” -kurs­sia. Vasta kah­dek­san kuu­kaut­ta sai­ras­tu­mi­sen­sa jäl­keen Takalo vih­doin saa lähet­teen neu­rop­sy­ko­lo­gi­seen kun­tou­tuk­seen. Kuntoutuksen mer­ki­tys välit­tyy kuval­li­ses­ti: neu­rop­sy­ko­lo­gi esi­te­tään lasi­maa­lauk­ses­ta alas astu­va­na pyhi­myk­se­nä, joka nos­taa Takalon syliin­sä kuin Maria kuol­leen Jeesuksen Pietá-har­taus­ku­vis­sa.

Teoksen visu­aa­li­nen ilme on var­maot­tei­nen: teos on toteu­tet­tu pää­osin har­maan ja tii­len­pu­nai­sen sävyil­lä, jois­ta tii­len­pu­nai­nen ryöp­säh­tää välil­lä kirk­kaan­pu­nai­sek­si kuva­tes­saan ver­ta tai arpia. Sarjakuvan tek­niik­ka­na on pää­osin tus­si­piir­ros, joka on väri­tet­ty vesi­liu­koi­sel­la mus­teel­la. Yksittäisissä kuvis­sa mus­teen ja tus­sin rin­nal­le nousee lii­tu, jol­la koros­te­taan usein tun­ne­ti­lan muu­tos­ta, kuvi­tel­maa tai takau­maa. Valkealle pape­ril­le piir­ret­ty­jen ruu­tu­jen ker­ron­taa ryt­mit­tä­vät välil­lä sävy­pa­pe­ril­le piir­re­tyt ruu­dut. Ilahduttavia ovat myös teok­sen esi­leh­det, joi­hin on pai­net­tu teok­sen työ­pro­ses­sin aika­na käy­tet­ty sut­tu­pa­pe­ri, joka tie­tys­ti tois­taa teok­sen väri­maa­il­maa.

Sarjakuva käsit­te­lee pait­si sai­ras­tu­mis­ta myös suo­ma­lai­sen ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män tilaa. Suomalainen eri­kois­sai­raan­hoi­to toi­mii erit­täin hyvin, mut­ta sai­rauk­sien jäl­ki­hoi­to ja kun­tou­tus eivät. Takalon teos on yksi toi­pu­mis­ker­to­mus, joka päät­tyy niin onnel­li­ses­ti, että tai­tei­li­ja on voi­nut luo­da sen poh­jal­ta tai­de­teok­sen. Suomi on kui­ten­kin täyn­nä sai­raus­ker­to­muk­sia, joil­la ei ole yhtä onnel­li­nen lop­pu.

Takalon teos­ta voi­kin lukea pait­si sydä­meen­käy­vä­nä auto­fik­tio­na myös tark­ka­na kuvauk­se­na sii­tä, mitä ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män tilas­to­jen taak­se kät­key­tyy: lai­min­lyön­te­jä, väliin­pu­toa­mi­sia, lää­kä­ril­tä toi­sel­le pom­pot­ta­mis­ta, poti­laan koke­mus­ten ohit­ta­mis­ta. Samalla teos on kuvaus tai­teel­li­sen työn tär­key­des­tä. Monella muul­la alal­la työ­ky­vyn menet­tä­mi­nen on ennen kaik­kea talou­del­li­nen ja sosi­aa­li­nen krii­si, mut­ta tai­tei­li­jal­le työ­ky­vyn mene­tys osuu syväl­le itseen. Onko tai­tei­li­ja enää tai­tei­li­ja, jos hän ei pys­ty teke­mään tai­det­ta?