Kirjojen luki­jat ja elo­ku­vien kat­so­jat jou­tu­vat vai­kei­den kysy­mys­ten eteen, kun teok­sen luo­nut tai­tei­li­ja pal­jas­tuu syyl­li­sek­si moraa­lit­to­miin tekoi­hin. Yksi kei­no sisäi­sen ris­ti­rii­dan rat­kai­se­mi­seen on muut­taa tai­tei­li­joil­le aset­ta­miam­me odo­tuk­sia. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

“Woody Allen. Tykkäsin kovas­ti hänen elo­ku­vis­taan, ja tyk­käi­sin kai vie­lä­kin. Mutta en vaan pys­ty enää kat­so­maan nii­tä, sen jäl­keen kun nämä sekoi­lut [..] tuli­vat ilmi.” (Vauva.fi-palstan kom­ment­ti kes­kus­te­lu­ket­jus­sa Julkkis kenes­tä pidit ennen mut­ta et enää? 24.2.2020)

Viime vuo­si­na ovat voi­mis­tu­neet poh­dis­ke­lut sii­tä, miten suh­tau­tua tai­de­teok­siin, joi­den teki­jäs­tä tie­däm­me ikä­viä asioi­ta. Ikävät asiat voi­vat olla vaka­via rikok­sia (tai epäi­ly­jä niis­tä), arve­lut­ta­via työs­ken­te­ly­ta­po­ja, pahek­sut­ta­vaa yksi­tyi­se­lä­män käy­tös­tä tai vas­ten­mie­li­siä jul­ki­sia puheen­vuo­ro­ja.

Eniten huo­mio­ta ovat saa­neet sek­su­aa­li­set teot. Harvey Weinstein ja Bill Cosby istu­vat par­hail­laan van­ki­la­tuo­mio­ta sek­su­aa­li­ri­kok­sis­ta. Woody Allenia ei ole tuo­mit­tu, mut­ta hänen tyt­tä­ren­sä on syyt­tä­nyt ohjaa­jaa lap­suu­des­sa tapah­tu­nees­ta hyväk­si­käy­tös­tä. Roman Polanski on jo vuon­na 1977 myön­tä­nyt 13-vuo­ti­aan tytön sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön, ja ohjaa­jaa on myö­hem­min syy­tet­ty jul­ki­suu­des­sa useam­mas­ta rais­kauk­ses­ta. Koomikko Louis C.K. on myön­tä­nyt ahdis­tel­leen­sa nai­sia esi­mer­kik­si mas­tur­boi­mal­la yllät­täen näi­den edes­sä.

Tapaukset nos­ta­vat esiin han­ka­lia kysy­myk­siä. Osa niis­tä kos­kee mei­tä tai­teen vas­taa­not­ta­ji­na. Haluanko enää kat­soa tämän ihmi­sen elo­ku­via? Pitäisikö minun asen­noi­tua nii­hin uudel­la taval­la? Onko epäi­lyt­tä­vää, jos nau­tin niis­tä? Toiset kysy­myk­set taas kos­ke­vat ins­ti­tuu­tioi­den edus­ta­jia. Onko jär­keä antaa täl­le tyy­pil­le media­ti­laa tai elä­män­työ­pal­kin­toa? Pitäisikö hän­tä alkaa työn­tää pois kaa­no­nis­ta? Tulisiko jotain jo myön­net­tyä ryh­tyä peruut­ta­maan?

Kysymyksiin voi antaa monen­lai­sia vas­tauk­sia. Tässä kir­joi­tuk­ses­sa annan yhden: riip­puu muun muas­sa tai­tei­li­jas­ta ja hänen teok­sis­taan.

Tekijä ja yleisö

Yksi tren­di kysy­mys­ten voi­mis­tu­mi­sen taus­tal­la on tai­teen vas­taa­not­ta­jien muut­tu­nut suh­de tai­teen teki­jöi­hin.

Kun olin nuo­ri, tie­sin tai­tei­li­jois­ta hyvin vähän. En tien­nyt, mil­loin Godard oli ollut kenen­kin kans­sa nai­mi­sis­sa tai mil­tä Philip Rothin ääni kuu­los­taa. Kummankin asian voi tar­kis­taa nyky­ään alle minuu­tis­sa. Nuoruudessani ihmi­set eivät vält­tä­mät­tä edes tien­neet, mil­tä hei­dän arvos­ta­man­sa kir­jai­li­ja tai elo­ku­vaoh­jaa­ja näyt­ti, saa­ti kuu­los­ti. Silti he saat­toi­vat innok­kaas­ti lukea tämän uudet kir­jat tai kat­soa tämän uudet elo­ku­vat. Ihmiset eivät muis­taak­se­ni edes har­mi­tel­leet vähäi­siä tie­to­jaan. Oli totut­tu ajat­te­le­maan, että teki­jät ovat siel­lä jos­sain.

Taiteilijat ovat 2020-luvul­la ihan eri tavoin näky­vil­lä. Kulttuurijournalismi kes­kit­tyy teki­jöi­hin enem­män kuin 30 vuot­ta sit­ten. (Kuinka pal­jon muu­ten enää on sala­pe­räi­siä tai­tei­li­joi­ta? Kaipaako hei­tä kukaan?) Jotkut teke­vät someen sisäl­töä vii­koit­tain, jopa päi­vit­täin, ja osa kom­mu­ni­koi somes­sa ylei­sön kans­sa.

Kysymyksiä

Ajattele lau­la­jaa tai näyt­te­li­jää, jota ihai­lit tei­ni-ikäi­se­nä. Mitä jos oli­sit voi­nut joka päi­vä kat­soa tämän otta­mia kuvia ja videoi­ta? Tai siis voit­ko edes kuvi­tel­la sel­lais­ta nuo­ruu­tee­si? (Itse en voi­si. Liian kau­kai­nen ske­naa­rio.) Millaisia vies­te­jä oli­sit lähet­tä­nyt hänel­le, mitä oli­sit kir­joit­ta­nut hänes­tä kes­kus­te­lu­pals­toil­le? Kuinka pal­jon aikaa oli­sit käyt­tä­nyt YouTubessa ja Instagramissa?

Teokset ja tekijä

Amerikkalainen kir­jal­li­suu­den­tut­ki­ja Stanley Fish puhui syk­syl­lä 2018 teki­jän ja teos­ten suh­tees­ta näin:

”Woody Allenin elo­ku­via ei voi erot­taa Woody Allenista, sil­lä Woody Allenin elo­ku­vat ker­to­vat Woody Allenista. Hänen koh­dal­laan ei voi­da erot­taa tai­tei­li­jaa ja tai­det­ta. Arvostetut näyt­te­li­jät […] puhu­vat woo­dy­al­len­mai­ses­ti, kun he esiin­ty­vät hänen elo­ku­vis­saan.”

Allen on tosi­aan elo­ku­vis­saan läs­nä aivan poik­keuk­sel­li­sel­la taval­la. Hän näyt­te­lee niis­sä itse, usein hyvin saman­kal­tai­sia roo­le­ja, ja sil­loin­kin kun ei näyt­te­le, hänen per­soo­nal­li­suu­ten­sa tulee elo­ku­vis­ta läpi. Woody Allenin elo­ku­vat muis­tut­ta­vat mei­tä Woody Allenista. On yleen­sä vai­kea unoh­taa kat­so­van­sa Allenin elo­ku­vaa, pal­jon vai­keam­pi kuin lähes kenen tahan­sa muun ohjaa­jan elo­ku­vaa. Se ei vält­tä­mät­tä tie­dä hyvää Allenin tuo­tan­non kes­tä­vyy­del­le.

Toinen asia on Allenin elo­ku­vien sisäl­tö. Esimerkiksi jot­kin sek­siai­hei­set vit­sit tai sit­ten van­hem­man mie­hen ja nuo­rem­man nai­sen suh­tei­den kuvauk­set voi­vat tuo­da kat­so­jien mie­leen Allenin elä­män ja teh­dä elo­ku­vis­ta vähän vähem­män kepe­ää ja hert­tais­ta kat­sot­ta­vaa.

Kysymyksiä

Miksi har­vem­min ehdo­te­taan, että mei­dän ei enää pitäi­si kat­soa Harvey Weinsteinin tuot­ta­mia elo­ku­via? Kuinka hyvin ihmi­set tie­tä­vät, mit­kä kaik­ki elo­ku­vat ovat Harvey Weinsteinin tuot­ta­mia? (Itse en tien­nyt kuin muu­ta­man.) Miten ajat­te­lem­me tuot­ta­jan ole­van läs­nä tuot­ta­mis­saan elo­ku­vis­sa? Jos elo­ku­van pää­roo­lin näyt­te­li­jä jäi­si kiin­ni saman­tyyp­pi­sis­tä asiois­ta kuin Weinstein, miten sen tuli­si vai­kut­taa kat­so­mis­ko­ke­muk­seen? Miten tämä menee musii­kis­sa? Laulajilla, sanoit­ta­jil­la, sävel­tä­jil­lä, soit­ta­jil­la?

Teokset ja viesti

Vielä voi­mak­kaam­min tuo­tan­nos­saan läs­nä on Bill Cosby. Hänen kuu­lui­sim­man tele­vi­sio-ohjel­man­sa nimi oli The Cosby Show (1984 – 92). (Sarja sai Suomessa nimen Bill Cosby Show.) Sitä saat­toi kat­soa koko per­he yhdes­sä. Siinä oli kau­nii­ta peda­go­gi­sia vies­te­jä. Se vas­tus­ti rasis­mia. Se esit­te­li has­sun ja lap­si­aan kiusoit­te­le­van mut­ta sydä­mel­tään hyvän tv-isän, lää­kä­ri Cliff Huxtablen. Epäilemättä monet kat­so­jat arve­li­vat hah­mon muis­tut­ta­van Bill Cosbya itse­ään. Bill Cosbyn sek­su­aa­li­ri­kok­set ovat poik­keuk­sel­li­sen pahas­sa ris­ti­rii­das­sa hänen tuo­tan­ton­sa rakas­te­tuim­man osan kans­sa.

Harva tosin nyky­ään kat­se­lee 1980-luvun sitco­me­ja, joten ehkä kyse on enem­män kat­so­mis­muis­to­jen mus­tu­mi­ses­ta. Vähän niin kuin sai­si tie­tää jos­tain syn­käs­tä salai­suu­des­ta, joka on var­jos­ta­nut omaa lap­suut­ta.

Tai aja­tel­laan toi­saal­ta stand-up-koo­mik­ko Louis C.K:ta, jon­ka kon­tol­la on toki pie­nem­piä asioi­ta kuin mui­den jutun alus­sa mai­nit­tu­jen tai­tei­li­joi­den. Hänen koo­mik­ko­per­soo­nan­sa ei ollut silk­ka rää­vi­tön räväyt­te­li­jä tai tabu­jen mur­ta­ja, vaan hän esi­mer­kik­si kri­ti­soi ihmis­ten itsek­kyyt­tä ja huo­noa käy­tös­tä. Kuten Bill Cosby, hän halusi komii­kan ohel­la myös saar­na­ta. Louis C.K. on yrit­tä­nyt teh­dä come­bac­kia, ja tulee ole­maan kiin­nos­ta­vaa näh­dä, mil­lä tavoin hän saa esi­tys­ten­sä mes­sa­ge-puol­ta toi­mi­maan, vai onko hän luo­pu­nut sii­tä.

Stand-up-komii­kas­sa tai­tei­li­jan ja tai­teen erot­ta­mi­nen on han­ka­lam­paa kuin muu­al­la. Ehkä lava­ru­nou­des­sa ja rapis­sa on jotain samaa, ja sit­ten on tie­tys­ti lau­la­ja-lau­lun­te­ki­jät. Näissä ollaan koko ajan läs­nä, äänel­lä ja ruu­miil­la, ja lisäk­si omil­la teks­teil­lä.

Kysymyksiä

Entä jos Louis C.K. oli­si ollut tut­ki­ja? Suhtautuisimmeko hänen tut­ki­mus­tu­lok­siin­sa eri taval­la? Kutsuisimmeko hänet semi­naa­riin alus­ta­maan? Vai onko tut­ki­mus vähem­män hen­ki­lö­koh­tais­ta kuin tai­de? Entä filo­so­fit, jot­ka kir­joit­ta­vat etii­kas­ta? Entä sit­ten kun tut­ki­ja alkaa esit­tää yhteis­kun­nal­li­sia puheen­vuo­ro­ja? Tai jos kysees­sä oli­si kor­keim­man oikeu­den tuo­ma­ri? Politiikan toi­mit­ta­ja? Kuinka pal­jon mil­lä­kin alal­la on väliä ihmi­sel­lä itsel­lään?

Teokset ja aika

Roman Polanskin pahuu­des­ta on tie­det­ty jo vuo­si­kym­me­niä, mut­ta vii­mei­sim­pien kehi­tys­kul­ku­jen myö­tä jou­du­taan kysy­mään uudel­leen, mitä hänen elo­ku­vil­leen tapah­tuu. Chinatown (1974), aikan­sa elo­ku­va­tai­teen merk­ki­teok­sia, on kuu­lui­sa juu­ri synk­kyy­des­tään ja pes­si­mis­mis­tään. Tällaisen elo­ku­van teki­jäk­si sek­su­aa­li­ri­kol­li­nen tun­tui­si sopi­van parem­min kuin jon­kin opti­mis­ti­sen ja humaa­nin teok­sen. (Ehkäpä Chinatownin kuu­lui­sa lop­pu­koh­taus, jota en halua täs­sä spoi­la­ta, tun­tuu nyt uudel­la tapaa kar­mi­val­ta.) Tuorein Polanskin elo­ku­va, Dreyfusin tapauk­ses­ta ker­to­va Upseeri ja vakoo­ja (2019) on ongel­mal­li­nen sik­si, että se käsit­te­lee oikeus­mur­haa ja yhdis­tyy kat­so­jien mie­les­sä hel­pos­ti Polanskin itse­ään puo­lus­te­le­viin, var­sin älyt­tö­miin lausun­toi­hin.

Chinatown on ehti­nyt juur­tua osak­si elo­ku­va­tai­teen kaa­no­nia. Kun aikaa kuluu, pal­jas­tus­ten vai­ku­tuk­set pie­ne­ne­vät. Jos sai­sim­me nyt tie­tää uusia ja ikä­viä asioi­ta John Fordista tai Leo Tolstoista, hei­dän tär­keim­mät teok­sen­sa tus­kin oli­si­vat välit­tö­mäs­sä vaa­ras­sa. Ne ovat lii­an syväl­lä kaa­no­nis­sa. Ja kun kat­som­me van­haa elo­ku­vaa tai luem­me van­haa kir­jaa, me asen­noi­dum­me nii­hin eri taval­la, vähän niin kuin luem­me eri taval­la iki­van­haa sano­ma­leh­teä tai kat­som­me tau­lua eri taval­la museos­sa kuin gal­le­rias­sa. Vastaavasti 1800-luvun romaa­nin anti­se­mi­tis­mi ei vält­tä­mät­tä häi­rit­se mei­tä, mut­ta jos koh­tai­sim­me 2000-luvun romaa­nis­sa Oliver Twistin (1837) juu­ta­lais­rois­to Faginin kal­tai­sen hen­ki­lö­hah­mon, se vai­kut­tai­si kykyym­me naut­tia kir­jas­ta.

Taiteilija ei ole tietäjä

Minulla on lop­puun yksi posi­tii­vi­nen ehdo­tus: voi­sim­me odot­taa tai­tei­li­joil­ta vähem­män vii­saut­ta ja hyvyyt­tä. Se, että nyky­ään odo­te­taan lii­ko­ja, näkyy kau­his­tu­neis­sa reak­tiois­sa, kun rakas­tet­tu tai­tei­li­ja lau­koo jul­ki­suu­des­sa jotain, mitä hänen ylei­sön­sä pitää höl­mö­nä tai jopa inhot­ta­va­na. (Itsekin rea­goin näin, ihan lii­ak­si.) Sama ihmi­nen voi kir­joit­taa vii­saan romaa­nin tai sie­luk­kaan poplau­lun ja esit­tää tyh­miä ja jul­mia kom­ment­te­ja. Eikä sii­nä mitään.  Vastaavasti ihmi­nen, joka kom­men­toi kolum­ni­pals­tal­laan ajan­koh­tai­sia kysy­myk­siä humaa­nis­ti ja älyk­kääs­ti, har­voin luo mer­kit­tä­viä tai­de­teok­sia. Haastattelijoiden pitäi­si myös kysyä tai­tei­li­joil­ta vähem­män kysy­myk­siä poli­tii­kas­ta, ihmi­syy­des­tä, kas­va­tuk­ses­ta ja muus­ta, eikä kaik­kia vas­tauk­sia pitäi­si pai­naa leh­tiin. Tulisi myön­tää, että tai­tei­li­ja ei ole tie­tä­jä.

Hyvin monen­lai­set tyy­pit voi­vat teh­dä suur­ta tai­det­ta. Sitä on vain jos­kus vai­kea uskoa – var­sin­kin kun muis­te­lee, miten pal­jon hyvää elä­määm­me voi­vat antaa eet­tis­tä vii­saut­ta pur­sua­va romaa­ni tai loh­dut­ta­va ja ystä­väl­lis­mie­li­nen popal­bu­mi, ja kuin­ka ne ovat jos­kus muut­ta­neet mei­tä parem­mik­si ihmi­sik­si.

---

Lisää samas­ta aihe­pii­ris­tä? Lue seu­raa­vak­si Petri Pietiläisen kri­tiik­ki Arla Kanervan mies­tai­tei­li­joi­den mie­li­val­lan his­to­ri­aa käsit­te­le­väs­tä tie­to­teok­ses­ta Taiteen mus­ta kir­ja (SKS, 2019).