Mitä todel­li­suu­del­le tapah­tuu, kun mie­len raken­teet hajoa­vat? Entä sil­loin, kun yhteis­kun­nan moot­to­ri alkaa yskäh­del­lä? Niin yksi­tyi­nen kuin ylei­nen tur­val­li­suu­den­tun­ne voi olla parem­pi perus­taa sat­tu­man ja epä­var­muu­den kuin pysy­vyy­den varaan, esit­tää A-kli­nik­ka­sää­tiön KokeNet – mie­li mukaan -hank­keen pro­jek­ti­koor­di­naat­to­ri ja koke­mus­asian­tun­ti­ja Mikael Söderström omien masen­nus­ko­ke­mus­ten­sa valos­sa. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Rova­nie­mi 19.8.1991. Kuuntelen yli­mää­räis­tä uutis­lä­he­tys­tä. Kertovat, että pans­sa­rit ovat Moskovassa – val­lan­kaap­paus, poik­keus­ti­la. Nielaisen tyh­jää. Minun on kyl­mä. Kuuntelen arvi­lin­diä epä­us­koi­se­na. Historia vyö­ryy lävit­se­ni ja jäl­jel­le jää pel­ko.

Parikymmentä vuot­ta myö­hem­min, vuon­na 2011, käve­len erää­nä mar­ra­sil­ta­na koti­kau­pun­ki­ni Porvoon katu­ja, kun kau­pun­ki pime­nee het­kek­si: säh­kö­kat­ko. Ehdin näh­dä tut­tu­jen raken­nus­ten katoa­van, jäl­jel­le jäi vain pimey­den ääri­vii­vat. Valot palaa­vat, mut­ta se ei auta. Ehdin jo näh­dä, mitä toi­sel­la puo­len on.

On kevät 2020. Kuuntelen, kat­se­len ja luen uuti­sia: val­mius­la­ki, poik­keus­ti­la, rajat ovat kiin­ni. Maailma hil­je­nee ja Pariisissa kuu­luu lin­nun­lau­lu. Historia vyö­ryy lävit­se­ni, ja tun­nen, kuin­ka kone hajo­aa.

Kymmenisen vuot­ta sit­ten sai­ras­tin masen­nus-nimis­tä sai­raut­ta. Se oli pirul­li­nen tut­ta­vuus. Se kie­mur­te­li pit­kään näky­mät­tö­mis­sä, kun­nes se val­ta­si pala palal­ta elä­mä­ni kaik­ki osa-alu­eet. Masennus oli kuin mie­les­sä­ni rie­hu­va pan­de­mia. Tuli ensim­mäi­nen aal­to. Ajattelin sel­viy­ty­nee­ni. Tuli toi­nen aal­to. Tuli tsu­na­mi rik­koen kai­ken. Vasta kun ymmär­sin pääs­tää irti van­has­ta ja annoin vesi­mas­so­jen tyh­jen­tää kel­la­ri­ni, rie­hun­ta alkoi talt­tua ja säi­lyin hen­gis­sä.

“It’s a thin line between love and hate”[1], lau­loi Chrissie Hynde aikoi­naan. Miele­ni hajoa­mi­sen yhtey­des­sä muis­tan häm­mäs­tel­lee­ni, miten hel­pos­ti se käy, kun on yhtäk­kiä ulko­na, syr­jäs­sä, kau­ka­na pois­sa. Missä koh­taa yli­tin rajan, veteen piir­re­tyn vii­van mat­kal­la todel­li­suu­des­ta toi­seen, kar­ta­no­jou­luis­ta pul­lo­jen kerää­mi­seen? Ja tot­ta tosi­aan: ”it’s a thin line between being in or out”.

Onneksi hajoa­van Neuvostoliiton varapre­si­dent­ti Janajev sekä muut van­hoil­li­set van­han val­lan hai­kaa­ja­to­ve­rit oli­vat vuon­na 1991 vii­na­huu­ruis­saan kyke­ne­mät­tö­miä vie­mään val­lan­kaap­paus­taan alkua pidem­mäl­le. Boris Jeltsin sel­vi­si voit­ta­ja­na, ja demo­kra­tia sai aina­kin pie­nen mah­dol­li­suu­den toteu­tua. Minulle Moskovan pans­sa­rit kui­ten­kin toden­si­vat ihmi­se­lon arvaa­mat­to­muu­den; arki­nen ja tur­val­li­nen maa­nan­tai­aa­mun kah­vi­het­ki muut­tui het­kes­sä pelok­si. Todellisuus vaih­toi sekun­nis­sa väriä. Porvoon pimen­ty­mi­nen näyt­ti mie­les­sä­ni kau­pun­gin todel­li­set kas­vot valo­val­heen takaa. Kuitenkin vain yhdel­lä napin­pai­nal­luk­sel­la kone kor­ja­si itsen­sä, pimen­si ali­ta­jun­tan­sa.

Mieleni hajoa­mi­nen tar­koit­ti mie­le­ni raken­nel­mien hajoa­mis­ta. Se tar­koit­ti aja­tus­ten, usko­mus­ten, mer­ki­tys­maa­il­mo­jen ja sisäi­sen logii­kan hajoa­mis­ta. Se mer­kit­si tutun ja tur­val­li­sen minän ja ole­mi­sen katoa­mis­ta. Positioni ympä­röi­vään maa­il­maan ja suh­tee­ni ihmi­siin muut­tui. Historia alkoi vyö­ryä pääl­le­ni tuo­den muka­naan unoh­tu­nei­ta, pii­lo­tet­tu­ja vuo­si­lu­ku­ja ja tapah­tu­mia: sii­he­nas­ti­nen tari­na itses­tä­ni kato­si kir­jain kir­jai­mel­ta. Lopulta olin ei mitään, mie­le­ni oli liu­en­nut maa­il­man­kaik­keu­teen. Konetta ei enää ollut.

Koronavirus on pirul­li­nen tut­ta­vuus. Se on näky­mä­tön, arvaa­ma­ton ja poh­jim­mil­taan abstrak­tio. Sitä ei ole olio­na ole­mas­sa muil­le kuin niil­le, jot­ka sen ovat koh­dan­neet: koke­neet itse tai vie­res­tä kat­sel­leet. Poikkeustila ei ole yhtä kuin koro­na­vi­rus. Se on seu­raus. Se on oire. Tätä syy-seu­raus­jat­ku­moa me yri­täm­me kukin taval­lam­me sisäis­tää ja mah­dut­taa tajun­taam­me. Jokainen meis­tä jou­tuu raken­ta­maan suh­teen koro­na­vi­ruk­sen tuot­ta­maan todel­li­suu­teen. Emme voi vält­tyä sil­tä. Kieltäminen on suh­de. Hysteria on suh­de. Kaikki sil­tä välil­tä ja yli on suh­de. Harvoin jou­dum­me elä­mäm­me aika­na tilan­tee­seen, jol­loin mei­dän on oikeas­ti otet­ta­va kan­taa, näy­tet­tä­vä kar­vam­me.

Todellisuuden vaih­tu­mi­sen het­ki on se ”thin line”, het­ki, jol­loin jokin muut­tuu pysy­väs­ti. Oivallus ja tajun­ta vii­pyi­le­vät, odot­ta­vat nur­kan taka­na ja piir­tä­vät ymmär­ryk­sel­le ääri­vii­vo­ja. Oikeastaan tie­dät jo, mut­ta vie­lä toi­vot ja yri­tät suo­jel­la elä­mää­si, kun­nes huo­nees­sa vii­le­nee. Aika pysäh­tyy, his­to­ria vyö­ryy lävit­se­si ja kaik­ki isot tari­nat ovat­kin täs­sä ja nyt. Jokin on hajon­nut. Kone ei toi­mi.

Matkani ei mis­tään takai­sin johon­kin oli pit­kä ja moni­pol­vi­nen. Kellarin ovi oli auki. Jouduin kysy­mään, kysy­mään ja kysy­mään. Miten täy­tän ”itse­ni” uudes­taan? Miten perus­te­len oman eksis­tens­si­ni? Mihin todel­li­suu­teen ank­ku­roi­dun? Ja ennen kaik­kea: min­kä­lai­nen tulee mie­le­ni maa­il­man­jär­jes­tys ole­maan? Ihminen kai­paa ja tar­vit­see tur­val­li­suut­ta, tun­teen, että kal­te­vuuk­sis­taan huo­li­mat­ta elä­mä kan­taa. Ja niin tar­vit­sin minä­kin. Tarvitsin tun­teen, että minul­la on reu­nat, ääri­vii­vat. Tarvitsin tun­teen, että minä pai­nan. Tarvitsin tun­teen, että elä­mä on hal­lit­ta­vis­sa.

Takaisin van­haan jär­jes­tyk­seen en voi­nut pala­ta. Sehän minut hajot­ti. Ei ollut muu­ta vaih­toeh­toa kuin tut­kia tun­te­ma­ton­ta. Hiukkanen ker­ral­laan alkoi hah­mot­tua ihmi­nen, jol­la oli minuus ja joka pai­noi. Tämän ihmi­sen ajat­te­lu, usko­muk­set ja mer­ki­tys­maa­il­mat eivät pal­joa eron­neet aiem­mas­ta ja sil­ti jokin oli olen­nai­ses­ti muut­tu­nut. En ollut enää koneen van­ki.

Kun ihmi­nen koh­taa omaa ole­mas­sao­loa ja elä­män­jär­jes­tys­tä uhkaa­van krii­si­ti­lan­teen, ei etu­kä­teen voi kos­kaan tie­tää, miten hän sii­hen rea­goi. Ihmiselo on itse kun­kin fyy­si­sen, psyyk­ki­sen, sosi­aa­li­sen, eksis­ten­ti­aa­li­sen, yhteis­kun­nal­li­sen ja kult­tuu­ril­li­sen hyvin- ja pahoin­voin­nin herk­kä koko­nai­suus, jos­sa kaik­ki vai­kut­taa kaik­keen. Elämän mie­lek­kyys, mer­ki­tys ja tur­val­li­suu­den tun­ne raken­tu­vat kyseis­ten elä­mä­na­luei­den väli­ses­sä tans­sis­sa. Arvot, ihmis­kä­si­tys ja maa­il­man­ku­va, ymmär­rys oikeas­ta ja vää­räs­tä ovat saman tans­sin syn­nyt­tä­miä. Poikkeustilassa, jos­sa nyt eläm­me, tah­ti­la­ji muut­tuu. Tasapaino järk­kyy. Kestää aikan­sa, ennen kuin löy­däm­me uuden tasa­pai­non ja sovi­tam­me aske­leem­me uuteen tans­siin.

Yhteiskuntamme toi­mii pit­käl­ti kone­me­ta­fo­ra­mai­sen dis­kurs­sin sisäl­lä. Se tar­koit­taa, että jäy­kät raken­teet, meka­nis­tis-tie­teel­li­nen ajat­te­lu ja yksin­ker­tais­tet­tu syy-seu­raus­lo­giik­ka ohjaa yhteis­kun­tam­me toi­min­taa. Tarvitsemme toki raken­tei­ta. Ne luo­vat tur­val­li­suut­ta, luot­ta­mus­ta ja ennus­tet­ta­vuut­ta. Tarvitsemme tut­kit­tua tie­toa. Sitä tar­vi­taan pää­tös­ten poh­jak­si, jäsen­tä­mään yhteis­kun­nal­li­sia ilmiöi­tä ja aut­ta­maan kan­sa­lai­sia ymmär­tä­mään, mitä kul­loin­kin tapah­tuu. Sekin luo tur­val­li­suut­ta. Kuitenkin juu­ri nyt, täs­sä het­kes­sä, maa­il­ma on sekai­sin. Kone ei auta.

Joudut itse sovit­ta­maan aske­lee­si ja luo­maan uuden tasa­pai­non. Joudut itse koh­taa­maan pel­ko­si ja mit­taa­maan kant­ti­si elä­män edes­sä. Haluatko olla koneen van­ki tilan­tees­sa, jos­sa kone ei enää auta? Onko sinul­la roh­keut­ta tut­kia elä­mää­si ja antaa itsel­le­si mah­dol­li­suus kul­kea mai­se­mis­sa, jot­ka teke­vät sinul­le hyvää? Oletko val­mis tans­siin, jon­ka nimi on ”kill your dar­lings”? Oletko val­mis mie­le­si meta­mor­foo­siin asut­taak­se­si muut­tu­nut­ta todel­li­suut­ta? Nyt voi­si olla sen het­ki. Väljentää konet­ta, olla taker­tu­mat­ta. Piirtää ääri­vii­va­si uudel­leen. Olla mah­dol­li­sim­man tot­ta itsel­le­si. Olla mah­dol­li­sim­man tot­ta muil­le. Ja löy­tää ole­mi­sen ydin: myö­tä­tun­to.

Miten minä olen sel­vin­nyt täs­tä? Miten minä olen asut­ta­nut tätä muut­tu­nut­ta todel­li­suut­ta? Vastaus voi olla yllät­tä­vä: en miten­kään. Totta kai olen läpi­käy­nyt tun­tei­ta pelos­ta huo­len kaut­ta syvään myö­tä­tun­toon. Olen häm­mäs­tel­lyt, pyö­ri­tel­lyt pää­tä­ni ja toi­si­naan yli­mie­li­ses­ti ihme­tel­lyt kans­saih­mis­ten ede­sot­ta­muk­sia. Toisinaan olen toi­seut­ta­nut itse­ni tark­kai­li­jan roo­liin. Välillä olen tun­tei­ne­ni ihan yti­mes­sä; surun ja luo­pu­mi­sen läh­teil­lä. Olen hake­nut tasa­pai­noa, omaa suh­det­ta­ni tähän kaik­keen. Olen pää­ty­nyt aika lako­ni­seen lop­pu­tu­le­maan; asioi­ta sat­tuu ja tapah­tuu. Näin var­maan mei­tä asut­ta­maan pyr­ki­vä virus­kin tote­ai­si.

Miksi näin? Ajattelen, että masen­nus­sai­rau­te­ni, mie­len pan­de­mia, ava­si näky­män todel­li­suuk­sien kir­joon ja ymmär­sin, että kaik­ki on mah­dol­lis­ta minä het­ke­nä hyvän­sä. Turvallisuuden tun­tee­ni ei raken­nu sen varaan, että jokin on pysy­vää, kuin kone, ja että pidän sii­tä lop­puun saak­ka kiin­ni. Se raken­tuu sii­hen, että voin luot­taa elä­män sat­tu­man­va­rai­suu­teen ja epä­var­muu­teen. En voi hal­li­ta elä­mää, mut­ta voin kul­kea sen muka­na. Elämä sat­tuu ja tapah­tuu.

---

[1] “It´s a thin line between love and hate” alku­pe­räi­nen esit­tä­jä oli lau­lu­yh­tye The Persuaders v. 1970.