Saksalaisessa luon­non­fi­lo­so­fias­sa tie­don läh­tei­nä toi­mi­vat Raamattu, luon­to ja ihmi­nen itse. Paracelsus, Jakob Böhme ja muut ajan filo­so­fit ammen­si­vat näis­tä kol­mes­ta ”kir­jas­ta” löy­tääk­seen tie­toa muun muas­sa maa­il­man syn­nys­tä, kas­vien hyö­ty­käy­tös­tä ja oikean­lai­ses­ta elä­män­ta­vas­ta. Kaiken ole­mas­sao­le­van alus­ta­na toi­mii äidil­li­nen prin­siip­pi eli mat­rii­si.

Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Henki ja hur­mos (nro 38 – 39).

*

Suomea pide­tään ylei­ses­ti maa­il­man lute­ri­lai­sim­pa­na maa­na. Suomessa on myös pal­jon luon­toa. Miten nämä kak­si puol­ta yhdis­ty­vät toi­siin­sa? Laajemmassa his­to­rial­li­ses­sa kon­teks­tis­sa suo­ma­lais­ten tai suo­ma­lai­suu­den on näh­ty vah­vas­ti kiin­nit­ty­neen luon­toon. Kristinuskon myö­tä luon­to­suh­det­ta on kui­ten­kin laa­jal­ti var­jos­ta­nut tul­kin­ta, jon­ka mukaan luon­to, eri­tyi­ses­ti vil­li luon­to, rin­nas­tuu epä­jär­jes­tyk­seen ja demo­ni­siin vai­ku­tuk­siin. Tähän nega­tii­vi­seen tul­kin­taan kyt­key­tyy kuva suo­ma­lai­sis­ta hei­moi­na tai kan­sa­na, joka elää peri­fe­rias­sa ja sivis­tyk­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa, pelät­tyi­nä tais­te­li­joi­na, jot­ka tai­ta­vat luon­non salai­set voi­mat.

Negatiivisen luon­non­tul­kin­nan rin­nal­la on Euroopassa, ja eri­tyi­sel­lä taval­la Suomessa, ollut myös val­lal­la käsi­tys luon­non vii­sau­des­ta ja esi­ku­val­li­suu­des­ta. Tämä posi­tii­vi­nen luon­to­suh­de ammen­si 1500- ja 1600-luvuil­la pit­käl­ti eri­tyi­ses­tä luon­non­fi­lo­so­fias­ta, jon­ka voi joh­taa Martti Lutherin aika­lai­seen, lää­ke­tie­teen uudis­ta­jaan Paracelsukseen (1493 – 1541). Tämän luon­non­fi­lo­so­fian jat­ku­mon voi löy­tää esi­mer­kik­si pas­to­ri ja har­taus­kir­jai­li­ja Johann Arndtilta (1555 – 1621) sekä suu­ta­ri ja käsi­työ­läis­fi­lo­so­fi Jakob Böhmel­tä (1575 – 1624). Keskityn täs­sä kuvaa­maan muu­ta­mia piir­tei­tä täs­tä ajat­te­lu­ta­vas­ta – posi­tii­vi­sen ja nega­tii­vi­sen luon­to­suh­teen jän­nit­tees­tä – kah­den meta­fo­ran, luon­non kirjan (liber natu­rae) ja mat­rii­sin (mat­rix) avul­la.

Yllä mai­ni­tuis­ta kol­mes­ta ajat­te­li­jas­ta eri­tyi­ses­ti Böhmen vai­ku­tus on ollut mit­ta­va suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa – tai vas­ta­kult­tuu­ris­sa – etu­pääs­sä var­hai­ses­sa pie­tis­mis­sä (lute­ri­lai­suu­den sisäl­lä syn­ty­nees­sä har­taus­pe­rin­tees­sä) sekä kris­til­li­sen teo­so­fian (jumal­vii­saus: filo­so­fi­nen aate­suun­taus) sävyt­tä­mäs­sä käy­tän­nöl­li­ses­sä uskon­nol­li­suu­des­sa. Niin mit­ta­va, että vuon­na 1857 kirk­ko­his­to­rioit­si­ja Matthias Akiander, joka ensim­mäi­se­nä kar­toit­ti suo­ma­lai­sen pie­tis­min his­to­ri­aa, kir­joit­ti, että kai­kis­ta vir­tauk­sis­ta tai lah­kois­ta mikään muu ei ole ollut niin vai­ku­tus­val­tai­nen kuin ”Böhmen kou­lu”. Erityisen vai­ku­tus­val­tais­ta se oli Pohjanmaalla, jos­sa Erikssonin vel­jek­set, Pohjanmaan mys­ti­kot ja monet muut luki­vat ja kään­si­vät Böhmen teks­te­jä sekä seu­ra­si­vat nii­den ope­tuk­sia.

Minkälaista oli Jakob Böhmen teo­so­fia, joka ilmei­sen vah­vas­ti veto­si 1600- ja 1700-luvun uskon­nol­li­siin ja filo­so­fi­siin mie­liin sekä eri­tyi­sel­lä taval­la myös suo­ma­lai­siin oppi­nei­siin ja käsi­työ­läi­siin? Eli min­kä­lai­nen oli se Erikssonin vel­jes­ten seu­raa­ma ”sisäi­nen valo” ja sydä­men lii­ku­tus, jos­sa niin kuin ”tuli ja vesi […] lei­muai­si ja vas­ta­tus­ten vir­tai­si”, kuten iso­ky­rö­läi­sen, Böhmen aja­tuk­sia seu­ran­neen Jaakko Wallenbergin (1756 – 1798) maa­il­maa aikoi­naan kuvat­tiin Åbo Tidningar -leh­des­sä?

Luonnon ja ihmisen kirjankaltaisuus

Varhaisen moder­nis­min yksi hal­lit­se­vis­ta meta­fo­ris­ta oli ”luon­non kir­ja” (liber natu­rae, das Buch der Natur). Tästä meta­fo­ras­ta käsin teo­so­fian voi aset­taa kehyk­siin, jon­ka sisäl­tä maa­il­man tul­kit­se­mi­sen läh­tö­koh­dat laa­jal­ti ymmär­ret­tiin 1500- ja 1600-luvuil­la. Luonnon kirjan käsi­te palau­tuu var­hai­siin kirk­koi­siin, esi­mer­kik­si Augustinukseen (354 – 430), jon­ka mukaan luon­toa voi Raamatun ohel­la pitää yhtä lail­la Jumalan legi­tii­mi­nä ilmes­tyk­se­nä ihmi­sil­le. Kuten Raamattua myös luon­toa tut­ki­mal­la ja ymmär­tä­mäl­lä ihmi­sel­le välit­tyy eri­näi­siä totuuk­sia ja salai­suuk­sia. Tosin luon­to ei ole tie­don­läh­tee­nä yhtä tär­keä kuin Pyhä Kirja, joka on sanel­tu suo­raan ihmi­sil­le, ja joka antaa vält­tä­mät­tö­mät tie­dot ihmi­sen pelas­tu­mi­sel­le.

Pelastumisesta luon­to puo­les­taan vai­ke­nee. Kaikkein suu­rim­mis­ta salai­suuk­sis­ta ele­men­tit – maa, vesi, ilma ja tuli – sekä täh­ti­tai­vas pysy­vät myk­ki­nä, kos­ka Jumalan teot esiin­ty­vät luo­ma­kun­nas­sa ver­hot­tui­na. On kui­ten­kin ole­mas­sa rat­kai­su sii­hen, miten saa­da ele­men­tit ja luon­to­kap­pa­leet ”puhu­maan” tai kom­mu­ni­koi­maan salai­suuk­si­aan suo­raan ihmi­sel­le. Tämän mah­dol­lis­taa kol­mas kir­ja, joka on ihmi­sen oma, hen­ki­lö­koh­tai­nen kir­ja. Ihmisen kir­ja on samal­la kaik­kein haas­ta­vin lukea. Tämän teh­tä­vän Jakob Böhme otti itsel­leen, mää­rä­tie­toi­sem­min ja seik­ka­pe­räi­sem­min kuin ehkä kukaan aikai­sem­min. Böhmelle ihmi­nen onkin eri­tyi­sen “valais­tu” osa luon­toa, kun taas muis­ta luon­to­kap­pa­leis­ta emme voi tie­tää juu­ri mitään.

Tietämisen edel­ly­tyk­se­nä on näin kol­me läh­det­tä tai ”kir­jaa”: Raamattu, luon­to ja ihmi­nen. Vaikka Raamattu näis­tä eit­tä­mät­tä on kir­ja, niin näke­myk­sen, jon­ka mukaan myös luon­to ja ihmi­nen ovat kir­jo­ja, ja siis ”luet­ta­vis­sa” kirjan tavoin, voi näh­dä perus­tu­van sii­hen, miten maa­il­ma aiko­jen alus­sa on luo­tu. Raamatun kuvauk­sen mukaan luo­mis­ta­pah­tu­ma on itses­sään ver­baa­li­nen, sanoi­hin ja kie­leen kyt­key­ty­nyt tapah­tu­ma: luo­mis­te­ko perus­tuu Sanaan. Näin kie­li ikään kuin muo­dos­taa yti­men kai­kel­le – sana vai­kut­taa todel­li­suu­teen ja jopa luo todel­li­suut­ta. Kristinuskon juma­la onkin ensi sijas­sa ver­baa­li­nen ja kir­joit­ta­va juma­la, vas­ta­koh­ta­na antii­kin juma­lil­le, jot­ka ovat luku­tai­dot­to­mia, jos­kin pal­jon puhu­via ja teke­viä. Nämä molem­mat luo­mis-juma­lat ovat läs­nä sekä Paracelsuksella että Böhmellä.

Positiivisessa luon­to­suh­tees­sa luon­to ”kai­paa” ihmi­sen koh­taa­mis­ta, kos­ka luon­to pyr­kii itse­kin vapau­tu­maan lan­gen­nei­suu­den ja lumouk­sen tilas­ta, mihin se on jou­tu­nut ihmi­sen muka­na, aiko­jen alus­sa: ”Sillä luo­ma­kun­nan har­ras ikä­vöit­se­mi­nen odot­taa Jumalan las­ten ilmes­ty­mis­tä” (Room. 8:19, vuo­den 1938 kään­nös).

Luonnossa näky­viä tai ais­tit­ta­via merk­ke­jä, joil­la luon­to vies­tit­tää ihmi­sil­le, Paracelsus kut­suu sig­na­tuu­reik­si, ja nii­den tul­kit­se­mi­nen tapah­tuu sig­na­tuu­rio­pin mukai­ses­ti. Ulkona luon­nos­sa tul­kit­se­mi­nen tapah­tuu tehos­te­tuin ais­tein, veri­koi­ran tavoin hais­te­le­mi­se­na, ilvek­sen tavoin näke­mi­se­nä. Tiedon etsi­mi­sen Paracelsus kuva­si vael­ta­mi­se­na ja astu­mi­se­na luon­non kirjan leh­dil­le: jos kir­jain­ten avul­la oppii luke­maan kir­jois­ta, niin luon­non oppii tun­te­maan vael­ta­mal­la luon­non kir­jas­sa maas­ta toi­seen – yksi maa muo­dos­taa yhden sivun. Ymmärtäminen on mah­dol­lis­ta luon­non valol­la, joka sätei­lee oliois­ta ja ihmi­ses­tä itses­tään.

Luonnon kir­jas­sa luon­to­kap­pa­leet, kas­vit ja eläi­met, ovat ”elä­viä kir­jai­mia”, kuten Johann Arndt kir­joit­taa teok­ses­saan Neljä Kirjaa toti­ses­ta Kristillisyydestä. Luonnon kirjan kie­li on elä­vää ja kemial­lis­ta, orgaa­nis­ta ja itse­sää­te­le­vää. Sen luke­mi­nen on siten myös haas­ta­vam­paa kuin kir­joi­te­tun teks­tin luke­mi­nen, kos­ka elä­vät kir­jai­met liik­ku­vat, yhdis­ty­vät toi­siin­sa ja vaih­ta­vat paik­ko­ja luon­non kirjan syn­tak­sis­sa. Luterilainen luon­non­har­taus yhdis­tyy Arndtilla Paracelsuksen lää­ke­tie­teel­li­seen filo­so­fi­aan ja sig­na­tuu­riop­piin: luon­to on elol­li­suu­den prin­siip­pi, ravit­si­ja ja suu­ri apteek­ki, jota on syy­tä tut­kia ja hyö­dyn­tää, kos­ka sig­na­tuu­rio­pin avul­la löy­däm­me kas­vien hyö­dyl­li­set ja paran­ta­vat omi­nai­suu­det.

Ymmärtääkseen luon­toa ihmi­sen on muu­tut­ta­va luon­non kal­tai­sek­si. Koska luon­to on vii­sas ja har­mo­ni­nen, se edel­lyt­tää näi­tä omi­nai­suuk­sia myös ihmi­sel­tä avau­tuak­seen hänel­le. Signatuurien etsi­mi­nen on kuun­te­le­mis­ta (ablauschen), eli eläy­ty­mis­tä koh­tei­siin­sa. Signatuurien tul­kit­se­mi­nen vaa­tii ”koko­nais­ta” ihmis­tä. Juuri tämä avaa luon­to­kap­pa­lei­den sisäl­lön tai tie­don (scien­tian) tut­ki­jal­le.

Siinä mis­sä Paracelsus kuun­te­li ja ”koput­ti” ulkoi­seen luon­toon etsien roh­to­ja ja toteut­taak­seen lää­kä­rin kut­su­mus­taan, Böhme vetäy­tyi luke­maan sisäis­tä kir­jaan­sa. Böhmen teo­so­fi­aa voi luon­neh­tia sisäi­syy­den kuun­te­le­mi­se­na, mis­tä seu­raa myös olioi­den, ulkois­ten luon­to­kap­pa­lei­den kuun­te­le­mi­nen ja ymmär­tä­mi­nen. Hän kir­joit­taa, ettei kerää tie­to­jaan yhdis­tä­mäl­lä kir­jai­mia moni­nai­sis­ta kir­jois­ta; hänel­lä on oma hen­ki­lö­koh­tai­nen kir­jain sisäl­lään, ”kos­ka niin tai­vas ja maa kaik­ki­nen­sa kuin myös Jumala itse on löy­det­tä­vis­sä ihmi­sen sisäl­tä. Eikö hänen ole sal­lit­tu näin lukea sii­tä kir­jas­ta, joka hän itse on?”

Böhme kuvai­lee sekä Jumalan että ihmi­sen todel­lis­tu­mis­ta alke­mial­li­sin ter­mein, jois­ta ”tink­tuu­ri” ja muut sen ajan maa­il­man­ku­vaan kuu­lu­vat käsit­teet ovat tul­leet osak­si myös suo­ma­lais­ta mys­tik­ko­pe­rin­net­tä. Paracelsuksen luon­non­fi­lo­so­fian mukaan nel­jän ele­men­tin – maan, veden, ilman ja tulen – ohel­la maa­il­mas­sa vai­kut­taa kol­me prin­siip­piä, Sulphur (rik­ki), Mercurius (elo­ho­pea) ja Sal (suo­la). Ne puo­les­taan edus­ta­vat luon­non kol­mea pro­ses­sia – pala­mis­ta, liu­ke­ne­mis­ta ja kitey­ty­mis­tä – jot­ka Böhme löy­si ja tun­nis­ti myös ihmi­sen sisäl­tä. Prosessien avul­la hän kuva­si niin Jumalan, luon­non kuin ihmi­sen ole­muk­sen keh­key­ty­mis­tä.

Myös Böhme näkee luon­nos­sa elä­viä kir­jai­mia, mut­ta ne yhdis­ty­vät eri­tyi­sem­mäl­lä taval­la Jumalan itse-evo­luu­tioon, teo­go­ni­aan, jos­sa kaik­ki raken­tuu, muun­tuu ja kehit­tyy. Kieli on kiin­ni luon­nos­sa ja myös Jumalassa, kos­ka ne ovat poh­jim­mil­taan samaa kudos­ta tai koko­nai­suut­ta, joka koos­tuu kir­jai­mis­ta, sanois­ta, nume­rois­ta, kuviois­ta, vii­vois­ta ja mer­keis­tä. Kirjaimet ”uis­ken­te­le­vat” eril­li­si­nä, mut­ta myös yhdis­tyen tavui­hin ja sanoi­hin, saa­den yhä uusia mer­ki­tyk­siä. Luonnon perus­ta on näin kie­leen sidot­tu, kuten se on sidot­tu myös ”syn­nyt­tä­mi­sen” peri­aat­teel­le.

Maailma matriisina

Tunteaksemme Jumalan mei­dän on Lutherin mukaan aloi­tet­ta­va sii­tä, mis­tä Jumalan poi­ka, Kristus, itse oli saa­nut alkun­sa, eli äidin koh­dus­ta (in ute­ro mat­ris). Lutherin aika­kau­del­la luon­toa kuvat­tiin usein vii­saa­na nai­se­na, koh­tu­na (ute­ro) tai äiti­nä (mat­rix). Näistä eri­tyi­ses­ti mat­rii­sin käsi­te sai Paracelsuksella ja Böhmellä laa­jem­pia kos­mi­sia ulot­tu­vuuk­sia.

Paracelsus kuvaa luon­non nel­jää ele­ment­tiä mat­rii­sei­na, alus­toi­na kai­kil­le elol­li­sil­le toi­mi­joil­le ja voi­mil­le. Matriisit ovat itses­sään pas­sii­vi­sia, kuten koh­tu siit­tiöil­le tai pel­to istu­te­tuil­le sie­me­nil­le. Eläinten, kas­vien ja mine­raa­lien ole­mas­sao­lo mah­dol­lis­tuu, kos­ka nämä tasot toi­mi­vat yhdes­sä muo­dos­taen erään­lai­sen ylei­sem­män kata­lyyt­ti­sen tason, neut­raa­lin kas­vua­lus­tan, joka ei itses­sään ole hyvä tai paha. Tästä syys­tä luon­non anti­met myös ravit­se­vat ja paran­ta­vat sai­rauk­sia riip­pu­mat­ta sii­tä, onko ihmi­nen hyvä vai paha, lute­ri­lai­nen, kato­li­lai­nen vai mus­li­mi.

Tämän luon­non­har­tau­den voi näh­dä jän­nit­tei­ses­sä suh­tees­sa kir­kol­li­sen har­tau­den­har­joit­ta­mi­sen kans­sa sikä­li, että luon­to itse näh­dään kirk­ko­na, jos­sa oles­ke­lu, tut­ki­mi­nen ja kuun­te­le­mi­nen ovat erään­lais­ta juma­lan­pal­ve­lus­ta. Luonnon kir­kos­sa val­lit­see myös aito yhden­ver­tai­suus, kos­ka se on kai­kil­le avoin.

Böhmen kuvauk­sis­sa mat­rii­si on kaik­ki, mikä ympä­röi ihmis­tä; mat­rii­sis­ta ihmi­nen löy­tää itsen­sä, ja sii­tä myös hänen ole­mas­sao­lon­sa muo­dos­tuu. Matriisi on elol­li­suus itse, tai pikem­min­kin elol­li­suu­den peri­aa­te, joka dia­lek­ti­ses­sa vuo­ro­käy­mi­ses­sä on syn­ty­nyt alku­ma­te­rian ”säi­käh­dys­ten”, ”supis­tus­ten” ja ”laa­jen­tu­mis­ten” seu­rauk­se­na. Samalla mat­rii­si on syn­nyt­tä­jä, huol­ta kan­ta­va ja äidil­li­nen prin­siip­pi. Alkujaan se oli vain lai­mea, myk­kä hen­ki (vesi-hen­ki), joka täyt­tyi sen sisään puhal­ta­vas­ta voi­mak­kaas­ta tah­dos­ta tai alkunäläs­tä. Irtaannuttuaan perus­tas­taan eril­li­sek­si se kan­toi itses­sään nel­jää ele­ment­tiä, jois­ta raken­tuu näky­vä, ele­men­teis­tä ja täh­ti­tai­vaas­ta koos­tu­va maa­il­ma.

Matriisi mah­dol­lis­tuu sik­si, että sen nel­jäl­lä ele­men­til­lä on yhtei­nen alku­pe­rä. Tuossa alku­pe­räs­sä ele­men­tit vai­kut­ta­vat toi­nen toi­si­aan tukien tai kva­li­fi­koi­den (qua­li­fici­ren), kun­nes kaik­ki lopul­ta palaa takai­sin eet­te­riin. Näin mat­rii­sil­la – luo­dul­la maa­il­mal­la – tulee ole­maan lop­pu: Jumala syn­nyt­ti mat­rii­sin, mate­ri­aa­li­sen maa­il­man, jot­ta hän sen kaut­ta tuli­si ilmes­ty­neek­si.

Böhmen kuvaa­ma luo­mis­pro­ses­si on teo­go­nia, jos­sa tah­to tai Henki syn­nyt­tää itse­ään tasol­ta toi­sel­le. Tässä Jumalan syn­ty­pro­ses­sis­sa edel­li­nen taso jää aina taus­tal­le, syvem­piin ker­ros­tu­miin, muo­dos­taen samal­la näky­mät­tö­män ja (luon­to­kap­pa­leil­le) tie­dos­ta­mat­to­man perus­tan uudel­le tasol­le. Nämä tasot keh­key­ty­vät seit­se­män läh­de-voi­man ja nii­den muka­na syn­ty­nei­den laa­tu­jen kaut­ta, alkaen tules­ta ja pää­tyen ihmi­seen. Jumala on täs­sä alku­ki­pi­nä, tah­to ja luon­non­voi­ma, joka luo­man­sa ihmi­sen (ja enke­lei­den) väli­tyk­sel­lä saa­vut­taa reflek­toi­van ymmär­ryk­sen itses­tään. Tämä tapah­tuu elol­li­suu­den sisäl­lä, mat­rii­sis­sa, ulkoi­ses­ti sul­keu­tu­nees­sa mut­ta samal­la pei­lin­omai­ses­sa tilas­sa – jos­sa kui­ten­kin on myös auk­ko, eli ihmi­nen itse. Näin Jumala koh­taa mat­rii­sis­sa itsen­sä pei­lin­omai­ses­ti. Tuosta pää­tea­se­mas­ta, hänen omas­ta kuvas­taan, löy­tyy myös tie takai­sin; hänen kuvan­sa on aivan eri­tyi­nen luon­non kes­kus tai cent­rum natu­rae.

Alussa mai­ni­tuis­ta, Böhmen aja­tuk­sia seu­ran­neis­ta ja Pohjanmaalla vai­kut­ta­neis­ta Erikssonin vel­jek­sis­tä on kir­joi­tet­tu muun muas­sa, että he pysyi­vät läpi elä­män­sä ”omak­su­mal­laan kan­nal­la”, vaik­ka useas­ti pie­tis­min edus­ta­jat muut­ti­vat­kin mie­li­pi­tei­tään. Tämän voi näh­dä Böhmen kan­nat­ta­jien ylei­se­nä piir­tee­nä: kyse ei ollut tul­kin­nois­ta tai opin­kap­pa­leis­ta, vaan yksi­lön oikeu­des­ta ja vapau­des­ta ymmär­tää maa­il­ma omin ehdoin, oman jär­jen, tah­don ja mie­li­ku­vi­tuk­sen avul­la.

Entä mik­si Böhmen teo­so­fia löy­si eri­tyi­sen kai­ku­poh­jan juu­ri suo­ma­lais­ten talon­poi­kien kes­kuu­des­ta? Siihen on var­mas­ti usei­ta syi­tä. Böhmen teo­so­fia tar­jo­si ensin­nä­kin sisäi­sen kiin­ne­koh­dan tai “sala­tun elä­män” aika­na, jota sävyt­ti­vät uskon­nol­li­set oppi­rii­dat ja suvait­se­mat­to­muus. Toisena syy­nä voi­si pitää suo­ma­lais­ten luon­to­kä­si­tyk­seen van­has­taan asso­sioi­tu­vaa kuvaa maa­emos­ta, äidil­li­ses­tä prin­sii­pis­tä, jos­sa elol­li­suus yhdis­tyy syn­nyt­tä­mi­sen, kas­vun ja hedel­mäl­li­syy­den peri­aat­teil­le.

---

Kirjoittaja on tur­ku­lai­nen uskon­to­tie­tei­li­jä.