Essee

COVID-19 ruttona ja sotana

Normaalitilassa voim­me vas­tus­taa nopeus­ra­joi­tus­ten las­ke­mis­ta, liha­ve­roa tai alko­ho­li­ve­ro­tuk­sen kiris­tä­mis­tä, vaik­ka näi­den toi­men­pi­tei­den voi­tai­siin osoit­taa kes­ki­pit­käl­lä aika­vä­lil­lä sääs­tä­vän rut­kas­ti elin­vuo­sia. Poikkeustilassa olem­me val­mii­ta lisää­mään kon­kurs­se­ja, koti­vä­ki­val­taa ja kou­lu­pu­dok­kai­ta, jos voim­me siten ehkäis­tä koro­na­kuo­le­mia.”

Kun koro­na­vi­rus esi­te­tään heik­ko­jen kimp­puun hyök­kää­vä­nä häi­jy­nä peto­na, kan­sa­lai­set voi­daan sitout­taa hel­pom­min valit­tuun poli­tiik­kaan ja poik­keus­ti­laan. Tämä dis­kurs­si ei ole täy­sin vaa­ra­ton. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

Viimei­se­nä päi­vä­nä ennen kir­jas­to­jen sul­ke­mis­ta lai­na­sin Heikki S. Vuorisen teok­sen Tautinen his­to­ria (Vastapaino 2002). Muistan koh­dan­nee­ni kirjan jo opis­ke­luai­koi­na­ni, mut­ta en tain­nut sitä tuol­loin muu­ta kuin selail­la. Vuorisen kir­jas­sa on pal­jon luku­ja ja tau­lu­koi­ta his­to­rial­li­sis­ta epi­de­miois­ta, jot­ka tun­tui­vat puu­dut­ta­vil­ta, mykil­tä – mut­ta joi­ta nyt, pan­de­mian aikaan, teki mie­li ahmia.

Netti pur­su­aa data­jour­na­lis­mia sekä ammat­ti­lais­ten ja har­ras­te­li­joi­den kyhää­miä epi­de­mio­lo­gi­sia mal­le­ja, enem­män tai vähem­män mate­maat­ti­sia arvauk­sia, hapui­lua, jol­la yri­täm­me saa­da otteen tun­te­mat­to­mas­ta, poik­keus­ti­las­ta. Emmekä tie­ten­kään saa.

En minä­kään voi­nut olla ver­taa­mat­ta ennus­tei­ta COVID-19-tau­din uhri­mää­ris­tä Vuorisen kirjan his­to­rial­li­siin epi­de­mioi­hin. Ja se, mitä ver­tai­lus­sa näkyy, on kan­san­ter­vey­den käsit­tä­mä­tön edis­tys. Suuri poik­keus Suomen his­to­rias­sa ei ole niin­kään tämä pan­de­mia, vaan se sata­vuo­ti­nen ajan­jak­so espan­jan­tau­dis­ta nyky­het­keen, jol­loin emme ole koh­dan­neet suu­ria väes­tö­no­suuk­sia tap­pa­nei­ta epi­de­mioi­ta.

Mikäli SARS-CoV-2-virus oli­si pyyh­käis­syt Suomen yli Aleksis Kiven elin­ai­ka­na, sitä tus­kin oli­si tun­nis­tet­tu uudek­si tau­dik­si. Tehokkaan hoi­don – hen­gi­tys­ko­nei­den! – puut­tees­sa sii­hen oli­si kuol­lut suh­tees­sa enem­män ja nuo­rem­pia ihmi­siä. Silti tau­tiin ei oli­si rea­goi­tu näin voi­mak­kaas­ti. Edes mei­dän näkö­kul­mas­tam­me usko­mat­to­man tuhoi­sat epi­de­miat eivät pai­nu­neet kovin syväl­le his­to­rial­li­seen muis­tiin.

Heti Kiven kuo­le­man jäl­keen, vuo­si­na 1873 – 1875, Suomessa kuo­li iso­rok­koon liki 20 000 hen­keä, siis tau­tiin, johon oli kehi­tet­ty roko­te 1700-luvun lopul­la. Kuolleisuuden lisäys oli sen ver­ran vähä­pä­töi­nen ver­rat­tu­na esi­mer­kik­si 1860-luvun näl­kä­vuo­siin, että har­va lie­nee epi­de­mias­ta edes kuul­lut. Nyky-Suomen väki­lu­kuun suh­teu­tet­tu­na yhtä tap­pa­va kul­ku­tau­ti vaa­ti­si pit­käl­ti yli 50 000 uhria.

Seuraava mer­kit­tä­vä iso­rok­koe­pi­de­mia oli jo 1880 – 1882. Vaimoni iso­mum­min mum­mi sai huip­pu­vuo­te­na 1881 roko­tuk­sen, mut­ta muu­ten hänen kysei­sen vuo­den päi­vä­kir­jois­taan epi­de­mi­aa tus­kin huo­maa.

Koronahetkestä kat­sot­tu­na 1900-lukua edel­tä­vä Suomenmaa näyt­tää liki yhtä­mit­tai­sel­ta kata­stro­fil­ta, jos­sa infek­tioi­den raa­te­le­mat ihmi­set hor­ju­vat miten­ku­ten eteen­päin. Ei ihme, että koti­mai­sen väes­tö­his­to­rian klas­sik­ko Eino Jutikkala puhui jos­kus esi­teol­li­sen sijaan “esi­lää­ke­tie­teel­li­ses­tä” ajas­ta: tau­te­ja hyök­kää vasem­mal­ta ja oikeal­ta, on iso- ja tuh­ka­rok­koa, pilk­ku- ja toi­sin­to­kuu­met­ta, tuber­ku­loo­sia, kole­raa ja mala­ri­aa…

Silti popu­laa­ri kuvam­me 1800-luvun maa­il­mas­ta on jotain aivan muu­ta. 1800-luku on jär­jen voit­to­ku­lun, maa­il­man­kau­pan ja teol­lis­tu­mi­sen sekä kan­sal­lis­ten herää­mis­ten aika­kausi. Vasta seu­raa­val­la vuo­si­sa­dal­la tuon aika­kau­den opti­mis­mi ja edis­ty­sus­ko tör­mä­si­vät maa­il­man­so­tiin ja mas­sa­mur­hiin. 1900-luvun näkö­kul­mas­ta 1800-luvun ihmi­set oli­vat vähän naii­ve­ja… Ja niin kai 2000-luvul­ta­kin kat­sot­tu­na. Emme puhu koro­nas­ta “paluu­na Jukolan Jussin päi­viin” – se kuu­los­tai­si liki absur­dil­ta – vaan etsim­me ver­tai­lu­koh­taa mus­tas­ta sur­mas­ta.

Odotettavissa ole­vien kuo­le­man­ta­paus­ten mää­rän suh­teen koro­na-Suomea oli­si kui­ten­kin pal­jon osu­vam­paa ver­ra­ta 1800-luvul­la ker­ran vuo­si­kym­me­nes­sä iske­nei­siin “tavan­omai­siin”, mil­tei arki­siin iso­rok­koe­pi­de­mioi­hin – siis sii­nä­kin tapauk­ses­sa, että THL:n ske­naa­riot osoit­tau­tui­si­vat huo­mat­ta­van yli­op­ti­mis­ti­sik­si ja ker­ta­luok­kaa syn­kem­mät ennus­teet oikeik­si. Musta sur­ma oli aivan eri kalii­pe­rin vit­saus – ja sil­ti mer­ki­tyk­sel­tään koro­na on meil­le sel­väs­ti rut­to eikä “taval­li­nen” epi­de­mia.

Miksi? Vuorisen kir­ja ei tar­joa kuin läh­tö­koh­tia vas­tauk­sen etsi­mi­seen. Vuorinen kir­joit­taa nime­no­maan tau­tien his­to­ri­aa ennem­min kuin kult­tuu­ri­his­to­ri­aa, ja sik­si hänen ana­lyy­sin­sa pyr­kii tavoit­ta­maan bio­lo­gi­sen tau­din usko­mus­ten ja reak­tioi­den takaa. Infektiokuolleisuuden ja tar­tut­ta­vuu­den kal­tai­set epi­de­mio­lo­gi­set fak­tat eivät rii­tä selit­tä­mään sitä, mik­si nyt rea­goim­me aivan toi­sel­la taval­la kuin esi-isäm­me oli­si­vat rea­goi­neet.

Onko kyse vain sii­tä, että nor­maa­li­ti­lam­me on ollut niin pit­kään liki täy­sin vail­la kul­ku­tau­te­ja? Musta sur­ma oli niin suun­nat­to­man tap­pa­va, että se oli poik­keus­ti­laa ver­rat­tu­na oman tau­ti­sen aikan­sa tau­ti­seen nor­maa­li­ti­laan. Vielä 1800-luvun puo­li­vä­lis­sä mil­tei puo­let kuo­le­man­ta­pauk­sis­ta aiheu­tui infek­tiois­ta, 1700-luvun puo­li­vä­lis­sä jopa yli puo­let.

Meidän aika­nam­me infek­tioi­hin kuo­lee muu­ta­ma pro­sent­ti, mis­sä jou­kos­sa koros­tu­vat ne iäk­käät ihmi­set, joi­den vas­tus­tus­ky­ky on perus­sai­rauk­sien vuok­si alen­tu­nut. Tähän ryh­mään koro­na­kin iskee pahi­ten, ja se vai­keut­taa men­nei­siin epi­de­mioi­hin ver­tai­lua, sil­lä ennen nyky­ai­kai­sen lää­ke­tie­teen elä­mää piden­tä­viä ihmei­tä tätä ihmis­ryh­mää ei oikeas­taan ollut ole­mas­sa.

Normaalitilan rikkoutuminen

Nykyistä pan­de­mi­aa on pal­jon ver­rat­tu 1920-luvun tait­teen espan­jan­tau­tiin, mut­ta tuo tau­ti tap­poi suh­tees­sa pal­jon enem­män kuin koro­nan odo­te­taan tap­pa­van, ja sil­ti reak­tio ei ollut yhtä vah­va. Varsinkin Suomessa teh­tiin hyvin vähäi­siä toi­men­pi­tei­tä, urhei­lu­kil­pai­lu­ja ei perut­tu ja kou­lu­ja­kin sul­jet­tiin lähin­nä sel­lai­sis­sa tapauk­sis­sa, jois­sa opet­ta­jis­ta ja oppi­lais­ta suu­ri osa oli jo sai­ras­tu­nut.

Kyse ei ollut sii­tä, ettei­kö espan­jan­tau­din oli­si ymmär­ret­ty leviä­vän ihmis­kon­tak­tis­sa ja pisa­ra­tar­tun­toi­na. Kyllä ymmär­ret­tiin, mut­ta tau­ti ei vain mer­ki­tyk­sel­lis­ty­nyt samal­la taval­la yhteis­kun­ta­jär­jes­tys­tä hor­jut­ta­vak­si eksis­ten­ti­aa­li­sek­si uhak­si kuin nykyi­nen koro­na­vi­rus. Talousvaikutuksetkin jäi­vät vähäi­sik­si – esi­mer­kik­si Yhdysvalloissa pörs­sit nousi­vat läpi pan­de­mian.

1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kon ja 1900-luvun alun yhteis­kun­nat eivät kyen­neet pis­tä­mään kam­poi­hin monil­le nyt jo aikaa sit­ten voi­te­tuil­le infek­tio­tau­deil­le. Toimintakykynsä säi­lyt­tääk­seen niil­lä oli pak­ko olla huo­mat­ta­vas­ti kor­keam­pi sie­to­kyn­nys kul­ku­tau­ti­kuo­le­mil­le kuin meil­lä.

Tämä ei tie­ten­kään tar­koi­ta, että mei­dän pitäi­si nyt­kin vain kes­tää muki­se­mat­ta kuten esi­van­hem­pam­me. Ennemmin voi­ma­kas reak­tiom­me tekee näky­väk­si edis­tyk­sen, jota sata vuot­ta sit­ten elä­neen ihmi­sen oli­si ollut vai­kea edes kuvi­tel­la. Koronaa pahem­pi espan­jan­tau­ti ei kyen­nyt kun­nol­la rik­ko­maan nor­maa­li­ti­laa oman aikan­sa Suomessa, mut­ta mei­dän nor­maa­li­ti­lam­me sär­kyy hel­pom­min. Juuri nor­maa­li­ti­lan sär­ky­mi­sen vuok­si meil­le on luon­te­vam­paa näh­dä koro­na­krii­si paluu­na mus­tan sur­man kal­tai­seen poik­keus­ti­laan kuin paluu­na men­nei­syy­den nor­maa­li­ti­laan.

Selvää on, että his­to­ri­aan ver­taa­mal­la emme voi sel­vit­tää, onko reak­tiom­me nyt yli­mi­toi­tet­tu. Ei ole mitään ylia­jal­lis­ta ja yli­kult­tuu­ris­ta koh­tuul­li­suu­den asteik­koa, jota vas­ten voi­sim­me mit­tail­la toi­min­taam­me.

Kiinnostavampaa on se, ettei koro­na­krii­si edes oman aikam­me kon­teks­tis­sa pel­kis­ty lukui­hin ja ennus­tei­siin, jois­ta val­lit­see kiis­ta ja häm­men­nys. Poikkeustilan mer­ki­tys­kent­tä on yhteis­mi­ta­ton pait­si men­nei­syy­den myös nykyi­syy­den nor­maa­li­ti­lan kans­sa.

Koronakuolemien erityisyys

Kriisitoimien yhtey­des­sä on kuul­tu popu­lis­ti­sia heit­to­ja, joi­den mukaan talous on vain talout­ta ja elä­mäl­le ei voi las­kea hin­taa. Nämä anta­vat meis­tä var­sin kir­ka­sot­sai­sen kuvan. Voimme tapu­tel­la itseäm­me sel­kään, kos­ka olem­me niin ääret­tö­män pal­jon parem­pia kuin iso­ro­kon run­te­le­mat Aleksis Kiven aika­lai­set tai espan­jan­tau­din koet­te­le­mat ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan jäl­kei­sen ajan ihmi­set.

Tulkinnan ongel­ma­na on se, että aivan vii­me vuo­sil­ta­kin on help­po löy­tää tapauk­sia, jois­sa ihmi­se­lä­mäl­le on las­ket­tu hin­taa. Aina hin­ta ei ole ollut kovin kor­kea.

Otetaan vaik­ka­pa Kreikan talous­krii­si, jos­ta tie­de­tään, että vuo­si­na 2009 – 2015 näh­tiin krii­siä edel­tä­vää tren­diä sel­väs­ti nopeam­paa kuol­lei­suu­den kas­vua. Kuolleisuus nousi kes­ki­mää­rin noin 2150 kuo­le­mal­la joka vuo­si, kun edel­tä­vä tren­di – muun muas­sa väes­tön ikään­ty­mi­ses­tä joh­tuen – oli ollut noin 350 kuo­le­maa lisää vuo­sit­tain. Tutkitulla perio­dil­la näh­tiin siis kumu­la­tii­vi­se­na sum­ma­na yli 30 000 kuo­le­maa enem­män kuin oltai­siin näh­ty sii­nä tapauk­ses­sa, että tren­di oli­si säi­ly­nyt suun­nil­leen ennal­laan.

Kyse ei ole suo­ra­vii­vai­ses­ta yhtey­des­tä brut­to­kan­san­tuot­teen tai työl­li­syy­den ja kuol­lei­suu­den välil­lä, sil­lä täl­lais­ta yhteyt­tä ei ole, vaik­ka Brad Pitt The Big Shortissa muu­ta väit­ti­kin. Ennemmin kyse on sii­tä, että Kreikkaa “pelas­ta­nut” Eurooppa vaa­ti anka­raa kuri­po­li­tiik­kaa, jon­ka hyvin tie­det­tiin iske­vän ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mään ja nos­ta­van kuol­lei­suut­ta. Kreikka suos­tui mie­luum­min kär­si­mään kol­lek­tii­vi­sen ran­gais­tuk­sen kuin läh­te­mään euros­ta.

Esimerkki osoit­taa, että Kreikan kal­tai­sis­sa län­si­mais­sa­kin ollaan val­mii­ta sie­tä­mään kan­san­ter­vey­den huo­no­ne­mis­ta ja jyr­käs­ti kohoa­via kuol­lei­suus­lu­ku­ja, jos ne ovat hal­lit­tu­jen poliit­tis­ten pää­tös­ten seu­raus­ta. Koronakuolemille täl­lais­ta sie­to­ky­kyä ei ole, ja Kreikkakin on käy­nyt päät­tä­väi­siin toi­miin.

Koronakriisissä on kyse jos­tain enem­mäs­tä kuin kuol­lei­suu­den muu­tok­ses­ta eri ikä­ryh­mis­sä. Siksi yri­tyk­set löy­tää ratio­naa­li­nen mit­ta­ri, jol­la arvioi­da koro­na­toi­mien talou­del­li­sia sivu­vai­ku­tuk­sia, eivät täy­sin osu maa­liin. Koronakuolemat ovat sel­väs­ti vähem­män hyväk­syt­tä­viä kuin nor­maa­li­ti­las­sa tapah­tu­vat kuo­le­mat, joi­hin näh­den koro­na­kuo­le­mat ovat yli­mää­räi­siä. Siksi koro­na­kuo­le­mien tor­ju­mi­ses­ta ollaan myös val­mii­ta mak­sa­maan huo­mat­ta­vas­ti enem­män kuin nor­maa­li­ti­las­sa tapah­tu­vien kuo­le­mien tor­ju­mi­ses­ta.

Normaalitilassa voim­me vas­tus­taa vaik­ka­pa nopeus­ra­joi­tus­ten las­ke­mis­ta, liha­ve­roa tai alko­ho­lin ja tupa­kan vero­tuk­sen kiris­tä­mis­tä, vaik­ka näi­den toi­men­pi­tei­den voi­tai­siin osoit­taa kes­ki­pit­käl­lä aika­vä­lil­lä sääs­tä­vän rut­kas­ti elin­vuo­sia. Poikkeustilassa olem­me val­mii­ta lisää­mään kon­kurs­se­ja, koti­vä­ki­val­taa ja kou­lu­pu­dok­kai­ta, jos voim­me sil­lä ehkäis­tä koro­na­kuo­le­mia. Kun edes­säm­me on Skylla ja Kharybdis, suun­taam­me epä­röi­mät­tä koh­ti Skyllaa. Suomessakin hal­li­tus pis­ti kou­lut kiin­ni jo sel­lai­ses­sa vai­hees­sa, jos­sa THL:n mal­lit eivät vie­lä pää­tös­tä tuke­neet.

Koronakriisi tapah­tuu aivan eri mer­ki­tys­ken­täs­sä kuin koti­mai­nen kes­kus­te­lu van­hus­pal­ve­lui­den hoi­ta­ja­mi­toi­tuk­ses­ta tai ame­rik­ka­lai­nen kes­kus­te­lu sii­tä, pitäi­si­kö köy­hien sai­rauk­sia yli­pää­tään hoi­taa. Hallitussa nor­maa­li­ti­las­sa kuol­laan jat­ku­vas­ti monen­lai­siin hyväk­syt­tyi­hin syi­hin, joi­hin näh­den COVID-19 on poik­keus. Koronakriisin aika­na teem­me kaik­kem­me ris­ki­ryh­mien suo­je­mi­sek­si, mut­ta kun krii­si on ohi, har­va yllät­tyy, jos van­hus­ten­huol­los­ta on jäl­leen pak­ko sääs­tää – kuol­lei­suu­den nouse­mi­sen uhal­la­kin.

Rationaalisuuden paluu”

Monet tahot ovat ehti­neet julis­taa koro­na­krii­sin mer­kit­se­vän “ratio­naa­li­suu­den paluu­ta”. Tämä on häti­köi­tyä. On vai­kea uskoa, että mer­kit­tä­vät erot esi­mer­kik­si Suomen ja Ruotsin koro­na­toi­mis­sa selit­tyi­si­vät sil­lä, että ruot­sa­lai­set ovat mei­tä sel­väs­ti irra­tio­naa­li­sem­pia. Sama epi­de­mio­lo­gi­nen tie­tä­mys on Ruotsissakin, mut­ta poliit­ti­set joh­to­pää­tök­set ovat olleet toi­sen­lai­sia.

Kuviteltu “ratio­naa­li­suu­den paluu” on ennem­min vain het­kel­lis­tä yksi­mie­li­syyt­tä. Yksimielisyys näkee itsen­sä ratio­naa­li­suu­te­na aivan kuten “vaih­toeh­do­ton” poli­tiik­ka näkee itsen­sä ideo­lo­giat­to­ma­na. Tämä ei tar­koi­ta, että yksi­mie­li­syys oli­si irra­tio­naa­li­suut­ta. Ennemminkin kyse on sii­tä, että koro­na­krii­sin ratio­naa­li­nen ana­lyy­si ja tek­no­kraat­ti­nen hal­lin­ta tapah­tu­vat yli­ra­tio­naa­li­ses­sa kehyk­ses­sä, jota on vai­kea tun­nis­taa ja havai­ta, kun olem­me itse tuon kehyk­sen sisäl­lä.

Kun tämä yli­ra­tio­naa­li­nen kehys jos­sain vai­hees­sa mur­tuu tai muut­tuu, moni nyt ehdot­to­man ratio­naa­li­se­na näyt­täy­ty­nyt toi­men­pi­de saat­taa näyt­tää irra­tio­naa­li­sel­ta tai vähin­tään­kin kiis­ta­na­lai­sel­ta ja vää­räl­tä. Silloin tul­laan sano­maan, että pää­tök­siä teh­tiin “sen­het­ki­sen tie­don varas­sa”, vaik­ka kyse ei oli­si­kaan ollut tie­don keh­nou­des­ta vaan sii­tä, mil­lai­ses­sa kehyk­ses­sä tuo tie­to mer­ki­tyk­sel­lis­tyi.

Myyttinen rutto

Poikkeustila on sym­bo­li­sen jär­jes­tyk­sen hor­ju­mis­ta, koke­mus koko yhteis­kun­taan ja kult­tuu­riin koh­dis­tu­vas­ta uhas­ta. Kiinnostavaa kyl­lä, tämä aja­tus ja sen yhdis­ty­mi­nen kul­ku­tau­din ide­aan on äärim­mäi­sen van­haa perua.

Valikoimaan Kellariloukon psy­ko­lo­gia sisäl­ty­väs­sä essees­sään “Rutto kir­jal­li­suu­des­sa ja myy­teis­sä” René Girard kir­joit­taa, miten ruton tai laa­jem­min­kin kul­ku­tau­din käsit­tee­seen yhdis­tyi jo antii­kis­sa kak­si aivan eri­lais­ta yhtei­sön ole­mas­sao­lon ehto­ja koet­te­le­vaa pato­lo­gi­aa – ja vain ensim­mäi­nen näis­tä on moder­nis­sa mie­les­sä lää­ke­tie­teel­li­nen. Toinen on sosi­aa­li­nen ja myyt­ti­nen.

Ruton ja sosi­aa­li­sen epä­jär­jes­tyk­sen välil­tä löy­tyy molem­min­puo­lis­ta vas­taa­vuut­ta, mut­ta tämä ei vie­lä täy­sin seli­tä sekaan­nus­ta, joka val­lit­see näi­den kah­den välil­lä sekä luke­mat­to­mis­sa myy­teis­sä että monis­sa kau­no­kir­jal­li­sis­sa rutois­sa, aina mui­nais­ajois­ta nyky­kult­tuu­riin asti. Kreikkalainen myyt­ti­nen rut­to ei pel­käs­tään tapa ihmi­siä vaan saa aikaan kaik­kien kult­tuu­ris­ten ja luon­tais­ten toi­min­to­jen täy­den kes­key­ty­mi­sen. Se saa nai­set ja kar­jan hedel­mät­tö­mik­si ja estää vil­jo­jen kas­vun pel­loil­la. Monilla puo­lil­la maa­il­maa ne sanat, jot­ka me kään­näm­me “rutok­si”, voi­daan näh­dä yleis­ni­mi­tyk­si­nä luke­mat­to­mil­le vai­voil­le, jot­ka vai­kut­ta­vat yhtei­söön koko­nai­suu­te­na ja uhkaa­vat tai näyt­tä­vät uhkaa­van koko yhtei­sö­elä­män ole­mas­sao­loa. Lukuisista mer­keis­tä voi­daan pää­tel­lä, että ihmis­ten välis­ten suh­tei­den jän­nit­teet ja häi­riöt ovat usein pää­roo­lis­sa.”

Rutto tar­koit­taa siis pait­si kul­ku­tau­tia myös uhkaa, joka koh­dis­tuu koko sosi­aa­li­ses­ti yllä­pi­det­tyyn sym­bo­li­seen jär­jes­tyk­seen. Eikä tämä “myyt­ti­sen ruton” mer­ki­tys­kent­tä ole mihin­kään kadon­nut. Päinvastoin, sitä muis­tut­ta­via tau­ti­ku­vauk­sia voi tänä päi­vä­nä koh­da­ta pait­si Girardin ana­ly­soi­mas­sa kau­no­kir­jal­li­suu­des­sa myös laa­jal­ti popu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa aina video­pe­leis­tä tele­vi­sio­sar­joi­hin.

Otetaan vaik­ka­pa Francis Lawrencen ohjaa­ma ja Richard Mathesonin romaa­niin perus­tu­va elo­ku­va I Am Legend vuo­del­ta 2007. Siinä tuhoi­sa virus on tap­pa­nut val­tao­san ihmi­sis­tä ja muut­ta­nut suu­rim­man osan hen­kiin­jää­neis­tä väki­val­tai­sik­si mutan­teik­si. On help­po näh­dä, että täl­lai­sel­la viruk­sel­la on erit­täin vähän teke­mis­tä min­kään­lais­ten todel­lis­ten tau­tien kans­sa. Se on sosi­aa­li­sen romah­duk­sen meta­fo­ra sii­nä mis­sä The Walking Deadin zom­bi­tau­ti tai Game of Thronesin har­maa­suo­mu.

Ruton ja sosi­aa­li­sen romah­duk­sen yhteys näkyy sii­nä­kin, miten moni kolum­nis­ti ja ajat­te­li­ja ilmoit­ti heti koro­na­krii­sin alus­sa var­ma­na tie­to­na, että pan­de­mia on his­to­rial­li­nen tai­te­koh­ta, apo­ka­lyp­ti­nen het­ki, jon­ka jäl­keen maa­il­man­jär­jes­tys tulee ole­maan pysy­väs­ti uusi. Suuri epä­sel­vyys val­lit­see vain sii­tä, mitä tulee krii­sin jäl­keen. Edessä on dys­to­pi­aa tai uto­pi­aa, paluu kau­em­mas men­nei­syy­teen tai loik­ka huo­mi­seen.

Terveydenhuollon samastaminen symboliseen järjestykseen

Koronakriisin yti­mes­sä on jat­ku­vas­ti ollut pait­si kuo­le­ma myös kysy­mys ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män yli­kuor­mit­tu­mi­ses­ta ja romah­ta­mi­ses­ta. On ken­ties niin, että juu­ri tuo romah­dus edus­taa meil­le sym­bo­li­ses­ti – meto­ny­mian logii­kal­la – kult­tuu­ri­sen jär­jes­tyk­sen romah­dus­ta. Lääketieteen edis­tys ei ole ollut vain lää­ke­tie­teen edis­tys­tä vaan sen ohes­sa syn­ty­nei­den sosi­aa­lis­ten tek­nii­koi­den tun­keu­tu­mis­ta val­lan yti­meen. Kansanterveys on nyt aivan eri taval­la kes­kei­nen hal­lin­nan koh­de ja hal­lin­non alue kuin kos­kaan aiem­min.

Siellä mis­sä kun­nol­lis­ta orga­ni­soi­tua ter­vey­den­huol­toa ei vie­lä­kään ole – esi­mer­kik­si Kongon koil­li­so­sien maa­seu­dul­la, jos­sa lähi­su­ku­lai­se­ni vie­lä hil­jat­tain työs­ken­te­li – saat­taa koro­na tänä­kin päi­vä­nä huk­kua infek­tio­kuol­lei­suu­den taus­ta­hä­lyyn, jää­dä pai­kal­li­sel­la tasol­la vähäl­le huo­miol­le tai jopa koko­naan huo­maa­mat­ta. Siis aivan kuten oli­si voi­nut käy­dä Aleksis Kiven ajan Suomessakin.

Koronakriisi näyt­tää, että aina­kin demo­kraat­ti­sis­sa län­si­mais­sa suos­tum­me krii­siyt­tä­mään mie­luum­min talous­jär­jes­tel­män kuin ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­män. Terveys on siir­ty­nyt luon­non­voi­mien ja sal­li­muk­sen alai­suu­des­ta kult­tuu­ri­sen kont­rol­lin alle, muut­tu­nut kan­san­ter­vey­dek­si, mut­ta samal­la talou­des­ta puhu­taan edel­leen kuin kont­rol­lim­me ulko­puo­li­ses­ta luon­non­voi­mas­ta. Valta, hal­lin­ta ja sym­bo­li­nen jär­jes­tys samas­tu­vat sit­ten­kin enem­män ter­vey­den­huol­toon kuin talou­teen.

Vihollinen yhdistää

Symbolisen jär­jes­tyk­sen hor­ju­mi­nen ei näy vain hypo­kondrik­ko­jen oirei­lu­na, ves­sa­pa­pe­rin ham­straa­mi­se­na, sala­liit­to­teo­rioi­na ja ase­myyn­nin kas­vu­na. Se näkyy myös sii­nä, miten taval­li­ses­ti luon­non­tie­teen neut­raa­lil­la tai pseu­do­neut­raa­lil­la kie­lel­lä käy­ty asian­tun­ti­ja­kes­kus­te­lu on täyt­ty­nyt värik­käis­tä meta­fo­ris­ta ja ver­tauk­sis­ta. WHO:n joh­ta­ja on nimen­nyt koro­na­vi­ruk­sen “ihmi­syy­den vihol­li­sek­si”, ja koti­mai­ses­sa medias­sa pal­jon näky­vä Helsingin yli­opis­ton zoo­noo­si­vi­ro­lo­gian pro­fes­so­ri Olli Vapalahti on ver­ran­nut virus­ta nat­sei­hin. Uusi, vaka­va virus­tau­ti on mer­ki­tyk­sel­lis­ty­nyt pait­si rutok­si myös sodak­si ulkois­ta vihol­lis­ta vas­taan.

Nämä mer­ki­tyk­set ovat kyt­kök­sis­sä toi­siin­sa. Yhteiskunnat ovat aina rea­goi­neet sym­bo­lis­ta jär­jes­tys­tä hor­jut­ta­viin krii­sei­hin etsi­mäl­lä ulkoi­sia vihol­li­sia, joi­ta vas­taan yhdis­tyä. Mustan sur­man aikaan juu­ta­lai­sia syy­tet­tiin kai­vo­jen myr­kyt­tä­mi­ses­tä ja tapet­tiin jou­koit­tain. Koronarutossa eri­tyis­tä ja ken­ties his­to­rial­li­ses­ti uut­ta on se, miten sur­ke­aa ja läpi­nä­ky­vää syn­ti­puk­kien hake­mi­nen on ollut. Donald Trumpin yri­tyk­set teh­dä koro­na­vi­ruk­ses­ta “kii­na­lais­ta virus­ta” tai syyt­tää WHO:ta eivät ole vakuut­ta­neet, eikä hän ole onnis­tu­nut kana­voi­maan krii­si­ti­lan­net­ta yhte­näi­syy­dek­si lähes­kään yhtä tehok­kaas­ti kuin moni muu joh­ta­ja.

Nyt todel­la yhdis­tä­vä­nä ulkoi­se­na vihol­li­se­na on ennem­min itse virus, joka uhkaa­va­na piik­ki­pal­lo­na hää­lyy kaik­kial­la uutis­ten ja ana­lyy­sien yllä. Taudinaiheuttaja on visua­li­soi­tu ja ant­ro­po­mor­fi­soi­tu taval­la, jol­le ei löy­dy vas­ti­net­ta espan­jan­tau­din tai sitä edel­tä­vien epi­de­mioi­den ajoil­ta. Suurimman suo­sion­nousun ovat koke­neet joh­ta­jat, jot­ka ovat ymmär­tä­neet tämän.

Esimerkiksi käy liki glo­baa­lik­si ilmiök­si kohon­nut New Yorkin osa­val­tion kuver­nöö­ri Andrew Cuomo, joka on tie­do­tus­ti­lai­suuk­sis­saan liik­ku­nut kah­den täy­sin eri­lai­sen reto­ri­sen rekis­te­rin välil­lä: yhtääl­tä hän on esi­tel­lyt luku­ja ja graa­fe­ja sekä perus­tel­lut toi­men­pi­tei­tä epi­de­mio­lo­gi­sil­la mal­leil­la, toi­saal­ta hän on kuvail­lut virus­ta “häi­jyk­si pedok­si”, joka “hyök­kää heik­ko­jen kimp­puun”. Rationaalinen ana­lyy­si ja tek­no­kraat­ti­set toi­men­pi­teet kie­tou­tu­vat yli­ra­tio­naa­li­seen, myyt­ti­seen dis­kurs­siin, jos­sa täy­sin mekaa­ni­seen ja vail­la tie­toi­suut­ta toi­mi­vaan viruk­seen pro­ji­soi­tuu ant­ro­po­mor­fis-demo­ni­nen paha tah­to.

Vielä alku­vuo­des­ta maam­me hen­kis­tä tilaa luon­neh­ti­vat kult­tuu­ri­so­dat ja iden­ti­teet­ti­po­liit­ti­set kamp­pai­lut, mut­ta koro­nan isket­tyä kaik­ki ris­ti­rii­dat kato­si­vat kuin savu­na ilmaan. Lehdet täyt­tyi­vät ver­tauk­sis­ta tal­vi­so­dan hen­keen, kolum­nis­ti toi­sen­sa perään julis­ti krii­sin todis­ta­neen ihmis­ten ole­van sit­ten­kin hyviä ja ris­ti­rii­to­jen pelk­kää pin­taa. Ikään kuin virus­vi­hol­li­nen, “tämä piru­lai­nen”, oli­si aina­kin het­kek­si paran­ta­nut mei­tä aiem­min rii­van­neen hen­ki­sen ruton, syve­ne­vän vas­tak­kai­na­set­te­lun ja poliit­ti­sen pola­ri­saa­tion.

Suomessakin krii­sin syn­nyt­tä­mä yhtei­söl­li­syys ja sii­hen liit­ty­vä joh­ta­jien suo­sion nousu on tul­kit­tu yhdys­val­ta­lai­seen tapaan “lipun ympä­ril­le kerään­ty­mi­sek­si” (ral­ly ’round the flag). Tällä ilmiöl­lä on syvä kyt­kös väki­val­taan, ja onkin vai­kea uskoa, että “lipun ympä­ril­le kerään­ty­mi­nen” oli­si yhtä vah­vaa, jos SARS-CoV-2 ei oli­si mer­ki­tyk­sel­lis­ty­nyt ihmis­kun­nan kimp­puun hyö­kän­nee­nä vihol­li­se­na.

Ruton on oltava rutto

Koronaviruksen vihol­lis­luon­ne avaa uuden tason koro­na­kuo­le­mien eri­tyi­syy­teen. COVID-19 on muu­ta­kin kuin uusi tau­ti, joka ei kuu­lu nor­maa­li­ti­las­sa hyväk­syt­tyi­hin kuo­lin­syi­hin. Juuri sik­si, että kuo­le­mat aiheut­taa vihol­li­sek­si mää­rit­ty­nyt demo­ni­nen virus, koro­na­kuo­le­mia ei näh­dä luon­nol­li­si­na kuo­le­mi­na vaan erään­lai­se­na väki­val­ta­na. Viruksen tuot­ta­mia keuh­ko­vau­rioi­ta on rin­nas­tet­tu pom­mien räjäh­dyk­siin, ja yllä mai­nit­tu kuver­nöö­ri Cuomo on ver­ran­nut koro­na­kuo­le­mia syys­kuun 11. päi­vän ter­ro­ri­te­koi­hin. Yhteisö yhdis­tyy pait­si vihol­lis­ta vas­taan, myös sure­maan vihol­li­sen tap­pa­mia uhre­ja. Tätä tun­net­ta Cuomo osaa erin­omai­ses­ti kana­voi­da – kuten myös pre­si­dent­ti Niinistö.

Koronakuolemien mer­ki­tyk­set ovat osin ana­lo­gi­sia ter­ro­ris­min uhri­na kuo­le­mi­sel­le. Kolmen vuo­den takai­ses­sa Pietarin met­rois­kus­sa kuo­li 14 ihmis­tä, ja se jär­kyt­ti koko Eurooppaa. Mutta jos met­rois­kun uhrit oli­si tilas­toi­tu lii­ken­tees­sä kuol­leik­si, sitä oli­si tus­kin edes havait­tu – sama­na vuon­na Pietarissa kuo­li lii­ken­neon­net­to­muuk­sis­sa 253 ihmis­tä. Liikennekuolemat ovat hiek­kaa nor­maa­lis­ti toi­mi­van jär­jes­tel­män rat­tais­sa, nii­tä emme näe, mut­ta ter­ro­ri-isku­jen sar­ja, joka tap­pai­si yhtä pal­jon kuin lii­ken­ne nor­maa­li­na vuon­na, ajai­si min­kä hyvän­sä moder­nin yhteis­kun­nan poik­keus­ti­laan.

Myyttinen kehys on ollut äärim­mäi­sen tär­keä ihmis­ten mobi­li­soi­mi­sek­si ja sitout­ta­mi­sek­si valit­tuun poli­tiik­kaan, ja poik­keus­ti­la oli­si ilman sitä ollut täy­sin mah­do­ton. Koronakriisin kau­as­kan­toi­sin ope­tus saat­taa­kin olla, että rat­kais­tak­sem­me ilmas­ton­muu­tok­sen kal­tai­set ihmis­kun­nan koh­ta­lon­ky­sy­myk­set mei­dän on kiin­ni­tet­tä­vä sel­väs­ti enem­män huo­mio­ta sii­hen, mil­lai­ses­sa kehyk­ses­sä ratio­naa­li­nen ana­lyy­si mil­loin­kin mer­ki­tyk­sel­lis­tyy.

Toinen ope­tus on se, että myyt­tis­ten jouk­ko­voi­mien manaa­mi­nen ei ole vail­la vaa­ro­ja. Niitä voi käyt­tää hyväk­seen, kuten Unkarin pää­mi­nis­te­ri Viktor Orbán on teh­nyt, ja niil­lä voi olla enna­koi­mat­to­mia vai­ku­tuk­sia, sil­lä voi­mis­tues­saan myyt­ti­nen gra­vi­taa­tio­kent­tä kier­tää ava­ruut­ta ympä­ril­leen.

Sodassa koro­naa vas­taan kai­kil­le ei ole riit­tä­nyt, että kyse on kausi-influens­saa vaka­vam­mas­ta tau­dis­ta, joka voi tap­paa Suomen kokoi­ses­sa maas­sa tuhan­sia. Koska reak­tiom­me on niin voi­ma­kas, tau­din­kin pitäi­si olla his­to­rian suur­ten tap­pa­jien ver­tai­nen, vaik­ka se ei ole. Siksi eri­lai­sis­ta hatuis­ta on sin­koil­lut ja sin­koi­lee yhä toi­nen tois­taan syn­keäm­piä luku­ja: koro­na ei vain ole rut­to, vaan sen on olta­va rut­to. Vaarana on, että irral­leen pääs­syt myto­lo­gi­sen dis­kurs­sin luup­pi jyrää alleen myös sen ratio­naa­li­suu­den, jon­ka tuek­si se on yri­tet­ty val­jas­taa. Jotkut ovat ken­ties sitä miel­tä, että se on jo jyrän­nyt.

Emme vie­lä tie­dä, miten koro­na­krii­si rat­ke­aa. Kaikki tie­tys­ti toi­vom­me tek­no­kraat­tis­ta rat­kai­sua lää­ke­tie­teel­li­sen inno­vaa­tion kaut­ta, mut­ta on täy­sin mah­dol­lis­ta, että krii­si saat­taa kuih­tua rat­kea­mat­ta­kin, mer­ki­tys­ke­hyk­sen muut­tu­mi­sen kaut­ta, mikä­li se jat­kuu tar­peek­si kau­an. Toisin sanoen virus saat­taa laka­ta ole­mas­ta meil­le krii­si ja sii­tä tulee nor­maa­lia. Tämä ei tar­koi­ta, ettei­kö ihmi­siä edel­leen kuo­li­si tau­tiin, ja ehkä ajoit­tain pal­jon­kin, mut­ta kuo­le­mat eivät enää täyt­täi­si kaik­kia etusi­vu­ja kuten nyt.

Ajatus tun­tuu ikä­väl­tä, mut­ta on har­vo­ja yksin­ker­tai­sia totuuk­sia, joi­ta his­to­rias­ta todel­la voi yleis­tää: ihmi­nen sopeu­tuu aina, niin hyvään kuin pahaan­kin.