Kritiikki

Maailmanlaajuinen ja ajaton ongelma

Satu Lidman: Väkivaltakulttuurin perin­tö. Sukupuoli, asen­teet ja his­to­ria. Gaudeamus 2015. 391 s.

Väkival­ta­kult­tuu­rin perintö on rank­kaa ja tär­ke­ää luet­ta­vaa. Teoksessa ruo­di­taan väki­val­lan moni­muo­toi­suut­ta ja nos­te­taan esiin sen vai­keam­min havait­ta­via ja yhtei­söl­li­siä muo­to­ja. Väkivaltaa sekä his­to­rial­li­se­na että nyky-yhteis­kun­nal­li­se­na ilmiö­nä tar­kas­te­le­va Satu Lidman pai­not­taa kir­jas­saan suku­puo­len mer­ki­tys­tä. Sukupuoleen liit­ty­vät his­to­rial­li­set asen­teet vai­kut­ta­vat edel­leen nai­sen ja mie­hen ole­tet­tui­hin roo­lei­hin ja mää­rit­tä­vät voi­mak­kaas­ti yksi­lön elä­mää yhtei­sös­sään. Lidman pai­not­taa ris­teä­vyy­den eli inter­sek­tio­naa­li­suu­den mer­ki­tys­tä ilmiöi­den tar­kas­te­lus­sa. Sukupuolen mer­ki­tys­tä poh­dit­taes­sa on aina otet­ta­va huo­mioon myös monia mui­ta saman­ai­kai­ses­ti tilan­tei­siin vai­kut­ta­via muut­tu­jia, kuten ikä, yhteis­kun­nal­li­nen ja yhtei­söl­li­nen ase­ma, sek­su­aa­li­suus, etni­nen taus­ta, koke­mus, kou­lu­tus ja ter­vey­den­ti­la.

Aihettaan monel­ta suun­nal­ta käsit­te­le­vän kir­jan kiin­nos­ta­vim­pia sisäl­tö­jä on Lidmanin tark­ka­nä­köi­nen havain­noin­ti niis­tä suku­puo­li­sen väki­val­lan muo­dois­ta, joi­den tun­nis­ta­mi­nen on han­ka­lin­ta. Kun jol­le­kin koe­tul­le asial­le ei ole sano­ja, sitä on vai­kea tuo­da jul­ki. Nykymaailmassa kukaan ei tah­do itsel­leen häpeäl­li­sek­si koet­tua uhrin roo­lia. Fyysinen väki­val­ta on yhä hel­poin­ta ymmär­tää ja todis­taa, vaik­ka hen­ki­ses­tä­kin väki­val­las­ta on puhut­tu vuo­si­kym­me­niä. Nykyisin val­tao­sa ihmi­sis­tä ymmär­tää väki­val­lan sekä fyy­si­sek­si että psyyk­ki­sek­si ilmiök­si.

Lidman tar­kas­te­lee ansiok­kaas­ti myös väki­val­lan pii­le­väm­piä muo­to­ja, kuten val­ta­suh­tei­den vai­ku­tus­ta ja hen­kis­tä nujer­ta­mis­ta. Esimerkiksi vuo­sia jat­ku­nees­sa pari­suh­de­vä­ki­val­las­sa teki­jä – uhri-ase­tel­ma voi olla mut­ki­kas, eikä vält­tä­mät­tä ole mah­dol­lis­ta osoit­taa aktii­vis­ta syyl­lis­tä ja pas­sii­vis­ta uhria, Lidman huo­maut­taa. ”Vuosia kes­tä­nyt alis­ta­mi­nen saat­taa jää­dä huo­maa­mat­ta, jos kat­seet koh­dis­tu­vat täs­tä aiheu­tu­neen pahan olon pur­kau­tu­mi­seen puu­ko­nis­kui­na”, hän tote­aa.

Naisiin koh­dis­tu­van väki­val­lan his­to­ri­aan on pal­jol­ti vai­kut­ta­nut nais­ten alem­pi yhteis­kun­nal­li­nen ase­ma ja näky­mät­tö­myys his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­sa. Lidman aloit­taa his­to­rial­li­sen kat­sauk­sen­sa myö­häis­kes­kia­jal­ta, jol­loin laki­kie­les­sä val­lit­si ole­tus, että väki­val­ta­ta­pauk­sis­sa sekä uhri että teki­jä oli­vat aina mie­hiä. Miehilläkään ei ole ollut his­to­rial­li­ses­ti help­poa, sil­lä heil­le on ole­tet­tu fyy­si­sen val­lan­käyt­tä­jän roo­li. Lidman käy läpi ole­tuk­sis­ta poik­kea­via väki­val­ta-ase­tel­mia, mut­ta täh­den­tää, että nai­siin koh­dis­tu­nees­ta suku­puo­lit­tu­nees­ta väki­val­las­ta on puhut­ta­va oma­na väki­val­lan muo­to­naan.

”Hyväksytyn kuri­tuk­sen” perin­ne, jon­ka mukaan mies sai – ja oli jopa vel­vol­li­nen – ”sopi­vas­sa mää­rin” fyy­si­ses­ti kurit­ta­maan avio­vai­mo­aan, oli val­lit­se­va ja ylei­ses­ti hyväk­syt­ty käy­tän­tö vuo­si­sa­to­jen ajan. Jotkin kes­kei­set ajat­te­lu­ta­po­jen muu­tok­set ovat var­sin hil­jat­tai­sia, ja tun­tuu käsit­tä­mät­tö­mäl­tä, miten pit­kään monet nykyi­sin tör­kei­nä pitä­mäm­me teot tul­kit­tiin nor­maa­leik­si. Lidmanin kir­jas­sa on esi­merk­ki 1950-luvun ame­rik­ka­lais­mai­nok­ses­ta, jos­sa tuot­tei­ta myy­dään lähi­suh­de­vä­ki­val­las­ta vit­sai­le­mal­la. Seksuaalisen väki­val­lan näky­mät­tö­mäs­sä his­to­rias­sa avio­liit­to on ollut eri­tyi­nen hir­vei­tä­kin teko­ja sal­li­va alue, sil­lä puo­li­so­jen väli­set asiat kat­sot­tiin pit­kään yhteis­kun­nal­le kuu­lu­mat­to­mik­si. Avioliitossa tapah­tu­va rais­kaus kir­jat­tiin Suomessa rikos­la­kiin vas­ta vuon­na 1994.

Lidman löy­tää saman­kal­tai­suuk­sia Euroopan his­to­rian ja moni­kult­tuu­ri­sen nyky­het­ken pat­riar­kaa­li­sis­ta kipu­pis­teis­tä. Hän myös oikoo monia ylei­siä, muun muas­sa uskon­toon liit­ty­viä vir­he­kä­si­tyk­siä. Yhdeksi esi­mer­kik­si hän ottaa nyky­päi­vän mus­li­mi­kult­tuu­rien moni­nai­suu­den, jos­sa käsi­tys nai­sel­le sal­li­tuis­ta asiois­ta voi vaih­del­la alu­eel­li­sen yhtei­sön mukaan. ”Uskonto ei ole väki­val­lan syy”, Lidman muis­tut­taa, mut­ta ”uskon­non kult­tuu­ri­nen tul­kin­ta sen sijaan saat­taa edis­tää väki­val­taa hyväk­sy­viä asen­tei­ta tai roh­kais­ta pyr­ki­mään tiet­tyi­hin pää­mää­riin väki­val­taa kaih­ta­mat­ta”.

Aiheen his­to­rial­li­sen ymmär­tä­mi­sen kan­nal­ta myös kie­len mer­ki­tys­ten taju on Lidmanin tut­ki­muk­ses­sa tär­ke­ää. Naisia kont­rol­loi­vas­sa his­to­rias­sa nai­sel­li­sen kuu­liai­suu­den ihan­tee­seen kuu­lui myös puheen mää­rän ja sisäl­lön kont­rol­li sekä sano­tun huo­miot­ta jät­tä­mi­nen ”hame­väen höpi­nä­nä”. Historiaan juur­tu­neet ole­tuk­set vai­kut­ta­vat yhä käsi­tyk­siin nais­ten sano­jen vaka­vas­ti otet­ta­vuu­des­ta.

Kielellisesti väki­val­ta-aihe on tut­ki­jal­le itsel­leen­kin haas­te. Miten säi­lyt­tää saman­ai­kai­ses­ti sekä tut­ki­jan asen­ne että hie­no­tun­tei­suus väki­val­lan uhre­ja koh­taan? Mielestäni Lidman onnis­tuu sii­nä, jos­kin hän tekee pai­koin pie­niä semant­ti­sia hute­ja, esi­mer­kik­si vii­ta­tes­saan suku­puo­lit­tu­neen pari­suh­de­vä­ki­val­lan moni­nai­suu­teen sanal­la ’vivah­tei­kas’. Lisäksi muu­ta­mia köm­pe­löi­tä meta­fo­ria oli­si voi­nut kar­sia, kuten ”ideo­lo­gi­sen kivi­ja­lan, joka oli muu­rat­tu mie­hen ja nai­sen eri­lai­sen oikeus­a­se­man laas­til­la”. Kaiken kaik­ki­aan kir­jas­sa käy­tet­ty kie­li on kui­ten­kin suju­vaa ja aiheen jos­kus vai­keas­ti sanal­lis­tet­tat­ta­va moni­muo­toi­suus avau­tuu luki­jal­le erit­täin hyvin.


Kritiikki on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Suomi-Utopia (nro 30). Osta nume­ro tääl­tä.