Kritiikki

Otteita kyldyyriharrastelijan aikakirjoista

Mikko Majander: Lukemisen hul­luus. Esseitä aikam­me kult­tuu­ris­ta. Into 2014. 227 s.

Poliit­ti­sen his­to­rian dosent­ti, VTT Mikko Majander on vai­kut­ta­nut män­nä­vuo­det pait­si sosi­aa­li­de­mo­kraat­ti­sen Kalevi Sorsa -sää­tiön joh­to­hah­mo­na, myös Demokraatti-leh­den pit­kä­ai­kai­se­na kolum­nis­ti­na. Lukemisen hul­luus koko­aa  yksiin  kan­siin  neli­sen­kym­men­tä Majanderin kult­tuu­riai­hei­ta käsit­te­le­vää kir­joi­tus­ta vuo­sil­ta 2005 – 2014. Kirjoituskokoelman esi­pu­hees­sa Majander nime­ää jul­kai­sun ”har­ras­tus­ten­sa kir­jak­si”, mut­ta niteen kan­si­leh­del­le on som­mi­tel­tu astet­ta mah­tai­le­vam­pi alaot­sa­ke: Esseitä aikam­me kult­tuu­ris­ta.

Todettakoon yks­kan­taan, ettei Majanderin kolum­ni­ko­koel­ma onnis­tu lunas­ta­maan nimiö­leh­del­lä lupaa­maan­sa. Juhlava otsik­ko antaa odot­taa pal­jon enem­män kuin mihin luki­jan on lopul­ta tyy­ty­mi­nen. ”Aikamme kult­tuu­ri” pal­jas­tuu ennal­ta-arvat­ta­vak­si vali­koi­mak­si hel­sin­ki­läi­sit­täin arti­ku­loi­tua kyl­dyy­riä; kano­ni­soi­tua, ins­ti­tu­tio­naa­lis­ta setä­mies­tai­det­ta sekä poliit­ti­ses­ti moti­voi­tua (yhtei­sen) kuk­ka­ron nyö­reil­lä näper­te­lyä: ”Tekisi mie­li huo­maut­taa,  että enem­män  oop­pe­ras­ta on koi­tu­nut  iloa kuin hor­ne­teis­ta, jot­ka eivät par­tioi tai­vaal­la ihan pie­nel­lä rahal­la.”

Kriitikko Joonas Säntti ehti jo Kiiltomadossa (13.10.2014) lytä­tä jul­kai­sun kovin sanoin. Omasta vink­ke­lis­tä­ni Säntin tyr­mäys oli tur­han­kin raju, mut­ta yhdes­tä olen­nai­ses­ta yksi­tyis­koh­das­ta olen samaa miel­tä: Majanderin teks­tien kut­su­mi­nen  esseik­si on, jos nyt ei suo­ra­nai­nen louk­kaus, niin aina­kin jul­kea vää­rin­te­ko esseis­tii­kan tra­di­tio­ta koh­taan. Pääosin kir­jal­li­suut­ta ja musiik­kia käsit­te­le­vät liki­las­kui­set teks­tit kun onnis­tu­vat hädin tus­kin raa­pai­se­maan hal­lit­se­mat­to­mik­si pai­su­vien aiheis­to­jen­sa pin­to­ja.

Esipuheessaan Majander tote­aa pyr­ki­neen­sä sovel­ta­maan essee­muo­toa kolum­ni­pals­tan sal­li­mis­sa rajois­sa. Selityksen nie­lee vain vai­voin; jos teks­tien raken­ne usein nou­dat­taa­kin jon­kin sor­tin alku-kes­ki­koh­ta-lop­pu-kaa­vaa, ei ilmai­sun kepeän­lö­pe­röä  yleis­sä­vyä voi oikein hyväl­lä tah­dol­la­kaan kut­sua esseis­ti­sek­si. Vieläkin suu­rem­man ongel­man muo­dos­ta­vat kir­joi­tus­ten pahas­ti nur­kis­taan vuo­ta­vat näkö­kul­mat. Teksti pomp­pii aihees­ta toi­seen kuin tur­boah­det­tu super­pal­lo. Lukijan osak­si täl­lai­ses­sa ase­tel­mas­sa jää tur­hau­tu­mi­nen ilmai­sun häm­men­tä­vään pää­mää­rät­tö­myy­teen.

Aiheenrajauksen löy­hyyt­tä ja aja­tuk­sen avu­ton­ta haa­hui­lua perus­tel­laan kir­joi­tus­ko­koel­man esi­pu­hees­sa hen­ki­lö­koh­tai­sel­la kont­ras­til­la: tut­ki­jan­työ edel­lyt­tää usein pik­ku­tark­kaa yksi­tyis­koh­tien paris­sa puur­ta­mis­ta. Laajalle luki­jay­lei­söl­le suun­na­tun jul­kai­sun koh­dal­la perus­te­lua on kui­ten­kin vai­kea sulat­taa. Subjektiivisten tera­pia­kir­joi­tus­ten paik­ka kun on usein jos­sain ihan muu­al­la kuin kan­sien välis­sä.

Majander tavoit­te­lee kir­joi­tus­tyy­lil­lään kevey­den vai­ku­tel­maa, mut­ta teks­ti sor­tuu kik­ka­kol­mos­ten­sa myö­tä tämän täs­tä kiusal­li­siin kor­re­laat­ti–  ja kongruens­si­vir­hei­siin.  Pikkunäppärä syn­tak­si tuot­taa het­kit­täin hul­lun­ku­ri­sia tilan­tei­ta, jois­sa tark­kaa­vai­sem­pi­kin luki­ja tipah­taa her­käs­ti teks­ti­kär­ryil­tä: ”Voi olla, että tänä vuon­na ei veny samaan suo­ri­tuk­seen Marc Ducret’n peräs­sä, vaik­ka  rans­ka­lai­nen kita­ris­ti onkin peto peli­man­nik­si. Mutta molem­mis­sa pai­kois­sa riit­tää pal­jon muu­ta­kin  veto­voi­mais­ta, jon­ka viet­te­le­mäk­si sopii antau­tua.” Anteeksi kuin­ka?

Värikäs, vapaas­ti maa­lai­le­va kir­joi­tus­ta­pa joh­taa lisäk­si joi­hin­kin arve­lut­ta­viin sisäl­tö­ta­son ris­ti­rii­toi­hin. Majander esi­mer­kik­si perään­kuu­lut­taa  useis­sa teks­teis­sään suku­puol­ten väli­sen tasa-arvon toteu­tu­mis­ta  nyky­kult­tuu­rin aree­noil­la. Samalla kir­joit­ta­ja itse sor­tuu tämän täs­tä ilmei­sen har­kit­se­mat­to­miin, arvot­ta­via suku­puo­li­sia ste­reo­ty­pioi­ta uusin­ta­viin tyy­li­rik­koi­hin: ”(Arundhati) Royta ei muu­ten­kaan voi­nut kate­go­ri­soi­da runo­ty­tök­si, vaik­ka raa­dol­li­suuk­sis­taan huo­li­mat­ta  kir­ja oli ais­til­li­nen ja kau­nis niin kuin teki­jän­sä­kin.”

Löysiä näkö­kul­mia ja yskäh­te­le­vää tyy­liä voi­si aina­kin osit­tain kat­soa läpi sor­mien, jos kir­joi­tus­ten kult­tuu­ria­na­lyy­si oli­si joten­kin aivan poik­keuk­sel­li­sen pure­vaa. Majander kui­ten­kin jumit­taa lat­teis­sa itses­tään­sel­vyyk­sis­sä ja taka­kan­si­teks­tien bana­li­teet­te­ja muis­tut­ta­vis­sa tul­kin­nois­sa (”Puhdistus muok­kau­tui romaa­nik­si, joka on vii­me vuo­sien suu­rim­pia kir­jal­li­sia tapauk­sia Suomessa”; ”Katja Ketun Kätilö ravi­sut­ti ark­ti­sen hys­te­rian lihal­li­suu­del­laan”).

Kokoelman kir­joi­tuk­sia lei­maa yhden­te­ke­väk­si kir­ja- ja levy­vink­kausap­pa­raa­tik­si  pur­kau­tu­va mie­li­ku­vi­tuk­set­to­muus  ja subs­tans­sin puu­te. Asiaa on vain nimek­si, eikä tai­de- ja kult­tuu­ri­ko­ke­mus­ten eläh­dyt­tä­vää vai­ku­tus­ta alle­vii­vaa­va sovin­nai­nen eetos kan­na esi­pu­het­ta pidem­mäl­le. Paljon on vet­tä vir­taa­va Pitkänsillan ali ennen kuin Majanderin kolum­nien ”mitään häpeä­mä­tön name-drop­ping” pro­ses­soi­tuu kult­tuu­ri­his­to­rial­li­ses­ti kuran­tik­si mer­ki­tys­mo­ree­nik­si.


Kritiikki on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Luomisen mene­tel­mät (nro 29). Osta nume­ro tääl­tä.