Haastattelu

Laatokan orvot Berliinin metsissä
– haastattelussa Sirkka Turkka ja Olli Heikkonen

Runoilijat Olli Heikkonen ja Sirkka Turkka poh­ti­vat ber­lii­ni­läis­baa­ris­sa kysy­myk­siä tai­tei­li­jae­lä­mäs­tä, kir­joit­ta­mi­ses­ta, alko­ho­lis­ta, Berliinistä, lap­suu­des­ta, elä­män suruis­ta, kir­joit­ta­mi­sen onnes­ta, runou­des­ta – ja muis­te­le­vat eilis­tä.

Keskustelun joh­dat­te­li­joi­na ovat Mark Mallon ja Sanna Saastamoinen.

Mark: Olli ja Sirkka, mitä tai­tei­li­jae­lä­mä on? Pelkkää myyt­tiä vai elä­mää baa­reis­sa?

Sirkka: Minulla ei ole mitään myyt­tiä enkä elä mitään myyt­tiä. Olen teh­nyt pal­jon pas­ka­duu­nia, tal­li­hom­mia, se on ollut paras­ta kir­joit­ta­mi­sel­le, sit­ten viras­to­töi­tä, kai­ken­lais­ta työ­tä vuo­si­kausia, tauot­ta monien pät­kä­töi­den paris­sa. Kirjoittaja minus­sa puh­ke­si vas­ta helk­ka­rin­moi­sen työ­uran jäl­keen, 30-vuo­ti­aa­na.

Olli: Niin, mitä se on se tai­tei­li­jae­lä­mä? Onko se muka jotain jou­ti­lai­suut­ta, jota täy­te­tään istu­mal­la baa­reis­sa?

Sirkka: Sibelius otti aikoi­naan mai­to­ton­kan, ja sanoi Ainolle, että läh­tee osta­maan mai­toa, mut­ta jäi­kin istu­maan monek­si päi­väk­si baa­riin. Aino tuli sit­ten hake­maan hänet ja ton­kan pois.

Olli: Jos viet­täi­sin tai­tei­li­jae­lä­mää täy­sin rin­noin, minus­ta ei oli­si iki­nä tul­lut runoi­li­jaa. Se, että luo­vuin tai­tei­li­jae­lä­mäs­tä, joh­ti sii­hen että aloin kir­joit­taa.

Sirkka: Oliko tai­tei­li­jae­lä­mä vie­tel­lyt sitä ennen?

Olli: Ei nyt suo­ra­nai­ses­ti. En vas­tus­ta baa­ris­sa istu­mis­ta, kan­na­tan sitä… tai en kan­na­ta… mut­ta koh­tuus kai­kes­sa, ei sitä voi istua joka ilta yksin käm­pil­lä, ja miet­tiä koko aika, että ehkä koh­ta tulee jokin runo. Nautin kyl­lä täl­lai­sis­ta irtio­tois­ta,  kuten nyt tääl­lä Berliinissä. Mutta huma­las­sa tai kra­pu­las­sa en pys­ty kir­joit­ta­maan, ei sii­tä tule mitään.

Sirkka: Niin, sii­nä aivot hajoa­vat.

Olli: Olen kyl­lä kir­joit­ta­nut baa­reis­sa, kah­vi­lois­sa tai bus­sis­sa, mut­ta se joh­tui sii­tä, että ei ollut muu­ta kun­nol­lis­ta paik­kaa mis­sä kir­joit­taa. Heti kun alkoi tul­la runoa, se piti lait­taa pape­ril­le.

Sirkka: Veijo Meri sanoi, että aina pitää olla lap­pu ja kynä tas­kus­sa.

Olli: Muistan yhden runon, joka tuli esi­kois­ko­koel­maan: kir­joi­tin bus­sis­sa, joka oli pysäh­ty­nyt lin­ja-autoa­se­mal­le, se oli välia­se­ma, rus­ta­sin teks­tin pape­ril­le, se oli sii­nä.

Sirkka: Mutta ei sii­tä tai­tei­li­jae­lä­mäs­tä mitään tai­det­ta irtoa.

Sanna: Taiteilijoiden yhteis­työ­huo­neel­la olen huo­man­nut, että siel­lä maa­la­rit ja kuva­tai­tei­li­jat ovat koko aika hom­mis­sa, sen lisäk­si ne teke­vät tois­ta työ­tä. Juhliminen jää mar­gi­naa­liin, mut­ta sil­loin se on mah­dol­li­sim­man tii­vis­tä.

Sirkka: Sellainen puhe, että tai­tei­li­jat lähin­nä vain ryyp­pää­vät, se on kateut­ta ja pahan­suo­pai­suut­ta. Taiteen teke­mi­nen on ras­kas­ta työ­tä, ja hin­ta sii­tä työs­tä on kova.

Olli: Olisi tie­tys­ti help­poa sanoa, että tai­tei­li­jae­lä­mä on myyt­ti tai että koko aja­tus on joten­kin van­han­ai­kai­nen ja naii­vi. Silti sitä kui­ten­kin välil­lä huo­maa  elä­vän­sä sitä, mis­tä muut puhu­vat tai­tei­li­jae­lä­mä­nä.

Sirkka: En ole iki­nä haa­veil­lut mis­tään.

Olli: Ajatusten nol­laa­mi­nen alko­ho­lil­la tekee välil­lä hyvää, kos­ka nol­lauk­sen  jäl­keen aja­tus luis­taa kirk­kaam­min ja tuo­reem­min, mut­ta lii­kun­ta on paras tapa pääs­tä ahdis­tuk­ses­ta eroon.

Sirkka: Minulla taas oli päin­vas­toin, olen pie­nes­tä pitäen har­ras­ta­nut lii­kun­taa. Faija sanoi: suk­set jal­kaan! Ja hän vei minut rat­sas­ta­maan, kun olin yhdek­sän­vuo­tias. Olen myös ollut kova hiih­tä­mään. Olen liik­ku­nut aina, vas­ta pääl­le kol­me­kymp­pi­se­nä tuli kir­joit­ta­mi­nen.

Olli: Aloitin lii­kun­nan har­ras­ta­mi­sen samoi­hin aikoi­hin kun aloi­tin kir­joit­ta­mi­sen. Ehkä kir­joit­ta­mi­nen aukai­si minus­sa fyy­si­syy­den, liik­ku­mi­sen. Jos en oli­si aloit­ta­nut kir­joit­ta­mis­ta, minus­ta oli­si luul­ta­vas­ti tul­lut juop­po.

Sirkka: Kun iskee ahdis­tus, läh­den liik­keel­le. Pyöräilen, rat­sas­tan ja hiih­dän. Tallissa teh­ty kova työ vapaut­taa, ja kaik­ki muu fyy­si­nen. Mieluummin teen täl­lais­ta alkeel­lis­ta työ­tä, siis tal­li­työ­tä, kuin että pitäi­sin vaik­ka blo­gia, en sai­si sii­tä mitään iloa. Ketä hel­vet­ti kiin­nos­taa, että kir­jai­li­ja on pes­syt tänään ham­paan­sa?

Olli: Endorfiinihumalassa pys­tyy hyvin kir­joit­ta­maan.

Sirkka: Eilen kat­sot­tiin scree­nil­tä jal­ka­pal­lo-otte­lua. Arsenal voit­ti Dortmundin 2 – 1.

Olli: Jalkapallo on erään­lais­ta fyy­sis­tä runout­ta.

Sirkka: Kyllähän urhei­li­jat käyt­tä­vät vii­naa niin kuin kai runoi­li­jat­kin, mut­ta se ei saa olla pää­asia.

Olli: Jalkapallo on täy­sil­lä kes­kit­ty­mis­tä.

Sirkka: Jalkapallossa on voi­maa ja into­hi­moa, sen näkee sil­mis­tä. Rajatuomarit on wau!

 

***

 

Mark: Minkälainen on tai­tei­li­jan lap­suus?

Sirkka: Se on kur­juut­ta, hylät­ty­nä ole­mis­ta. Olemme Laatokan orpo­ja molem­mat. Ollikin suree Karjalan mer­ta.

Olli: Kyllä ne kuo­hut on käy­neet siel­lä Laatokan ran­nal­la.

Sirkka: Ei se vält­tä­mät­tä kur­jaa ole, mut­ta minul­la on ollut pal­jon mene­tyk­siä.

Olli: En osaa sanoa mil­lais­ta lap­suu­den pitäi­si olla.

Sirkka: Olin sodan lap­si. Minä olin usein vie­rais­sa käsis­sä, ja minua lyö­tiin, ihmi­siin meni luot­ta­mus. Ei syn­ty­nyt mitään suh­det­ta ihmi­siin, eläi­miin sit­ten syn­tyi. Asuin lap­se­na aina­kin kah­des­sa­kym­me­nes­sä eri pai­kas­sa, sil­loin lap­sia ”sijoi­tet­tiin” parem­piin paik­koi­hin. Oli monia isiä ja äite­jä, en vali­ta, kii­tos.

Olli: Isälläni oli sel­lai­nen työ, että jou­dut­tiin muut­ta­maan pal­jon.

Sirkka: Mies on luo­tu liik­ku­vak­si. Eikö Usko Viitanen lau­la­nut: äiti armas, kat­so vie­lä tän­ne…

Olli: No joo, aina­kin lap­suus on kään­ty­nyt onnel­li­sek­si vuo­sien saa­tos­sa.

Sirkka: Minun isä­ni hak­ka­si minua usein. Kerran, kun oli kai  15, sat­tui mökil­lä sel­lai­nen tapaus, että isä­ni läh­ti hake­maan autol­la työ­mies­tä, ja minä jäin mökil­le yksin. Menin vajaan, siel­lä oli isä­ni puuk­ko­ja sei­näl­lä siis­tis­sä rivis­sä ja jär­jes­tyk­ses­sä leveim­mäs­tä kapeim­paan. Otin niis­tä sen kapeim­man, joka oli mie­les­tä­ni huo­noin. Menin jär­ven ran­taan, aloin put­sa­ta puu­kol­la lai­tu­rin reu­naa, jot­ta vene kul­ki­si hel­pom­min. Puukko puto­si veteen. Kun isä pala­si, hän meni vajaan ja kat­soi rivis­töä. Kapein puuk­ko oli­kin ollut se paras. Sukelsin ja sukel­sin mut­ta en löy­tä­nyt puuk­koa. Ajattelin teh­nee­ni hyvän työn puh­dis­taes­sa­ni lai­tu­ria. Se pel­ko oli kau­he­aa. Isä otti vene­köy­den ja alkoi haka­ta minua. Serkkuni itki vie­res­sä. Vihaa oli sen ikäi­sis­sä mie­his­sä sil­loin pal­jon. Upseerit oli­vat lähet­tä­neet mie­hiä kuo­le­maan. Ei ollut kykyä puhua tun­teis­ta. Muistan isä­ni pai­na­jai­set. Ne huu­dot. – Isäni oli pik­ku­poi­ka­na mat­kus­ta­nut  äitin­sä kans­sa yöju­nal­la Kokkolaan, herä­si yöl­lä, ja huo­ma­si nuk­ku­neen­sa kuol­leen äitin­sä vie­res­sä. Äiti oli kuol­lut kes­ken mat­kan. – Isäni isä oli ollut pap­pi.

Olli: Kun eilen puhut­tiin jos­tain minun ongel­mis­ta­ni, Sirkka vas­ta­si: en minä mikään nuo­ri­sop­sy­ko­lo­gi ole!

Sirkka: Nykyään on aivan toi­sen­lais­ta, kun on peh­moi­siä.

Olli: En vali­ta.

Sirkka: Eilen resi­dens­sis­sä mel­kein itket­tiin yhdes­sä: kuin­ka iha­naa elä­mä onkaan!

 

***

 

Mark: Muistatteko tilan­teen, kun syn­tyi ensim­mäi­nen runo?

Sirkka: En muis­ta.

Olli: Kirjoitin sen kah­dek­san­vuo­ti­aa­na.

Sirkka: Olit nuo­ri nero.

Olli: Ei se mitään nerout­ta ollut, kun luin Enid Blytonin Viisikosta, että joku kir­joit­ti runoa, ja sit­ten itse kir­joi­tin jotain lop­pusoin­tuis­ta. Oivalsin, että voi­han nii­tä runo­ja itse­kin teh­dä.

Sirkka: Kun kävin kan­sa­kou­lua, sain huo­mau­tuk­sen, kos­ka en oppi­nut tavaa­maan enkä kir­joit­ta­maan enkä luke­maan, olin aivan lukos­sa ja pel­kä­sin, että minut taas hei­te­tään pois jos en osaa. Kansa- ja oppi­kou­lus­sa minul­la usein kaik­ki meni mus­tak­si, sen takia jäin nel­jä ker­taa luo­kal­le. Ja fai­ja­ni sanoi: sinus­ta ei iki­nä tule mitään.

Mutta kun kol­me­kymp­pi­se­nä olin Helsingissä kou­lu­vi­ras­tos­sa töis­sä, ja aloit­te­lin runo­jen kir­joit­ta­mi­sen, äiti osti minul­le Erika-kir­joi­tus­ko­neen. Sanoin äidil­le, etten tule kos­kaan kir­joit­ta­maan  niin pal­jon, että tar­vit­si­sin koneen. No mut­ta minä ostan sinul­le kui­ten­kin, äiti sanoi. Sitten alkoi tul­la teks­tiä. Se oli hänen vii­saut­taan.

Sitten ystä­vä­ni, mus­ta­lais­ku­raat­to­ri Tarja Huttunen, sanoi että annas kun kat­son nii­tä runo­ja. Hän otti minut suo­je­luk­seen­sa ja soit­ti Tammelle, ja sin­ne nii­tä runo­ja sit­ten lähe­tet­tiin.

Olli: Lapsena minul­la asiat oli hyvin. Minulla oli suku­lais­tä­ti, joka oli pape­ri­kau­pas­sa töis­sä, hän toi minul­le usein väril­li­siä pape­rei­ta ja väri­ky­niä. Piirsin pal­jon, ja sii­tä se runous­kin läh­ti poi­ki­maan.

Sirkka: Minä piir­sin pie­ne­nä pal­jon ihmi­siä ja hevo­sia. Kerran  tein kuvan, jos­sa oli mus­ta hah­mo – ajat­te­lin sil­loin, että se on kuo­le­ma. Hahmolla oli käsis­sään liek­ke­jä, se oli menos­sa Tuonelan vir­taan. Psykiatri sanoi­si nyky­ään, että se on paha kun lap­si tekee tuom­moi­sia.

Mark: Onko suru ener­gi­aa, jota voi käyt­tää runou­des­sa?

Sirkka: Se on ainai­nen kump­pa­ni. Se on Topi Sorsakosken vasen käsi.

Mark: Topi Sorsakosken vasen käsi?

Sirkka: Täällä Berliinissä kek­sin, että haluan kir­joit­taa Topi Sorsakosken elä­mäs­tä kir­jan. Sorsakoski halusi isäk­si, mut­ta hän kuo­li ennen kuin ehti täyt­tää toi­veen­sa. Kirjan nimek­si ajat­te­lin tuon, Topi Sorsakosken vasen käsi.

Olli: Kaikki het­ket liu­ku­vat ohi. Nyt olen menet­tä­nyt tämän­kin het­ken – se on surun idea. Sitä ide­aa pitää voi­da käsi­tel­lä.

Sanna: Danten Jumalaisessa näy­tel­mäs­sä hel­vet­ti on mie­len­kiin­toi­sem­pi kuin tai­vas.

Sirkka: Taivas on tyl­sä.

Sanna: Helvetissä on enem­män yksi­tyis­koh­tia, tai­vas on vain iloa ja kirk­kaut­ta.

Sirkka: Elämä on tais­te­lua surus­ta, ja suru on kir­joit­ta­mi­sen yksi kons­ti. Ei kai nii­tä ilo­mie­li­siä runoi­li­joi­ta pal­jon ole, ei Bellmannkaan niin iloi­nen ollut, vaik­ka sil­tä vai­kut­ti­kin.

Olli: Ei sitä surua pys­ty sanal­lis­ta­maan, mut­ta jol­lain taval­la on kyse sii­tä, että kiin­ni­tym­me asioi­hin, jot­ka katoa­vat, tai joi­den tie­däm­me voi­van kado­ta.

Sirkka: Vanhempana sen hyväk­syy.

Olli: Nyt ollaan kak­si minuut­tia lähem­pä­nä kuo­le­maa.

Sirkka: Surutyö on pötyä. Suru on se, joka tekee työn ihmi­ses­sä.

 

***

 

Mark: Oletteko aja­tel­leet kuo­le­man het­keä, kun kir­joi­tat­te?

Sirkka: Olen mon­ta ker­taa aja­tel­lut itse­mur­han teke­mis­tä. Ajaisin autol­la ylä­mö­kin ran­nas­ta suo­raan jär­veen. Mutta auto­han pyr­kii kel­lu­maan. – Siihen se aja­tus on jää­nyt.

Olli: En pel­kää kuo­le­maa kir­joit­taes­sa­ni.

Sirkka: Mistä tie­dät? Sinähän pidät kyn­sin ham­pain elä­mäs­tä kiin­ni.

Olli: Totta kai pidän, mut­ta en minä pel­kää. Ainakaan nyt.

Sirkka: Biologia on niin voi­ma­kas, elä­män­ha­lu niin kovaa: ne jot­ka halua­vat tap­paa itsen­sä, halua­vat­kin pitää itsen­sä hen­gis­sä.

Olli: Suru on niin arvoi­tuk­sel­lis­ta, että en tie­dä käy­tän­kö sitä tie­toi­ses­ti.

Sirkka lau­laa: Oi mut­si mut­si, stik­kaa lamp­puun eldis, mä koh­ta, koh­ta kolaan jen­gist veks.

Olli: Mutta sit­ten se pul­pah­taa esiin. Tietoisuus kai­ken menet­tä­mi­ses­tä.

Sirkka: Se vain tulee se suru, vaik­ka sil­loin kun on menet­tä­nyt jon­kun. Eräs runo­ko­koel­ma­ni ker­toi äiti­ni kuo­le­mas­ta. Sitä kir­jaa ei duu­nat­tu,  vär­kät­ty ja suun­ni­tel­tu, se vaan tuli, loh­dut­to­muus  pur­kau­tui kir­joit­ta­mi­se­na. Mutta surua on niin pal­jon… on tori­su­rua, on kau­pun­ki­su­rua,  ja oli surua kun minun piti itse lopet­taa koi­ra­ni. Mutta kaik­ki menee ohi. Suru on onnea.

 

***

 

Mark: Kuvailkaa kir­joi­tus­pro­ses­sian­ne.

Sirkka: Sen har­van ker­ran kun kir­joi­tan, se on kivaa, teks­tiä tulee vähän mut­ta hyvää. Se on pro­ses­si, joka läh­tee sven­gaa­maan, niin kuin svin­gi.

Olli: Hehheh. En tie­dä mis­tä runot tule­vat. Nykyään usein pyri­tään rii­su­maan kir­joit­ta­mis­ta­pah­tu­ma mys­tii­kas­ta. Mutta minä en pys­ty rii­su­maan runo­ja sii­tä mys­tii­kas­ta. Jostain ne tule­vat.

Sirkka: Jos mies­ru­noi­li­ja sanoo, että runo­jen kir­joit­ta­mi­nen on hie­nom­paa kuin rakas­te­lu, niin se on aika pal­jon sanot­tu.

Olli: On kou­kut­ta­vaa, että saa sanot­tua jotain… niin yksin­ker­tais­ta se on.

Sirkka: Kirjoitusprosessi on iskel­mää, sin­fo­ni­aa, kaik­kea, ja hyvin ne sku­laa­vat yhteen – ja sku­la­tes­saan kou­kut­ta­vat. Sitä kouk­kua voi kes­tää pari vuot­ta, ja sinä aika­na kerää tie­tä­mät­tään aineis­toa musii­kis­ta, muis­ta runois­ta, kaik­kial­ta. Kaikki lyö yhteen.

Olli: Runouden teke­mi­nen on kak­si­suun­tais­ta.

Sirkka: Tämä aktii­vi­vai­he, spii­di­vai­he, on niin kum­ma, kun sitä kerää tie­tout­ta tie­tä­mät­tään. Se on hyvää aikaa. Claes Andersson sanoi, että monet kir­jai­li­jat kart­ta­vat tuo­ta psy­koot­tis­ta vai­het­ta, kos­ka sil­loin jou­tuu niin tii­vii­seen työ­hön. Se ei ole juh­li­mis­ta.

Olli: Tiedostamatonta kart­ta­mis­ta.

Sirkka: Toisia se psy­koo­si vie muka­naan. Arja Tiainen sanoi, että se on kau­he­aa, kun tulee vii­si­kym­men­tä runoa päi­väs­sä. Vauhti voi vie­dä niin kovaa, ettei se enää ole muka­vaa.

Olli: Kaikki koet­tu, elet­ty, luet­tu vai­kut­taa kir­joit­ta­mi­see­ni,  ja kos­ka ne pus­ke­vat ali­ta­jun­nas­ta, en osaa enää pai­kan­taa, mis­tä läh­tees­tä kir­joi­tus­ten aiheet tule­vat. Kun teks­tit työs­tä­mi­sen jäl­keen tunu­tu­vat omil­ta­ni, koen onnis­tu­nee­ni.

Sirkka: Minä levi­tän pro­ses­sin lop­pu­vai­hees­sa runot lat­tial­le ja kat­son ettei koi­ra kuse nii­den pääl­le.

Olli: Aiemmin kir­joi­tin yleen­sä myö­hään illal­la, mut­ta sii­tä aiheu­tui unet­to­muut­ta. Nykyisin kir­joi­tan aamui­sin heti herät­tyä­ni. Kirjoittamisen tilaan, tai mik­si sitä nyt ikä­nä voi­kaan sanoa, pää­sen par­hai­ten vain aloit­ta­mal­la kir­joit­ta­mi­sen. Yleensä minul­la on mie­les­sä jokin lause tai idea, jos­ta läh­den liik­keel­le. Parhaimmillaan tuo­ta kir­joit­ta­mi­sen tilaa voi­si kuvail­la siten, että teks­ti tulee jos­ta­kin ulko­puo­lel­ta.

Sirkka: Ensimmäiset luon­nok­set kir­joi­tan aina käsin.

Olli: Niin minä­kin tein aikai­sem­min. Nykyään kir­joi­tan ensim­mäi­set­kin ver­siot koneel­la.

Sirkka: Varo sitä, se on lii­an nopea tapa. Niin sanoi­vat Bo Carpelan ja Veijo Meri. Kun kir­joi­tat käsin, ja sit­ten kat­sot mitä olet kir­joit­ta­nut, niin mukaan voi tul­la mie­le­käs rivi, sen sijaan että pyyh­käi­see huo­no­ja rive­jä pois. Koneella tulee pyyh­käis­tyä lii­an nopeas­ti. Käsin kir­joit­ta­mi­nen  vie aikaa, mut­ta kir­joit­ta­mi­sel­le pitää­kin antaa aikaa, pitää olla kär­si­väl­li­nen. Kirjailijan työs­sä on tär­ke­ää kär­si­väl­li­syys.

Olli: Ja lähe­tän val­miit runot kus­tan­ta­jal­le, ilman että kukaan muu on nii­tä luke­nut.

Sirkka: Minäkin teen vii­meis­te­ly­työn yleen­sä yksin, ilman ediit­to­ria.

 

***

 

Mark: Palaako kir­joit­taes­sa tupak­ka?

Olli: Joskus.

Sirkka: Klubi 77, jota van­hem­pa­ni polt­ti­vat, oli hyvä tupak­ka, kos­ka se sam­mui itses­tään. Kun Klubin tuo­tan­to lope­tet­tiin, elä­ke­läi­set suri­vat. Ei voi­nut enää nukah­taa tupak­ka suus­sa. Nykyinen tupak­ka on vaa­ral­li­sem­paa.

Kirjoittaessa en pol­ta, eihän sil­loin näe mitä kir­joit­taa, mut­ta parin val­miin säkeen jäl­keen syty­tän tupa­kan, käve­len edes­ta­kai­sin, juon vähän kah­via. Se on nau­tin­non het­ki.

 

***

 

Mark: Ketkä ovat vai­kut­ta­neet kir­joit­ta­mi­seen­ne eni­ten?

Sirkka: Che Guevara.

Olli: Koetan aja­tel­la hen­ki­löä, joka on kes­kuu­des­sam­me, mut­ta ei sel­lais­ta ole, joka oli­si vai­kut­ta­nut eni­ten. Timo K. Mukan proo­sal­la oli minuun jos­kus suu­ri vai­ku­tus, sen takia tai ansios­ta aloin kir­joit­taa. Nykyisin vai­ku­tun monen­lai­sis­ta teks­teis­tä. Runoilijoista arvos­tan eri­tyi­ses­ti Sirkka Turkkaa. Mutta onnek­si maa­il­mas­sa on niin pal­jon hyviä runo­ja.

Sirkka: Runeberg on syt­ty­nyt uudel­leen.

Olli: Vuosia sit­ten kävin Runebergin koti­museos­sa Porvoossa, muka­na oli sak­sa­lai­nen runoi­li­ja Jan Wagner, joka kir­joit­ti runon sii­tä kodis­ta. Talo tuli minul­le kui­ten­kin kun­nol­la tutuk­si vas­ta myö­hem­min, kun kään­sin runon suo­mek­si Kirjailija-leh­teen. Käännöstyön ansios­ta talon yksi­tyis­koh­dat syö­pyi­vät mie­lee­ni var­maan ikui­suu­dek­si.

Sirkka: Vuonna 2005 olin Runeberg-ehdok­kaa­na ja jou­duin sei­so­maan mui­den ehdok­kai­den kans­sa sen sän­gyn edes­sä, jos­sa Runeberg oli teh­nyt kuo­le­maa. Palkintojakotilaisuudessa en saa­nut aja­tuk­sia­ni irti mie­li­ku­vas­ta, että runoi­li­ja makaa sii­nä kuo­le­mai­sil­laan. – Runoilijoita, jot­ka ovat minuun teh­neet suu­ren vai­ku­tuk­sen, ovat Georg Trakl ja Tua Forsström, joi­ta­kin mai­ni­tak­se­ni.

 

***

 

Mark: Kun käve­let­te, kuin­ka pal­jon annat­te sat­tu­man vai­kut­taa reit­ti­va­lin­toi­hin?

Sirkka: Kun menee lähi­kaup­paan, sin­ne menee. Mutta nii­tyl­lä alkaa sven­gaa­maan.

Olli: Kun käve­len met­säs­sä, kaik­ki on pelk­kää sat­tu­maa koko ajan. Berliini on kuin met­sä.

Sirkka: Missä käve­let met­säs­sä? Lauttasaaressa?

Olli: Esimerkiksi Lohjalla.

Sirkka: Metsä tekee aivoil­le hyvää. Kehitys on kehit­ty­nyt, mut­ta ihmi­nen  ei ole, se on vie­lä saa­lis­ta­ja ja keräi­li­jä. Metsässä keräi­ly on paras­ta runoi­li­jal­le, kenel­le tahan­sa, jopa aivo­ki­rur­gil­le. Sienestäminen on paras­ta iloa aivoil­le. Haet riis­taa ja näet sitä.

Olli: Allekirjoitan van­han ver­tauk­sen sie­nes­tä­mi­ses­tä ja runo­jen kir­joit­ta­mi­ses­ta.

Sirkka: En tar­koit­ta­nut runo­jen kir­joit­ta­mis­ta. Puhun vain kerää­mi­ses­tä. Aivotutkimus on osoit­ta­nut, kuin­ka hyvää luon­nos­sa havain­noin­ti meil­le tekee. Olemme kehit­ty­neet vinoon, kun emme enää hae riis­taa. Olemme pit­käs­ty­nei­tä. Toisaalta on tot­ta, että runou­des­sa­kin par­haim­mil­laan, kun kir­joit­ta­mi­sen syke on pääl­lä, tulee mie­leen: menen­pä tuon­ne päin, tuol­la on kivaa.

Olli: Usein kun olen met­säs­sä, mie­tin juu­ri tätä: met­säs­sä käve­lyä, sitä miten se on reit­ti­va­lin­to­ja, mut­ta että se on myös sat­tu­maa.

Sirkka: Nimenomaan. Kanttarellit lois­ta­vat kum­mas­ti.

 

***

 

Mark: Mikä on hyvä ympä­ris­tö kir­joit­ta­mi­sel­le?

Sirkka: Haluaisin olla siel­lä mis­sä on eläi­miä, nii­den kans­sa on hyvä olla. Voisin olla töis­sä vaik­ka aasien van­hain­ko­dis­sa.

Olli: Peltoaukea. Tai vaik­ka Berliini. Viihdyn pai­kois­sa, jois­sa on pal­jon elä­mää ja baa­re­ja kuten tääl­lä Berliinissä, mut­ta aika ajoin haluan vetäy­tyä hil­jai­suu­teen, maal­le.

Sirkka: Minä olen ollut vuo­des­ta 1975 yksin met­säs­sä koi­ran kans­sa, sik­si Berliini tekee hyvää, har­voin minul­la on näin sosi­aa­lis­ta elä­mää.

Olli: Ja ympä­ris­tö, jos­sa tulee roh­kais­tuk­si, tekee hyvää. Vaikkei asian ehkä pitäi­si olla niin, mut­ta niin se on, että ylei­nen viha­mie­li­syys tai­tei­li­joi­ta koh­taan on lan­nis­ta­vaa.

Sirkka: Aivan. Jos asut vää­räs­sä ympä­ris­tös­sä, ja siel­lä on sem­moi­sia jot­ka sano­vat: ”Ai toi on se! Elää val­tion, mei­dän veron­mak­sa­jien kus­tan­nuk­sel­la!” ”Toikin tos­sa käve­lee! Se ei mitään tee, se vain käve­lee…” Kukaan ei ole sano­nut minul­le näin, mut­ta tun­nen, että jot­kut ajat­te­le­vat niin. Ja monet muut tai­tei­li­jat ovat sano­neet kuul­leen­sa tuol­lais­ta. Mutta kävel­köön itte! Ei ne viit­ti kävel­lä. – Toisaalta epä­hy­väk­sy­tyk­si tule­mi­nen­kin voi olla hyväk­si tai­teen­te­ke­mi­sel­le. Turpaan saa­mi­nen tuup­paa eteen­päin.

Olli: Täällä Berliinissä on help­po hen­git­tää, ihmi­set ovat ystä­väl­li­siä.

Sirkka: Olin masen­tu­nut ennen Berliinin mat­kaa, mut­ta tie­sin, että täy­tyy uskal­tau­tua läh­teä. En voi aina olla yksin yksin yksin. Täällä olen saa­nut olla ystä­vien kans­sa, tulen muis­ta­maan tämän mat­kan kau­an. Kun minul­ta kysyt­tiin, tulen­ko Berliiniin kir­joit­ta­maan, sanoin että ei suin­kaan, en hae min­ne­kään kir­joit­ta­maan. Kuitenkin sain tääl­lä pari runoa aikai­sek­si, pit­kän tauon jäl­keen.

Olli: Minä sain runon alkuun, mut­ta sii­tä puut­tuu pot­ku.

Sirkka: Minä halusin ylis­tää runos­sa­ni niin syväs­ti Panke-jokea, jon­ka yli sota on pyyh­ki­nyt ja jota niin vähä­tel­lään pik­ku­joek­si… No onhan se pie­ni. Minne se las­kee?

Mark: Spree-jokeen.

Sirkka: Minä niin haluai­sin, että se lop­pui­si suo­hon.

 

***

 

Muutaman minuu­tin hil­jai­suus. Muut asiak­kaat teke­vät läh­töä. Runoilijat muis­te­le­vat eilis­tä.

Sirkka: Oliko se eilen, kun menim­me sel­lai­seen aivan tyh­jään baa­riin, joka oli niin kuin bunk­ke­ri, oli­ko se Kreuzbergissä? Sinne tuli kol­me suo­ma­lais­ta jät­kää, ja kun ne läh­ti­vät, ne sanoi­vat meil­le vaan moro, ja me vas­ta­sim­me ”moro sit­ten”.

Olli: Aivan. Olimme baa­rin ainoat asiak­kaat, mei­tä oli vii­si, kaik­ki oli­vat suo­ma­lai­sia, nau­res­kel­tiin että suo­ma­lai­set läh­tee niin ajois­sa baa­riin.

Sirkka: Mietin mil­tä tuo morot­te­lu mah­tai­si kuu­los­taa mui­den kuin suo­ma­lais­ten kor­vis­sa, vaik­ka turk­ki­lais­ten. Varmaan joten­kin alkeel­li­sel­ta.

Sirkka: Baarinpitäjä oli ihan unes­sa.

Sanna: Vaelsitte siis Kreuzbergiin asti.

Sirkka: Joo, mä yri­tin hil­li­tä tuo­ta Ollia, se on niin hul­lu ravaa­maan, pää­dyt­tiin baa­ris­ta vie­lä jon­ne­kin Itä-Berliiniin rau­nio­seu­duil­le, junia ei enää kul­ke­nut, kaik­ki lii­ken­ne oli lop­pu­nut.

Olli: Hahhaaa, oltiin rau­nio­kau­pun­gis­sa.

Sirkka: Ja kuu lois­ti ja täh­det. Sitten tapa­sim­me Rimmisen ja Zaidan.

Olli: Niin, Osloer Strassen ase­man koh­dal­la koti­mat­kal­la tavat­tiin hei­dät erääs­sä baa­ris­sa, White Weddingissä, joka on 24 tun­tia vuo­ro­kau­des­sa auki.

Sirkka: Ei, vaan me tapa­sim­me Rimmisen aikai­sem­min, olim­me ennen baa­ria hänen koto­naan, käy­tiin siel­lä poh­ja­mu­tia läpi ja kuun­nel­tiin Sibeliusta.

Olli: Ai niin oltiin­kin.

Sirkka: Rimminen tar­jo­si vis­kiä, saa­tiin sii­tä alku­voi­maa, vas­ta sit­ten men­tiin sin­ne baa­riin, jos­ta Rimminen yhtäk­kiä häi­pyi. Jäin sit­ten joraa­maan Zaidan kans­sa.

Olli: Kello oli­kin sit­ten jo kym­me­nen aamul­la. Kolmelta ilta­päi­väl­lä oltiin läh­det­ty liik­keel­le.

Sirkka: Edellisenä yönä meni vain puo­li kuu­teen, oltiin Barrikade-baa­ris­sa, jos­sa kel­lo oli pysäh­ty­nyt.

Mark: Lukijoille tai­taa nyt tul­la vää­ris­ty­nyt vai­ku­tel­ma suo­ma­lais­ten runoi­li­joi­den tavas­ta viet­tää resi­dens­siai­kaan­sa Berliinissä.

Sirkka: Niin, kun ne tule­vat työs­ken­te­le­mään tän­ne… se on ras­kas­ta. Mutta Rimmiselle haluai­sin niin antaa sitä vähäis­tä läm­pöä, jota minul­la on antaa.

 

***

 

Mark: Vielä muu­ta­ma sana runou­des­ta. Mitä se on, ja mil­lais­ta on hyvä runous?

Sirkka: Kun äiti­ni 1930-luvul­la käve­li erää­nä ilta­na Helsingissä Pohjoisrannassa, hän kuu­li huu­toa: ”Älkää lyö­kö soke­aa mies­tä!” Äitini tun­nis­ti mie­hen, joka siel­lä huusi. Hän oli runoi­li­ja Uuno Kailas. Kaksi mies­tä oli käy­nyt runoi­li­jaan käsik­si, ja uhka­si­vat lyö­dä lisää. Kailaan sil­mä­la­sit oli­vat len­tä­neet katuun. Hän ei näh­nyt mitään ilman lase­ja. Äitini ei uskal­ta­nut puut­tua pahoin­pi­te­lyyn, kos­ka nii­hin aikoi­hin ei vie­lä ollut tapa­na, että nai­set oli­si­vat sateen­var­jol­la sohi­neet. Muistikuva Kailaasta kadon­nei­ne sil­mä­la­sei­neen oli jol­lain taval­la kau­nis, vaik­ka myös jär­kyt­tä­vä.

Olli: Runoudesta saa loh­tua, se on aina­kin yksi var­ma asia.

Sirkka: Kailaan hie­no­ja runo­ja ja mui­ta klas­si­koi­ta ei sai­si unoh­taa – eikä vir­si­ru­nout­ta, se on runou­tem­me perus­to­ja. Mitä on hyvä runous? Se on sitä, että voi tode­ta: tuo on niin pimeäs­ti sanot­tu, että se antaa iloa elä­mäl­le, valoa aivoil­le.


Haastattelu on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Eurooppalainen tai­tei­li­ja­sie­lu (nro 20). Osta nume­ro tääl­tä.