Kuten kaik­ki teks­ti­la­jit, myös tai­de­kri­tiik­ki vaa­tii elääk­seen uudis­tu­mis­ta, kokei­le­vuut­ta ja moni­nai­suut­ta. Kokeellinen kri­tiik­ki on nous­sut vii­me vuo­si­na uudel­leen kes­kus­te­luun, mut­ta mitään kon­kreet­tis­ta ei sen ase­man kohen­ta­mi­sek­si ole juu­ri tapah­tu­nut.

*

Useim­mat aktii­vi­sis­ta tai­de­krii­ti­kois­ta ovat saa­neet klas­si­sen teos­kes­kei­sen tai­de­kri­tii­kin kir­joit­ta­mi­sen ope­tuk­sen, jos­sa teks­tiä lähes­ty­tään kol­men tär­keän ele­men­tin kaut­ta: kuvauk­sen, tul­kin­nan ja arvot­ta­mi­sen. Tämä on usein se läh­tö­koh­ta, jos­ta nuo­ri krii­tik­ko läh­tee tutus­tu­maan kri­tii­kin ihmeel­li­seen maa­il­maan – ja yllät­tä­vän usein myös ase­tel­ma, johon suu­rin osa heis­tä jämäh­tää.

Mitä enem­män kir­joi­tam­me, sitä vah­vem­mak­si tulee oma tyy­lim­me. Tämä tar­koit­taa, ikä­vä kyl­lä, myös manee­re­ja ja tois­toa. Kukaan ei mie­lel­lään ole manee­ri­nen kir­joit­ta­ja, mut­ta uskon, että jokai­nen kir­joit­ta­ja jou­tuu jos­sa­kin vai­hees­sa uraan­sa asian kans­sa tais­te­le­maan. Yksi kei­no manee­ris­ta kir­joit­ta­mis­ta vas­taan on oman ilmai­sun haas­ta­mi­nen ja tie­toi­nen laa­jen­ta­mi­nen, esi­mer­kik­si kokeel­lis­ten kri­tiik­kien kir­joit­ta­mi­nen, tai vain yksin­ker­tai­ses­ti pyr­ki­mys kir­joit­taa eri taval­la kuin itsel­le on omi­nais­ta. Harva kui­ten­kin tie­toi­ses­ti tekee näin, sil­lä lähes kaik­ki amma­tik­seen kir­joit­ta­vat tör­mää­vät rea­li­teet­tei­hin: palk­kiot ovat pie­niä, aikaa lii­an vähän, leh­del­lä tiet­ty lin­ja ja niin edel­leen. Niinpä saam­me itsem­me kiin­ni yhä uudes­taan sor­tu­mi­ses­ta omiin manee­rei­him­me. *

Taidekritiikki on muut­tu­nut vuo­sien saa­tos­sa laji­na vähem­män kuin muut teks­ti­la­jit, vaik­ka sen pituus on hel­pos­ti saat­ta­nut jopa puo­lit­tua enti­ses­tä. Uskon, että taan­tu­mi­nen ”tuo­te­se­los­teek­si”, jos­ta kri­tiik­kiä on arvos­tel­tu, joh­tuu osin krii­ti­kon taka­rai­voon iskos­te­tus­ta kol­mi­kan­nan opin­kap­pa­lees­ta sekä tiu­ken­tu­neis­ta merk­ki­mää­rä­ra­joit­teis­ta: on vai­ke­aa tai perä­ti mah­do­ton­ta tul­ki­ta saa­ti arvot­taa ilman kuvaus­ta. Ainakaan se ei pal­ve­le luki­jaa, ja kri­tiik­ki on kai­ken muun kir­joi­te­tun tavoin ennen muu­ta vies­tin­tää, tie­don­vä­li­tys­tä. Tämän kehi­tyk­sen myö­tä en ole lai­sin­kaan yllät­ty­nyt sii­tä, mikä­li tai­de­kri­tiik­ki on lakan­nut ene­ne­vis­sä mää­rin kiin­nos­ta­mas­ta mui­ta kuin alal­le vih­kiy­ty­nei­tä luki­joi­ta.

Usein unoh­tuu, että tai­de­kri­tiik­ki kuu­luu teks­ti­la­ji­na johon­kin objek­tii­vi­sen ja sub­jek­tii­vi­sen jour­na­lis­min väli­maas­toon. Se on niin kut­sut­tua luo­vaa tie­to­kir­joit­ta­mis­ta, jos­sa on varaa irro­tel­la ja joka poh­jau­tuu krii­ti­kon omaan asian­tun­ti­juu­teen. Vanhoilla tem­puil­la ei hou­ku­tel­la ylei­söä ker­ta toi­sen­sa jäl­keen; sel­vi­täk­seen kri­tii­kin on siis uudis­tut­ta­va, muu­tut­ta­va ja olta­va roh­ke­aa.

Puhe tai­de­kri­tii­kin kokeel­li­suu­den kai­puus­ta ja uusien muo­to­jen löy­ty­mi­ses­tä ei tie­ten­kään ole uusi jut­tu. Karri Kokko on ker­to­nut, että kokeel­li­sek­si las­ket­ta­vaa kri­tiik­kiä on jul­kais­tu esi­mer­kik­si Ilta-Sanomissa 1970 – 80-luvuil­la. Vuonna 2008 runous­leh­ti Tuli & Savu kes­kit­tyi kri­tiik­ki­nu­me­ros­saan eri­tyi­ses­ti runo­kri­tii­kin mah­dol­li­suuk­siin: impres­sio­nis­ti­nen kri­tiik­ki, nar­ra­tii­vi­nen kri­tiik­ki, lavas­tet­tu kri­tiik­ki – tyy­le­jä on monia.

Kuitenkin leh­dis­tä luke­ma­ni kri­tii­kit tois­ta­vat useim­mi­ten samaa ikiai­kais­ta kaa­vaa, jois­sa yhdis­ty­vät iloi­ses­sa har­mo­nias­sa kuvaus, tul­kin­ta ja arvot­ta­mi­nen. Niko Hallikaisen muu­ta­man vuo­den takai­set puheen­vuo­rot ei-arvot­ta­vas­ta kri­tii­kis­tä tun­tu­vat vie­lä­kin radi­kaa­leil­ta ja raik­kail­ta (ks. mm. Kriittinen pis­te, toim. Ville Hänninen, SARV, 2018).

Onneksi Hallikaisen kal­tai­sia ilah­dut­ta­via poik­keuk­sia on useam­pia. Yhtenä mai­nit­ta­koon Matti Tuomela, joka kir­joit­ti koke­muk­sel­li­sen ja nar­ra­tii­vi­sen kri­tii­kin sar­jan esi­tys­tai­teen talo Mad House Helsingin kevään 2018 esi­tys­kau­des­ta. Tänä vuon­na hän ja Petteri Enroth ovat käyn­nis­tä­neet tai­de­kri­tiik­ki­pro­jek­tin nimel­tä Seiskan pojat, jos­sa kri­tiik­ki perus­tuu näky­väl­le dia­lo­gil­le. Projekti toteu­te­taan Koneen Säätiön tuel­la.

Ongelma näis­sä poik­keuk­sis­sa kitey­tyy jo sanaan poik­keus; nii­tä on lii­an vähän. Miksi vain har­vat läh­te­vät kon­kreet­ti­ses­ti uudis­ta­maan kir­joi­tet­tua kri­tiik­kiä samal­la kun loput – minä mukaan lukien – vain puhum­me asias­ta? Onko kri­tii­kin muo­to­kie­len uudis­ta­mi­nen ja eri­lais­ten lähes­ty­mis­ta­po­jen etsi­mi­nen yksi­no­maan pie­nen jou­kon har­teil­la? Lisäksi sil­mään pis­tää kokeel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen rajau­tu­mi­nen lähes tyys­tin päi­vä­leh­dis­tön ulko­puo­lel­le. Miksi krii­ti­kot eivät läh­de uska­li­aam­min uudis­ta­maan lajin muo­to­ja myös sano­ma­leh­dis­tös­sä? En het­keä­kään usko, että oli­sim­me kovin kon­ven­tious­ko­vai­sia. Ja vie­lä: Miksi en uskal­la liit­tyä näi­den har­vo­jen jouk­koon, vaan pois­tan omat yri­tel­mä­ni ruu­dul­ta ker­ta toi­sen­sa jäl­keen huo­noi­na ja epä­on­nis­tu­nei­na?

Seiskan poi­kien teki­jät avaa­vat pro­jek­tin­sa taus­taa koti­si­vuil­laan seu­raa­van­lai­ses­ti: ”Keskusteluissa annam­me itsel­lem­me luvan kysyä, ihme­tel­lä, jah­ka­ta, ava­ta syi­tä hen­ki­lö­koh­tai­sil­le näke­myk­sil­lem­me, ereh­tyä ja oppia. Taiteen koke­mi­nen ja ajat­te­le­mi­nen on pro­ses­si, jos­ta perin­tei­siin kri­tii­kin muo­toi­hin jää vähän jäl­kiä.”

Uusien ilmai­su­ta­po­jen kehit­tä­mi­nen vaa­tii aikaa, tilaa ja uskal­lus­ta, mut­ta ehkä kai­kis­ta eni­ten kykyä epä­on­nis­tua. Kenties epä­on­nis­tu­mi­sen pel­ko on kas­va­nut sen ver­ran suu­rek­si, että moni ei halua tart­tua haas­tee­seen näi­nä tai­de­kri­tii­kin alas­ajon aikoi­na. Pelko oman taka­lis­ton koh­ta­los­ta on lii­an suu­ri, ja tiet­tä­väs­ti stres­si ei ole luo­vuu­den kan­nal­ta otol­li­sin­ta maa­pe­rää. Useiden silp­pu­töi­den seas­sa on har­voin aikaa istua alas ja poh­tia, mil­lä tavoin omaa kir­joit­ta­mis­taan ja kri­tiik­kiä haluai­si kehit­tää. Uudet ideat vaa­ti­vat usein jou­toai­kaa, luo­vaa tyl­sis­ty­mis­tä ja väl­jää kalen­te­ria.

Olisikin syy­tä poh­tia, mis­sä mää­rin lajin on mah­dol­lis­ta muut­tua ja uudis­tua, mikä­li se on yksi­no­maan yli­työl­lis­tet­ty­jen, pien­tä palk­kaa naut­ti­vien free­lance­rei­den vapaa-ajan har­ras­tu­nei­suu­den ja omis­tau­tu­nei­suu­den har­teil­la. Tällä het­kel­lä kri­tii­kin moni­nai­suus näyt­täi­si ole­van val­tiol­lis­ten sekä yksi­tyis­ten sää­tiöi­den ja mui­den rahan­ja­ka­jien varas­sa. (Mainittakoon, että Taiteen edis­tä­mis­kes­kus ajoi alas eril­li­sen Taidejournalismin jaos­ton vuon­na 2017.)

Kritiikin kent­tä on kai­ke­ti aina tie­tyin välia­join – tai perä­ti jokai­se­na aika­kau­te­na – vaa­ti­nut tai­de­kri­tii­kin uudis­ta­mis­ta. Ongelma on sii­nä, että nykyi­sin kai­ken­lai­nen kokei­le­vuus on ajet­tu peri­fe­ri­aan, jol­loin se näyt­tää hel­pos­ti pel­käl­tä näper­te­lyl­tä niil­le, jot­ka eivät alaa aktii­vi­ses­ti seu­raa. Nämä samat tahot – pien- ja eri­kois­leh­det – ovat olleet nii­tä, jot­ka vie­vät kri­tii­kin uudis­ta­mi­seen ja moni­puo­lis­ta­mi­seen liit­ty­viä pro­jek­te­ja eteen­päin.

Lukemisen kult­tuu­ri ja tavat ovat muut­tu­neet vii­mei­sen kah­den­kym­me­nen vuo­den aika­na niin pal­jon, että vain har­vat tör­mää­vät nykyi­sin tai­de­kri­tiik­kiin edes vii­koit­tain. Aiemmin sano­ma­leh­tien luki­jat altis­tui­vat arvioil­le päi­vit­täin. Kun kri­tiik­ki oli kai­kil­le tut­tua, saat­toi näil­lä­kin leh­dil­lä olla mata­lam­pi kyn­nys jul­kais­ta myös kokei­le­via teks­te­jä. Voisikin kysyä, onko kokeel­li­nen kri­tiik­ki laa­ja­mit­tai­se­na ilmiö­nä tai sen ran­tau­tu­mi­nen sano­ma­leh­dis­töön alka­val­la 2020-luvul­la täy­sin uto­pis­ti­nen aja­tus?

*Kirjoittaja ei uskal­ta­nut las­kea, kuin­ka mon­ta hänel­le itsel­leen tyy­pil­lis­tä manee­ria kolum­niin sisäl­tyy.

Marissa Mehr on kir­jai­li­ja ja krii­tik­ko.