Seikkailu, vaa­ran tun­ne, itse­näi­syys, vapaus. Moottoripyöräilyssä hou­kut­ta­vat edel­leen samat piir­teet kuin sata vuot­ta sit­ten. Pienoisessee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Ihminen ja kone (2014).

*

Useat kek­si­jät Euroopassa ja Yhdysvalloissa tart­tui­vat 1800-luvun jäl­ki­puo­lis­kol­la haas­tee­seen kehit­tää moder­nin ajan eetok­seen sopi­va, vauh­din ja indi­vi­dua­lis­min yhdis­tä­vä kul­ku­vä­li­ne. Varhaisimmista ”moot­to­ri­pyö­rän” pro­to­tyy­peis­tä ken­ties mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sin oli Cynophère. Nimensä mukai­ses­ti (‘kyon’, kreik. koi­ra) lai­tet­ta lii­kut­ti ben­sii­ni- tai höy­ry­voi­man sijas­ta koi­ra­käyt­töi­nen juok­su­pyö­rä­me­ka­nis­mi. Vaikka rans­ka­lai­sen M. Huretin kek­sin­nöl­le myön­net­tiin patent­ti USA:ssa vuon­na 1875, ja vaik­ka myös Ranskan eläin­ten­suo­je­lu­yh­dis­tys antoi sil­le hyväk­syn­tän­sä, ei Cynophère kos­kaan val­loit­ta­nut maa­il­maa. Vasta, kun kah­den ren­kaan pääl­le yhdis­tet­tiin ben­sa­ka­nis­te­ri ja moot­to­ri, oli moder­ni mat­ka­lai­nen saa­nut hel­pos­ti lii­ku­tel­ta­van yksi­löl­li­sen kul­ku­vä­li­neen­sä. Moottoripyörästä tuli meta­fo­ra moder­nin ajan ihan­teil­le: vauh­dil­le, vapau­del­le ja itse­näi­syy­del­le.

Moottoripyörien sar­ja­tuo­tan­to alkoi 1890-luvul­la, ja 1900-luvun alku­vuo­si­kym­me­ni­nä moot­to­ri­pyö­rät oli­vat nais­ten kul­ku­vä­li­ne sii­nä mis­sä mies­ten­kin: Englannissa her­ras­mie­het huri­sut­te­li­vat twee­deis­sään ja moot­to­ri­pyö­räi­lyn mai­nos­tet­tiin heleyt­tä­vän nais­ten kas­vo­ja. Moottoripyörillä oli tär­keä osan­sa myös molem­mis­sa maa­il­man­so­dis­sa, niin kul­ku­vä­li­nee­nä kuin pro­pa­gan­da-asee­na­kin. Mussolini kehot­ti jouk­ko­jaan liik­ku­maan moot­to­ri­pyö­räl­lä aina kun mah­dol­lis­ta. Lehdistö näki fasis­ti­sen Italian ”moto­ri­soi­tu­jen ken­tau­rien maa­na”.

Ideologiset ja yhteis­kun­nal­li­set muu­tok­set ovat aina hei­jas­tu­neet moot­to­ri­pyö­räi­lyyn sekä sii­hen liit­ty­viin mie­li­ku­viin ja asen­tei­siin. Hyvinvointivaltioiden vau­ras­tu­mi­nen sotien jäl­keen kas­vat­ti moot­to­ri­pyö­räi­lyn suo­sio­ta, kun vapaa-aika ja turis­ti­mat­kai­lu lisään­tyi­vät yli yhteis­kun­ta­luok­ka­ra­jo­jen. Moottoripyörä tar­jo­si yhä useam­mal­le mah­dol­li­suu­den itse­näi­syy­teen, seik­kai­luun ja kont­rol­loi­dun vaa­ran tun­teen saa­vut­ta­mi­seen muu­ten ruti­noi­tu­nees­sa arjes­sa. Nykyajan tie­to­ko­neis­tu­nees­sa maa­il­mas­sa auto­tal­lis­sa tai tien­var­rel­la nik­ka­roin­ti palaut­taa konei­den hal­lin­nan takai­sin ihmi­sel­le. Yhä edel­leen moot­to­ri­pyö­räi­li­jä voi kokea koneen avul­la voit­ta­van­sa kehon­sa liik­ku­mi­sel­le aset­ta­mat rajoit­teet: ihmi­ses­tä tulee jäl­leen oman koh­ta­lon­sa her­ra.

Kuten Filippo Tommaso Marinetti (1876 – 1944) kir­joit­ti Futuristisessa mani­fes­tis­saan, vauh­ti on moder­nin aika­kau­den hyve, joka tuo ihmis­ten ulot­tu­vil­le yhden juma­lal­li­suu­den muo­dois­ta: suo­ran vii­van. Viime vuo­si­sa­dan kulues­sa tei­den pin­nat sile­ni­vät ja mah­dol­lis­ti­vat yhä kit­kat­to­mam­man ja nopeam­man tavan liik­kua. Pölystä, joka aikai­sem­mil­la vuo­si­sa­doil­la oli ollut köy­hän mat­ka­lai­sen tun­nus, tuli jäl­leen kun­nian, tal­lat­tu­jen – ja asfal­toi­tu­jen – pol­ku­jen ulko­puo­lel­la kul­ke­van seik­kai­li­jan merk­ki. Rutinoituneessa ja tur­va­tus­sa arjes­sa ihmis­mie­len tar­ve mää­rä­tä omas­ta koh­ta­los­taan ei ole kadon­nut: moot­to­ri­pyö­rä toi­mii koneen, vauh­din ja vaa­ran aika­kau­den sym­bo­li­na, mekaa­ni­se­na ja kont­rol­loi­ta­vis­sa ole­va­na ihmis­ruu­miin jat­kee­na.

Mainosteollisuus, yksi moder­nin aika­kau­den mah­ta­vim­mis­ta rahan­te­ko­ko­neis­tois­ta, veto­aa ihmis­ten perus­tar­pee­seen tun­tea jän­ni­tys­tä. Onnettomuusriskianalyytikko Ben Kelley tote­aa artik­ke­lis­saan ”It Is Speed That Kills”, että myös auto­teol­li­suus mai­nos­taa ja myy jän­ni­tys­tä ja vauh­tia. Paul Virilio on tul­lut saman­lai­siin joh­to­pää­tök­siin dro­mo­lo­gias­saan eli ”vauh­din tie­tees­sään”. Virilion mukaan nyky­päi­vä­nä ei kui­ten­kaan myy­dä ainoas­taan vauh­tia, vaan myös onnet­to­muuk­sien muka­naan tuo­mia yllä­tyk­siä: ”Kulkuvälineen vauh­ti mah­dol­lis­taa sen, ettei ihmi­sen tar­vit­se aja­tel­la tai tun­tea mitään, tai välit­tää mis­tään.” Vauhti ja vaa­ra myy­vät.

Moottoripyörämatkailija kan­taa vas­tuun liik­ku­mis­muo­dos­taan itse, kun taas auto-, juna-, lai­va- ja len­to­ko­ne­mat­kai­lu siir­tä­vät vas­tuun mah­dol­li­ses­ta onnet­to­muu­des­ta pois yksi­löl­tä. Moottoripyöräilyä tut­ki­neen filo­so­fi James B. Gouldin mukaan kysees­sä on antii­kin ajois­ta läh­tien ihmi­sel­le tär­keä memen­to mori -men­ta­li­teet­ti: kuo­le­man epää­mät­tö­myys on tun­nus­tet­ta­va, jot­ta elä­män voi­si elää täy­te­nä. Motoristin kypä­rä ja ihon­myö­täi­set asus­teet ovat osa tätä kuo­le­ma­tie­toi­suut­ta: suo­ja­va­rus­teis­ta huo­leh­ti­mi­nen tar­koit­taa kuo­le­man mah­dol­li­suu­den tun­nus­ta­mis­ta. Vaara, tai mah­dol­li­sen kuo­le­man lähei­syys, vah­vis­taa tun­net­ta elä­mi­sen voi­mal­li­suu­des­ta.

Kiitäessään mai­se­man hal­ki pit­kin suo­raa vii­vaa kone ja sen käyt­tä­jä uhmaa­vat yhdes­sä kuo­le­maa. Ad mor­tem fes­ti­na­mus.