Kasvit rea­goi­vat ympä­ris­tön olo­suh­tei­siin, vies­ti­vät toi­sil­leen ja ovat luo­neet eri­lai­sia sel­viy­ty­mis­me­ka­nis­me­ja. Ovatko kas­vit siis älyk­käi­tä ja tun­te­via olen­to­ja? Kirjailija Jukka Laajarinne poh­tii aihet­ta Aristoteleen ja nyky­tut­ki­joi­den näke­mys­ten poh­jal­ta. Essee on jul­kais­tu ensim­mäi­sen ker­ran Särön nume­ros­sa 34 (Kulkijat, kul­ku­rit).

*

Olin lap­si tai nuo­ri, kun olo­huo­nee­seem­me tuo­tiin jäl­leen ker­ran jou­lu­kuusi. Tällä ker­taa kuusi ei käyt­täy­ty­nyt kuten taval­li­ses­ti. Pimeän ja kyl­män vaih­tues­sa läm­pöön ja valoon se vir­kis­tyi ja alkoi työn­tää oksien­sa kär­jis­tä sil­mu­ja, uut­ta vuo­si­kas­vua. ”Se luu­lee, että on kevät”, isä­ni sanoi, ja minä, tra­ge­dian­ta­jui­nen nuo­ri, tun­sin palan kur­kus­sa­ni. Miten surul­lis­ta se oli­kaan. Nuori puu herää, kun luu­lee kevään koit­ta­neen, val­mis­tau­tuu uuteen kesään, kas­vuun ja elä­mään – mut­ta onkin jo kat­kais­tu. Se on käy­tän­nös­sä jo kuol­lut, eikä yksi­kään kevään lupauk­sis­ta toteu­du.

Taisin vähän itkeä.

Muis­to pala­si mie­lee­ni, kun luin Peter Wohllebenin kan­sain­vä­lis­tä best­sel­le­riä Puiden salat­tu elä­mä. Saksalaisen met­sän­hoi­ta­jan popu­lää­ri tie­to­kir­ja on täyn­nä kiin­nos­ta­vaa asi­aa pui­den ja met­sien elä­män­pro­ses­seis­ta. Wohlleben kuvai­lee luki­joil­leen vih­reän kas­vus­ton kieh­to­vaa, rön­syi­le­vää moni­mut­kai­suut­ta ja eloi­suut­ta ja pyr­kii pal­jas­ta­maan luki­joil­leen pui­den näkö­kul­man maa­il­maan. Hänen empaat­ti­nen perus­a­sen­noi­tu­mi­sen­sa pui­hin muis­tut­taa pal­jol­ti samaa eläy­ty­mis­tä, jol­la nuo­ri minä olin suh­tau­tu­nut juu­ril­taan revit­tyyn jou­lu­kuusi­par­kaan.

Wohlleben kir­joit­taa kas­vien ”toi­veik­kais­ta alkiois­ta”, ker­too että puut ”sopi­vat asias­ta kes­ke­nään” ja että pie­net puut ”kas­vai­si­vat mie­lel­lään nopeas­ti”. Hän kir­joit­taa myös, miten puil­la on jäl­ke­läis­ten kas­vat­ta­mi­ses­ta ”oma näke­myk­sen­sä” ja niin edel­leen, ja niin edel­leen.

Kun Wohlleben puhuu ”pyök­ki­lap­sis­ta”, on tämä vie­lä help­po hyväk­syä meta­fo­ri­se­na kie­len­käyt­tö­nä. Puhummehan ihmis­tai­mis­ta­kin. Puiden toi­veis­ta, pelois­ta, rak­kau­des­ta ja ystä­vyy­des­tä kir­joit­taes­saan hän kui­ten­kin luo puil­le san­gen ant­ro­po­mor­fi­sen mie­len­teo­rian: ne ovat perim­mil­tään saman­lai­sia kuin me, tun­te­vat ja tah­to­vat samal­la taval­la kuin me, niil­lä on tule­vai­suu­de­no­do­tuk­sia ja toi­vei­ta. Syntyy illuusio, että tie­täi­sim­me mil­tä puis­ta tun­tuu. On kui­ten­kin kysyt­tä­vä, mis­sä mää­rin täl­lai­nen ymmär­tä­mi­nen on todel­la mah­dol­lis­ta.

Husserlin oppi­las Edith Stein on yksi tär­keim­piä empa­tian feno­me­no­lo­gi­aa tut­ki­neis­ta filo­so­feis­ta. Steinin mukaan empa­tian, kans­saih­mi­sen eläy­ty­vän ymmär­tä­mi­sen läh­tö­koh­ta­na on toi­sen mie­len väli­tön tun­nis­ta­mi­nen. On inhi­mil­li­nen perus­ko­ke­mus havai­ta toi­sen ihmi­sen toi­mien inten­tio­naa­li­suus välit­tö­mäs­ti. Elämme tois­ten mie­lien kes­kel­lä, ja oma tie­toi­suu­tem­me ja per­soo­nam­me ovat syn­ty­nyt nii­den vai­ku­tuk­ses­ta. Terve ihmi­nen ei vaka­vis­saan kysee­na­lais­ta kans­sae­lä­jien­sä sie­lui­suut­ta. Tämä on vas­ta empa­tian läh­tö­koh­ta. Toisen ymmär­tä­mi­nen, toi­sen tule­mi­nen omiin nah­koi­hi­ni, on tar­ken­tu­va pro­ses­si, jon­ka yksi­tyis­koh­tia voin ymmär­tää myös vää­rin. Käsitykseni toi­sen sie­lun­liik­keis­tä tar­ken­tuu, kun ymmär­rän, ettei toi­nen ollut­kaan vihai­nen vaan kii­rees­sä stres­saan­tu­nut. Steinin mukaan empaat­ti­nen ymmär­tä­mi­nen voi ulot­tua myös ei-inhi­mil­li­siin olioi­hin kuten kas­vei­hin. Meitä yhdis­tä­vät elä­män perus­ra­ken­teet mah­dol­lis­ta­vat alkeel­li­sel­la perus­ta­sol­la ymmär­tä­mään, mil­lais­ta on olla janoi­nen tai uupu­nut, olem­me­pa eläi­miä tai kas­ve­ja.

Empaattiseen ymmär­tä­mi­seen sekoit­tuu myös mui­ta niin tie­dol­li­sia kuin tun­teel­li­sia­kin ilmiöi­tä. Tunteet tart­tu­vat. Emme ainoas­taan ymmär­rä vaan myös koem­me emo­tio­naa­li­ses­ti, mitä toi­nen tun­tee. Nauru tart­tuu, suru tart­tuu – mut­ta saat­ta­vat tart­tues­saan muut­tua, olla minul­le toi­sen­lai­sia kuin tar­tut­ta­jal­le. Toiseksi – ja tämä on aiheem­me kan­nal­ta olen­nai­sem­paa – pro­ji­soim­me omia tun­tei­tam­me toi­seen. Emme elä­kään hänen tun­tei­taan vaan kuvit­te­lem­me hänen elä­vän mei­dän tun­tei­tam­me: luu­lem­me hänen koke­van samoin kuin itse koki­sim­me hänen ase­mas­saan. Projisoinnit vai­keut­ta­vat ihmis­ten välis­tä kom­mu­ni­koin­tia mel­ko lail­la. Suuri osa veri­sis­tä rii­dois­ta joh­tuu sii­tä, että vää­ri­nym­mär­räm­me tai emme lain­kaan ymmär­rä kans­saih­mi­siäm­me. Projisoinnit ihmis­tä olen­nai­ses­ti vie­raam­piin elä­män­muo­toi­hin ovat vie­lä ongel­mal­li­sem­pia, nii­den ymmär­tä­mi­nen vie­lä vai­keam­paa.

Todettakoon, että kyke­nem­me hel­pos­ti eläy­ty­mään jopa elot­to­miin kap­pa­lei­siin. Lapsi voi miel­tää peh­moe­läi­mel­le mie­len ja tun­teet – joi­ta täl­lä ei ilmei­ses­ti­kään ole – ja voi aidos­ti kär­siä tämän koke­mien vää­ryyk­sien tai onnet­to­muuk­sien vuok­si. Elävän olen­non näköi­sen leik­ki­ka­lun kal­toin­koh­te­le­mi­nen tai hyl­kää­mi­nen voi tun­tua aikui­ses­ta­kin pahal­ta. Ihmislapsi tai -aikui­nen kyke­nee lei­keis­sään eläy­ty­mään myös elol­lis­ta jäl­jit­te­le­mät­tö­män kap­pa­leen, kuten vaik­ka­pa auton osaan.

Tällaiselta pro­ji­soin­nil­ta Wohllebenin har­joit­ta­ma kas­vien ihmi­sen­kal­tais­ta­mi­nen­kin vai­kut­taa. Se tun­tuu sivuut­ta­van suu­ren osan sii­tä vie­rau­des­ta, jota toi­nen, omas­ta kehi­tys­lin­jas­tam­me hyvin kau­an sit­ten erkaan­tu­nut elä­män­muo­to edus­taa, ja näkee inhi­mil­lis­tä siel­lä, mis­sä on ken­ties jota­kin aivan muu­ta. Voimme sil­ti kysyä, mis­sä mää­rin puil­la ja muil­la kas­veil­la esiin­tyy Wohllebenin maa­lai­le­mia sie­lun­ti­lo­ja. Suunnittelevatko puut tule­vaa? Millaista nii­den tun­ne-elä­mä on? Ovatko ne tie­toi­sia itses­tään ja ympä­ris­tös­tään? Ovatko ne älyk­käi­tä?

Viime aikoi­na on suo­men­net­tu toi­nen­kin kas­vi­mie­len kysy­myk­siä popu­la­ri­soi­va kir­ja: kas­vi­neu­ro­bio­lo­gian tut­ki­ja Stefano Mancuson ja tie­de­toi­mit­ta­ja Alessandra Violan Loistavat kas­vit: Mitä tie­däm­me kas­veis­ta ja nii­den älyk­kyy­des­tä?

Vaikka kysy­myk­set kas­vien hen­gen­lah­jois­ta ja sie­lu­ne­lä­mäs­tä ovat­kin pin­nal­la juu­ri nyt, aihe itses­sään on van­ha. Kasvien, eläin­ten ja ihmis­ten väli­siä suh­tei­ta ovat miet­ti­neet niin Platon, Descartes kuin Goethekin. Eräs his­to­rial­li­ses­ti vai­ku­tus­val­tai­sim­pia aiheen poh­ti­jois­ta oli Aristoteles, jon­ka hah­mot­te­le­ma kol­me­ta­soi­nen sie­lu­jen hie­rar­kia on vai­kut­ta­nut vuo­si­tu­han­sien ajan sii­hen, miten ihmi­set ovat ymmär­tä­neet paik­kan­sa uni­ver­su­mis­sa.

Aristoteelisessa maa­il­man­jär­jes­tyk­ses­sä kaik­kia elä­viä olen­to­ja yhdis­tää kas­vi­sie­lun raken­ne: sen toi­min­to­ja ovat syö­mi­nen, kas­va­mi­nen, kulut­ta­mi­nen. Meillä kai­kil­la on tar­ve saa­da vet­tä ja ravin­toa. Me kaik­ki kas­vam­me, kehi­tym­me ja kukois­tam­me, lisään­nym­me ja kuo­lem­me.

Aristoteleen teo­rian mukaan kas­vi­sie­lun pääl­le raken­tuu kor­keam­pia sie­lun osia: ihmi­sil­le ja eläi­mil­le yhtei­nen eläin­sie­lu ais­tii ja lii­kut­taa, antaa olen­nol­le tah­don. Toisin kuin kas­vit, me eläi­met kyke­nem­me ais­ti­maan ympä­ris­töäm­me ja toi­mi­maan havain­to­jem­me perus­teel­la. Susi juok­see peu­ran peräs­sä saa­dak­seen ruo­kaa, peu­ra pake­nee sut­ta säi­lyäk­seen hen­gis­sä.

Ihmiselle eri­tyi­nen sie­lun osa on jär­ki, joka mah­dol­lis­taa itse­tie­toi­suu­den, käsi­tel­tä­väk­si saa­dun infor­maa­tion ja mah­dol­lis­ten toi­min­ta­me­ne­tel­mien arvioi­mi­sen, suun­ni­tel­mal­li­suu­den ja itsen­sä kehit­tä­mi­sen.

Aristoteeliselle hie­rar­kial­le perus­tuen luon­no­no­liot on voi­tu jakaa nel­jään ryh­mään: kivi-, kas­vi-, eläin- ja ihmis­kun­taan. Ryhmittely vas­taa ehkä edel­leen var­sin hyvin nii­tä intui­tii­vi­sia suh­tau­tu­mis­ta­po­ja, joil­la koh­taam­me kas­vit arkie­lä­mäs­säm­me, mikä­li työm­me ei suo­raan lii­ty nii­den elä­mään: ohi­tam­me ne pas­sii­vi­si­na, kor­kein­taan tuu­len lii­kut­te­le­mi­na, ais­ti­ky­vyt­tö­mi­nä – liki­pi­täen esi­nei­nä. Kirjallisuuden tut­ki­ja Kaisa Kortekalliota seu­rail­len: ei-inhi­mil­li­nen näh­dään tyy­pil­li­ses­ti mai­se­ma­na. Se on taus­taa, jon­ka kes­kel­lä var­si­nai­nen toi­min­ta tapah­tuu.

Kuitenkin, jos het­kek­si­kin pysäh­dym­me ajat­te­le­maan kas­vien elä­mää, emme voi olla huo­maa­mat­ta jaot­te­lun vir­heel­li­syyt­tä. Kasvit liik­ku­vat aktii­vi­ses­ti ja sisäl­tä ohjau­tu­vas­ti: ne rön­syi­le­vät, kas­vat­ta­vat run­ko­jaan, leh­ti­ään, kuk­ki­aan, juu­ri­aan. Osa nii­den liik­keis­tä on reak­tioi­ta ulkoi­siin ärsyk­kei­siin. Kasvit voi­vat kas­vaa tai kään­tyä valoa koh­ti tai suo­jau­tua lii­al­ta aurin­gon­pais­teel­ta. Tuntokasvit kuten mimo­sat ja kär­päs­lou­kut rea­goi­vat kos­ke­tuk­seen nopeas­ti­kin. Myös kotoi­san ketun­lei­vän eli käen­kaa­lin reak­tiot kos­ke­tuk­seen ovat sil­min havait­ta­via vaik­ka var­si­nais­ten tun­to­kas­vien liik­kei­tä hitaam­pia. Lisäksi tie­de­tään, että kas­vit rea­goi­vat tuhoe­läi­miin: ne voi­vat esi­mer­kik­si muut­taa kemial­lis­ta koos­tu­mus­taan myr­kyl­li­sem­mäk­si, jos jou­tu­vat tuho­lais­hyök­käyk­sen koh­teek­si. Eräät kas­vit vapaut­ta­vat täl­lai­sis­sa tilan­teis­sa kemi­kaa­le­ja, jot­ka saa­vat lähis­töl­lä ole­vat laji­to­ve­rin­sa­kin varau­tu­maan uhkaan. Kemiallisesti suun­nis­te­taan myös ravin­toa koh­ti: eräät lois­kas­vit kurot­ta­vat hajuais­tin­sa perus­teel­la isän­tä­kas­ve­jaan koh­ti. Viimeaikaisten tut­ki­mus­ten perus­teel­la näyt­tää sil­tä, että jot­kut kas­vit rea­goi­vat jopa tuho­hyön­teis­ten aiheut­ta­miin ääniin. On myös enem­män kuin jän­nit­tä­vää, että fen­ko­lin läs­nä­olon aiheut­ta­ma kil­pai­lua­se­tel­ma vai­kut­taa chi­lin kas­vu­no­peu­teen, vaik­ka kas­vit oli­si eris­tet­ty toi­sis­taan sekä opti­ses­ti että kemial­li­ses­ti – ilmei­sim­mäk­si vai­ku­tus­me­ka­nis­mik­si jää ääni. Nämä ja lukui­sat muut esi­mer­kit puhu­vat vakuut­ta­vaa kiel­tään sii­tä, että kas­vit ais­ti­vat ja rea­goi­vat ais­ti­muk­siin­sa. Vaikutelma pas­sii­vi­suu­des­ta syn­tyy­kin ennen kaik­kea eri­lai­ses­ta lii­keh­ti­mi­sen nopeu­des­ta. Inhimillisestä näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na kas­vit ovat enim­mäk­seen hitai­ta, eivät­kä lähes­kään kaik­ki niis­tä pys­ty siir­ty­mään pai­kas­ta toi­seen – eivät aina­kaan samas­sa mie­les­sä kuin useim­mat eläi­mis­tä.

Mancuso esit­tää eläin – kas­vi-jaot­te­lus­sa toi­sen­kin­lai­sia ongel­ma­paik­ko­ja. Hierarkinen parem­pi – huo­nom­pi- tai ylem­pi – alem­pi-ajat­te­lu ei ole ainoas­taan vir­heel­li­nen, vaan saa mei­dät jo läh­tö­koh­tai­ses­ti suh­tau­tu­maan eläi­miin ja kas­vei­hin eri tavoin. Aristoteeliselle hie­rar­kial­le on ollut omi­nais­ta teleo­lo­gi­suus, pää­mää­rä­ha­kui­suus. Asioilla ja olioil­la on tar­koi­tuk­sen­sa. Maa on kas­vien ruo­kaa, kas­vit eläin­ten, jot­kut eläi­met petoe­läin­ten ravin­toa. Pyramidin hui­pul­la kaik­kein kor­kein olio, ihmi­nen, saa käyt­tää hyö­dyk­seen kaik­kia alem­pia olioi­ta pyr­ki­myk­ses­sään onnel­li­suu­teen – jär­ke­vään poh­dis­ke­luun.

Ylempi – alem­pi-ajat­te­lu koki kolauk­sen, kun lihan­syö­jä­kas­vit löy­det­tiin: Kasviko pyy­dys­täi­si eläi­miä?! Luonnollisen jär­jes­tyk­sen rik­ko­vat oliot yri­tet­tiin aluk­si selit­tää pois: kysees­sä ei oikeas­ti ollut pyy­dys­tä­mi­nen, vaan hyön­tei­nen oikeas­ti pää­si­si pois kär­päs­lou­kus­ta jos haluai­si.

Itse evo­luu­tio­teo­ria tar­jo­aa ihmis­kes­kei­sel­le pyra­mi­dia­jat­te­lul­le vie­lä suu­rem­man haas­teen. Ihminen ei ole­kaan kehit­ty­nein olen­to, vaan ainoas­taan eri suun­taan kehit­ty­nyt kuin muut evo­luu­tion haa­rat. Hallitsevuuttamme ja erin­omai­suut­tam­me voi­daan kyseen­alais­taa myös kysy­mäl­lä, mik­si kas­vit ovat niin pal­jon laa­jem­mal­le levin­nei­tä ja bio­mas­sal­taan sata­ker­tai­nen eliö­luok­ka eläi­miin ver­rat­tu­na – eläi­mis­tön vähäi­sem­mis­tä osa­sis­ta kuten sel­kä­ran­kai­sis­ta, nisäk­käis­tä tai ihmi­sis­tä puhu­mat­ta­kaan.

Lisäksi Mancuso esit­tää, että suh­tau­dum­me kas­vei­hin ja eläi­miin kak­soiss­tan­dar­dein. Esimerkkinä hän ver­tai­lee toi­siin­sa toh­ve­lie­läin­tä ja sii­mae­liöi­hin kuu­lu­vaa eugle­na-sil­mä­le­vää. Ripsien avul­la pai­kas­ta toi­seen siir­ty­vä rip­sie­läin tun­nis­taa ruo­an ja liik­kuu sitä koh­ti. Silmälevä täyt­tää ener­gian­tar­peen­sa foto­syn­tee­sil­lä, mut­ta myös liik­kuu uin­ti­sii­man­sa avul­la ruo­kaa tavoi­tel­lak­seen. Mancuson mukaan alkue­läin­ten (pro­tozoa) jouk­koon kuu­lu­van toh­ve­lie­läi­men kyky­jä ylis­te­tään, kun taas sil­mä­le­vä, joka ”on luon­teel­taan ilman muu­ta kas­vi”, saa osak­seen vähät­te­lyä. Tässä Mancuson reto­riik­ka on tar­koi­tus­ha­kuis­ta ja ohiam­pu­vaa. Muiden sii­mae­liöi­den jou­kos­sa myös eugle­na lukeu­tuu pro­tozo­aan, alkue­läi­miin. Vaikka olio kyke­nee­kin foto­syn­tee­siin, ei sitä ole luo­ki­tel­tu ”ilman muu­ta kas­vik­si”, ja aivan kuten se, myös rip­sie­läi­miin kuu­lu­va toh­ve­lie­läin jää­vät eläin- kas­vi- ja sie­ni­kun­tien ulko­puo­lel­le. Niiden käyt­tä­mi­nen esi­merk­kei­nä ylis­te­tys­tä eläi­mes­tä ja vähä­tel­lys­tä kas­vis­ta on siis vähin­tään har­haan­joh­ta­vaa.

Kasvineurobiologin kiin­nos­ta­vim­mat tee­sit liit­ty­vät kas­vien älyk­kyy­teen. Mancuso mää­rit­te­lee älyn kyvyk­si rat­kais­ta ongel­mia. Hän haas­taa luki­jan­sa suun­nil­leen seu­raa­val­la aja­tus­ku­lul­la: Ihmiset ovat älyk­käi­tä, samoin muut kädel­li­set… kuten ilman muu­ta myös koi­rat, kis­sat, hii­ret, jopa ja aivan erin­omai­sin pis­tein sel­kä­ran­gat­to­mat tur­saat. Myös mehi­läi­set näyt­tä­vät toi­mi­van älyk­kääs­ti. Kimalaisilla on kyky oppia uusia tai­to­ja. ”Onko siis ole­mas­sa jokin por­ras, jon­ka ylä­puo­lel­la äly kuin tai­kais­kus­ta ilmaan­tuu, vai onko pikem­min­kin niin, että älyk­kyys on käsi­tet­tä­vä elä­mään erot­ta­mat­to­mas­ti kuu­lu­vak­si omi­nai­suu­dek­si?”, Mancuso kysyy.

Kyky rat­koa ongel­mia lie­nee todel­la­kin kaik­kea elä­vää yhdis­tä­vä teki­jä. On ilmeis­tä, että kaik­ki eliöt käyt­täy­ty­vät tie­tys­sä mie­les­sä tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti: nii­den toi­min­ta täh­tää elos­sa­py­sy­mi­seen ja lisään­ty­mi­seen, tiet­tyyn elä­män­kier­toon. Tässä suh­tees­sa kai­kel­la elol­li­sel­la on myös erään­lai­nen mie­li, mer­ki­tyk­ses­sä ”on mie­le­käs­tä” tai ”Mitä miel­tä täs­sä on?” Samalla kai­kel­la elol­li­sel­la voi­daan näh­dä ole­van jon­kin­lai­sia perus­ta­via arvo­ja: on asioi­ta joi­ta eliöt tavoit­te­le­vat, ja on asioi­ta joi­ta ne vält­te­le­vät. Mikään muu ei oli­si edes mah­dol­lis­ta. Eliöt, jot­ka eivät rat­ko ongel­mia hen­gis­sä pysyäk­seen, kuo­le­vat jäl­ke­läi­siä jät­tä­mät­tä. Yksinkertaisimmillaan: yksi­so­lui­nen alkue­läin jou­tuu liik­ku­maan valon, ravin­non, hap­pa­muu­den hou­kut­te­le­ma­na tai pois aja­ma­na. Tämänkaltaisista haas­teis­ta – hen­gis­sä sel­viy­ty­mi­sen ja lisään­ty­mi­sen haas­teis­ta – kaik­kien nyt elä­vien orga­nis­mien jokai­nen esi-isä on sel­viy­ty­nyt menes­tyk­sek­kääs­ti. Mutta onko kaik­ki tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suus ja ongel­man­rat­kai­su sit­ten­kään älyk­kyyt­tä?

Tarkastelkaamme eri­näi­siä inhi­mil­li­siä käyt­täy­ty­mis­tai­pu­muk­sia.

Kun saan sil­mää­ni ros­kan, lisään­tyy kyy­nel­ten eri­tys, jot­ta sil­mä­ni puh­dis­tui­si eikä ros­ka vau­rioit­tai­si sitä. Omat sil­mä­ni ovat var­sin her­kät; ne alka­vat valua jo kyl­mäs­sä tuu­les­sa. Kun saan vat­sa­tau­din, ruo­ka- tai alko­ho­li­myr­ky­tyk­sen, keho­ni pyr­kii pois­ta­maan infek­tion tai myr­ky­tyk­sen aiheut­ta­jia oksen­ta­mal­la. Kun minua tönäis­tään sel­kään, otan aske­len eteen­päin säi­lyt­tääk­se­ni tasa­pai­non.

Nämä kaik­ki ovat tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sia, hen­gis­sä sel­viy­ty­mis­tä edis­tä­viä toi­min­to­ja ja reflek­se­jä. Kyynelten erit­ty­mi­nen sil­miä ärsy­tet­täes­sä ei ole tie­toi­ses­ti hal­lit­ta­vis­sa ole­va reak­tio. Kyynelet valu­vat, vaik­ka ne saa­vat minut tun­te­maan olo­ni kiusaan­tu­neek­si: ulko­puo­li­nen tark­kai­li­ja­han saat­taa sekoit­taa ne hen­ki­sis­tä toi­min­nois­ta – surus­ta – aiheu­tu­nei­siin kyy­ne­liin. Oksentaminen puo­les­taan on reflek­si, johon on mah­dol­lis­ta vai­kut­taa tie­toi­ses­ti. Oksennusta tai sii­hen täh­tää­vää pahoin­voin­tia voi – toki vain tiet­tyyn rajaan asti – pidä­tel­lä. Itse oksen­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan vaa­di tie­toi­suut­ta: tajut­to­ma­na oksen­nuk­seen­sa tukeh­tu­neet eivät ole ilmiö­nä täy­sin tun­te­ma­ton. Tasapainoa yllä­pi­tä­vä reflek­si on var­sin tah­do­na­lai­nen – jos hor­jut­ta­vaan tapah­tu­maan tönäi­syyn osaa varau­tua. Tavallisimmin kor­jaa­va reak­tio käyn­nis­tyy kui­ten­kin jo ennen kuin tapah­tu­ma ehtii nous­ta tie­toi­sel­le tasol­le.

Edellä kuvai­le­ma­ni ilmiöt ovat tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sia ja ”jär­ke­viä”, mut­ta vas­taa­vat­ko ne sel­lai­sia mie­len toi­min­to­ja, joi­hin viit­taam­me, kun puhum­me älys­tä tai älyk­kyy­des­tä? Olenko tajut­to­ma­na oksen­taes­sa­ni äly­käs? Ilmeisesti en. Tämä aut­taa vas­taa­maan Mancuson kysy­myk­seen, onko ole­mas­sa jokin kyn­nys, jon­ka toi­sel­la puo­lel­la älyk­kyyt­tä on ja toi­sel­la ei. Olen tai­pu­vai­nen väit­tä­mään, että kyl­lä. Äly ilmaan­tuu tie­toi­suu­den myö­tä. Tajuton ihmi­nen ei ole äly­käs eikä käyt­täy­dy älyk­kääs­ti, kun taas tajuis­saan ole­va ihmi­nen voi niin teh­dä.

Pelkkä ongel­man­rat­kai­su ei näin ollen täy­tä älyk­kyy­den kri­tee­re­jä. Olion on myös ymmär­ret­tä­vä, että sil­lä on ongel­ma rat­kais­ta­va­naan. Sillä on olta­va tilan­tees­taan jon­ki­nas­tei­nen repre­sen­taa­tio, sisäi­nen kuvaus. Älykkäältä oliol­ta on ken­ties vaa­dit­ta­va, että se käsit­te­lee aina­kin osaon­gel­mia mie­len­si­säi­ses­ti: pelk­kä ulkoi­nen toi­min­ta ei rii­tä. Älykkyys vaa­tii poh­jal­leen tie­toi­suu­den.

Kun puhum­me kas­vien älyl­li­ses­tä tai tun­ne-elä­mäs­tä, jou­dum­me­kin vas­taa­maan kysy­myk­seen: Onko ketään koto­na? Jos on, niin kuka?

Vallit­se­vas­sa neu­ro­tie­teel­li­ses­sä puhees­sa ihmi­sen minuus syn­tyy kehon ja ympä­ris­tön vuo­ro­vai­ku­tus­ta tark­kai­le­vis­sa aivois­sa. Mancuso puo­les­taan haas­taa älyk­kyy­den aivo­kes­kei­syy­den.

Tiedämme lima­sien­ten rat­ko­van laby­rint­ti­teh­tä­viä: jos sok­ke­loon ase­te­taan kak­si ravin­to­läh­det­tä ja käy­tä­vil­le levi­te­tään Physarum polycep­ha­lum -lima­sien­tä, eliö­mas­sa kurou­tuu umpi­ku­jis­ta ja muu­al­ta sok­ke­los­ta pois – pait­si ravin­to­läh­teet yhdis­tä­väl­tä rei­til­tä! Eikä sii­nä kaik­ki. Kun esi­mer­kik­si tie­tyn maan kar­tal­le levi­te­tään ravin­toa kysei­ses­sä maas­sa val­lit­se­vaa väen­ti­heyt­tä vas­taa­val­la taval­la, lima­sie­ni jär­jes­tyy häm­mäs­tyt­tä­vän samal­la tavoin kuin miten ihmi­set ovat rat­ko­neet logis­tiik­kaon­gel­man­sa. Limasieniverkosto muo­tou­tuu ole­mas­sao­le­vien lii­ken­ne­verk­ko­jen näköi­sik­si, ja toi­si­naan Physarum polycep­ha­lu­min rat­kai­sut ovat jopa tehok­kaam­pia ja parem­pia kuin lii­ken­ne­suun­nit­te­li­joi­den laa­ti­mat vas­ti­neet. Eikö tämä osoi­ta aivot­to­man, her­mot­to­man par­ven kyke­ne­vän älyk­käi­siin suo­ri­tuk­siin?

Suoritus näyt­tää eit­tä­mät­tä älyk­kääl­tä, mut­ta kuka on äly­käs suo­rit­ta­ja? Miten limas­ka, yksi­so­lui­sis­ta par­vei­li­jois­ta kokoon kas­va­nut ame­boi­di hah­mot­taa ongel­man, jon­ka on rat­kais­sut? Labyrinttitehtävien moni­mut­kai­suu­des­ta huo­li­mat­ta on help­po kuvi­tel­la ravin­to­vir­to­ja koh­ti, hai­tal­li­sis­ta aineis­ta pois päin liik­ku­va mas­sa, jota ei kui­ten­kaan ole kukaan ohjai­le­mas­sa. Limasientä ohjai­le­vat pro­ses­sit ovat itses­sään kun­nioi­tet­ta­via ja moni­mut­kai­sia – nii­hin osal­lis­tuu monen­lais­ta ent­syy­mi­toi­min­taa: ryt­mi­ses­ti syk­ki­viä nes­te­vir­tauk­sia, supis­tu­via pro­teii­ni­säi­kei­tä ja säh­köi­siä impuls­se­ja – mut­ta onko kas­vua­lus­tal­la rat­kot­ta­va laby­rint­ti- tai logis­tiik­ka­teh­tä­vä itses­sään moni­mut­kai­nen? Eikö sen haas­ta­vuus ilme­ne haas­ta­vuu­te­na vain olen­nol­le, joka voi tar­kas­tel­la teh­tä­vää mie­len­sä sisäl­lä? Se vaa­tii älyä, jos se rat­kais­taan älyk­kyy­den avul­la, mut­ta ei, jos se rat­kais­taan jol­la­kin muil­la kei­noin. Se on yli­pää­tään ongel­ma vain sil­le, joka ymmär­tää sen ongel­mak­si.

Selvennetäänpä. Kun pat­te­rin ter­mos­taat­ti sää­te­lee huo­neen läm­pö­ti­laa, se rat­koo ihmi­sen sil­le aset­ta­maa ongel­maa. Ongelma on kui­ten­kin ihmi­sen, ei ter­mos­taa­tin. Järjestelyn laa­ti­mi­nen on vaa­ti­nut äly­käs­tä suun­nit­te­lua, mut­ta ter­mos­taa­til­ta itsel­tään jär­jen­käyt­töä ei kysy­tä. Se vain rea­goi.

Limaska on tie­ten­kin haas­ta­vam­pi ymmär­ret­tä­vä kuin ter­mos­taat­ti. Ensinnäkin se on elä­vä. Sillä on omia tar­pei­ta – tai arvo­ja, kuten nii­tä edel­lä nimi­tin – pyr­ki­mys säi­lyä hen­gis­sä ja lisään­tyä aivan kuten ihmi­sil­lä­kin. Omassa tapauk­ses­sam­me elä­män perus­tar­pei­den tyy­dyt­tä­mi­sek­si, kehom­me yllä­pi­tä­mi­sen tur­vaa­mi­sek­si, on kehit­ty­nyt moni­mut­kai­nen her­mos­to, joka tark­kai­lee ruu­miil­li­sia tilo­ja ja nii­den syn­nyt­tä­miä tun­te­muk­sia, luo niis­tä mie­len­si­säi­siä kuvia, raken­te­lee nii­den pääl­le moni­mut­kai­sem­pia tar­pei­ta, syn­nyt­tää suun­ni­tel­mia ja usko­muk­sia nii­den tyy­dyt­tä­mi­sek­si, tar­kas­te­lee nii­den ete­ne­mis­tä ja jopa ymmär­tää itse ajat­te­le­van­sa.

Voimmeko sul­kea pois mah­dol­li­suu­den, että limas­kan syn­tyes­sä käyn­nis­tyi­si saman­lai­sia pro­ses­se­ja? Nähdäkseni emme. Aivoja limas­kal­la ei ole, ei kes­kus­her­mos­toa, mut­ta mil­lä perus­teil­la voi­sim­me sanoa, että ajat­te­lun pitäi­si aina tapah­tua nime­no­maan aivois­sa? Kasvien älyn puo­les­ta puhues­saan niin Mancuso kuin Wohllebenkin vetoa­vat kas­vi­ruu­miin eri­lai­seen jär­jes­ty­nei­syy­teen: kas­vil­la ei ole näke­mi­seen eri­kois­tu­nei­ta sil­miä tai hais­ta­mi­seen eri­kois­tu­nut­ta nenää, mut­ta ne ais­ti­vat valoa ja ilmas­sa lei­ju­via kemi­kaa­le­ja lähes koko ruu­miil­laan. Ehkä ajat­te­lu voi tapah­tua yhtä lail­la hajau­te­tus­ti, ilman teh­tä­vään eri­kois­tu­nei­ta aivo­ja, solu­kol­la, joka tekee samal­la kai­ken­lais­ta muu­ta­kin, ja joka on aineel­li­ses­ti aivan toi­sel­la taval­la raken­tu­nut kuin oma her­mo­jär­jes­tel­mäm­me. Tätä mah­dol­li­suut­ta tukee myös eläin­kun­nan aivo­jen moni­muo­toi­suus. Varislinnuilla tie­de­tään ole­van erit­täin kehit­ty­nei­tä kog­ni­tii­vi­sia tai­to­ja, itse­tie­toi­suus sekä toi­sia lin­tu­ja kos­ke­va mie­len­teo­ria: ne rat­ko­vat moni­mut­kai­sia ongel­mia ilmei­sen älyl­li­ses­ti ja pyr­ki­vät esi­mer­kik­si salaa­maan löy­tä­män­sä herk­ku­pa­lat laji­to­ve­reil­taan. Lintujen aivot ovat kui­ten­kin hyvin eri lail­la orga­ni­soi­tu­neet kuin ihmi­sen aivot, myös tie­toi­suut­ta ja älyl­li­siä toi­min­to­ja käsit­te­le­vil­tä osin. Mustekalojen aivo­jen raken­ne poik­ke­aa omis­tam­me – ja kaik­kien sel­kä­ran­kais­ten aivois­ta – vie­lä huo­mat­ta­vas­ti enem­män, mut­ta nii­den­kään älyk­kyy­des­tä ei ole epäi­lys­tä. Tietoisuuden mah­dol­lis­ta­va sig­naa­lin­kä­sit­te­ly­jär­jes­tel­mä voi siis ero­ta omas­tam­me, eikä mikään var­si­nai­ses­ti todis­ta, että tuon jär­jes­tel­män tuli­si olla nime­no­maan aivot.

On kui­ten­kin muis­tet­ta­va, että mah­dol­li­suus on vas­ta mah­dol­li­suus. Kasvien tie­toi­suu­den tai älyk­kyy­den osoi­tuk­sek­si ei rii­tä edes muis­ti. Jos mimo­sa lak­kaa rea­goi­mas­ta tie­tyn­lai­seen täri­nään ”opit­tu­aan” ettei ärsy­ke mer­kit­se­kään uhkaa, ei kysees­sä tar­vit­se olla sen älyl­li­sem­pi muu­tos reak­tiois­sa kuin ais­tin tur­tu­mi­nen.

Sekä Wohllebeniä että Mancusoa yhdis­tää pyr­ki­mys saa­da luki­jan­sa arvos­ta­maan ja kun­nioit­ta­maan kas­vien sie­lu­ne­lä­mää.

Wohllebenin tulo­kul­ma on inhi­mil­lis­tä­mi­nen. Hänen kir­jas­saan kas­vit ovat eri­lai­suu­des­taan huo­li­mat­ta kovin saman­lai­sia kuin me. Tämä reto­riik­ka ei kes­tä kriit­tis­tä, luon­non­tie­teel­li­ses­ti suun­tau­tu­nut­ta kat­set­ta, ja runol­li­se­na proo­sa­na – johon luok­kaan teks­ti muu­ten monin osin sopi­si – hänen kir­joi­tuk­sen­sa on keh­non­puo­leis­ta.

Mancuso puo­les­taan havait­see ja erit­te­lee olen­nai­set erot: kas­vin ajat­te­lu ei lie­ne saman­lais­ta kuin ihmi­sen. Perustavimman haas­teen­sa hän muo­toi­lee vas­ta kirjan lop­pu­puo­lel­la:

”Erityisesti kas­vien älyk­kyyt­tä tut­kit­taes­sa pal­jas­tuu, kuin­ka vai­ke­aa ihmi­sen on ymmär­tää elol­li­sia jär­jes­tel­miä, jot­ka ajat­te­le­vat eri taval­la kuin hän itse. Vaikuttaa sil­tä, että ihmi­nen osaa arvos­taa vain oman­sa kal­tais­ta älyk­kyyt­tä.”

Vaikka Mancuso tun­nis­taa eron – ilmai­sun­sa tasol­la terä­väm­min kuin Wohlleben – lip­suu hän­kin mai­nit­se­maan kas­vien mah­dol­li­sen ”jär­kei­lyn” ja ”sub­jek­tii­vi­set havain­not” (jot­ka vaa­ti­vat sub­jek­tin havait­se­maan), ja sitee­raa jopa J. C. Bosea: ”Näillä puil­la on saman­lai­nen elä­mä kuin meil­lä, ne syö­vät ja kas­va­vat, koh­taa­vat köy­hyyt­tä, sure­vat ja kär­si­vät. Ne voi­vat varas­taa, mut­ta myös aut­taa toi­nen toi­si­aan, kehit­tää ystä­vyys­suh­tei­ta ja uhra­ta elä­män­sä jäl­ki­kas­vun­sa puo­les­ta”, onnek­si kui­ten­kin tie­tyin varauk­sin.

On help­po tun­nis­taa ihmi­siä ja kas­ve­ja yhdis­tä­vät saman­lai­set elos­sa­py­sy­mi­sen tai­pu­muk­set. Mutta emme­kö voi arvos­taa, ihas­tel­la ja häm­mäs­tel­lä kas­ve­ja, sie­niä, lima­sie­niä ja mui­ta elä­män­muo­to­ja ilman että puhum­me nii­den älys­tä tai tun­teis­ta? ”Äly”, ”tun­teet”, ”tie­toi­suus” ovat alku­jaan – ja edel­leen – inhi­mil­li­siä mie­len toi­min­to­ja kuvaa­via sano­ja. Siksi nii­den sovel­ta­mi­nen­kin ulot­tuu vain sin­ne, mis­sä näem­me riit­tä­vää saman­kal­tai­suut­ta. Eläimiin: kyl­lä. Kasveihin? Toistaiseksi mikään ei var­si­nai­ses­ti ker­ro kas­vien tie­toi­suu­des­ta.

Kykenisimmekö edes tun­nis­ta­maan maan ulko­puo­li­sen älyn, Mancuso kysyy. Ehdotan seu­raa­vaa vas­taus­ta: jos se on lii­an eri­lai­nen kuin omam­me, emme. Sillä sil­loin se ei ole älyä vaan jotain muu­ta.

Kasvimielestä puhu­mi­sen ongel­ma kul­mi­noi­tuu sii­hen, miten puhua sel­lai­ses­ta vie­ras­sie­lui­suu­des­ta, jota kuvai­le­maan ei ole sano­ja? Joudumme joka tapauk­ses­sa tar­kas­te­le­maan maa­il­maa mie­les­tä käsin: omas­tam­me. Eläytyvä hah­mot­ta­mi­nen vään­tyy lähes väki­sin pro­ji­soin­nik­si. Näemme itsem­me siel­lä, mis­sä on jota­kin muu­ta. Tämä ulot­tuu syvem­mäl­le kuin tois­ten tie­toi­suuk­sien tar­kas­te­luun. Immanuel Kantia seu­rail­len: kaik­ki havain­tom­me maa­il­mas­ta pakot­tau­tu­vat kui­ten­kin oman mie­lem­me mukai­sek­si. Emme ken­ties läh­tö­koh­tai­ses­ti kyke­ne kuin oman näkö­kul­mam­me, omien mie­len raken­tei­dem­me tar­kas­te­luun, tut­kim­me­pa mitä tahan­sa, vaik­ka elo­ton­ta­kin luon­toa. Aito vie­raus jää ymmär­ryk­sem­me ja jopa havain­to­jem­me ulko­puo­lel­le. Siksi sii­hen on vai­kea eläy­tyä­kin.

Ja kui­ten­kin – tukeu­dun täs­sä Kaisa Kortekallion kans­sa käy­mää­ni suul­li­seen kes­kus­te­luun – on inhi­mil­lis­tä­väl­lä suh­tau­tu­mi­sel­la prag­maat­ti­nen arvon­sa: kas­vien hoi­ta­mi­ses­sa tai vil­je­le­mi­ses­sä ”hyvin­voin­nin”, ”kär­si­mi­sen” ja jopa ”tah­to­mi­sen” kal­tai­set ilmai­sut ovat erin­omai­sen käyt­tö­kel­poi­sia ja hyö­dyl­li­siä. On lisäk­si muis­tet­ta­va, että empa­tia on har­joi­tet­ta­va tai­to. Suhteemme eläi­miin, kas­vei­hin, toi­sen­vä­ri­siin ihmi­siin tai tie­tyn kan­san tai uskon­non edus­ta­jiin ovat vaih­del­leet eri aika­kausi­na voi­mak­kaas­ti. Yhtä help­poa kuin inhi­mil­lis­tä­mi­nen on myös epäin­hi­mil­lis­tä­mi­nen, ja saman­lai­sek­si miel­tä­mi­nen tun­tuu kuin tun­tuu­kin kul­ke­van käsi kädes­sä arvos­ta­mi­sen ja kun­nioit­ta­mi­sen kans­sa.

Muiden elä­män­muo­to­jen arvos­ta­mi­nen on erois­tam­me riip­pu­mat­ta eli­neh­tom­me. Ihminen syn­tyy ja elää pait­si suh­tees­sa toi­siin ihmi­siin myös mui­hin olioi­hin. Lukuisat tut­ki­mus­tu­lok­set ker­to­vat sii­tä, miten tär­kei­tä met­sis­sä ja luon­nos­sa liik­ku­mi­nen ovat hyvin­voin­nil­lem­me. Tämän jo luu­li­si riit­tä­vän arvos­tuk­sen perus­teek­si, puhu­mat­ta­kaan sii­tä koh­ta­lo­nyh­tey­des­tä, joka liit­tää mei­dät kas­vil­li­suu­teen – olem­me­han kas­vien tuot­ta­mas­ta ravin­nos­ta ja hapes­ta täy­sin riip­pu­vai­sia. Jaamme myös monia yhtei­siä arvo­ja mui­den elä­män­muo­to­jen kans­sa. Elämänarvon sinän­sä. Tasapainon, ter­vey­den, hyvin­voin­nin ja kukois­ta­mi­sen. Mikäli pidäm­me näi­tä arvo­ja tär­kei­nä, on ne huo­mioi­ta­va myös sil­loin, kun nii­tä tavoit­te­lee joku tai jokin muu.

Puu tus­kin ilah­tuu bota­no­fii­lin halauk­ses­ta, eivät­kä sie­net kuu­le äänet­tö­miä anteek­si­pyyn­tö­jä, joi­ta ajat­te­len mie­les­sä­ni, kun revin nii­den lisään­ty­mi­se­li­met irti. Ammuttua peu­raa ei loh­du­ta, vaik­ka inti­aa­ni­met­säs­tä­jä oli­si sil­le sen uhris­ta kii­tol­li­nen. Mutta ihmis­ten suh­det­ta kans­sae­lä­jiin­sä nämä suh­tau­tu­mis­ta­vat ter­veh­dyt­tä­vät. Maailma ei ole esi­ne.

 

---

Kirjallisuutta ja läh­tei­tä:

• Marke Ahonen: Kasvien sie­lu­ne­lä­mää. Niin & Näin 3/2016.
• Antonio Damasio: Tapahtumisen tun­ne (The Feeling of What Happens, 1999). Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2011.
• Kaisa Kortekallio: Alien Animals: New Weird Monsters as Strange Stragers. Worldcon 75 -tapah­tu­man yhtey­des­sä pidet­ty esi­tel­mä.
• Johannes Lehtonen: Tietoisuuden ruu­miil­li­suus. Mieli, aivot ja ole­mas­sao­lon tun­ne. Duodecim, 2011.
• Stefano Mancuso & Alessandra Viola: Loistavat kas­vit. Mitä tie­däm­me kas­veis­ta ja nii­den älyk­kyy­des­tä? (Verde bril­lan­te. Sensibilità e intel­li­genza del mon­do vege­ta­le, 2013). Suomentanut Laura Lahdensuu. Aula & Co, 2017.
• Peter Wohlleben: Puiden salat­tu elä­mä. Kasvimaailman kunin­kai­den tun­teis­ta ja vies­tin­näs­tä. (Die Geheime Leben der Bäume. Was sie füh­len, wie sie kom­mu­nizie­ren – die Entdeckung einer ver­bor­ge­nen Welt, 2015). Suomentanut Pirkko Roinila. Gummerus, 2016.