Nobel-kir­jai­li­ja Yeatsin spi­ri­tis­miin ja uni­nä­kyi­hin nojaa­va teos häm­men­tää ja puu­dut­taa, mut­ta ei ole pel­käs­tään tyl­sä.

*

Joskus vuo­si­kym­me­niä sit­ten kävi niin, että enti­nen luok­ka­to­ve­ri­ni alkoi kuul­la ääniä. Ehdotin, että hän kir­joit­tai­si puheet pape­ril­le. Onneton teki työ­tä käs­ket­tyä. Siitä taas seu­ra­si, että minun oli pak­ko viet­tää yksi pit­kä ilta­päi­vä kir­jas­to­ta­lon vie­rei­ses­sä pen­saas­sa (mik­si pen­saas­sa, sano­kaa­pa se) ja poh­tia hänen kans­saan noi­den puhei­den mah­dol­lis­ta kir­jal­lis­ta laa­tua. Kaikki tur­haan, sil­lä tus­kai­nen ihmi­nen, enti­nen luok­ka­to­ve­ri, oli yksin­ker­tai­ses­ti hoi­don tar­pees­sa. Mitään sanot­ta­vaa hänen pääs­sään supat­ta­vil­la äänil­lä ei ollut, kun­han vain kiusa­si­vat.

Kirjallisuuden Nobel-pal­kin­to­ja on myön­net­ty monen­laa­tui­sis­ta syis­tä. Joseph Brodsky vih­jaa, että hänen maan­mie­hel­leen Mihail Solohoville sel­lai­nen jär­jes­tyi vas­ta kun Neuvostoliitto teki Ruotsista riit­tä­vän suu­ren lai­va­ti­lauk­sen. Kenties Brodskya kal­voi pie­ni epäi­ly oman pal­kin­ton­sa todel­li­sis­ta perus­teis­ta. Irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865 – 1939) pal­kin­non syvin­tä syy­tä en tie­dä. Nobel-orga­ni­saa­tion sivuil­la lukee vain: ”hänen aina ins­pi­roi­tu­nees­ta runou­des­taan, joka kor­keas­sa tai­teel­li­ses­sa muo­dos­sa ilmai­see koko­nai­sen kan­sa­kun­nan hen­keä.” Ehkä se oli juu­ri näin – ensin runous ja sit­ten Irlannin asia. Yeatsin tapauk­ses­sa äänien kuu­le­mi­nen aina­kin lop­pui pian pal­kin­non myön­tä­mi­sen jäl­keen.

Yeats kuu­li ääniä, kos­ka puhu­ja­na oli hänen vai­mon­sa. Siihen pen­saa­seen en oikeas­taan välit­täi­si työn­tää pää­tä­ni, mut­ta tode­taan nyt tämä: Georgie Hyde-Lees, Yeatsin puo­li­so ja aviol­li­ses­ta ase­mas­taan innoit­tu­nut mee­dio, joka nel­jä päi­vää vih­ki­mi­sen jäl­keen alkoi pul­pu­ta kir­jal­lis­ta aines­ta auto­maat­ti­kir­joi­tuk­sel­la ja myö­hem­min puhu­mal­la, ilmai­si että moni­lu­kuis­ten hen­kien äänet halusi­vat ”tuot­taa meta­fo­ria runout­ta var­ten”. Yeatsista se oli kieh­to­vaa ja var­mas­ti imar­te­le­vaa, ins­pi­roi­vaa. Runoilijana sym­bo­lis­miin juur­tu­nut Yeats ei malt­ta­nut olla usko­mat­ta, että äänil­lä oli sanot­ta­vaa. Vaimo sai kun­ni­aa vain väli­kä­te­nä, vaik­ka hän (siis hen­get) patis­ti puo­liop­pi­nut­ta mies­tään opis­ke­le­maan perus­asiat ja luke­maan Platonia.

Todettakoon jo kär­keen, että lop­pu­tu­los, vuon­na 1937 lopul­li­se­na ver­sio­na ilmes­ty­nyt Näky, jon­ka Jyrki Vainonen on Yeatsin runo­jen (2015) jat­kok­si huo­lel­li­ses­ti suo­men­ta­nut ja monin viit­tein varus­ta­nut, on yksi vii­me vuo­sien oudoim­pia kään­nös­hank­kei­ta. Suomentajan kun­nioi­tet­ta­va vai­van­nä­kö tun­tuu vie­lä kum­mem­mal­ta, kun sisäl­tö enim­mäk­seen on kiusal­lis­ta ja pit­kä­pii­mäis­tä jori­naa: ”Koska uskon­nol­li­nen maa­il­man­kä­si­tys alkaa ja lop­puu Vaiheessa 15, Marsin ja Venuksen kon­junk­tio val­lit­see sen syn­ty­het­kel­lä, ja Saturnuksen ja Jupiterin koh­taa­mi­nen sen päät­tyes­sä. Vastaavien olo­suh­tei­den luon­neh­ti­mat vai­heet ovat vai­hei­ta, jois­sa Olemisen Ykseys on mah­dol­lis­ta. Vuo, joka hal­lit­see pri­maa­ris­ta maa­il­man­jär­jes­tys­tä, tulee pian itse jär­jes­tyk­sen alka­mi­sen jäl­keen, ehkä sen Vaiheessa 16, ja se mikä hal­lit­see anti­teet­tis­ta jär­jes­tys­tä tulee hyvän aikaa ennen edel­tä­vän pri­maa­ri­sen jär­jes­tyk­sen lop­pu­mis­ta, ehkä­pä sen Vaiheessa 26.” (sivu 255)

Otan tähän asi­aan auto­kriit­ti­sen kan­nan, sil­lä aikoi­na­ni, vuo­si­kym­me­niä sit­ten, olen itse näh­nyt pal­jon vai­vaa suo­men­taak­se­ni ruot­sa­lai­sen moniop­pi­neen Emanuel Swedenborgin (1688 – 1772) hen­ki­maa­il­maan liit­ty­viä teks­te­jä, joi­den pit­kä­pii­mäi­syys ja runol­li­suu­den puu­te on laa­jal­ti tun­nus­tet­tua. Nyt en osaa enää kysyt­täes­sä selit­tää, mik­si niin tein. Oikein tai vää­rin, Näky muis­tut­taa minua jär­jet­tö­mäs­tä työs­tä, jon­ka perus­teet kum­mit­te­le­vat yli­mi­toi­tet­tui­na lai­va­kaup­poi­na oman pusik­ko­ni hämä­räs­sä. On tun­net­tua, että Swedenborg ins­pi­roi myös Yeatsiä, joten täs­sä asias­sa yksi ei lie­ne tois­ta huo­nom­pi. Yhteistä heil­le on sekin, että sanot­ta­van kan­gis­tu­mi­nen alkaa heti kun visios­ta raken­ne­taan jär­jes­tel­mä. Swedenborgin hul­luut­ta tekee mie­li ymmär­tää (nyt vedän kotiin­päin), sil­lä hän eli moder­nin tie­teen syn­ty­ai­kaa. Yeatsin koh­dal­la hul­lu­tuk­seen on tun­tu­vas­ti han­ka­lam­pi innos­tua. Saattaa olla yhden­te­ke­vää, mis­tä runoi­li­ja kuvan­sa kai­vaa, mut­ta Näky ei ole runo.

Näyn ras­kas­sou­tui­suu­del­le löy­tyy monia syi­tä. Yeatsin kir­ja­han nojaa sii­hen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun por­va­ril­li­seen eso­te­ri­aan, spi­ri­tis­miin ja okkul­tis­miin, joka nyt näyt­tää lähin­nä vas­ta­reak­tiol­ta mate­ria­lis­mil­le (marxis­min uhka). Asian kult­tuu­ri­his­to­rial­lis­ta mer­ki­tys­tä ei käy kiis­tä­mi­nen, mut­ta se ei tar­koi­ta, että teks­tin laa­tu sil­lä para­ni­si. Sivumennen sanoen, onko moder­nil­la ajal­la muu­ta okkul­tis­mia ole­mas­sa­kaan kuin por­va­ril­lis­ta? Toisekseen käy niin, ettei kir­jaan­sa 1920- ja -30-luvuil­la työs­tä­nyt mut­ta sym­bo­lis­min­sa pidät­te­le­mä Yeats pyri tuot­ta­maan uuden­lais­ta tai­det­ta, vaan pikem­min haraa sitä vas­taan. Tässä pil­kah­taa esiin spi­ri­tua­lis­min kon­ser­va­tii­vi­suus – val­jen­neet salai­suu­det ovat aina läh­tö­koh­tai­ses­ti mui­nai­sia, eivät futu­ris­ti­sia. Ja kun tie­to tulee niin sano­tul­ta kor­keam­mal­ta tahol­ta, on se omi­aan ruok­ki­maan aja­tus­ta vali­tuk­si tule­mi­sen eri­tyi­syy­des­tä. Pohjavire on siis anti­de­mo­kraat­ti­nen. Ei yllä­tä, että poliit­ti­ses­ti Yeats kal­lis­tui auto­ri­taa­ri­sen yhteis­kun­nan suun­taan ja flirt­tai­li (monen muun tavoin) myös fasis­min kans­sa. Ilmassa oli sel­lai­sia ääniä. Ezra Poundin (1885 – 1972) tapauk­ses­sa runoi­li­ja lopul­ta muut­tui yhdek­si niis­tä.

Kysymys moder­nis­mis­ta liit­tyy hyvin­kin Poundiin, jol­le omis­te­tuil­la esi­pu­heil­la Yeatsin Näky alkaa. Olihan Pound 1910-luvul­la hank­kiu­tu­nut jok­si­kin aikaa mes­ta­ri Yeatsin sih­tee­rik­si. Jälkimmäinen tun­nus­taa oman tai­teen­sa nouse­van aivan eri läh­tö­koh­dis­ta kuin kak­si­kym­men­tä vuot­ta nuo­rem­man kol­le­gan, mut­ta antaa arvoa kes­kus­te­lu­yh­tey­del­le. Ilmaisunsa kyp­sy­mi­ses­tä Yeats kyl­lä kiit­tää pel­käs­tään hen­ki­maa­il­man neu­vo­ja, ei Poundia. Ehkä se on oikein.

Väärin taas oli­si sanoa, että Näky on kaut­taal­taan tyl­sä. Poundille lähe­tet­ty joh­dan­to, jos­sa Yeats selos­taa meto­do­lo­gi­aa eli vai­mon­sa kans­sa teh­tyä työ­tä, on lyhyt ja suju­va. Johdantoa seu­raa­va teks­ti Michael Robartesin ja hänen ystä­vien­sä tari­noi­ta: kat­kel­ma hänen oppi­lait­ten­sa teke­mis­tä muis­tiin­pa­nois­ta on koko­nai­suu­den paras. Ennen kaik­kea sii­nä on huu­mo­ria, jota kirjan lop­pusi­vuil­ta saa tur­haan etsiä. Teksti kuu­luu sel­keäs­ti kir­jal­li­suu­den pii­riin ja tuo ajoit­tain mie­leen Raymond Rousselin Locus Solus -kirjan ja monet Jorge Luis Borgesin tari­nat. Edellinen lie­nee puh­das asso­si­aa­tio, jäl­kim­mäi­nen luul­ta­vas­ti suo­ra vai­ku­tus­suh­de. Yeatsinsä luke­neen Borgesin oppi­nei­suus on sii­nä, että hän tyy­tyy kir­jal­li­suu­teen ja sen kei­noi­hin. Irlantilainen taas halu­aa men­nä runout­ta pidem­mäl­le ja selit­tää sym­bo­lei­ta ja salai­suuk­sia.

Asian voi ilmais­ta niin­kin, että men­neen vuo­si­sa­dan runoi­li­ja Yeats pun­ner­taa aivan tosis­saan, mut­ta jäl­jes­sä tul­leet tark­kai­le­vat asi­aa jo ikään kuin moder­nin jäl­kei­ses­sä sivu­va­los­sa. Borgesin kaut­ta kat­sot­tu­na Michael Robartesin ja hänen ystä­vien­sä tari­nois­ta onkin help­po tun­nis­taa tut­tu­ja ele­ment­te­jä (löy­det­ty kir­ja, sala­pe­räi­nen ara­bi­hei­mo, goot­ti­lai­nen talo). Vaan entä­pä aihel­ma mie­hes­tä, joka halu­aa luo­ma­kun­nan peri­syn­nis­tä vapaut­ta­mi­sen nimis­sä opet­taa käkiä raken­ta­maan pesiä? Luonto on vas­ta­han­kai­nen, mut­ta mie­hen puo­li­so askar­te­lee bio­lo­gi­ra­kas­tet­tun­sa avus­tuk­sel­la käen­pe­sän ja tuo sen mie­hen kuo­lin­vuo­teel­le. Kyllä Yeatsilla yhä leik­kaa. Tuntuu vain sil­tä, että juu­ri täl­lais­ten tari­noi­den muo­dos­sa hen­ki­maa­il­mal­ta saa­tu sym­bo­liik­ka oli­si tul­lut par­hai­ten käy­te­tyk­si.

Yeatsin suur­ta raken­nel­maa en käy selit­tä­mään. Pensaaseen saa käy­dä joku muu, jos kiin­nos­taa (ja toki­han jota­ku­ta kiin­nos­taa – aka­tee­mi­sia tul­kin­to­ja ja seli­tyk­siä on jul­kais­tu kir­joit­tain). Totean ainoas­taan, että Yeats aloit­taa kuval­la kah­des­ta spi­raa­li­mai­ses­ta ja vas­tak­kai­ses­ta sup­pi­los­ta, toi­nen edus­taa rii­taa, toi­nen rak­kaut­ta. Viitteitä hän haroo siel­tä ja tääl­tä – hänen eklek­tis­min­sä mää­rä ”luin jos­tain että” on oma lukun­sa – mut­ta runoi­li­ja­na hän ei tun­nu halua­van myön­tää, että sup­pi­loi­na kehi­vien kar­tioi­den alku­mu­na on Dante. Jumalaisen näy­tel­män kulis­sit eli hel­ve­tin kuop­pa ja kii­ras­tu­len vuo­ri on Yeatsin hen­ki­maa­il­man ver­sios­sa ikään kuin lomi­tet­tu toi­siin­sa, ja mat­ka nii­den hal­ki kehi­tel­ty edel­leen tau­lu­koi­duk­si seli­tyk­sek­si ihmis­luon­teen ja maa­il­man muu­tos­ten eri vai­heis­ta.

Nimitin Yeatsille niin rakas­ta hen­ki­maa­il­mai­lua por­va­ril­li­sek­si. Näin hän tus­kin itse asi­aa ajat­te­li, piti pikem­min mit­ta­tik­ku­na jota­kin kor­keam­paa – eikö Poundkin luon­neh­ti­nut hän­tä runoi­li­ja­na sanal­la noble. Varmasti Yeats runoi­li­ja­na lukeu­tuu kie­lia­lu­een­sa klas­si­koi­hin. Esoteerikkona hän ei kyl­lä yllä yhtä ylös. Näky jää hen­ki­lö­koh­tai­sek­si höpö­tyk­sek­si, mono­lo­gik­si pen­saas­sa. 2020-luvul­la ajan­koh­tai­sin­ta sii­nä lie­nee aja­tus ”tur­haut­ta­jis­ta”, hen­gis­tä, jot­ka sot­ke­vat ”neu­vo­jien” vies­te­jä ja levit­tä­vät disin­for­maa­tio­ta – ”Koskaan ei riit­tä­väs­ti seli­tet­ty, kei­tä nämä tur­haut­ta­jat oli­vat tai mik­si he käyt­täy­tyi­vät niin kuin käyt­täy­tyi­vät.” Sitä en ymmär­tä­nyt minä­kään, kun vuo­si­kym­me­niä sit­ten kat­soin luok­ka­to­ve­ri­ni samei­siin sil­miin.