Kulttuurilehdistön ei pitäi­si alis­tua tai­tei­li­joi­den tai kult­tuu­rin pal­ve­li­jak­si, vaan uskal­taa sanoa suo­rat sanat niin päät­tä­jil­le kuin kir­jal­li­suus­väel­le­kin, kir­joit­taa liet­tua­lai­sen Literatūra ir menas -kult­tuu­ri­leh­den pää­toi­mit­ta­ja Gytis Norvilas.

Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön Liettua maa­il­mo­jen välis­sä -nume­ros­sa (nro 43 – 44, ilmes­tyy loka­kuus­sa 2021). Suomennos: Sini Katainen.

*

Rohke­ni­sin sanoa, että Liettuan kult­tuu­ri­leh­dis­tön syn­ty ja kehi­tys on ollut taval­la tai toi­sel­la sidok­sis­sa vas­ta­rin­taan. Tämä seik­ka on ollut kult­tuu­ri­leh­dis­tön kehi­tyk­sen kan­nal­ta rat­kai­se­va ja mer­kit­tä­vä, sil­lä se on mää­rit­tä­nyt leh­dis­tön kehi­tys­suun­taa ja työ­me­to­de­ja. Samalla se on myös oireel­lis­ta, sil­lä vas­ta­rin­nan­täy­tei­nen alku sane­lee komplek­sit ja neu­roo­sit, jois­ta on vapau­dut­ta­va ennem­min tai myö­hem­min. Se ei ole sinän­sä hyvä eikä huo­no asia, vaan tilan­ne on ollut yksin­ker­tai­ses­ti his­to­rial­lis­ten olo­suh­tei­den sane­le­ma. Yli 200 vuot­ta jat­ku­nut vas­ta­rin­ta ei ole voi­nut olla jät­tä­mät­tä jäl­ki­ään. Se alkoi Puola-Liettuan hajot­tua lopul­li­ses­ti vuon­na 1795, jol­loin Preussi, Itävalta ja Venäjä jakoi­vat kes­ke­nään lähes suu­rim­man val­tion tuon ajan Euroopassa: maa revit­tiin rie­ka­leik­si kuin juu­ri sur­man­sa saa­nut suur­pe­to. Liettua pää­tyi tuol­loin Venäjän kei­sa­ri­kun­nan kitaan. Venäjä jat­koi tukah­dut­ta­vaa toi­min­taa kuin bus­hi­do-otte­lus­sa aina vuo­teen 1918 saak­ka, jol­loin Liettua, kuten moni muu­kin Euroopan val­tio, itse­näis­tyi.

Tsaarinvaltaa vas­tus­ta­neen vuo­den 1863 tam­mi­kuun kan­san­nousun jäl­keen, vuon­na 1894, kiel­let­tiin leh­tien pai­na­mi­nen lati­na­lai­sin kir­jai­min. Tästä alkoi leh­dis­tön näkö­kul­mas­ta mie­len­kiin­toi­nen aika­kausi, joka kii­hot­ti eri­tyi­ses­ti kan­san luo­vuut­ta ja ris­kin­ot­to­ha­lua. Lopultakin oli herä­tet­ty sel­viy­ty­mis­vais­tot ja vapau­tet­tu ihmis­ten elin­tär­ke­ää ener­gi­aa. Liettuassa pai­no­kiel­to joh­ti niin­kin eri­koi­seen ilmi­öön kuin kir­jan­kan­ta­juus, jon­ka UNESCO julis­ti vuon­na 2004 ainut­laa­tui­sek­si ja ver­taan­sa vail­la ole­vak­si toi­min­nak­si maa­il­mas­sa. Koko ilmiö onkin täyt­tä roc­kia: 1800-luvul­la sala­kul­je­tet­tiin Vähä-Liettuasta, Preussista (nyk. Venäjään kuu­lu­val­ta Kaliningradin alu­eel­ta) ja Puolasta siel­lä pai­net­tu­ja liet­tuan­kie­li­siä kir­jo­ja Liettuaan. Niitä kul­je­tet­tiin salaa muun muas­sa tupa­kan, alko­ho­lin ja mak­ka­ran tavoin. On arvioi­tu, että toi­min­taan osal­lis­tui noin 3 000 ihmis­tä: koko­nai­nen kir­jan­kan­ta­jien armei­ja. Vuosina 1864 – 1904 ulko­mail­la jul­kais­tiin yli 2 000 liet­tuan­kie­lis­tä kir­jaa (uskon­nol­li­sia kir­jo­ja, oppi­kir­jo­ja, popu­laa­ri­tie­teel­li­siä kir­jo­ja, kalen­te­rei­ta, kau­no­kir­jal­li­sia teok­sia ja jopa kään­nök­siä). Tsaarinvaltaa yri­tet­tiin hui­ja­ta jul­kai­se­mal­la teok­sia tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti vää­räl­lä nimel­lä, vää­räl­lä ilmes­ty­mis­vuo­del­la ja pai­no­pai­kal­la. Toukokuun 7. päi­vä­nä juh­lim­me yhä innok­kaas­ti Liettualaisen leh­dis­tön palaut­ta­mi­sen päi­vää – vuon­na 1904 tsaa­rin­val­ta palaut­ti mah­dol­li­suu­den jul­kais­ta leh­tiä liet­tua­lai­sin kir­jai­min. Liettuan kie­les­tä tuli lail­li­nen.

Toisaalta kie­li on tap­pa­ja; se van­git­see ihmi­sen itseen­sä ja sitoo hänet kon­kreet­ti­seen maa­tilk­kuun, paik­kaan ja eri­to­ten kon­kreet­ti­seen his­to­ri­aan. Kieli muo­vaa käy­tös­tä ja ajat­te­lua. Vaikka his­to­rial­li­set koke­muk­set oli­si­vat­kin kes­ke­nään saman­kal­tai­sia, kie­li muo­dos­taa rin­nak­kais­to­del­li­suuk­sia sul­ke­mal­la mei­tä kupliin, jot­ka eivät ole kos­ke­tuk­sis­sa kes­ke­nään. Ja koh­taam­me len­to­ken­til­lä, sata­mis­sa, teks­tien kään­nök­sis­sä. Onneksi on ole­mas­sa uni­ver­saa­lia kiel­tä: kehon­kiel­tä, musiik­kia, kuva­tai­det­ta, ark­ki­teh­tuu­ria, desig­nia – kie­liä, jot­ka eivät vaa­di tulk­kia ja jot­ka voit­ta­vat siten Babylonin kirouk­sen. Mutta aina tar­vi­taan välit­tä­jä, kuten hyvä maa­laus tai ins­tal­laa­tio, objek­ti, jon­ka äärel­lä voim­me koh­da­ta.

Liet­tuas­sa koko kult­tuu­ri­jul­kai­su­jen tra­di­tio muo­tou­tui vuo­si­na 1918 – 1940. Lehdistön kehi­tyk­sen kan­nal­ta tämä ajan­jak­so oli ken­ties kaik­kein mer­kit­tä­vin – leh­dis­tö jakau­tui sel­väs­ti kah­teen lei­riin, vasem­mis­toon ja oikeis­toon, ja omak­sui sel­keät arvo­poh­jat. Se on ter­vey­den merk­ki. Monet tuon ajan jul­kai­suis­ta on sit­tem­min herä­tet­ty hen­kiin, ja ne jat­ka­vat van­ho­ja perin­tei­tään.

Myöhemmin suu­ri skit­so­fre­nia­koh­taus, jos­ta me kaik­ki tie­däm­me enem­män tai vähem­män, iski Eurooppaan. Tosiasiassa mei­dän liet­tua­lais­ten ”tal­vi­so­ta” jat­kui vie­lä noin vuo­si­kym­me­nen toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen, jol­loin puo­li Liettuaa oli pai­nu­nut maan alle, bunk­ke­rei­hin, met­siin ja maa­ti­loil­le. Lehdistö syn­tyi nime­no­maan maan alla, vai pitäi­si­kö sanoa maas­ta. Kirjoituskoneet työs­ken­te­li­vät kas­te­ma­toi­na, myy­ri­nä ja touk­ki­na kai­vaen epä­toi­von tun­ne­lei­ta… Tunneleita ei mihin­kään. Tuolloin uskot­tiin, että uuti­set Liettuasta saa­vut­tai­si­vat vapaan maa­il­man ja sai­sim­me lopul­ta apua, vaik­ka todel­li­suu­des­sa olim­me jää­neet ypöyk­sin. 30 000 venä­läis­mie­hi­tys­tä vas­taan tais­tel­lut­ta par­ti­saa­nia sur­mat­tiin ja hei­tet­tiin soi­hin ja kai­voi­hin. He oli­vat myös nii­tä kir­jai­mia, fonee­me­ja ja merk­ke­jä, joil­la myö­hem­min kir­joi­tim­me jo vapaas­ti, sen­su­roi­mat­to­mia ja ehjiä teks­te­jä nykyi­syy­del­le ja tule­vai­suu­del­le.

Neuvostoajan kult­tuu­ri­leh­tiä (Literatūra ir menas ’Kirjallisuus ja tai­de’, Pergalė ’Voitto’ jne.), kuten mui­ta­kin leh­tiä, kont­rol­loi­tiin ”alus­ta lop­puun”. Kontrollointiin sisäl­tyi kai­ken­lais­ta – leh­det val­jas­tet­tiin neu­vos­toi­deo­lo­gian pal­ve­le­mi­seen, ideo­lo­gi­aan sopi­mat­to­mat kir­jai­li­jat murs­kat­tiin ja neu­vos­to­val­lal­le uskol­li­set tai­tei­li­jat sai­vat osak­seen ansait­se­ma­ton­ta arvos­tus­ta. Literatūra ir menas oli kui­ten­kin hie­man humaa­nim­man kie­len kei­das kes­kel­lä neu­vos­to­päi­vä­leh­tien aiheut­ta­man melun autio­maa­ta. Sen tar­kas­te­lu­koh­de, tai­teet ja kir­jal­li­suus, sekä Aisopoksen kiel­tä (kier­toil­mauk­sia) sisäl­tä­vä, var­sin kek­se­li­ääk­si muo­dos­tu­nut viit­taus- ja merk­ki­jär­jes­tel­mä tar­jo­si­vat luki­joil­le aina enem­män tul­kin­nan mah­dol­li­suuk­sia. Vuosina 1987 – 1990, Liettuan uudel­lee­nit­se­näis­ty­mis­tä aja­van kan­san­liik­keen Sąjūdisin aikaan, tämä viik­ko­leh­ti jul­kai­si ensim­mäis­ten jou­kos­sa sel­lais­ta, mikä oli ollut aikai­sem­min kiel­let­tyä. Tuolloin sen levik­ki nousi jopa 70 000 kap­pa­lee­seen – odot­ta­mat­to­miin kor­keuk­siin. Nyt on vai­kea edes kuvi­tel­la vas­taa­vaa. Myöhemmin levik­ki las­ki kuin leh­män hän­tä, sil­lä elä­mäs­tä ja kaduis­ta tuli kiin­nos­ta­vam­paa kuin tai­tees­ta, teat­te­ris­ta tai elo­ku­vis­ta. Villin kapi­ta­lis­min, rikol­li­suu­den ja poliit­tis­ten jän­nit­tei­den per­for­mans­si oli käyn­nis­sä avoi­men tai­vaan alla 24 tun­tia vuo­ro­kau­des­sa.

Nykyään kuul­ta­vat puheet sii­tä, että kult­tuu­ri­leh­tiä on Liettuassa lii­an pal­jon (nii­tä on rei­lu kym­men­kun­ta tai enem­män­kin las­ku­ta­vas­ta riip­puen) ja että ne muut­tu­vat yhä saman­kal­tai­sem­mik­si kes­ke­nään, eivät ole vakuut­ta­via. Unelma ”yhden hyvän leh­den” jul­kai­se­mi­ses­ta hais­kah­taa enti­sil­tä tota­li­ta­ris­min ajoil­ta. Monipuolista vali­koi­maa ei voi­ta mikään – se on vapau­den perus­ta. Literatū­ra ir menas, Šiaurės Atėnai (Pohjoisen Ateena), Metai (Vuodet), 7 meno die­nos (7 tai­teen päi­vää), Naujasis Židinys / Aidai (Uusi Takka / Kaiut)[1], Nemunas ja monet muut avar­ta­vat nyt hori­sont­tia – ne avaa­vat eri­lais­ten vaih­toeh­to­jen pol­ku­ja ja edus­ta­vat eri­lai­sia ideo­lo­gioi­ta ja usko­muk­sia.

Siispä jäl­jel­le jää vain yksi kysy­mys, kun pun­ni­taan kult­tuu­ri­leh­tien uusia rahoi­tus­mal­le­ja: löy­tyy­kö tar­peek­si poliit­tis­ta tah­toa (tätä kes­kus­te­lua on käy­ty Liettuassa jo lähes kym­me­nen vuo­den ajan) var­mis­taa kaik­kien jul­kai­su­jen täy­si­pai­noi­nen jat­ku­mi­nen? Kulttuurilehtien tulee vuo­ros­taan teh­dä kaik­ken­sa, jot­ta yhä enem­män sil­miä ja sie­lu­ja vedet­täi­siin pois luke­mis­ta har­ras­ta­mat­to­mien pimeäl­tä vyö­hyk­keel­tä.

Kult­tuu­ri­leh­det ovat vaih­toeh­to inter­ne­tin nopeal­le tie­to­vir­ral­le, joel­le, joka ensi sil­mäyk­sel­tä näyt­tää vir­taa­van elä­vä­nä, täyn­nä vik­ke­liä kalan­poi­ka­sia, jot­ka todel­li­suu­des­sa muut­tu­vat pian tar­peet­to­mik­si ruu­mis­pil­vik­si. Mielestäni kult­tuu­ri­leh­det ovat kuin vas­ta­lause kii­reen sane­le­mal­le elä­mäl­le. Kulttuurin teh­tä­vä on luo­da tasok­kai­ta illuusioi­ta, rin­nak­kais­to­del­li­suut­ta, antaa todel­li­suu­del­le toi­nen poh­ja, toi­nen kart­ta. Kulttuurilehdet muo­dos­ta­vat vas­ta­pai­non inter­net­por­taa­lien mai­nok­sil­le, rävä­kil­le otsi­koil­le ja pika­uu­ti­sil­le, jot­ka saa­vat aikaan vain vauh­tia ja mete­liä, aiheut­ta­vat stres­siä ja tuot­ta­vat hii­li­diok­si­dia. Mitä vähem­män ihmi­nen kii­reh­tii, sitä var­mem­pi hän on itses­tään ja sitä rau­hal­li­sem­min hän suh­tau­tuu ympä­ris­töön­sä. Toisin sanoen: hän tekee vähem­män type­ryyk­siä, joi­hin täl­lä lajil­la on kyl­lä tai­pu­mus­ta.

Pandemia ja loput­to­mat karan­tee­nit ovat lait­ta­neet monia asioi­ta oikei­siin mit­ta­suh­tei­siin. Tahdin hidas­tut­tua olem­me palan­neet huo­mat­ta­vas­ti luon­nol­li­sem­paan elä­mään ja levol­li­sem­paan ryt­miin. En voi muu­ta kuin yhtyä Olga Tokarczukin aja­tuk­seen sii­tä, että itse asias­sa olem­me elä­neet epä­nor­maa­lis­ti ennen pan­de­mi­aa.

Oikeastaan oli­si puhut­ta­va ylei­ses­ti median tilas­ta, sii­tä, mihin se suun­taan se on menos­sa ja mikä on sen mer­ki­tys. Media muut­tuu yhä vir­tu­aa­li­sem­mak­si. Painetut leh­det kutis­tu­vat, aika­kaus- ja sano­ma­leh­tiä lope­te­taan, ja jos tilan­net­ta tar­kas­tel­laan prag­maat­ti­ses­ti, on se kai­ke­ti luon­nol­lis­ta. Muoto ja for­maa­tit muut­tu­vat. Kulttuurin suh­teen prag­maat­ti­suus ei ole kui­ten­kaan kos­kaan vie­nyt oike­aan suun­taan. Sen paik­ka ei ole kult­tuu­rin saral­la. En tie­dä yhtä­kään maa­ta, jos­sa kult­tuu­ri­leh­dis­töä, tai kult­tuu­ria yli­pää­tään, oli­si ole­mas­sa ilman val­tion, sää­tiöi­den ja mese­naat­tien tukea. Liettuassa tämä teh­tä­vä on pää­ty­nyt val­tiol­le. Mesenaattiperinteet muo­dos­tu­vat hitaas­ti, eivät­kä ne ole olleet ymmär­ret­tä­vis­tä syis­tä mah­dol­li­sia.

Kulttuurilehtien tuli­si olla kuin nume­roa lii­an pie­net ken­gät, jot­ka puris­ta­vat hie­man jal­kaa eivät­kä tun­nu muka­vil­ta. Niiden ei tar­vit­si­si antaa rau­haa tai­tei­li­joil­le, yhteis­kun­nal­le tai itse kie­lel­le. Kulttuurilehtien tuli­si silit­tää toi­sel­la kädel­lä ja antaa kor­vil­le toi­sel­la. Ei ole mitään pelot­ta­vam­paa kuin se, että kult­tuu­ri­jul­kai­sut alka­vat ”hei­jas­taa” kult­tuu­rie­lä­mää, taval­laan pal­vel­la eri tai­teen­la­je­ja: kir­jal­li­suut­ta, kuva­tai­det­ta, valo­ku­vaus­ta, ark­ki­teh­tuu­ria ja niin edel­leen. Se joh­taa hol­tit­to­maan ihai­luun ja nöy­ris­te­lyyn sekä kult­tuu­ri­leh­dis­tön ken­ties tär­keim­män ele­men­tin, kriit­ti­syy­den, romah­duk­seen ja tai­tei­li­joi­den vel­tos­tu­mi­seen. Taide ei siis ole mikään pyhä leh­mä, jota tuli­si väis­tää kadul­la.

Tarkoi­tuk­se­ni on sanoa, että koko tai­de­maa­il­ma pitää itses­tään jos­kus vähän lii­kaa­kin, kat­soo kuva­jais­taan kuin kumar­tu­nut Narkissos, pal­voen itse­ään. Kirjailijat sito­vat itsen­sä ehdot sane­le­viin kus­tan­ta­moi­hin, joil­le ainoa mit­ta­ri on kir­jo­jen menek­ki; gal­le­riat tans­sit­ta­vat tai­tei­li­joi­ta pil­lin­sä mukaan, ja jäl­kim­mäi­set hei­lut­ta­vat hän­tään­sä rahan, kun­nian ja mai­neen alt­ta­rin edes­sä. Kaikki tämä on nau­ret­ta­vaa, mut­ta todel­li­suut­ta. Osuvana kuvauk­se­na aihees­ta voi­si mai­ni­ta ruot­sa­lai­sen ohjaa­jan Ruben Östlundin elo­ku­van The Square (2017). Niin, juu­ri täs­sä asias­sa kult­tuu­ri­leh­dis­tön tuli­si toi­mia sii­voo­ja­na, vaik­kei se kaik­kein muka­vin­ta ja puh­tain­ta työ­tä ole­kaan, ja sanoa suo­rat sanat, näyt­tää ham­paan­sa ja olla tie­tyl­lä tapaa ”sivis­ty­mä­tön”, jot­tei kel­lään heräi­si hou­ku­tus­ta tai­teen tai kir­jal­li­suu­den jäl­jit­te­lyyn – sii­hen haluk­kai­ta ja kyke­ne­viä on pil­vin pimein: nii­tä, jot­ka ovat oppi­neet tai­teen teon, pelin sään­nöt ja tai­dok­kaan uus­kie­len, joka usein peit­tää täy­del­li­ses­ti kir­joi­tus­tai­dot­to­muu­den ja lah­jat­to­muu­den. Toisin sanoen: jot­tei syn­tyi­si halua luo­da tasol­taan mata­lia, keh­no­ja illuusioi­ta, jot­ka vain sokai­se­vat ja aiheut­ta­vat pään­sär­kyä.

Kuulostaa ehkä gro­tes­kil­ta­kin, mut­ta puh­dis­tus­työs­sä aut­taa myös pan­de­mia, covid-19, joka ei anna ripus­taa huo­noa tai­det­ta gal­le­rioi­den sei­nil­le. Eikä se anna jul­kais­ta lukui­sia huo­no­ja kir­jo­ja, joi­ta todel­la jo riit­tää. Niistä voi­si raken­taa pato­ja ja tuot­taa puh­das­ta vesi­säh­köä. Totta puhuen pan­de­mia on tukah­dut­ta­nut myös pal­jon hyvää tai­det­ta. Hyvää on kui­ten­kin enem­män – se on loh­dul­lis­ta. Ylipäätään pan­de­mia on pal­jas­ta­nut pal­jon ihmi­sen, mei­dän kaik­kien, tyh­jyyt­tä ja sen muo­to­ja, koh­tuut­to­mia odo­tuk­sia. Toisesta näkö­kul­mas­ta COVID-19 – näh­däk­se­ni kysees­sä on avant­gar­dis­ti­ru­noi­li­ja – on arvaa­ma­ton, vaa­ral­li­nen ja epä­miel­lyt­tä­vä, mut­ta sen kir­joit­ta­ma teks­ti vai­kut­taa ennal­taeh­käi­se­väs­ti ja posi­tii­vi­ses­ti, se roh­kai­see uudis­tu­maan ja teke­mään inven­taa­rio­ta sii­tä, mikä on huo­nos­ti kir­joi­tet­tua. Sitä pait­si pan­de­mian aika­na kult­tuu­ri­leh­tien kysyn­tä on Liettuassa kas­va­nut: nii­tä myy­dään enem­män ja levi­kit ovat hie­man nous­seet.

Suurempi ongel­ma on kui­ten­kin se, että kult­tuu­ri­leh­dis­tön täy­tyy todis­taa itse valit­se­mil­leen val­lan­pi­tä­jil­le ole­van­sa tar­peel­li­nen, raken­nuk­sen kul­ma­ki­vi. Ymmärrän hyvin, että jokai­ses­sa maas­sa vali­taan eri­lai­sia val­lan­pi­tä­jiä, jot­ka on varus­tet­tu eri­ta­soi­sil­la älyk­kyys­osa­mää­ril­lä ja  eri­lai­sel­la ymmär­ryk­sel­lä. Heillä on omat miel­ty­myk­sen­sä ja omat paheen­sa.

Kolme vuot­ta sit­ten, vuon­na 2018, Liettuan hal­li­tus ei kyen­nyt päät­tä­mään kult­tuu­ri­ra­hoi­tuk­ses­ta. Kulttuurilehden pää­toi­mit­ta­ja­na pää­tin yhdes­sä toi­mi­tuk­sen kans­sa pro­tes­toi­da ja jul­kais­ta Literatūra ir menas -leh­den tyh­jil­lä sivuil­la. Pelkästään pää­kir­joi­tuk­sel­la. Ja arvat­kaa­pa mitä? Ihmiset osti­vat soli­daa­ri­suu­des­ta kaik­ki leh­det, joka iki­sen kap­pa­leen. Kuulostaa iro­ni­sel­ta, mut­ta se oli kau­pal­li­ses­ti menes­ty­nein nume­ro leh­den tuol­loin koko 72-vuo­ti­sen his­to­rian aika­na. Saimme tar­peek­si huo­mio­ta. Lehtikioskien työn­te­ki­jät taput­ti­vat olka­päil­le ja sanoi­vat: ”Julkaiskaa vain jat­kos­sa­kin tuol­lai­sia…” Valitettavasti emme taas­kaan kuun­nel­leet. Ehkä halu teh­dä päin­vas­toin ja kul­kea vas­ta­vir­taan elää meis­sä edel­leen. Oli myös nii­tä, jot­ka piti­vät tyh­jän leh­den jul­kai­sua lois­ta­va­na mai­nos­temp­pu­na. Niin – jokai­nen kat­soo maa­il­maa omien sil­mä­la­sien­sa lävit­se.

Suurelle ylei­söl­le täy­tyy – jok­seen­kin kai­kis­sa mais­sa – näyt­tää, että on ole­mas­sa muu­ta­kin kult­tuu­ria kuin Netflix-sar­jo­jen peru­na­las­tut tai myy­dyim­pien kir­jo­jen top ten -nakit, jot­ka koos­tu­vat suu­rel­ta osin tärk­ke­lyk­ses­tä ja muis­ta ylei­sis­tä rehuseok­sis­ta. Mikään ei muu­tu. Ihminen on aina ollut sel­lai­nen, samo­jen alku­kan­tais­ten vais­to­jen vie­tä­vis­sä. Vain kult­tuu­ri, hen­ki­set päih­teet ja hyvät illuusiot voi­vat toi­mia nii­den vas­ta­voi­ma­na.

Kun minul­ta toi­si­naan kysy­tään tule­vai­suu­des­ta, esi­mer­kik­si kult­tuu­ri­leh­tien tule­vai­suu­des­ta, ensim­mäi­nen mie­lee­ni juo­lah­ta­va aja­tus on: ”me kaik­ki tulem­me kuo­le­maan”. Tuo aja­tus antaa itse asias­sa toi­voa. Mikään ei nimit­täin ole ikuis­ta, eikä mikään ole pelot­ta­vam­paa kuin taker­tu­mi­nen, joka syn­nyt­tää vain kär­si­mys­tä. Sen ymmär­tääk­seen ihmi­sen ei tar­vit­se olla har­ras budd­his­ti. Ja yli­pää­tään koko kysy­mys on vää­rä. Miten voi puhua tule­vai­suu­des­ta, kun ei edes tie­dä, mikä odot­taa kul­man taka­na tai baa­ris­ta läh­ties­sä?

Olen var­ma sii­tä, että pape­ri­leh­det säi­ly­vät. Elektronisten kir­jo­jen ilmes­tyt­tyä jot­kut kii­reh­ti­vät jo puno­maan hau­ta­jais­sep­pe­lei­tä pape­ri­kir­joil­le. Turhaan. Kaikki pyö­rii ympy­rää, spi­raa­li­na, tois­tuen. Se, mikä näyt­ti täy­sin aikan­sa elä­neel­tä, tulee palaa­maan, palaa. Niin palaa­vat myös koko Euroopan  näen­näi­ses­ti unoh­tu­neet ongel­mat, kuten homo­fo­bia, rasis­mi ja regio­na­lis­mi, joka ins­pi­roi ääri­na­tio­na­lis­ti­sia ilmiöi­tä ja sen­suu­ria. Eikä tar­vit­se kat­soa kau­as, kehi­tys on ilmi­sel­vää Puolassa ja Unkarissa. Ja tämän sor­tin virus, peto, on sitä pait­si meis­sä kai­kis­sa, aivan lähel­lä. Joten medial­la on ja tulee ole­maan teke­mis­tä – median on vas­tus­tet­ta­va yri­tyk­siä mar­gi­na­li­soi­da ter­vet­tä jär­keä, suvait­se­vai­suut­ta ja myö­tä­tun­toa.

Minusta on aina vai­kut­ta­nut sil­tä, että kult­tuu­ri­leh­tien tulee olla yhteis­kun­nal­li­ses­ti aktii­vi­sia, jopa poliit­ti­sia. Muuten nii­tä uhkaa sul­keu­tu­mi­nen nor­sun­luu­tor­niin ihai­le­maan upe­aa aurin­gon­las­kua, joka ei ole­kaan aurin­gon­las­ku, vaan ystä­vä­si, naa­pu­ri­si tai lähei­se­si talo, joka lie­keh­tii kuk­ku­lan taka­na. Ehkä pateet­tis­ta ja sen­ti­men­taa­lis­ta, mut­ta kui­ten­kin. Skenaarioita lie­nee eri­lai­sia, jopa erit­täin apo­ka­lyp­ti­sia. Hollywood on var­maan­kin jo fil­ma­ti­soi­nut ne kaik­ki.

Mutta itse elän maa­il­man­lop­pua todek­si lähes joka päi­vä ja pidän sii­tä – se aut­taa puh­dis­tau­tu­maan, tun­te­maan mono no awa­rea (”mene­tet­ty­jen asioi­den kai­paus­ta”), surua ja nos­tal­gi­aa kai­ken katoa­vai­suu­des­ta. Asuinalueeni yllä kul­kee suo­ra len­to­reit­ti, jol­la koneet val­mis­tau­tu­vat vähi­tel­len las­keu­tu­maan. Silmänräpäyksessä, aina lähes samas­sa koh­taa, len­to­ko­neet alka­vat jar­rut­taa pään ylä­puo­lel­la, moot­to­rit ulvo­vat kovem­min, ja nuo Lufthansan, airBalticin, Finnairin ja Turkish Airlinesin suri­se­vat ris­tit tai­vaal­la hidas­ta­vat. Silloin ottaa joka ker­ta sydä­mes­tä, rin­taan pis­tää ja tun­tuu, kuin len­to­ko­ne pysäh­tyi­si, roik­kui­si ilmas­sa… Kuin pysäy­te­tys­sä elo­ku­vas­sa. Mutta joka ker­ta kone las­keu­tuu ja saa­vut­taa tur­val­li­ses­ti maan­ka­ma­ran vain nous­tak­seen siel­tä taas uudel­leen.

---

[1] Lehden nimi on hie­man eri­koi­nen, sil­lä se koos­tuu kah­des­ta eri kult­tuu­ri­leh­des­tä, jot­ka on sit­tem­min yhdis­tet­ty. Alkuperäinen Židinys ‘Takka’ perus­tet­tiin v. 1924 ja Aidai ‘Kaiut’ v. 1949. Kun Židinys herä­tet­tiin uudel­leen hen­kiin 1990-luvul­la, sai se nimen Naujasis Židinys ‘Uusi Takka’. Vuonna 1991 nämä kak­si leh­teä yhdis­tyi­vät. (židi­nys = tak­ka, tuli­si­ja; kuv. koti­lie­si)