Kritiikki

Venäjällä vastarinta on arkea

Artemi Troitski: Vastarintaa Venäjällä. Puškinista Pussy Riotiin. Into 2019. 283 s. Tietokirja.

1900-luvun toi­sel­la puo­lis­kol­la tapah­tu­nut kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen kään­ne, joka siir­si his­to­rian­tut­ki­muk­sen fokuk­sen val­tioi­den ja voit­ta­jien his­to­riois­ta koh­ti yksi­tyis­tä näkö­kul­maa ja koh­ti jopa aiem­min ylen­kat­sot­tu­ja aihei­ta, on joh­ta­nut vii­meis­ten nel­jän­kym­me­nen vuo­den aika­na his­to­ria­ku­van ja -käsi­tyk­sen moni­muo­tois­tu­mi­seen. Nämä niin kut­su­tut ”uudet his­to­riat” käsit­te­li­vät usein ilmiöi­tä ja ryh­miä, jot­ka eivät olleet aiem­min saa­neet naut­tia aka­tee­mi­ses­ta huo­mios­ta: muun muas­sa nai­sia, rikol­li­sia ja mui­ta yhteis­kun­nal­li­sia vähem­mis­tö­jä.

Historiallisen näkö­kul­man muu­tos mas­sas­ta mar­gi­naa­liin on ollut suu­ri­suun­tais­ta eten­kin mais­sa, jois­sa his­to­rian­tut­ki­mus ja tie­de ovat vapai­ta. Sen sijaan demo­kra­tian tai sanan­va­pau­den kans­sa kipui­le­vis­sa val­tiois­sa tuo uuden­lai­nen his­to­rial­li­nen lähes­ty­mis­ta­pa, joka yhden totuu­den välit­tä­mi­sen sijaan hyväk­syy usean­lai­set totuu­det eikä pel­kää kysee­na­lais­taa nii­tä, har­vem­min naut­tii val­taa­pi­tä­vien suo­sio­ta. Esimerkiksi venä­läi­sis­tä val­ta­kult­tuu­rin ulko­puo­li­sis­ta ilmiöis­tä kir­joit­ta­mi­nen ja nii­den doku­men­toi­mi­nen on tär­ke­ää jo sik­si, että Venäjän hal­lin­to on kaut­ta his­to­rian pyr­ki­nyt eli­mi­noi­maan mar­gi­naa­li-ilmiöt tai vähin­tään­kin kiel­tä­mään nii­den ole­mas­sao­lon – puhu­mat­ta­kaan suo­ris­ta yri­tyk­sis­tä vai­kut­taa his­to­rian­kir­joi­tuk­seen ja val­lit­se­vaan his­to­ria­kä­si­tyk­seen.

Ja vas­ta­rin­taa, sitä Venäjällä riit­tää – on aina riit­tä­nyt.

Nykyisin per­hei­neen Tallinnassa asu­va Artemi Troitski (s. 1955) tun­ne­taan Suomessa ennen kaik­kea popu­laa­ri­musiik­kia, neu­vos­to­liit­to­lais­ta undergroun­dia, poli­tiik­kaa ja toi­si­na­jat­te­lua käsit­te­le­vis­tä teks­ti- ja essee­ko­koel­mis­taan. Tuore suo­men­nos Vastarintaa Venäjällä ei ole eril­lis­ten teks­tien kokoel­ma, vaan popu­laa­ri his­to­ria­teos toi­si­na­jat­te­lun ja vas­ta­rin­nan muo­to­jen his­to­rias­ta Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Kirja ete­nee kro­no­lo­gi­ses­ti 1800-luvun alun dan­dyis­ta, Puškinista ja deka­bris­teis­ta[1] aina vuo­den 2017 suu­riin poliit­ti­siin mie­le­no­soi­tuk­siin saak­ka. Visuaalisuutta arvos­ta­va­na ihmi­se­nä ilah­duin, kun kuvis­sa ei ole sääs­tel­ty: väril­lis­ten kuva­liit­tei­den lisäk­si mus­ta­val­ko­ku­via on taa­jaan lei­pä­teks­tin jou­kos­sa.

Fokus on vas­ta­rin­ta­lii­keh­din­nän lisäk­si ennen kaik­kea nuo­ris­sa radi­kaa­leis­sa ja nuo­ri­son ala­kult­tuu­reis­sa. Troitski tar­kas­te­lee­kin valit­se­mien­sa val­lan­ku­mouk­sel­lis­ten liik­kei­den joh­ta­jien ikää: esi­mer­kik­si teloi­te­tuis­ta deka­bris­teis­ta vain har­va oli täyt­tä­nyt 30. Nuoruuden lisäk­si yhteis­tä lukui­sil­le eri­lai­sil­le vas­ta­rin­nan muo­doil­le – oli vas­ta­rin­ta sit­ten aseel­lis­ta, tai­teel­lis­ta tai pelk­kää elä­män­ta­paan nojaa­vaa – näyt­tää olleen se, että useim­mat vas­ta­rin­nan tyy­pit ovat jää­neet his­to­ri­aan jol­la­kin muul­la kuin itse itsel­leen anta­mal­laan nimel­lä, kuten on käy­nyt esi­mer­kik­si deka­bris­tien koh­dal­la. Useimmiten vakiin­tu­neen nimi­tyk­sen vas­ta­rin­ta­ryh­mit­ty­mäl­le ovat kek­si­neet vas­ta myö­hem­min his­to­rioit­si­jat, tai sit­ten ryh­mit­ty­mien vas­tus­ta­jat, joi­den anta­ma nimi on ollut hal­vek­si­va tai iro­ni­nen.

Toinen mie­len­kiin­toi­nen his­to­rias­sa tois­tu­nut seik­ka on se, että hal­lin­to on usein tuke­nut radi­kaa­le­ja. Tämä tun­tuu osin nurin­ku­ri­sel­ta, kun vas­ta­rin­ta on eten­kin Venäjällä useim­mi­ten juu­ri koh­dis­tu­nut val­lan­pi­tä­jiin. Jo vii­mei­sen tsaa­rin, Nikolai II:n, aikai­nen sisä­mi­nis­te­riö rahoit­ti mus­ta­sot­nia­lai­sia, jot­ka oli­vat oikeis­to­lai­sia fun­da­men­ta­lis­te­ja. Myöhemmin vas­taa­vaa on näh­ty muun muas­sa Vladimir Putinin aika­kau­del­la. Erityisesti “Putin-Jugendiksi” kut­sut­tu nuo­ri­so­lii­ke Naši on laa­jal­ti tun­net­tu pat­rio­tis­mis­taan. Liikkeen toi­min­ta hii­pui ja sen val­tion­ra­hoi­tus lak­kau­tet­tiin Dmitri Medvedevin kau­del­la, kun kävi ilmi, että Naši oli nel­jän vuo­den aika­na saa­nut val­tiol­ta aina­kin 450 mil­joo­naa ruplaa, eli noin 10 mil­joo­naa euroa.

Kirja ei läh­de teke­mään eri­lais­ten ryh­mit­ty­mien välil­le moraa­lis­ta erot­te­lua, joka on usein vas­ta­rin­taa käsit­te­le­vien teos­ten sokea pis­te. Valtiovaltaa vas­tus­ta­vien ryh­mien lisäk­si Troitski nos­taa esiin mui­ta­kin mar­gi­naa­li­sia vas­ta­rin­ta­ryh­mit­ty­miä, joi­ta oli­vat mui­den muas­sa gangs­te­rit, rikol­li­set ja katu­lap­set. Ne vas­tus­ti­vat val­tio­val­lan sijaan pikem­min­kin koko yhteis­kun­nan toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­ta, kuten aja­tus­ta ydin­per­hees­tä.  Ljuberit (jot­ka oli­vat aktii­vi­sia eten­kin 1980-luvul­la) sekä tuo­reem­mat 2000-luvun gop­ni­kit ovat olleet aggres­sii­vi­sia mouk­kien ala­kult­tuu­re­ja, joi­den jäse­net ovat käyt­täy­ty­neet väki­val­tai­ses­ti hei­tä koh­taan, jot­ka eivät syys­tä tai toi­ses­ta ole sat­tu­neet miel­lyt­tä­mään sil­mää. Ljuberit puhui­vat avoi­mes­ti ”puh­dis­tuk­sis­ta” sekä ker­toi­vat tais­te­le­van­sa ”vie­ras­pe­räi­siä, epä­ve­nä­läi­siä vai­kut­tei­ta vas­taan”.

Oma lukun­sa on tai­teen ja poliit­ti­sen akti­vis­min yhteen­kie­tou­tu­mi­nen. Useimmat vas­ta­rin­nan muo­dois­ta ovat syn­ty­neet tai keh­key­ty­neet jon­kin tai­de­ryh­mit­ty­män tai tai­tee­na­lan ympä­ril­le. Tämä on tut­tua myös län­nes­tä: näin toi­mi­vat esi­mer­kik­si kan­sal­lis­mie­li­set fen­no­maa­nit, joi­den rivei­hin kuu­lui lukui­sia tai­tei­li­joi­ta 1800 – 1900-luvun vaih­teen Suomessa. He agi­toi­vat Suomi-aatet­ta tai­tees­saan, jota alet­tiin kut­sua sit­tem­min Suomen tai­teen kul­ta­kau­dek­si.

Astetta kieh­to­vam­mak­si ase­tel­ma muut­tuu sil­loin, kun ihmi­set ryh­ty­vät kon­kreet­ti­ses­ti toteut­ta­maan jon­kin tai­de­suun­tauk­sen välit­tä­mää sano­maa. Troitski esit­te­lee venä­läi­ses­sä ja neu­vos­to­liit­to­lai­ses­sa kult­tuu­ri­his­to­rias­sa toi­mi­nei­ta vas­ta­rin­ta­liik­kei­tä, jot­ka ovat syn­ty­neet ensi­si­jai­ses­ti tai­teen, eivät ihmis­jou­kon innoit­ta­mi­na. Aatteet ovat kul­ke­neet siten poik­keuk­sel­li­ses­ti tai­tees­ta kan­san pariin, eivät toi­sin päin. Tällaisia ryh­mit­ty­miä oli­vat esi­mer­kik­si kir­jai­li­ja Ivan Turgenevin teok­sis­ta tun­ne­tut nihi­lis­tit ja tar­peet­to­mat ihmi­set sekä pere­stroi­kan ajan mit­kat, jot­ka sai­vat innoi­tuk­sen­sa kuva­tai­tei­li­ja Vladimir Šinkarjovin sadun­omai­ses­ta kir­jas­ta Mitki (1984). Ajatus tai­teen syn­nyt­tä­mis­tä vas­ta­rin­ta­liik­keis­tä tun­tuu sen ver­ran nurin­ku­ri­sel­ta, että sii­tä luki­si mie­luus­ti enem­män­kin.

Kun tar­kas­tel­laan käsi­tel­tä­vien ajan­jak­so­jen suh­det­ta niil­le teok­ses­sa annet­tuun sivu­mää­rään, Troitskin sanoin ”klas­si­nen venä­läi­nen rock” saa reip­paas­ti eni­ten sivu­ti­laa. Valinta on ymmär­ret­tä­vä, sil­lä juu­ri venä­läi­nen rock on yksi suu­rim­mis­ta ja mer­kit­tä­vim­mis­tä neu­vos­to­liit­to­lai­sis­ta vas­ta­rin­nan muo­dois­ta 1900-luvul­la sekä kir­jai­li­jan oma koti­kent­tä. Juuri tämä ensi­kä­den tie­to venä­läi­ses­tä rokis­ta ja undergroun­dis­ta aina 1960-luvul­ta läh­tien on kir­jan vah­vuuk­sia. Loppupuolella tosin pis­tää sil­mään suo­ra­nai­nen namedrop­pai­lu, mitä eten­kin 1980-lukua kuvat­taes­sa tapah­tuu, sekä 1900-luvun lopun kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen kuvai­lu lähes yksi­no­maan musii­kin kaut­ta. Monet hen­ki­löt, jot­ka oli­si­vat ansain­neet laa­jem­man käsit­te­lyn, jää­vät yhden virk­keen mit­tai­sek­si huo­miok­si. Yksi heis­tä on Vladislav Mamyshev-Monroe (1969 – 2013), jon­ka näyt­te­ly näh­tiin vas­ti­kään Kiasmassa (2018). Laajan esi­tys­tai­teel­li­sen tuo­tan­ton­sa lisäk­si Mamyshev-Monroe oli Neuvostoliiton ensim­mäi­siä drag-artis­te­ja. Myös pal­jon yhte­ne­väi­syyk­siä pop-tai­teen kans­sa jaka­va neu­vos­to­liit­to­lai­nen ”sots art”, joka on sekä kuva­tai­teen että yhteis­kun­nal­li­sen antin­sa kan­nal­ta mie­len­kiin­toi­nen suun­taus, jää pimen­toon lähes täy­sin.

Eniten jäin kai­paa­maan läh­de­luet­te­loa tai edes jon­ki­nas­teis­ta kir­jal­li­suus­luet­te­loa. Teos vili­see hen­ki­löi­tä, liik­kei­tä ja yksi­tyis­koh­tia, joi­hin tutus­tui­si mie­luus­ti vin­ka­tun lisä­lu­ke­mis­ton avul­la. Kuitenkin kai­ken­lai­set viit­teet ja läh­de­teok­set lois­ta­vat pois­sao­lol­laan. Troitskilla on laa­ja ja kiis­tä­mä­tön tie­tä­mys, mut­ta essee- ja tie­to­kir­jan rajal­la tasa­pai­not­te­le­va koko­nai­suus, jos­sa esi­te­tään välil­lä vah­vas­ti­kin omia tul­kin­to­ja his­to­rial­li­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja syy-yhteyk­sis­tä, kai­pai­si läh­de­viit­tei­tä tai vähin­tään tie­toa his­to­rian­tut­ki­muk­sen uusis­ta tul­kin­nois­ta asian suh­teen. Troitski esi­mer­kik­si väis­tää lähes täy­sin ita­lia­lais­ten ja venä­läis­ten futu­ris­tien väli­sen yhtey­den – ja sit­tem­min eri­pu­rai­sen kah­tia­jaon – esit­täen futu­ris­min pit­käl­ti venä­läi­se­nä ilmiö­nä.

Kirjan aihe on laa­ja, min­kä vuok­si Troitskin ei ole ollut mah­dol­lis­ta kes­kit­tyä jokai­seen käsi­tel­tä­vään ilmi­öön yksi­tyis­koh­tai­ses­ti. Yksinkertaistukset saat­ta­vat kui­ten­kin luo­da luki­jal­le sala­ka­va­las­ti vää­rän­lai­sen kuvan aihe­pii­ris­tä, vaik­kei mitään yksi­se­lit­tei­ses­ti vir­heel­lis­tä oli­si sanot­tu.

Populaariksi tie­to­kir­jak­si Vastarintaa Venäjällä on tär­keä jo aiheen­sa vuok­si. Jo läh­tö­koh­tai­ses­ti kiin­nos­ta­va vaih­toeh­to­his­to­ria on aivan eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen, kun se kir­joi­te­taan maas­sa, jon­ka hal­lin­to pyr­kii kont­rol­loi­maan kai­ken­lai­set miel­lyt­tä­väs­tä ja viral­li­ses­ta lin­jas­ta poik­kea­vat ulos­tu­lot. Troitskin kir­jas­sa vir­kis­tä­vää on myös se, että se ulot­tuu sisäl­löl­li­ses­ti ja ana­lyy­sin­sa tasol­la lähes nyky­het­keen saak­ka. Kun teok­sen his­to­rial­li­nen pers­pek­tii­vi ulot­tuu 1800-luvun alkuun, käy pakos­ti­kin mie­les­sä, mil­lai­sen aar­re­ai­tan sitä edel­tä­vät vas­ta­rin­nan ja kapi­nan muo­dot pitä­vät sisäl­lään.

Teoksen on suo­men­ta­nut Anton Nikkilä, joka on vähin­tään­kin toi­mit­ta­nut kaik­ki Troitskin suo­mek­si ilmes­ty­neet teok­set aina 1980-luvun lopul­ta läh­tien. Lukuisat suo­men­ta­jan huo­miot teks­tis­sä kor­jaa­vat kir­jai­li­jan vir­heel­li­siä käsi­tyk­siä (kuten sen, että Suomessa oli­si ollut kiel­to­la­ki vod­ka­tu­ris­min kul­ta-aika­na) ja avaa­vat rikas­ta venä­jän­kie­lis­tä käsit­teis­töä, mikä on tar­peen, sil­lä monil­le ala- ja vas­ta­kult­tuu­rien ter­meil­le ei ole ole­mas­sa suo­men­kie­lis­tä vas­ti­net­ta.


[1] Dekabristikapina (ven. dekabr, jou­lu­kuu) puh­ke­si jou­lu­kuus­sa 1825, kun jouk­ko län­si­mie­li­siä upsee­rei­ta halusi estää Nikolai I:n nousun val­taan. He vaa­ti­vat muun muas­sa maa­or­juu­den lak­kaut­ta­mis­ta, jon­ka Aleksanteri II lopul­ta toteut­ti vuon­na 1861.