Lomonosovin moot­to­rin kokeel­li­suus ja frag­men­taa­ri­suus eivät vähen­nä romaa­nin viih­dyt­tä­vyyt­tä lain­kaan, kir­joit­taa Jukka Laajarinne. Kritiikki on jul­kais­tu ensi ker­ran vuon­na 2014 Särön nume­ros­sa Taide ja mis­sio (26−27).

*

Joskus käteen osuu mes­ta­ri­teos. Antti Salmisen romaa­ni Lomonosovin moot­to­ri tun­tui­si muu­ta­man luku­ker­ran jäl­keen aset­tu­van tähän har­va­lu­kui­seen kate­go­ri­aan.

Jossakin lähi­tu­le­vai­suu­des­sa talous­jär­jes­tel­mäm­me on romah­ta­nut; sen muka­na moder­ni elä­män­muo­tom­me. ”[S]uurimmalle osal­le ihmi­siä unet ovat täl­lä het­kel­lä paras­ta viih­det­tä ja paa­lusol­mu moni­mut­kai­sin­ta tek­no­lo­gi­aa. […] Kiitotiet ovat met­sit­ty­neet. Ihmisosaton maa­il­ma alkaa tul­la hyvin toi­meen.”

Novaja Zemljalle, pai­kal­le, jos­sa kaik­kien aiko­jen suu­rin ydin­koe on aikoi­naan räjäy­tet­ty, perus­te­taan alke­mis­tis-kab­ba­lis­ti­nen tut­ki­mus­a­se­ma. Aseman väkeen kuu­luu toi­nen tois­taan kum­mal­li­sem­pia outo­lai­sia: meres­tä nous­sei­ta olen­to­ja, golem, nek­ro­nau­teik­si itse­ään kut­su­via elä­väl­tä hau­dat­tu­ja assis­tent­te­ja ja tun­kios­sa pal­ve­lus­väek­si kas­va­tet­ta­via homoncu­le­ja. Igumeenin joh­ta­ma luos­ta­ri­mai­nen yhtei­sö raken­taa Nikola Teslan (1856 – 1943), vaih­to­vir­ran kek­si­jän ja hul­lun tie­de­mie­hen, toteut­ta­mat­ta jää­nei­den mega­lo­maa­nis­ten visioi­den poh­jal­ta jota­kin kään­teen­te­ke­vää: moot­to­ria, joka mah­dol­li­ses­ti lopet­taa kaik­ki sodat, mah­dol­li­ses­ti luo maa­il­man uudel­leen, mah­dol­li­ses­ti antaa val­lan ohja­ta aurin­koa tai jopa koko uni­ver­su­mia.

Teos on esi­tel­ty ylei­söl­le kokeel­li­se­na romaa­ni­na. Tämä ohjaa kiin­nit­tä­mään huo­mion teok­sen pin­ta­ra­ken­tee­seen. Kirja koos­tuu 13:een kan­sioon laji­tel­luis­ta 185 teks­ti­frag­men­tis­ta. Kukin kan­sio muo­dos­taa oman tari­nal­li­sen koko­nai­suu­ten­sa, ja frag­men­tit liit­ty­vät toi­siin­sa ”kul­mis­taan”, kuten Salminen itse on asian ilmais­sut.

Esipuheessa fik­tii­vi­nen toi­mit­ta­ja ker­too pyr­ki­neen­sä jär­jes­tä­mään kat­kel­mat kuta­kuin­kin kro­no­lo­gi­ses­ti, min­kä voi ottaa ehdo­tuk­se­na line­aa­ri­ses­ti alus­ta lop­puun ete­ne­vään luen­taan. Fragmenttien lopus­sa ole­vat vii­te­nu­me­rot sen sijaan osoit­ta­vat teks­tin sisäi­siä kyt­kök­siä ja tar­joa­vat vaih­toeh­toi­sia ete­ne­mis­suun­tia. Sekä teks­tin frag­men­taa­ri­suus että nume­roi­den pal­jas­ta­ma viit­tei­den ver­kos­to muis­tut­ta­vat tapaa, jol­la hyper­teks­ti raken­tuu.

Moottorin teks­ti­la­ji saat­taa­kin olla inter­ne­tis­sä pouk­koi­le­val­le nyky­lu­ki­jal­le jopa tavan­omais­ta romaa­ni­ker­ron­taa tutum­pi ja luon­te­vam­pi lähes­tyt­tä­vä.

Lomonosovin moot­to­ri on siis raken­teel­taan ajan­mu­kai­nen teos, mut­ta kuin­ka kokeel­li­nen se on? Fragmentaarisuus pitää sisäl­lään kak­si piir­ret­tä. Ensinnäkin koko­nai­suus muo­dos­tuu pie­nis­tä, sel­keäs­ti eril­li­sis­tä osis­ta. Toisaalta koko­nais­ku­vaa romaa­nin käsit­te­le­mäs­tä tapah­tu­ma­sar­jas­ta ei ole kir­joi­tet­tu auki – teks­tin ulko­puo­lel­le jää val­ta­va mää­rä mate­ri­aa­lia, johon teos kui­ten­kin suju­vas­ti viit­tai­lee. Tekstikatkelmat ovat pirs­ta­lei­ta jos­ta­kin pal­jon suu­rem­mas­ta.

Molemmat piir­teet ovat nyky­ai­kai­ses­sa romaa­ni­kir­jal­li­suu­des­sa usein käy­tet­ty­jä kei­no­ja. Epälineaarinen sisäis­ten viit­tei­den ver­kos­to ei myös­kään kan­sien väliin pai­net­tu­na ole järin tava­ton. Itse asias­sa jokai­nen romaa­ni on täl­lai­sia viit­tei­tä pul­lol­laan: täs­sä suh­tees­sa Lomonosovin moot­to­rin ainoa ero tavan­omai­seen romaa­niin on, että viit­tauk­set on mer­kit­ty nume­roi­na näky­vil­le. Pintarakenteen tasol­la kir­ja onkin – aina­kin luki­jan kan­nal­ta – pal­jon vähem­män kum­mal­li­nen ja uut­ta luo­va kuin min­kä ensi­vai­ku­tel­man se itses­tään antaa.

Lomonosovin moot­to­rin var­si­nai­nen pih­vi ei ole­kaan raken­tees­sa, vaan sii­nä, mitä teos kät­kee sisään­sä ja – mikä ken­ties vie­lä kieh­to­vam­paa – ulko­puo­lel­leen. Sivilisaation romah­dus ei ole mer­kin­nyt ainoas­taan talou­del­lis-tek­ni­siä muu­tok­sia, vaan myös tie­teel­li­sen ajat­te­lun taan­tu­maa. Viktoriaanisella ajal­la vai­kut­ta­neen Teslan lisäk­si tut­ki­mus­a­se­man teks­teis­sä viit­tail­laan 1500 – 1700-luku­jen luon­non­fi­lo­so­fei­hin, tut­ki­joi­hin ja maa­gi­koi­hin sekä vie­lä­kin van­hem­piin her­meet­ti­siin teks­tei­hin. Tieteellis-tek­no­lo­gi­set kek­sin­nöt sulau­tu­vat sym­bo­li­siin tul­kin­toi­hin, kon­kreet­ti­nen uni­ku­viin.

Kertomuksen auk­koi­suus syn­nyt­tää arvoi­tuk­sel­li­sen ilma­pii­rin, kuvan maa­il­mas­ta, jota ei vie­lä hal­li­ta eikä ymmär­re­tä ja jos­sa on vie­lä pal­jon löy­det­tä­vää. Mysteerin aura hou­kut­te­lee luke­maan, samoin Salmisen hal­lit­tu ja hyvin ryt­mi­tet­ty lause, absur­dis­ta huu­mo­ris­ta puhu­mat­ta­kaan. Vaikka moniu­lot­tei­sen ja ehkä moni­mut­kai­sen­kin teok­sen kun­nol­la ymmär­tä­mi­nen vaa­tii luki­jal­ta pal­jon, ei Lomonosovin moot­to­ri pako­ta luki­jaan­sa pin­got­ta­maan: kir­ja onnis­tuu kai­ken muun lisäk­si ole­maan haus­ka ja viih­dyt­tä­vä.

Johan L. Piin väke­vät, koho­pai­no­gra­fii­kan näköi­set kas­vi-, eläin- ja ana­to­mia­tut­kiel­mat tuke­vat hämä­rää tun­nel­maa. Tyylikäs ulkoa­su ei ole pelk­kä koris­te vaan teok­sen eli­mel­li­nen osa. Vielä kun sen sai­si kova­kan­ti­se­na.