Kun val­koi­nen toi­mit­ta­ja kir­joit­taa rasis­mis­ta, onko hänen teks­tin­sä perus­tel­tua mää­ri­tel­lä val­koi­suu­den ilmauk­sek­si? Entä tie­dos­tam­me­ko hyvän puo­lel­la kamp­pail­les­sam­me, että saa­tam­me alkaa muis­tut­taa pahaa vas­ta­puol­tam­me? Maustetytöistä alka­neen har­vi­nai­sen hedel­mäl­li­sen kult­tuu­ri­de­ba­tin kes­kiös­sä ovat rus­keus ja val­koi­suus, val­ta ja uhriu­tu­mi­nen, rasis­mi ja anti­ra­sis­mi. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen)

*

Kirjoi­tin jou­lu­kuus­sa 2019 Maustetyttöjen Emma-kohus­ta jutun, jos­sa poh­din sitä, mik­si rasis­ti­sen sanan käyt­tö Tein kai lot­to­ri­vi­ni vää­rin -kap­pa­leen demo­ver­sios­sa joh­ti vaa­ti­muk­siin sul­kea duo ulos Emma-ehdo­kas­lis­toil­ta. Aiheesta on sen jäl­keen kir­joi­tel­tu kai­ken­lais­ta, eikä minul­la ole var­si­nai­ses­ta kohus­ta uut­ta sanot­ta­vaa.

Hiljattain tör­mä­sin kui­ten­kin essee­seen, jos­sa Ilmari Paananen kri­ti­soi minun ja muu­ta­man muun kir­joit­ta­jan teks­te­jä kiin­nos­ta­val­la taval­la. Esseen nimi on ”Maustepojat – kun val­koi­set toi­mit­ta­jat opet­ta­vat, kuin­ka musiik­ki koe­taan oikein”, ja sen perus­a­se­tel­ma käy ilmi jo otsi­kos­ta: Paananen pyr­kii raken­ta­maan argu­men­tin, jos­sa kohua kom­men­toi­nei­den hen­ki­löi­den näke­myk­siä palau­te­taan val­koi­suu­den ilmauk­sik­si.

Lähtökohta ei ole sinän­sä kel­vo­ton tai mil­lään taval­la uusi – sanoi­han jo Marx Pääoman ensim­mäi­ses­sä kir­jas­sa, että kapi­ta­lis­ti on vain ”hen­ki­löi­ty­nyt­tä pää­omaa”. Ihmisen ase­ma ja iden­ti­teet­ti tup­paa­vat vai­kut­ta­maan sii­hen, miten hän asiat näkee. Varomattomasti muo­toil­tu­na täl­lai­nen argu­ment­ti voi kui­ten­kin kumo­ta itse itsen­sä, sil­lä oli­han myös her­ra Marx varak­kaas­ta por­va­ris­per­hees­tä.

Maustepojat-essees­sä tai­taa käy­dä juu­ri näin. Tapa, jol­la argu­ment­ti epä­on­nis­tuu, on kui­ten­kin kieh­to­va, ja sen läpi näkyy ken­ties jotain sii­tä, miten val­koi­suu­den käsi­te toi­mii Maustetytöt-kohua laa­jem­mis­sa­kin kes­kus­te­luis­sa juu­ri nyt.

Valkoisuus tarvitsee vastapoolin

Paanasen läh­tö­koh­das­ta seu­raa­va perus­ky­sy­mys on tämä: mil­lä kri­tee­ril­lä voi arvioi­da, kum­pu­aa­ko jokin näke­mys val­koi­suu­des­ta vai ei? Paanasen vas­taus ei ole niin­kään arvioi­da perus­te­lu­jen suh­det­ta todel­li­suu­teen kuin yrit­tää löy­tää nii­den takaa val­koi­suu­teen kyt­key­ty­viä emo­tio­naa­li­sia hyö­ty­jä. Esimerkiksi:

”Sandströmin tee­si kuu­luu, että rasis­mi on (talou­del­li­sen) kolo­nia­lis­min tuo­te ja jäl­kim­mäi­sen pur­ka­mi­nen on ensi­si­jais­ta ensim­mäi­seen näh­den. Vain siten yhteis­kun­ta voi vapau­tua rasis­mis­ta. Tämä on var­sin ymmär­ret­tä­vä logiik­ka, sil­lä tie­toi­suus väki­val­tai­sis­ta raken­teis­ta saa val­koi­sen kir­joit­ta­jan pote­maan maa­il­man­tus­kaa.”

Tulkinnan ongel­ma on se, että tämä jok­seen­kin epä­tar­kas­ti refe­roi­tu ”Sandströmin tee­si” ei ole oma­pe­räi­nen kek­sin­tö­ni. Samantapainen näke­mys rasis­min ja eri­tyi­ses­ti eri­lais­ten val­koi­suuk­sien takaa löy­ty­vis­tä talou­del­lis-poliit­ti­sis­ta suh­teis­ta löy­tyy esi­mer­kik­si Nell Irvin Painterin teok­ses­ta The History of White People, johon essees­sä viit­taan. On vai­kea näh­dä, miten aja­tus voi­si olla ”val­koi­sen kir­joit­ta­jan maa­il­man­tus­kan” moti­voi­ma, kun Painter on afroa­me­rik­ka­lai­nen nai­nen.

Olisiko minun pitä­nyt tuo­da Painterin afroa­me­rik­ka­lai­suus essees­sä­ni esiin? Olisiko Paananen sil­loin näh­nyt kehit­te­ly­ni toi­sin? Siinä kon­teks­tis­sa, jos­sa Painteriin viit­taan, hänen iden­ti­tee­til­lään ei pitäi­si olla väliä. Painter on val­koi­suu­den asian­tun­ti­ja – mut­ta ei koke­mus­asian­tun­ti­ja vaan Princetonin yli­opis­ton his­to­rian pro­fes­so­ri eme­ri­ta. Tuskin aate­his­to­rias­sa edes voi olla koke­mus­asian­tun­ti­ja, ja val­koi­suus on nime­no­maan aate.

Tai tar­kem­min sanot­tu­na aat­teen osa. Yksinään val­koi­suus ei ole mitään kuten kapi­ta­lis­ti­kaan ei ole mitään ilman pro­le­taa­re­ja. Erityisesti tämä koros­tuu, kun val­koi­suu­den käsi­tet­tä käy­te­tään van­ha­kan­tai­sen rasis­ti­sen ajat­te­lun ulko­puo­lel­la, kuten Paananen tekee. Silloin val­kois­ten ei näh­dä ole­van esi­mer­kik­si eri­tyi­sen kau­nii­ta tai älyk­käi­tä. Rotuominaisuuksista tyh­jen­ty­nee­nä val­koi­suus abstra­hoi­tuu, sii­tä tulee val­ta­suh­teen val­taa pitä­vä pää, joka on tyys­tin vail­la mer­ki­tys­tä ilman ei-val­kois­ta pää­tä.

Paanasen essees­sä val­koi­suu­den vält­tä­mät­tö­mäk­si vas­ta­poo­lik­si aset­tuu rus­keus. Ruskeutta edus­taa Emma-raa­dis­sa työs­ken­nel­lyt ja Maustetyttöjen ulos­sul­ke­mis­ta ehdo­kas­lis­toil­ta ensim­mäi­se­nä vaa­ti­nut Renaz Ebrahimi, jon­ka nimi mai­ni­taan teks­tis­sä yli kak­si­kym­men­tä ker­taa. Paanasen oma val­koi­suus häi­pyy taus­tal­le, ja etua­lal­le nousee Ebrahimi, jon­ka posi­tion kaut­ta hän puhuu.

”Läppärin takaa rus­kean ihmi­sen akti­vis­min kysee­na­lais­ta­va Sandström kes­kit­tyi­si siis pur­ka­maan raken­tei­ta siten, että myös hänen oma olo­ti­lan­sa paran­tui­si. Kolonialismin pur­ka­mi­nen onkin val­koi­sel­le mie­hel­le ehdot­to­man hyvä paik­ka kes­kit­tää ener­gian­sa.”

Paanasen teks­tis­sä tois­tuu ase­tel­ma, jos­sa hän kek­sii minul­le tun­tei­ta, joi­den kaut­ta argu­ment­ti­ni voi­si redusoi­da val­koi­sen mie­hen kamp­pai­luk­si rus­ke­aa Ebrahimia vas­taan. Kolonialismin pur­ka­mi­ses­sa­kaan olen­nais­ta ei ole kolo­nia­lis­min pur­ka­mi­nen vaan tun­ne­hyö­ty, jota se voi­si tuot­taa val­koi­sel­le kir­joit­ta­jal­le.

Maustetytöt-kohua käsit­te­le­väs­sä essees­sä­ni Ebrahimi ei kui­ten­kaan ole kovin suu­res­sa roo­lis­sa, mitä kuvaa sekin, että mai­nit­sen hänet kol­mes­ti, kun esi­mer­kik­si Christopher Dardenin nimi esiin­tyy 17 ker­taa. Argumenttini kan­nal­ta Ebrahimin hen­ki­lö tai rus­kea iden­ti­teet­ti eivät ole olen­nai­sia, sil­lä juu­ri sehän tekee Maustetytöt-kohus­ta kiin­nos­ta­van, että hyvin saman­ta­pai­sia kohu­ja esiin­tyy juu­ri nyt muu­al­la­kin kuin Suomessa – ja näi­den kohu­jen alkuun­pa­ni­joi­na ovat yhtä lail­la val­koi­set kuin ei-val­koi­sik­si iden­ti­fioi­tu­vat. Kohuja yhdis­tä­vä teki­jä on tiet­ty käsi­tys rasis­mis­ta, ei nii­den käyn­nis­tä­jien iden­ti­teet­ti. Vähäiset Ebrahimin aja­tuk­sia kos­ke­vat huo­mio­ni on teks­tiin lisät­ty­kin vas­ta vii­meis­te­ly­vai­hees­sa, ehdok­kai­den jul­kis­ta­mis­päi­vän ilta­na (12.12.2019), juu­ri ennen kuin lähe­tin teks­tin Verkko-Särön toi­mi­tuk­sel­le luet­ta­vak­si, sil­lä Ebrahimi astui vas­ta tuol­loin jul­ki­suu­teen.

Paanasen argu­men­til­le Ebrahimin hah­mo on kui­ten­kin vält­tä­mä­tön, ja niin­pä hän pää­tyy pro­ji­soi­maan Ebrahimin sin­ne­kin, mis­sä hän­tä ei ole. Siteeratessaan essee­ni vii­mei­siä kap­pa­lei­ta Paananen kir­joit­taa, että ”hän arvos­te­lee Ebrahimin tapaa puut­tua rasis­miin ja moit­tii Ebrahimin ulos­tu­loa seu­raa­vas­ti”, vaik­ka sitee­ra­tuis­sa kap­pa­leis­sa tai nii­den lähi­mail­la­kaan ei puhu­ta Ebrahimista.

En ajat­te­le, että Paananen kyy­ni­ses­ti vää­ris­te­li­si teks­tiä­ni. Hän vain yrit­tää ahtaa sen tul­kin­ta­ke­hik­koon, johon se ei kun­nol­la sovi:

”Lisäksi Sandström jopa kyseen­alais­taa Ebrahimin rus­keu­den koke­muk­sen vetoa­mal­la Johann Friedrich Blumenbachin 1700-luvul­la kehit­tä­mään, val­koi­suut­ta koros­ta­vaan rotuop­piin.”

Tosiasiassa en kir­joi­ta mitään ”Ebrahimin rus­keu­den koke­muk­ses­ta” tai muis­ta­kaan Ebrahimin koke­muk­sis­ta tai tun­teis­ta. Blumenbachia käy­tän esi­merk­ki­nä muis­tut­taak­se­ni rotua­jat­te­lun suh­teel­li­ses­ta nuo­ruu­des­ta ja kysee­na­lais­taak­se­ni aja­tuk­sen mono­liit­ti­ses­ta ja yli­his­to­rial­li­ses­ta val­koi­suu­des­ta, kos­ka Blumenbachille suo­ma­lai­set oli­vat mon­go­le­ja mut­ta monet nyky-Suomessa rus­kei­na näh­dyt val­koi­sia.

Tyhjentynyt valkoisuus

On vai­keam­pi ymmär­tää, miten val­koi­suus toi­mii tämän ajan kes­kus­te­luis­sa ja poli­tii­kas­sa, jos käsit­teen taus­taa ei tun­ne. Historiakin näyt­tää hyvin oudol­ta, jos moder­ni val­koi­suu­den käsi­te pro­ji­soi­daan aikaan tai paik­kaan, jos­sa sitä ei ollut ole­mas­sa. Tallinnassa oli mus­tai­hoi­nen kuver­nöö­ri 1740-luvul­la, mut­ta se ei mer­kit­se sitä, että Vironmaan kuver­ne­ment­ti oli­si ollut tuol­loin eri­tyi­sen tasa-arvoi­nen paik­ka – kysei­nen afro­ve­nä­läi­nen hen­ki­lö, Abram Gannibal, oli itse­kin aate­lis­mies ja omis­ti maa­or­jia.

Oikeastaan vas­ta Blumenbachin jäl­keen, 1800-luvul­la, rodus­ta tuli tii­rik­ka, joka ava­si kaik­ki lukot. Kolonialismi näh­tiin val­kois­ten yle­vä­nä koh­ta­lo­na, ”val­koi­sen mie­hen taak­ka­na”, ja roduil­la perus­tel­tiin sekä kan­sa­kun­tien väli­siä että sisäi­siä ero­ja. Euroopan sisäl­tä­kin löy­tyi ”alem­pia val­koi­sia rotu­ja” aina kun sil­le oli tar­vet­ta.

Varhaisemmat val­koi­suu­det oli­vat eri taval­la rodul­li­sia kuin nykyi­nen val­koi­suus. Se val­koi­suus, joka kek­sit­tiin kolo­nia­lis­min huip­pu­kau­del­la kolo­nia­lis­min seli­tyk­sek­si ja oikeu­tuk­sek­si – kolo­nia­lis­tien ahneu­den ja jul­muu­den peit­tä­jäk­si – ei ollut sama omi­nai­suuk­sis­ta tyh­jä nor­maa­li kuin nykyi­nen val­koi­suus. Painter osoit­taa kir­jas­saan, että aja­tus val­koi­suu­des­ta ei-rotu­na, johon ver­rat­tu­na ei-val­koi­set ovat rodul­li­sia, on kaik­kein myö­häi­sin val­koi­suu­den ilmen­ty­mä, vas­ta toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­kei­sen ajan tuo­te.

Laajasti jae­tuk­si käsi­tyk­sek­si se on tul­lut vie­lä myö­hem­min. Google Ngram -haku näyt­tää, että whi­te­ness-sanan käyt­tö vähe­ni englan­nin kie­les­sä mel­ko vakaas­ti koko 1900-luvun, kun­nes se 90-luvun tait­tees­sa kään­tyi jyrk­kään nousuun. Samassa koh­das­sa näky­viin tulee käsi­te ”racia­lized”, siis rodul­lis­tet­tu, jon­ka mer­ki­tys on saman­ta­pai­nen mut­ta yleis­luon­toi­sem­pi kuin Paanasen käyt­tä­mä rus­keus. Myös val­kois­ta etuoi­keut­ta tar­koit­ta­van sana­pa­rin ”whi­te pri­vi­le­ge” käyt­tö kään­tyi nousuun juu­ri tuol­loin.

Suomalaiseen kes­kus­te­luun val­koi­suus tuli eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti Koko Hubaran pari vuot­ta sit­ten ilmes­ty­neen Ruskeat Tytöt -kirjan myö­tä. Hubaran teks­tiä kan­nat­taa vil­kais­ta, sil­lä sii­nä val­koi­suus ja rus­keus kon­struoi­tu­vat tois­ten­sa kaut­ta hyvin samaan tapaan kuin Paanasen teks­tis­sä, mut­ta Hubara on vie­lä sel­keäm­pi ja ekspli­siit­ti­sem­pi:

”Kun käy­tän sanaa Ruskeat Suomen kon­teks­tis­sa, tar­koi­tan – – kaik­kia sel­lai­sia ryh­miä, joil­le ei ymmär­tääk­se­ni suo­da tilaa olla val­koi­sia tai suo­ma­lai­sia tai nor­mi.”

Hubara aset­taa täs­sä itse itsel­leen erään­lai­sen ansan. Hänen pyr­ki­myk­se­nään on luo­da Ruskeudesta (hän kir­joit­taa sanan isol­la) oma­la­ki­nen iden­ti­teet­ti, joka on val­koi­suu­des­ta riip­pu­ma­ton, mut­ta käy­kin päin­vas­toin: mää­rit­te­le­mäl­lä Ruskeuden val­koi­suu­den käsit­teen kaut­ta hän tekee Ruskeudesta loo­gi­ses­ti riip­pu­vais­ta val­koi­suu­des­ta.

Tällä on seu­rauk­sia. Kun abstra­hoi­tu­nut ja ei-rodul­li­nen val­koi­suus hah­mot­tuu pel­käs­tään val­ta­suh­teen val­taa pitä­vä­nä pää­nä, ei-val­koi­suu­dek­si mää­ri­tel­ty Ruskea iden­ti­teet­ti uhkaa jumiu­tua uhriu­teen. Tämä voi tuo­da sym­pa­ti­aa ja tie­tyn­lais­ta puheoi­keut­ta, mut­ta myös hai­ta­ta, jos tavoit­tee­na on toi­mi­juus ja aktii­vi­se­na toi­mi­ja­na näh­dyk­si tule­mi­nen.

Ei-val­koi­suu­te­na raken­net­tu Ruskeus on myös sitä vah­vem­pi, mitä vah­vem­pi on val­koi­suu­den idea, ja kään­tei­ses­ti val­koi­suu­den pur­kau­tu­mi­nen joh­tai­si myös Ruskeuden pur­kau­tu­mi­seen. Hubara ei pyri­kään hor­jut­ta­maan käsi­tys­tä mono­liit­ti­ses­ta val­koi­suu­des­ta vaan päin­vas­toin kir­joit­taa toi­vo­van­sa val­koi­suu­den kol­lek­tii­vis­ta val­koi­suu­ten­sa tajua­mis­ta.

Valkoisuus näkyy vain ulkoapäin

Hubaran toi­vee­seen kät­key­tyy olen­nai­nen ja tosi taus­ta-aja­tus: val­koi­set eivät läh­tö­koh­tai­ses­ti tie­dä, mitä val­koi­suus on, sil­lä abstra­hoi­tu­nut val­koi­suus ei ole nor­maa­lis­ti toi­mi­va iden­ti­teet­ti. Jos haluam­me ymmär­tää, mil­lais­ta on opis­ke­li­juus, saa­me­lai­suus tai hete­rous, taval­li­ses­ti kysym­me tätä opis­ke­li­jal­ta, saa­me­lai­sel­ta tai hete­rol­ta. Valkoisuutta emme lähes­ty näin.

Sen sijaan yri­täm­me tyy­pil­li­ses­ti ymmär­tää val­koi­suut­ta ei-val­kois­ten koke­muk­siin eläy­ty­mi­sen kaut­ta. ”Kiitos Renaz, että nos­tit taas esiin sen, mitä val­koi­suus on”, kir­joit­taa val­koi­nen Paananen esseen­sä lopus­sa – eikä läh­tö­koh­das­sa, tois­tan, ole mitään vää­rää. Myös Peggy McIntoshin klas­si­nen artik­ke­li White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack, joka aikoi­naan popu­la­ri­soi kes­kus­te­lun val­koi­ses­ta etuoi­keu­des­ta – ja jon­ka ilmes­ty­mis­het­ki osuu täs­mäl­leen Ngram-dia­gram­min mur­ros­koh­taan – perus­tuu ase­tel­maan, jos­sa val­koi­nen kir­joit­ta­ja pyr­kii tar­kas­te­le­maan omaa val­koi­suut­taan ikään kuin ulkoa­päin, ei-val­koi­sen ase­mas­ta käsin. Paanasen argu­ment­ti ajau­tuu vai­keuk­siin vain sik­si, että pyr­kies­sään sel­ke­ään lop­pu­tu­lok­seen hän ei pysyt­täy­dy ana­ly­soi­mas­saan teks­tis­sä vaan alkaa lisäil­lä ja olet­taa. Näin hän tulee ylit­tä­neek­si rajan, jos­sa ana­lyy­si muut­tuu kon­struoin­nik­si, mikä raja tie­tys­ti ylit­tyy hel­pom­min sil­loin, kun poh­tii tois­ten val­koi­suut­ta eikä omaa.

Sisäisesti tyh­jän val­koi­suu­den ongel­mis­ta vaka­vim­mat ovat poliit­ti­sia, sil­lä iden­ti­teet­ti­nä puut­teel­li­nen val­koi­suus voi ruok­kia uuden­lais­ta rasis­mia. Painter näki tämän sel­väs­ti New York Timesissa kesä­kuus­sa 2015 jul­kais­tus­sa essees­sään What Is Whiteness?, joka Donald Trumpin pre­si­den­tin­vaa­li­voi­ton jäl­keen alkoi näyt­tää entis­tä­kin osu­vam­mal­ta.

Ilmiö tun­tuu levin­neen kaik­kial­le län­si­mai­hin. ”Vaikka val­koi­nen hete­ro oli­si kuin­ka paha, hänel­lä on kui­ten­kin äänioi­keus edel­leen”, sanoi maam­me suo­si­tuim­man puo­lu­een puheen­joh­ta­ja hil­jat­tain. Sitaatti ilmai­see täy­del­li­ses­ti, miten uhriu­tu­va val­koi­nen iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­ka tun­nis­taa val­taa ja etuoi­keut­ta olen­noi­van val­koi­suu­den käsit­teen ja kään­tää sen ympä­ri.

Kamppailun polarisoituminen

Uhriutuva val­koi­nen iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­ka on samal­la tapaa riip­pu­vais­ta ei-val­koi­ses­ta iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kas­ta kuin anti­fe­mi­nis­mi on femi­nis­mis­tä. Karkeasti sanot­tu­na se, mitä femi­nis­ti­sis­sä dis­kurs­seis­sa sano­taan pat­riar­kaa­tis­ta, tulee anti­fe­mi­nis­ti­sis­sä dis­kurs­seis­sa vas­taan femi­nis­mis­tä sanot­tu­na – esi­mer­kik­si että femi­nis­mi on hete­ro­mie­hiä sor­ta­va hege­mo­ni­nen raken­ne ja dog­maat­ti­nen ideo­lo­gia, joka mää­rit­te­lee sal­li­tut käyt­täy­ty­mi­sen ja puhu­mi­sen tavat… Kyseessä ei ole mitään muu­ta kuin pat­riar­kaa­tin käsit­teen liki pei­li­mäi­nen ympä­ri­kään­tö.

Tässä irvok­kaas­sa kamp­pai­lus­sa panok­se­na ovat näen­näi­sen para­dok­saa­li­ses­ti sekä uhrius että val­ta. Polarisaation tuhoi­sin piir­re on kui­ten­kin sen – René Girardin ter­mil­lä – pii­le­vä mimeet­ti­syys. Kun kat­se luk­kiu­tuu vas­tus­ta­jaan, ero itsen ja vihol­li­sen välil­lä alkaa näyt­tää ylit­tä­mät­tö­mäl­tä. Mutta aivan kuten rasis­ti ja anti­fe­mi­nis­ti voi­vat tie­dos­ta­mat­taan omak­sua ja kään­tää ympä­ri anti­ra­sis­ti­sia ja femi­nis­ti­siä argu­ment­ti­ra­ken­tei­ta, myös anti­ra­sis­ti ja femi­nis­ti voi­vat pää­tyä käyt­tä­mään rasis­mis­ta ja sovi­nis­mis­ta tut­tu­ja kei­no­ja: ihmis­ten ja hei­dän näke­mys­ten­sä arvot­ta­mis­ta iden­ti­tee­tin perus­teel­la sekä ulos­sul­ke­mis­ta.

Siellä mis­sä val­koi­suu­den idea van­git­see mei­tä näi­hin hedel­mät­tö­miin ja poten­ti­aa­li­ses­ti vaa­ral­li­siin kamp­pai­lui­hin, on val­koi­suut­ta uskal­let­ta­va ravis­tel­la ja hor­jut­taa. Aatehistoria tar­jo­aa työ­ka­lu­ja mut­ta ei yksin rii­tä.

Kukaan meis­tä ei ole immuu­ni toi­sil­le ihmi­sil­le, eikä edes sil­loin, kun on oikeas­sa, vält­tä­mät­tä kan­na­ta aja­tel­la ole­van­sa hyvän sotu­ri tais­te­lus­sa pahaa vas­taan. Kärjistyvien ideo­lo­gis­ten ero­jen maa­il­mas­sa emme ken­ties osaa tar­peek­si pelä­tä saman­lai­suut­ta: kamp­pai­lun romah­ta­mis­ta viha­mie­lis­ten elei­den molem­min­puo­li­seen tois­toon ja kos­ton kier­tei­siin, jot­ka saa­vat mei­dät yhä enem­män muis­tut­ta­maan vihol­li­siam­me.