Essee

Tietokirja on kirjallisuuden häilyvä toinen

Tietokirjakritiikki on kir­joit­ta­mi­sen lajeis­ta vai­kein. Lehtien kult­tuu­ri­si­vu­jen pals­ta­ti­lan vähen­ty­mi­sen lisäk­si ongel­ma­na on puu­te osaa­vis­ta kir­joit­ta­jis­ta ja krii­ti­kon työ­mää­rään näh­den riit­tä­mä­tön rahoi­tus. Mikä nos­tai­si tie­to­kir­jo­jen näky­vyy­den uudel­la vuo­si­kym­me­nel­lä nousuun, jol­lei kri­tiik­ki?

*

Tämä kir­joi­tus on toden­nä­köi­ses­ti 2010-luvun ainoa tie­to­kir­ja­kri­tiik­kiä käsit­te­le­vä essee. Hyvä että edes yksi laji­aan ennen kuin vuo­si­kym­men het­ken pääs­tä vaih­tuu uudek­si. Jotakin ker­too Suomen pie­nuu­des­ta sekin, että edel­li­sen vuo­si­kym­me­nen ainoan tie­to­kir­ja­kri­tiik­kies­seen kir­joit­ti lah­ja­kas luok­ka­to­ve­ri­ni Jan Rydman, joka tuol­loin, vuon­na 2005, toi­mi Tieteellisten seu­rain val­tuus­kun­nan tie­do­tus­pääl­lik­kö­nä. Vain muu­ta­maa vuot­ta myö­hem­min Janin vei nopeas­ti eden­nyt aivo­syö­pä, jos koh­ta ei ole syy­tä uskoa, että se oli­si joh­tu­nut omis­tau­tu­mi­ses­ta tie­to­kir­ja­kri­tii­kil­le.

Tietokirjakriitikko ei ole syö­pä, vaan lähem­pä­nä näky­mä­tön­tä ja akti­voi­tu­mis­taan kät­kös­sä odot­ta­vaa virus­ta. Hakusanalla ‘tie­to­kir­ja­krii­tik­ko’ Google antaa 24 tulos­ta. Ammatin hyviin puo­liin kuu­luu, ettei tar­vit­se pelä­tä saman­lais­ta innok­kai­den verk­koa­ma­töö­rien eli blog­ga­rien invaa­sio­ta kuin kau­non krii­tik­ko­jen: vain yksi ainoa ihmi­nen Suomessa ilmoit­taa ole­van­sa tie­to­kir­ja­blog­ga­ri.

Yksinäistä on.

Eikä tie­to­kir­ja­krii­tik­ko edes oikein ole ammat­ti. Sillä elää vie­lä har­vem­pi kuin tie­to­kir­jo­ja kir­joit­ta­mal­la (on toki aivan oikein, että suh­de­lu­ku on näin päin). Siihen ei ole kou­lu­tus­ta, sitä­kään vähää kuin kau­no­kir­ja­kri­tiik­kiin. Tai mui­den tai­dea­lo­jen kri­tiik­kiin.

Niin – ehkä pitäi­si­kin aivan ensik­si kysyä, onko tie­to­kir­ja yli­pää­tään tai­det­ta, jota voi arvioi­da tai­de­kri­tii­kin kei­noin tai­de­kri­tii­kin tra­di­tios­sa? Taiteen käsit­teen his­to­rian isoin mur­ros ajoit­tuu samoi­hin aikoi­hin kun Leo Tolstoi kir­joit­ti tie­to­kir­jan­sa Mitä on tai­de? (Kirja jul­kais­tiin englan­nik­si 1897 alku­kie­li­sen teok­sen jou­dut­tua sen­suu­rin ham­pai­siin Venäjällä – kuvaa­vaa sekin, että tai­teen mää­rit­te­le­mi­nen oli poliit­ti­ses­ti vaa­ral­lis­ta samal­la het­kel­lä kun tuli tar­peel­li­sek­si pole­mi­soi­da, mitä tai­de on.)

Kun mikä tahan­sa saat­toi olla tai­det­ta, kun­han sitä kat­sot­tiin tai­tee­na ja pidet­tiin tai­tee­na, tai­de siir­tyi lopul­li­ses­ti yhtä lail­la sosio­lo­gian ja filo­so­fian sekä sit­tem­min sosi­aa­li- ja havain­top­sy­ko­lo­gian omai­suu­dek­si sii­nä mis­sä este­tii­kan­kin.

Tolstoi siir­si fokuk­sen este­tii­kas­ta tun­tei­siin ja ava­si oven mora­lis­miin, ts. esteet­ti­sis­tä arvois­ta pel­käs­tään arvoi­hin. Tai ehkä pitäi­si sanoa: pole­mi­soi fokuk­sen siir­ron näky­väk­si? Esteettisillä arvoil­la on jon­kin­lai­nen, mut­ta ei kovin sel­vä­piir­tei­nen suku­lais­suh­de arvoi­hin – arvot taas ovat sisäis­tet­ty­jä asioi­ta, jot­ka ohjaa­vat käyt­täy­ty­mis­täm­me ja valin­to­jam­me. Ollaan siis jo lähel­lä aja­tus­ta, että tai­de on väli­ne, joka aja­tus ei tul­tu­aan ker­ran jul­ki lausu­tuk­si ole suos­tu­nut tai­teen lie­peil­tä häi­py­mään ja kat­taa yhtä lail­la nat­sien kir­ja­ro­viot kuin aikam­me tai­det­ta hoi­to­lai­tok­siin -pro­jek­ti­ra­hat. Ja näin ollen tai­det­ta tut­ki­vat jo ei ainoas­taan poli­to­lo­gia vaan hoi­to­tie­de ja ties mikä kaik­ki, sil­lä väli­ne, kuten tai­de­kin, voi olla mikä vain tai ei mikään.

Jos kui­ten­kin palaam­me tie­to­kir­jal­li­suu­teen, niin eri­tyi­ses­ti tie­to­kir­jal­li­suut­ta on help­po aja­tel­la väli­nee­nä; perus­tuu­han for­maa­li­nen kou­luo­pe­tus vie­lä laa­jas­ti kir­jal­li­seen oppi­ma­te­ri­aa­liin suul­li­sen luen­noin­nin ohel­la. Mutta voi­ko tie­to­kir­jal­li­suu­del­la olla itse­näi­siä funk­tioi­ta väli­near­von ulko- ja ehkä jopa ylä­puo­lel­la?

Kriteeri tun­tei­den herät­tä­mi­ses­tä läpäi­see kirk­kaas­ti tes­tin. Jos tie­to­kir­jo­ja voi lukea huvin eikä hyö­dyn vuok­si tai jän­ni­tyk­sen, jopa kau­hun täh­den, nau­raak­seen tai pahek­suak­seen, naut­tien lause­ra­ken­teis­ta, draa­man kaa­res­ta, san­ka­reis­ta, kon­nis­ta ja nar­reis­ta, jopa pää­mää­rät­tö­mäs­ti – ja mik­sei voi­si, kaik­kea tätä – niin tie­to­kir­jat ovat kir­jal­li­suut­ta. Mutta arvo­ja tie­to­kir­jat eivät auto­maat­ti­ses­ti aja.

Vaikka tie­to­kir­jal­li­suus onkin siis aukot­to­mas­ti tai­teen pii­ris­sä ja siten arvioi­ta­vis­sa tai­tee­na, niin se ei rii­tä, kos­ka niin iso osa tie­to­kir­jal­li­suut­ta joko on tie­det­tä tai perus­tuu tie­tee­seen tai vähin­tään pole­mi­soi tie­det­tä sil­loin­kin kun se ker­too asiois­ta ja ihmi­sis­tä, jot­ka halua­vat irti­sa­nou­tua valis­tuk­sen pro­jek­tis­ta. Ja tie­de sekä valis­tus taas ovat mitä suu­rim­mas­sa mää­rin teke­mi­sis­sä arvo­jen kans­sa. Tieteellä on tai­det­ta tiu­kem­pi etiik­kan­sa, jos­sa sekä pyri­tään edis­tä­mään ihmis­kun­nan onnea että mää­ri­tel­lään rei­lun pelin sään­tö­jä, myön­ne­tään oma kul­loi­nen­kin vaja­vai­suu­ten­sa ja, ennen kaik­kea, sul­je­taan tie­teen ulko­puo­lel­le Mengelen tut­ki­mus­tu­lok­set ja muu sel­lai­nen toi­min­ta, joka täyt­tää tie­teen ulkoi­set tun­nus­mer­kit mut­ta ei etiik­kaa – toi­sin kuin tai­tees­sa, jos­sa ei ole tiuk­kaa etiik­kaa (kopio­kin voi olla tai­det­ta, mut­ta eri tavoin kuin alku­pe­räi­nen) eikä ulkoi­sil­le tun­nus­mer­keil­le ole rajo­ja, mut­ta yhden­te­ke­vä tai­de puto­aa tols­toi­lai­sen tai­teen ulko­puo­lel­le. Yhdentekevää ja tun­tei­ta herät­tä­mä­tön­tä tie­det­tä taas ovat yli­opis­to­jen lai­tos­ten jul­kai­susar­jat ja toh­to­ri­teh­taat täyn­nä.

Näin ollen tie­to­kir­jal­li­suus sekä pake­nee mää­ri­tel­miä – var­sin­kin kun epä­tie­toa levit­tä­vä kir­jal­li­suus yhä on non­fik­tio­ta eikä fik­tio­ta – että lai­naa itsel­leen mää­ri­tel­män piir­tei­tä muu­al­ta. Tästä voi­si kuvi­tel­la, että tie­to­kir­jal­li­suu­den arvioin­ti on vas­taa­vas­ti vai­keam­paa kuin jon­kin muun tai­teen, eikä ihan vää­räs­sä olla­kaan.

Väitänkin, että kai­kis­ta eri kir­joit­ta­mi­sen lajeis­ta tie­to­kir­ja­kri­tiik­ki on yli­voi­mai­ses­ti vai­kein.

Hyvä krii­tik­ko tun­tee arvos­te­le­man­sa teok­sen kult­tuu­ri- ja tai­de­his­to­rial­li­sen kon­teks­tin ja hal­lit­see teks­tia­na­lyy­sin perus­teet sekä tun­tee teki­jän aiem­man tuo­tan­non ja pys­tyy sijoit­ta­maan arvion­sa koh­teen niin aika­kau­teen, tyy­li­suun­tiin kuin kir­jai­li­jan ural­le­kin. Käännöskirjoissa on lisäk­si hyvä aina­kin tun­tea alku­kie­lis­tä tuo­tan­toa tai vähin­tään kir­jai­li­jan koti­maan kir­jal­li­suut­ta, jol­lei suo­ras­taan olla luke­nut teos myös alku­kie­lel­lä. Ihannetapauksessa useam­pia eri kään­nök­siä, jot­ta näkee pait­si mil­lai­siin rat­kai­sui­hin suo­men­ta­ja on pää­ty­nyt, mut­ta voi teh­dä joh­to­pää­tök­siä kir­jan kään­net­tä­vyy­des­tä ja juu­ri mai­ni­tun kir­jan ongel­mien rat­kai­su­ta­vois­ta laa­jem­min­kin.

Viimeistään täs­sä vai­hees­sa krii­ti­kon tun­ti­palk­ka on las­ke­nut nol­laan, ja täs­tä eteen­päin se jat­kaa las­ku­aan nol­lan ala­puo­lel­la.

Tietokirjassa pitää nimit­täin lisäk­si hal­li­ta aihea­lue. Jos kysees­sä on vähän­kään tie­tee­seen vivah­ta­va tie­to­kir­ja, tulee pys­tyä arvioi­maan tuo­ko se tut­ki­muk­sel­li­ses­ti uut­ta, jos taas tie­det­tä popu­la­ri­soi­va kir­ja, niin pitäi­si osa­ta sanoa, tuo­ko kir­ja uut­ta suu­rel­le ylei­söl­le, sekä min­kä kal­tai­seen tut­ki­mus­kon­sen­suk­seen tai muu­ten kel­vol­li­seen tra­di­tioon se nojaa. Lisäksi on mones­sa tapauk­ses­sa kes­keis­tä osa­ta arvioi­da, mil­tä osin teos väit­tää tai antaa ymmär­tää poh­jau­tu­van­sa tut­ki­mus­tie­toon, vaik­ka ei sitä tee, vaan on self-help-hömp­pää[1], näen­näis­tie­det­tä tai suo­ras­taan valeop­pe­ja, joil­la via­ton luki­ja voi menet­tää rahan­sa, ter­vey­ten­sä tai molem­mat.

Ja kaik­ki vain sik­si, että krii­tik­ko ei ole ollut teh­tä­vien­sä tasal­la, yhtä aikaa Einstein, Thomas Kuhn, Carl Grimberg, Sherlock Holmes ja… krii­tik­ko.

Ikään kuin täs­sä ei oli­si kyl­lik­si, tie­to­kir­ja­krii­tik­ko ei ole vapau­tet­tu asia­proo­san kau­no­kir­jal­lis­ten kei­no­jen käy­tön arvioin­nis­ta – ja vii­me kädes­sä, krii­ti­kon täy­tyy itse olla erin­omai­nen kir­joit­ta­ja, jol­la on sana hal­lus­sa, joka kyke­nee tiu­kois­sa aika­tau­luis­sa napak­kaan leh­ti­teks­tiin, tem­paa­maan luki­jan mukaan­sa ja hyl­kää­mään itsen­sä pitääk­seen arvioin­tin­sa koh­teen fra­mil­la.

Sanotaan usein, että krii­ti­kot ovat epä­on­nis­tu­nei­ta wan­na­be-kir­jai­li­joi­ta. Mutta kos­ka edel­li­ses­tä voi­si pää­tel­lä, että kir­jan teke­mi­nen on hel­pom­paa kuin kri­tii­kin, niin yhtä hyvin voi­si pitää kir­jai­li­jaa epä­on­nis­tu­nee­na krii­tik­ko­na: lyhyt­jän­tei­se­nä ja nar­sis­ti­se­na skri­bent­ti­nä, jos­ta ei ollut enem­pään.

Käytännössä kri­tii­kin reu­naeh­to­ja sane­le­vat krii­ti­kon osaa­mis­ta­kin enem­män olo­suh­teet, kuten annet­tu pals­ta­ti­la. Tietokirjakriitikon on mah­du­tet­ta­va kaik­ki edel­lä mai­nit­tu sekä vuo­si­kym­men­ten koke­mus­ten­sa tii­vis­tyk­sen vuo­dat­ta­mi­nen samaan tilaan kuin kau­no­kir­ja­krii­ti­kon­kin. Ja usein se tila täyt­tyi­si jo pel­käs­tään tie­to­kir­jan sisäl­lön esit­te­le­mi­ses­tä. Dekkarista voi tode­ta, että se on noir-tyyp­pi­nen who­dun­nit Englannin maa­seu­dul­la ja kaik­ki tie­tä­vät, että kar­ta­noon ei pääs­syt ulko­puo­li­sia eikä hovi­mes­ta­ria pidä lii­an var­hain jät­tää epäil­ty­jen jou­kos­ta. Eikä luon­to­hai­ku­jen arvioin­nis­sa – luon­to­hai­ku on jo itses­sään tau­to­lo­gi­aa – tar­vit­se ker­toa, että käsit­te­lys­sä on niin lin­tu­ja, jokia kuin lum­peen­kuk­kia­kin.

Tietokirjakritiikin kul­ma­ki­vi on tie­to­si­säl­lön esit­te­le­mi­nen, ja sii­nä on myös ensim­mäi­nen tes­ti: jos teok­sen fokus ei ole kir­kas ja valin­nat rajauk­sel­le, näkö­kul­mil­le, popu­la­ri­soin­tias­teel­le ja uuden esit­te­le­mi­sel­le eivät ole sel­keät, on krii­ti­kon teh­tä­vä kir­jai­li­jan työ ja otet­ta­va sel­vää, mis­tä on kysy­mys ja ker­rot­ta­va se ylei­söl­le – sil­loin­kin kun kir­jas­ta asia käy ilmi vain sin­ne päin. Vasta sen jäl­keen on lupa ker­toa, mitä teok­ses­sa ei ole.

Todellakin! Fiktiivisen teok­sen kri­tii­kis­sä vihe­liäi­sim­piä arvioi­ta ovat sel­lai­set, jois­sa krii­tik­ko luet­te­lee, mitä hänen mie­les­tään teok­ses­sa oli­si pitä­nyt olla: mil­lai­nen pää­hen­ki­lö, mikä tyy­li ja ehkä­pä vie­lä juo­nel­le­kin osu­vam­pi kul­ku kuin kir­jai­li­jan kek­si­mä ver­sio. Mutta jos ydin­pom­min his­to­rias­ta puut­tu­vat sekä Einstein että Hiroshima, niin sii­tä kuo­pas­ta ei pää­se yli eikä ympä­ri, vaan sen yli pitää krii­ti­kon raken­taa ensim­mäi­nen pont­too­ni­sil­tan­sa.

Päätän tämän vuo­si­kym­me­nen mah­dol­li­ses­ti ainoan tie­to­kir­ja­kri­tiik­kies­seen mää­rit­te­le­mi­sen vai­keu­teen – ei vain sik­si, kos­ka kat­ta­vaa käsi­tys­tä maam­me tie­to­kir­ja­kir­joit­ta­mi­ses­ta ei ole, vaan myös sen täh­den, että essee on yhtä lail­la tie­to- ja kau­no­kir­jal­li­suut­ta yhtä aikaa, sekä pake­nee että lai­naa mää­ri­tel­miä. Miten voim­me tie­tää, ovat­ko muut kir­joi­tuk­set essei­tä eli onko mui­ta essei­tä ole­mas­sa? Emme var­muu­del­la miten­kään, ja sen kans­sa pitää vain yrit­tää, essayer, elää. Sillä mah­dol­li­nen tie­to ei lisää vain mah­dol­lis­ta tus­kaa, vaan ennen kaik­kea käsi­tys­täm­me sii­tä, mitä emme tie­dä, eikä sen käsi­tyk­sen laa­jen­ta­mi­nen ole min­kään kri­tii­kin teh­tä­vis­tä kos­kaan vähäi­sin.


[1] Aki Petteri Lehtisen kriit­ti­nen essee self-help-kir­jal­li­suu­des­ta: https://verkkosaro.sarolehti.net/ala-lue-tata/