Johanna Muurinen on agro­no­mi sekä maa­ta­lous- ja met­sä­tie­tei­den toh­to­ri, jon­ka väi­tös­kir­jan aihee­na oli bak­tee­rien anti­bioot­ti­re­sis­tens­si maa­ta­lous­ym­pä­ris­tös­sä. Tällä het­kel­lä hän työs­ken­te­lee post­doc-tut­ki­ja­na Yhdysvalloissa, Purduen yli­opis­tos­sa ja sii­nä ohes­sa popu­la­ri­soi tut­ki­mus­taan sekä yhtei­sen ter­vey­den tee­mo­ja One Health Finland ry:n puheen­joh­ta­ja­na.

–

Niin sano­tun kol­man­nen teh­tä­vän mukaan yli­opis­to­jen ja tut­ki­mus­lai­tos­ten tuli­si pal­vel­la ympä­röi­vää yhteis­kun­taa. Yleensä tämä tar­koit­taa sitä, että tut­ki­jat ker­to­vat tut­ki­muk­sis­taan suu­rel­le ylei­söl­le, popu­la­ri­soi­vat tie­det­tä ja osal­lis­tu­vat yhteis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun tut­ki­jan roo­lis­sa. Tiedettä kan­nat­taa tie­ten­kin tar­jo­ta sin­ne mis­sä ihmi­set­kin nyky­ään ovat – sosi­aa­li­seen medi­aan.

En yri­tä popu­la­ri­soi­da tut­ki­mus­ta­ni puh­taas­ti omas­ta halus­ta­ni, vaan myös sik­si, että olen luvan­nut niin rahoit­ta­jal­le­ni. Omia tut­ki­muk­sia­ni on väi­tös­kir­jas­ta alkaen rahoit­ta­nut Maj ja Tor Nesslingin sää­tiö, joka tukee ympä­ris­tön hyvin­voin­tia edis­tä­vää tut­ki­mus­ta. Säätiön tär­keim­pi­nä rahoi­tus­kri­tee­rei­nä ovat perus­ta­jan­sa toi­veen mukai­ses­ti rat­kai­su­kes­kei­syys sekä yhteis­työ eri taho­jen kes­ken. Ratkaisukeskeisyydessä ja yhteis­työs­sä vies­tin­tä on eri­tyi­sen tär­ke­ää, ja Nesslingin sää­tiö vaa­tii­kin rahoit­ta­mil­taan hank­keil­ta panos­tus­ta tie­de­vies­tin­tään.

Tieteeseen koh­dis­tet­tu­jen leik­kaus­ten takia yhä suu­rem­pi osa Suomessa teh­tä­väs­tä tut­ki­muk­ses­ta rahoi­te­taan sää­tiöi­den varois­ta. Opin jo aloit­te­le­va­na väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja­na, että pär­jä­täk­se­ni kiih­ty­väs­sä rahoi­tus­kil­pai­lus­sa minun on vies­tit­tä­vä tut­ki­muk­ses­ta­ni, vaik­ka tun­tui­si sil­tä, ettei mitään sanot­ta­vaa ole. Ilman rahoi­tus­ta ei ole tulo­ja, sil­lä meil­lä tut­ki­joil­la ei taval­li­ses­ti ole työ­paik­kaa, vaan sel­lai­nen on itse luo­ta­va voit­ta­mal­la rahoi­tus­kil­pai­lus­sa.

Tiedeviestintä on siis vält­tä­mä­tön­tä. Somessa se ei kui­ten­kaan ole ongel­ma­ton­ta.

Ensinnäkin tie­teen lisään­ty­nyt saa­vu­tet­ta­vuus voi aiheut­taa sosi­aa­li­sen median käyt­tä­jis­sä har­han sii­tä, että tut­ki­mi­nen on help­poa ja että oikeas­taan kuka tahan­sa voi toi­mia tut­ki­ja­na. On toki hyvä, että tie­de tulee yhä useam­min vas­taan Facebookissa ja Twitterissä. Kuitenkin tie­teen arvo voi näky­vyy­des­sä ja suo­sios­sa mitat­tu­na näyt­täy­tyä somes­sa saman­ver­tai­se­na tai vähäi­sem­pä­nä­kin ver­rat­tu­na pseu­do­tie­tei­siin ja usko­muk­siin: Instagramissa #science-tun­nis­te on tätä kir­joi­tet­taes­sa mer­kit­ty 7,4 mil­joo­naan jul­kai­suun, mut­ta yhteen­sä pal­jon enem­män jul­kai­su­ja löy­tyy esi­mer­kik­si tun­nis­teil­la #detox, #natu­ral­hea­ling ja #juicecleance. Nämä tun­nis­teet yhdis­ty­vät usein tuot­tei­siin, joi­den toi­mi­vuut­ta ei ole tie­teel­li­ses­ti todis­tet­tu ja joi­ta voi­daan mark­ki­noi­da val­heel­li­sil­la ter­veys­väit­tä­mil­lä tai jopa sala­liit­to­teo­rioi­ta hyö­dyn­täen.

Kun toi­mit­ta­ja kir­joit­taa tie­teel­li­ses­sä artik­ke­lis­sa jul­kais­tu­jen tut­ki­mus­tu­los­ten poh­jal­ta uuti­sen, tie­to tut­ki­muk­ses­ta saa­vut­taa luki­jat mel­ko hyvin. Koska toi­mit­ta­jia on kui­ten­kin vai­ke­aa saa­da kir­joit­ta­maan tut­ki­muk­sis­ta jut­tu­ja, yri­tän par­haa­ni mukaan ver­kos­toi­tua ja tar­tun tilai­suuk­siin saa­da lisää näky­vyyt­tä. Olen kir­joit­ta­nut kolum­ne­ja ja mie­li­pi­de­kir­joi­tuk­sia, ja kom­men­toin aktii­vi­ses­ti sosi­aa­li­sen median päi­vi­tyk­siä. Erityisesti olen puut­tu­nut tie­teel­li­sen tie­don kysee­na­lais­ta­mi­seen ja vähät­te­lyyn.

Oma-aloit­tei­seen tie­de­vies­tin­tään liit­tyy kui­ten­kin leh­ti­jut­tua huo­mat­ta­vas­ti enem­män epä­var­muus­te­ki­jöi­tä, eikä kii­tos­ta kan­na­ta aina odot­taa. Tiedeuutisesta ker­to­van some­päi­vi­tyk­sen kom­ment­ti­kent­tään ilmes­tyy usein tulos­ten epäi­ly­jen lisäk­si ala­tyy­li­siä ja vähät­te­le­viä kom­ment­te­ja, ja tut­ki­jois­ta voi­daan heit­tää her­jaa eri­lai­sis­sa huu­mo­ri­ryh­mis­sä ja omal­la sei­näl­lä – ikään kuin irvai­lu ei oli­si ilke­ää, jos se on puet­tu vit­sik­si ja suu­rim­mal­la osal­la on haus­kaa.

Itse jou­duin some­pil­kan koh­teek­si alku­ke­säs­tä, kun joku kek­si, että hymyi­len leh­den kan­nes­sa tur­han leveäs­ti jutun otsik­koon näh­den. Facebook-ryh­mä­läi­set irvai­li­vat sil­le, kun muka iloit­sen ihmis­kun­nan tuhos­ta ja kuo­le­vis­ta lap­sis­ta. Artikkeli on oikeas­taan hen­ki­lö­ku­va, minun ura­ni tari­na, jos­sa hie­man iro­ni­ses­ti puhu­taan muun muas­sa kou­lu­kiusaa­mi­ses­ta.

Kun Suomen ympä­ris­tö­kes­kuk­sen eri­kois­tut­ki­ja Seppo Knuuttila kom­men­toi MTV3:n uutis­lä­he­tyk­ses­sä sini­le­vä­ti­lan­net­ta, hän sai Twitterissä kimp­puun­sa saman median toi­mit­ta­jan sekä mui­ta, tyy­pil­li­ses­ti ympä­ris­tö­tut­ki­joi­ta kysee­na­lais­ta­via tile­jä. Knuuttilaa onnek­si puo­lus­ti­vat hän­tä valeh­te­lus­ta syyt­tä­neen toi­mit­ta­jan esi­mies sekä Suomen ympä­ris­tö­kes­kus.

Pilkallisen huu­mo­rin koh­teek­si jou­tu­mi­nen sai minut miet­ti­mään, kuka puo­lus­tai­si some­kiusaa­mi­sen koh­teek­si jou­tu­nut­ta tie­tees­tä vies­ti­vää itse­näis­tä tut­ki­jaa. Haastattelustani oli jää­nyt tut­ki­muk­se­ni rahoit­ta­ja mai­nit­se­mat­ta, joten poten­ti­aa­li­set puo­lus­ta­jat oli­si­vat olleet vähis­sä, jos nii­tä oli­si tar­vit­tu. En myös­kään tie­dä, kenen puo­leen voi­sin Helsingin yli­opis­tol­la kään­tyä, jos jou­tui­sin laa­jan hyök­käyk­sen koh­teek­si sen takia, että olen yrit­tä­nyt teh­dä tut­ki­mus­ta­ni tun­ne­tuk­si.

Somehaukkuminen ei aina­kaan lisää tut­ki­joi­den innos­tus­ta tie­de­vies­tin­tään, kuten Tiina Raevaara kir­joit­taa Suomen Kuvalehden kolum­nis­saan. Ravitsemustieteen tut­ki­jat ovat jopa saa­neet tap­pouh­kauk­sia. Omien havain­to­je­ni mukaan somes­sa on tapa­na lytä­tä eri­tyi­ses­ti tie­de­uu­ti­sia ja tut­ki­joi­ta, joi­den tut­ki­mus­tu­lok­set poik­kea­vat kon­ser­va­tii­vi­sis­ta arvois­ta. Tämä saat­taa vai­keut­taa eten­kin esi­mer­kik­si kas­vis­syön­tiä tai luon­non­suo­je­lua posi­tii­vi­ses­sa valos­sa esit­tä­vien uusien aja­tuk­sien ja tut­ki­mus­tu­los­ten leviä­mis­tä.

Tilanne muis­tut­taa mie­les­tä­ni kou­lu­kiusaa­mis­ta: se saa eni­ten huo­mio­ta, joka heit­tää par­haan her­jan. Itse tie­de­uu­ti­nen voi jää­dä vähem­mäl­le huo­miol­le, jos esiin nos­te­taan mie­luum­min topa­koi­ta kom­ment­te­ja, joi­den mukaan val­ta­kun­nan varo­ja on taas käy­tet­ty hyö­dyt­tö­mään hömp­pään.

En usko, että some­kan­saa voi­si saa­da yhtä­ai­kai­ses­ti käy­tös­kou­luun, mut­ta itse olen päät­tä­nyt pyr­kiä hauk­ku­mi­sen sijaan aitoon kes­kus­te­luun. Suvaitsen eriä­vät ja perus­tel­lut mie­li­pi­teet ja haluan myös oppia niis­tä. Yritän perus­tel­la omat näke­myk­se­ni veden­pi­tä­väm­min ja väl­tän kir­joit­ta­mas­ta kom­ment­te­ja suut­tu­nee­na. Ohjenuorakseni olen valin­nut Michelle Obaman kuu­lui­san lauseen ”When they go low, we go high”.

On myös ilah­dut­ta­vaa huo­ma­ta, että Helsingin yli­opis­to on alka­nut nos­ta­maan tut­ki­muk­sia esiin sosi­aa­li­ses­sa medias­sa. On var­mas­ti pal­jon vai­keam­paa vähä­tel­lä maa­il­man 57. paras­ta yli­opis­toa kuin yksit­täis­tä tut­ki­jaa.