Haastattelu

Taidetta puolalaisella kierteellä

Stanisław Abramik (s. 1991) on puo­la­lai­nen kult­tuu­riak­tii­vi, jon­ka Särö tapa­si Wrocławissa, vuo­den 2016 Euroopan kult­tuu­ri­pää­kau­pun­gis­sa. Ensimmäiseen kom­mu­nis­min ajan jäl­keen syn­ty­nee­seen suku­pol­veen kuu­lu­va Abramik ker­toi Särölle puo­la­lai­sen nykye­lo­ku­van tren­deis­tä, tai­tees­ta ja natio­na­lis­mis­ta: (Haastattelu: Venla Saalo ja Mark Mallon. Kuvat: Mark Mallon ja Stanisław Abramik.)

Synnyin juu­ri kom­mu­nis­min romah­ta­mi­sen jäl­keen: kaup­po­jen hyl­lyt oli­vat täyn­nä tuot­tei­ta eikä kau­pun­gis­sa ollut enää neu­vos­to­so­ti­lai­ta. Puolassa val­lit­si sanan­va­paus ja vapaus yli­pään­sä, ensim­mäis­tä ker­taa kol­meen suku­pol­veen.

Isäni toi­voi minus­ta IT-mies­tä, joka työs­ken­te­li­si tie­to­ko­nei­den paris­sa hyväl­lä pal­kal­la ja joka teki­si vapaa-aika­naan jota­kin muu­ta. Halusin kui­ten­kin teh­dä sekä työk­se­ni että vapaa-ajal­la­ni asioi­ta, jois­ta nau­tin.

Opiskelin kult­tuu­ri­tie­tei­tä Wrocławissa ja val­mis­tuin vuon­na 2015. Viisi vuot­ta kes­tä­nei­den opin­to­je­ni pain­opis­te oli kult­tuu­riin liit­ty­vis­sä arvo­kes­kus­te­luis­sa. Yliopistoaika tun­tui minus­ta pikem­min­kin suu­rel­ta opin­to­pii­ril­tä kuin opis­ke­lul­ta: luim­me pal­jon kir­jo­ja ja kes­kus­te­lim­me niis­tä.

Humanisteilla ei ole Puolassa var­muut­ta työl­lis­ty­mi­ses­tään, mut­ta kos­ka olin jo opis­ke­lu­je­ni aika­na hyvä ver­kos­toi­tu­maan, olen täl­lä het­kel­lä kult­tuu­riak­tii­vi­na erit­täin hyväs­sä ase­mas­sa. Wrocław oli vuon­na 2016 Euroopan kult­tuu­ri­pää­kau­pun­ki; olin kult­tuu­ri­pää­kau­pun­ki­hank­keen koor­di­naat­to­ri. Työskentelen lisäk­si koor­di­naat­to­ri­na eri­lai­sis­sa kir­jal­li­suus­pro­jek­teis­sa ja vedän elo­ku­va­työ­pa­jo­ja nuo­ril­le.

Olen ollut nel­jä­nä vuon­na muka­na jär­jes­tä­mäs­sä kan­sain­vä­lis­tä doku­ment­tie­lo­ku­va­fes­ti­vaa­lia nimel­tä Okiem Młodych (“Nuorten sil­min”). Synnyinkaupungissani Świdnicassa pidet­tä­väl­lä fes­ti­vaa­lil­la esi­te­tään nuor­ten, uran­sa alus­sa ole­vien puo­la­lais­ten ja kes­kieu­roop­pa­lais­ten doku­ment­tie­lo­ku­vaoh­jaa­jien teok­sia.

Järjestän myös englan­nin­kie­lis­tä Polish Cinema For Beginners -elo­ku­va­pii­riä, jos­sa näy­te­tään sekä puo­la­lai­sen elo­ku­van klas­si­koi­ta että uutuuk­sia. Se on suun­nat­tu Wrocławissa asu­vil­le ulko­maa­lai­sil­le, jot­ka voi­vat näin tutus­tua puo­la­lai­seen elo­ku­vaan ja kult­tuu­riin.

Saan olla mah­dol­lis­ta­mas­sa tun­net­tu­jen sekä uran­sa alku­vai­hees­sa ole­vien tai­tei­li­joi­den työ­tä. Pidän yhteyk­sien luo­mi­ses­ta ihmis­ten välil­le, kes­kus­te­luis­ta ja oppi­mi­ses­ta. Olen työs­sä­ni myös jos­sain mää­rin itse­kes­kei­nen, kos­ka haluan itse oppia tai­tei­li­joil­ta. Saatan nimit­täin tule­vai­suu­des­sa alkaa itse­kin kir­joit­taa kau­no­kir­jal­li­suut­ta.

Kulttuurialassa on kyse kysee­na­lais­ta­mi­ses­ta, ja se poik­ke­aa siten mones­ta muus­ta alas­ta. Tärkeintä elä­mäs­sä ei ole vas­taus­ten löy­tä­mi­nen tai tie­toi­suus itses­tä, vaan itse­kri­tiik­ki, kysee­na­lais­ta­mi­nen ja kysy­mi­sen ilo: mik­si, min­kä vuok­si? Puolan kult­tuu­ri­pii­rit ovat edel­leen pie­net, ja kun niis­sä rii­taan­tuu, voi menet­tää työ­mah­dol­li­suu­ten­sa: voi esi­mer­kik­si jou­tua muut­ta­maan Wrocławista Varsovaan, kuten erääl­le tutul­le­ni kävi. Kulttuurialalla koros­tuu se, että maa­il­ma ei toi­mi ilman yhteis­työ­tä, vaik­ka onkin aja­tel­ta­va myös omaa etua.

Epämukavaa taidetta

Puolassa käy­dään par­hail­laan vil­kas­ta kes­kus­te­lua sii­tä, mil­tä tai­teen tuli­si näyt­tää. Kulttuuriministerin ja pää­mi­nis­te­rin mukaan tai­teen tuli­si liit­tää ihmi­siä yhteen sekä vah­vis­taa yhteis­kun­nal­li­sia sidok­sia ja kan­sal­lis­ta iden­ti­teet­tiä. Olen päin­vas­tais­ta miel­tä: tai­teen tuli­si pikem­min­kin kri­ti­soi­da ja kysee­na­lais­taa kan­san iden­ti­teet­tiä ja mur­taa sidok­sia.

Ihmisen ei kuu­lu tun­tea olo­aan tai­teen paris­sa tur­val­li­sek­si tai tyy­ty­väi­sek­si. Itse para­dok­saa­li­ses­ti viih­dyn tai­teen paris­sa, kun olo­ni on tur­va­ton. Kun tai­de ja kult­tuu­ri saa­vat minut kysee­na­lais­ta­maan ja poh­ti­maan ongel­mia­ni ja sosi­aa­lis­ta tai kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä­ni, tun­nen ole­va­ni tur­vas­sa. Turvallisuus ja tyy­ty­väi­syys ovat muka­via, mut­ta van­han­ai­kai­sia tun­tei­ta, joil­la ei tai­teen pii­ris­sä ole enää käyt­töä. Turvallinen tai­de voi olla esteet­ti­ses­ti moit­tee­ton­ta, mut­ta sil­lä ei ole poliit­tis­ta tai yhteis­kun­nal­lis­ta sano­maa.

Epävarmuus ei tie­ten­kään ole miel­lyt­tä­vää. Siitä voi näh­dä pai­na­jai­sia. Epävarmuus on myös väsyt­tä­vää, mut­ta väsy­myk­sen tun­ne kuu­luu asi­aan: jos ymmär­rän kai­ken koke­mas­ta­ni tai­tees­ta eikä minul­la ole mitään kysyt­tä­vää, jokin on pie­les­sä. Näen mie­luum­min pai­na­jai­sia epä­var­muu­des­ta kuin sii­tä, että kaik­ki on sel­vää. Ihmiset, joil­le kaik­ki on sel­vää, ovat tyh­miä tai vaa­ral­li­sia, tai molem­pia. Taiteen tuli­si pys­tyä aset­ta­maan anne­tut totuu­det kysee­na­lai­sik­si kaik­ki­na aikoi­na. Lopullisia vas­tauk­sia ei tar­vi­ta.

Dokumenttielokuvan toivot

Kirjallisuusväen suo­si­ma ravin­to­la Literatka Wroclawin kes­kus­tas­sa.

Suosikkiohjaajiani ovat van­ha yhdys­val­ta­lai­nen King Vidor, tun­net­tu puo­la­lai­nen Krzysztof Kieślowski ja Tšekkoslovakian uuteen aal­toon kuu­lu­nut Jiří Menzel. Pop-kult­tuu­riin kas­va­nee­na pidän toki myös Quentin Tarantinosta. Pidin Sofia Coppolasta ennen kuin hän muut­tui ohjaa­ja­na kau­pal­li­sem­paan suun­taan ja alkoi teh­dä elo­ku­via kau­niis­ta, nuo­ris­ta ihmi­sis­tä, jot­ka pukeu­tu­vat tyy­lik­käi­siin vaat­tei­siin.

Kieślowskin elo­ku­vis­ta pidän eri­tyi­ses­ti niis­tä, jot­ka hän teki 1980-luvul­la Puolassa. Tuolloin soli­daa­ri­suus­lii­ket­tä edus­ta­vat ohjaa­jat, kuten Andrzej Wajda, teki­vät soli­daa­ri­suus­lii­ket­tä ylis­tä­viä elo­ku­via, ja kom­mu­nis­tioh­jaa­jat ylis­ti­vät elo­ku­vis­saan vas­taa­vas­ti kom­mu­nis­mia. Kieślowski nousi tämän ilmiön ylä­puo­lel­le: hän käsit­te­li roh­keas­ti kom­mu­nis­tien ja soli­daa­ri­suus­liik­keen välis­ten konflik­tien ulko­puo­li­sia aihei­ta. Hän näyt­ti, että kom­mu­nis­teis­sa on hyviä ihmi­siä ja soli­daa­ri­suus­liik­kees­sä paho­ja – ja päin vas­toin. Kieślowski kuva­si ihmi­syyt­tä.

Andrzej Wajdan elo­ku­vas­sa Yön lei­kit (Niewinni cza­rodzie­je, 1960) on piir­re, jos­ta pidän elo­ku­vis­sa eni­ten: sek­su­aa­li­nen jän­ni­te ilman täyt­ty­mys­tä. Elokuvan pää­hen­ki­löi­den välil­lä on hie­noa peliä, ja kat­so­ja odot­taa tavan­omais­ta romant­tis­ta lop­pua, jota ei kui­ten­kaan tule. Vähitellen kat­so­ja alkaa naut­tia sii­tä, ettei­vät odo­tuk­set täy­ty. Se vie elo­ku­van uudel­le tasol­le.

Monet alle 30-vuo­ti­aat puo­la­lai­set doku­ment­tie­lo­ku­vaoh­jaa­jat, jot­ka ovat muu­al­la Euroopassa vie­lä tun­te­mat­to­mia, ovat erit­täin hyviä havain­noit­si­joi­ta. He ymmär­tä­vät, että doku­ment­tie­lo­ku­va ei ole pelk­kää fak­to­jen esit­tä­mis­tä, vaan että se on erään­lais­ta fak­toi­hin perus­tu­vaa fik­tio­ta. Heillä on terä­vä ja roh­kea tyy­li, ja he esit­tä­vät hen­ki­lön­sä vas­tuul­li­sel­la taval­la. Kaksi puo­la­lais­ta lyhyt­do­ku­ment­tia, Tomasz Śliwińskin Nasza klątwa ja Aneta Kopaczin Joanna valit­tiin Oscar-ehdok­kaik­si vuon­na 2015. Arvelen, että doku­ment­tie­lo­ku­van kul­ta-aika on Puolassa vie­lä edes­sä päin.

Tällä het­kel­lä Puolassa on suo­sit­tua käsi­tel­lä kan­sal­li­ses­ti ja kan­sain­vä­li­ses­ti ajan­koh­tai­sia tee­mo­ja puo­la­lai­sel­la kier­teel­lä. Ihailen puo­la­lai­ses­sa elo­ku­vas­sa ohjaa­jien aja­ton­ta otet­ta aihei­siin­sa. Elokuvat ovat ymmär­ret­tä­viä ja tär­kei­tä 50 vuo­den­kin kulut­tua. Ajattomuudesta voi kiit­tää myös van­hem­pia puo­la­lai­sia doku­ment­tie­lo­ku­via: aiheet kuu­lu­vat men­nee­seen maa­il­maan, mut­ta ote kos­ket­taa edel­leen.

Lupaavista puo­la­lai­sis­ta nyky­oh­jaa­jis­ta voin mai­ni­ta Kuba Czekajn, jon­ka kan­sain­vä­lis­tä­kin tun­nus­tus­ta saa­nut elo­ku­va Baby Bump ker­too aikuis­tu­mi­ses­ta. Se on rivo ja epä­miel­lyt­tä­vä, mut­ta myös jota­kin uut­ta ja roh­ke­aa Puolassa. Małgorzata Szumowska, Puolan elo­ku­van suu­ri toi­vo, voit­ti Berlinale-elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­la par­haan ohjaa­jan Hopeisen Karhun vuon­na 2015 elo­ku­val­laan Body. Hän esit­tää Puolan kan­sal­li­sia, esi­mer­kik­si natio­na­lis­miin liit­ty­viä tee­mo­ja huu­mo­ril­la, mut­ta sopi­val­la vaka­vuu­del­la. Ja Paweł Pawlikowskia pide­tään Oscar-pal­kin­ton­sa takia Puolan elo­ku­va-alal­la oikea­na guru­na. Ida on kuvauk­sel­li­nen ja hidas, ei lain­kaan Hollywood-tyy­li­nen elo­ku­va, joka kui­ten­kin onnis­tui voit­ta­maan Oscarin. Myös odo­tuk­se­ni Tomasz Wasilewskia koh­taan ovat kor­keal­la. Hän on käsi­tel­lyt elo­ku­vis­saan homo­sek­su­aa­li­suut­ta kiin­nos­ta­vas­ti ja roh­keas­ti ensim­mäis­ten jou­kos­sa Puolassa.

Puolalaisten elo­ku­vien kor­kea laa­tu joh­tuu kom­mu­nis­min perin­nös­tä. Sensuurin vuok­si kom­mu­nis­ti­ses­sa Puolassa ei voi­tu teh­dä doku­ment­te­ja, jot­ka ker­toi­si­vat aihees­ta suo­raan, vaan asia oli ker­rot­ta­va kier­to­teit­se. Ohjaajien oli sik­si käy­tet­tä­vä mie­li­ku­vi­tus­taan. Vaikka sen­suu­ria ei enää tar­vit­se kier­tää, epä­suo­raa ker­ron­ta­ta­paa suo­si­taan edel­leen.

Toinen syy puo­la­lai­sen elo­ku­vien tasok­kuu­teen on tie­ten­kin Łódźin elo­ku­va­kou­lu, joka oli jo kom­mu­nis­min aikaan maa­il­man vii­den par­haan jou­kos­sa. Jostakin syys­tä Łódźissa on erin­omai­nen ilma­pii­ri ja alan par­haat opet­ta­jat ja opis­ke­li­jat. Polanskin, Wajdan ja mui­den hen­ki on kou­lus­sa yhä läs­nä, mut­ta perim­mäi­nen syy elo­ku­va­kou­lun huip­pu­ta­soon on minul­le­kin mys­tee­ri.

Poliittinen elokuva

Kun kapi­ta­lis­mi saa­pui 1990-luvul­la Puolaan, ohjaa­jien oli äkkiä tul­ta­va toi­meen omil­laan, elo­ku­vien­sa myyn­nil­lä. Enää vain todel­la roh­keil­la ohjaa­jil­la oli kant­tia teh­dä avant­gar­dis­ti­sia elo­ku­via ja vii­ta­ta kin­taal­la kapi­ta­lis­min lai­na­lai­suuk­sil­le. Kun Puolan hal­li­tus perus­ti elo­ku­vains­ti­tuu­tin vuon­na 2005, elo­ku­va­teol­li­suus alkoi taas saa­da tukea. Se oli todel­li­nen siu­naus puo­la­lai­sel­le elo­ku­val­le. Elokuvissa käyn­ti lisään­tyi, ja ohjaa­jil­le ja käsi­kir­joit­ta­jil­le alkoi vir­ra­ta rahaa.

Valitettavasti Puolan nykyi­nen, Laki ja oikeus -puo­lu­ee­seen kuu­lu­va kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri Piotr Gliński ei ymmär­rä kult­tuu­ris­ta mitään. Rahoja ei jae­ta oikeu­den­mu­kai­ses­ti kil­pai­lu­jen tai apu­ra­ho­jen avul­la, vaan kult­tuu­ri­mi­nis­te­riö myön­tää nyt rahaa vain niil­le kir­jai­li­joil­le, elo­ku­vaoh­jaa­jil­le ja muil­le tai­dea­lan toi­mi­joil­le, joi­den tai­de miel­lyt­tää hal­li­tus­ta. Ongelmana on, että Puolassa on vain muu­ta­mia oikeis­to­lai­sia kir­jai­li­joi­ta ja ohjaa­jia, ja hei­dän kir­jan­sa ja elo­ku­van­sa ovat sur­kei­ta. Näyttää sil­tä, että kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri haluai­si rahoit­taa vain suur­ta, his­to­rial­lis­ta elo­ku­vaa, joka esit­tää Puolan mah­ta­va­na: puo­la­lai­set tais­te­le­mas­sa Hitleriä vas­taan, mus­li­me­ja vas­taan ja suu­rin piir­tein koko maa­il­maa vas­taan.

1950- ja 1960-luku­jen neu­vos­toe­lo­ku­vis­sa neu­vos­to­yh­teis­kun­ta esi­tet­tiin suu­re­na ja mah­ta­va­na. Puolassa on nyt meneil­lään jota­kin saman­ta­pais­ta. Muistatteko Smoleńskin len­to-onnet­to­muu­den, jos­sa kuo­li mui­den muas­sa Puolan sil­loi­nen pre­si­dent­ti Lech Kaczyński? Laki ja oikeus -puo­lu­een Jarosław Kaczyński, pre­si­den­tin veli, tila­si ohjaa­ja Antoni Krauzelta elo­ku­van (Smoleńsk, 2016), jos­sa Lech Kaczyński esi­te­tään san­ka­ri­na. Vladimir Putin puo­les­taan näy­te­tään pahik­se­na ja itse len­to-onnet­to­muus Putinin jär­jes­tä­mä­nä ter­ro­ri-isku­na. Sellaista elo­ku­vaa val­tio nyky­ään tukee. Kulttuuriministeriön tilaus­töi­nä teet­tä­mät elo­ku­vat ovat sata­pro­sent­ti­sen poliit­ti­sia.

Onneksi Puolan elo­ku­va-ins­ti­tuut­ti on vie­lä mel­ko itse­näi­nen. Se toi­mii osak­si EU:n tuel­la ja EU-lain­sää­dän­nön tur­vaa­ma­na. Ohjaajat voi­vat lähet­tää elo­ku­vai­dean­sa valit­se­mal­leen ins­ti­tuu­tin komis­siol­le, joka halu­tes­saan rahoit­taa elo­ku­vaa. Kulttuuriministeriö onnis­tui kui­ten­kin solut­ta­maan muu­ta­maan elo­ku­va­ko­mis­sioon niin sanot­tu­ja asian­tun­ti­joi­taan. Puolan har­vat oikeis­to­lai­set elo­ku­vaoh­jaa­jat lähet­tä­vät elo­ku­va-aihion­sa tie­ten­kin juu­ri näi­hin komis­sioi­hin. Vasemmistolaiset elo­ku­vaoh­jaa­jat puo­les­taan boi­ko­toi­vat näi­tä komis­sioi­ta.

Laki ja oikeus -puo­lue sai edel­li­sis­sä, vuo­den 2015 par­la­ment­ti­vaa­leis­sa 37,6 pro­sent­tia äänis­tä, joten pro­pa­gan­dae­lo­ku­vil­le on vali­tet­ta­vas­ti Puolassa myös ylei­söä. Varmasti osa kat­so­jis­ta on vil­pit­tö­mäs­ti kiin­nos­tu­nut hal­li­tuk­sen tilaa­mis­ta elo­ku­vis­ta, kun taas monet, kuten minä, mene­vät kat­so­maan elo­ku­via vain nau­raak­seen niil­le. Elokuvateatterit tule­vat siis joka tapauk­ses­sa täy­teen. Ei ole mah­do­ton­ta, että jona­kin päi­vä­nä yllä­tän itse­ni huo­maa­mal­la, että pidän­kin jos­ta­kin pro­pa­gan­dae­lo­ku­vas­ta. Se on epä­to­den­nä­köis­tä, mut­ta kuka tie­tää – ehkä jär­jes­tän Wrocławissa tule­vai­suu­des­sa pro­pa­gan­dae­lo­ku­vien fes­ti­vaa­lin.

Pula myyteistä

Wroclaw.

Wrocław on para­dok­saa­li­nen kau­pun­ki. Se on Puolan avoi­min kau­pun­ki, jos­sa on pal­jon vasem­mis­to­lais­ta toi­min­taa. Toisaalta Wrocławissa on vah­vaa natio­na­lis­tis­ta ja anti­se­mi­tis­tis­tä lii­keh­din­tää. Nämä kak­si ryh­mää elä­vät rin­ta rin­nan. Marraskuussa 2015 Wrocławin tori­au­kiol­la pol­tet­tiin juu­ta­lais­ta esit­tä­vä nuk­ke, mis­tä syn­tyi skan­daa­li. Kaupungissa on jär­jes­tet­ty kan­sal­lis­mie­li­siä mars­se­ja, mikä on pelot­ta­vaa. Nationalismia on toki ollut Puolassa jo ennen tois­ta maa­il­man­so­taa, mut­ta sen vii­me­ai­kai­nen nousu juon­tuu osin huo­nos­ta hal­li­tus­po­li­tii­kas­ta: kun kapi­ta­lis­mi tuli nopeas­ti Puolaan vuon­na 1989, ihmi­set tun­si­vat itsen­sä hal­li­tuk­sen hyl­kää­mik­si, ja hei­dän oli olta­va ove­lia sopeu­tuak­seen uuteen jär­jes­tel­mään ja vält­tääk­seen syr­jäy­ty­mi­sen.

Siirtymä kom­mu­nis­mis­ta kapi­ta­lis­miin tapah­tui Puolassa ilman veren­vuo­da­tus­ta. Ei ollut Berliinin muu­rin kal­tais­ta nope­aa ja kon­kreet­tis­ta romah­dus­ta, tais­te­lu­ja tai sota­san­ka­rei­ta, joi­ta muis­tel­la. Nuoren suku­pol­ven ei ole help­po käsit­tää, mitä oikein tapah­tui. Kirjailija Stefan Chwin puhuu “tai­ka­ve­res­tä”. Hänen mukaan­sa ilman veren­vuo­da­tus­ta on vai­kea omak­sua myyt­tiä. Väkivallaton, kes­kus­te­le­mal­la saa­vu­tet­tu val­lan­ku­mous on hie­no asia, mut­ta kes­kus­te­lun poh­jal­ta ei syn­ny myyt­tiä.

Monet unel­moi­vat 1500 – 1700-luvuil­la val­lin­nees­ta Puolan impe­riu­min ajas­ta. Nähdäkseni Puola ei kos­kaan ollut todel­li­nen impe­riu­mi, vaan kunin­kai­den ja muu­ta­mien varak­kai­den ruh­ti­nai­den hal­lin­noi­ma laa­ja alue Euroopassa. Me emme aina ymmär­rä, että suu­ruus mer­kit­see yhteis­työ­tä mui­den val­tioi­den kans­sa eikä sul­keu­tu­mis­ta maan rajo­jen sisä­puo­lel­le. Olemme vah­vo­ja vain, jos liit­tou­dum­me mui­den val­tioi­den kans­sa ja jaam­me yhtei­set arvot.

EU on tuke­nut Puolan infra­struk­tuu­ria sekä kult­tuu­ri­sia ja yhteis­kun­nal­li­sia pro­jek­te­ja, mut­ta oikeis­to pitää EU:ta vihol­li­se­na ja väit­tää, että EU halu­aa riis­tää Puolalta sen kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin. Hallituksemme käyt­tää Puolan his­to­rian sym­bo­le­ja mus­ta­val­koi­ses­ti esit­täen san­ka­rit vir­heet­tö­mi­nä. Puolalaiset ovat lii­an ylpei­tä ajat­te­le­maan, että vapau­tem­me ja vau­rau­tem­me ovat myös mui­den val­tioi­den ansio­ta. Otamme rahaa vas­taan EU:lta, mut­ta emme ota vas­taan pako­lai­sia. Työskentelemme Isossa-Britanniassa tai Saksassa, mut­ta emme halua, että muut tule­vat Puolaan teke­mään töi­tä.

Luulen, että tämä asen­ne joh­tuu pelos­ta. Pelkäämme, että emme ole tar­peek­si vah­vo­ja tai älyk­käi­tä yksi­näm­me. Paras kei­no tais­tel­la pel­koa vas­taan on hyök­käys. Juuri niin oikeis­to tekee. Hyökkääjät eivät ymmär­rä moni­mut­kai­sia poliit­ti­sia, sosio­lo­gi­sia ja talou­del­li­sia ongel­mia, joten he syyt­tä­vät niis­tä pako­lai­sia tai juu­ta­lai­sia. On help­poa nime­tä vihol­li­sek­si jokin kon­kreet­ti­nen taho, kuten suvait­se­vai­set ja avoi­met ihmi­set, jot­ka halua­vat teh­dä Puolasta kan­sain­vä­li­sem­män maan.

Jakautuva kansa

Kuulun ensim­mäi­seen suku­pol­veen pit­kään aikaan Puolan his­to­rias­sa, joka on vapaa ja voi tun­tea olon­sa tur­val­li­sek­si. Tällä het­kel­lä huo­li vapau­des­ta kui­ten­kin kas­vaa jat­ku­vas­ti hal­li­tuk­sen toi­mien vuok­si. Voin edel­leen sanoa ja teh­dä mitä haluan, mut­ta minus­ta tun­tuu, että parin vuo­den kulut­tua vapau­te­ni voi olla kaven­tu­nut. Tämä uhka tun­tuu para­dok­saa­li­sel­ta, sil­lä elän avoin­ten, suvait­se­vais­ten, kan­sain­vä­li­ses­ti suun­tau­tu­nei­den, sosi­aa­lis­ten ja luo­vien ihmis­ten ympä­röi­mä­nä. Tiedän kui­ten­kin, että kupla­ni ulko­puo­lel­la on ihmi­siä, jot­ka halua­vat eroon eri taval­la ajat­te­le­vis­ta.

En tie­dä, miten kes­ke­nään eri miel­tä ole­vat ryh­mät voi­si­vat pääs­tä kes­kus­te­lu­yh­tey­teen. Kaikki yri­tyk­set dia­lo­giin, jois­ta olen kuul­lut, ovat päät­ty­neet rii­taan ja int­tä­mi­seen ilman var­si­nais­ta lop­pu­tu­los­ta. Me vasem­mis­to­lai­set tie­dos­tam­me uhan, mut­ta kuten natio­na­lis­tit­kin, pel­kääm­me aja­tus­ta kes­kus­te­lus­ta.

En usko sisäl­lis­so­dan puh­kea­mi­seen, mut­ta maa on yhä sel­vem­min jakau­tu­mas­sa. Olen vihai­nen myös itsel­le­ni, kun huo­maan mene­vä­ni mukaan “olet mei­dän puo­lel­lam­me tai mei­tä vas­taan” -ajat­te­luun. On oikeis­ton voit­to, että he ovat saa­neet ihmi­set ajat­te­le­maan mus­ta­val­koi­ses­ti.

Kun Puolalla on ollut vihol­li­nen, kuten Venäjä, olem­me kokoon­tu­neet yhteen ja tais­tel­leet yhdes­sä tuo­ta vihol­lis­ta vas­taan. Mutta vapau­den aika­na emme osaa kes­kus­tel­la sovus­sa, vaan tais­te­lem­me kes­ke­näm­me.

Vuonna 2005 kuo­li puo­la­lais­syn­tyi­nen paa­vi Johannes Paavali II ja kokoon­nuim­me kaik­ki vii­kok­si yhteen. Kilpailevien jal­ka­pal­lo­jouk­kuei­den fanit sekä oikeis­to ja vasem­mis­to teki­vät sovun. Tunnepohjaisen yhdis­ty­mi­sen päät­teek­si osa­puol­ten välil­le ei kui­ten­kaan muo­dos­tu­nut ratio­naa­lis­ta yhteyt­tä: kan­san yhte­näi­syyt­tä kes­ti vii­kon, min­kä jäl­keen rii­te­ly alkoi uudes­taan. Hyvä asia paa­vin kuo­le­mas­sa oli huo­ma­ta, että aina­kin peri­aat­tees­sa, tun­tei­den tasol­la, pys­tym­me rau­hal­li­seen yhtei­se­loon.


Haastattelu on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Puolan aika / Czas Polski (nro 31 – 32). Voit ostaa nume­ron tääl­tä.