Hyveellisyys, koh­tuul­li­suus, vil­pit­tö­myys ja aito ystä­vyys: Jussi K. Niemelä poh­tii, miten Aristoteleen vaa­li­mat arvot istu­vat nykyih­mis­ten maa­il­man­ku­vaan.

–

Millai­nen on hyvä ihmi­nen?

Moni luu­lee, että usko tekee autu­aak­si. Teoilla ei niin väliä.

Aristoteles koros­taa Nikomakhoksen etii­kas­sa, että hyveel­li­siä ei olla, vaan sel­lai­sik­si tul­laan har­joit­te­le­mal­la, teke­mäl­lä hyveel­li­siä teko­ja. Nykyään sen sijaan on tapa­na esit­tää äänek­kääs­ti ja mah­dol­li­sim­man jul­ki­ses­ti mie­li­pi­tei­tä, joi­ta omas­sa vii­te­ryh­mäs­sä pide­tään hyvi­nä ja oikei­na. Näistä mie­li­pi­teis­tä pää­tel­lään ihmis­ten moraa­li­nen hyvyys tai pahuus, vaik­ka teot oli­si­vat mitä sat­tuu.

Tällä ei klas­si­sen hyve-etii­kan näkö­kul­mas­ta ole mitään teke­mis­tä hyveel­li­syy­den tai yli­pää­tään moraa­li­suu­den kans­sa. Aristoteleen mukaan ihmi­nen on hyveel­li­nen vas­ta teh­des­sään luon­teel­leen omi­nai­sia hyviä teko­ja.

Antiikin etiik­kaan sisäl­tyy vah­va esteet­ti­nen juon­ne, mikä näkyy Aristoteleen kuvauk­ses­sa suu­ri­sie­lui­ses­ta ihmi­ses­tä. Nykyajan näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na ana­lyy­si on pai­koi­tel­len joko taha­ton­ta tai tahal­lis­ta paro­di­aa. Saattaa olla, että Aristoteles oli kai­ken muun ohel­la suu­ri humo­ris­ti.

Suurisieluinen mies on hyveel­li­sen maa­il­man­jär­jes­tyk­sen sublii­mi edus­ta­ja, joka käve­lee rau­hal­li­ses­ti ja puhuu syväl­lä äänel­lä. Naiset – hei­tä ei mai­ni­ta.

Miehiset mie­het, jalot, täy­del­li­set, jäy­hät ja arvok­kaat. Siellä he jököt­tä­vät, kir­jois­sa, kir­jas­tois­sa, kan­sien välis­sä. Osa heis­tä on luo­jien­sa ihan­tei­ta, haa­veel­li­sia oma­ku­via, hyper­bo­lia, fik­tioi­ta, itse­pe­tos­ta.

Nykyään, tasa-arvon olles­sa ihan­ne, ihmi­nen pei­laa itse­ään vii­te­ryh­mään­sä vas­ten. Hän esiin­tyy itsel­leen ja muil­le. Se on help­poa. Ihanteet muut­tu­vat sii­nä mis­sä ajat­kin.

Aristoteleen hyveis­tä koh­tuun­mu­kai­suus on run­sau­den aika­kau­del­la eri­tyi­sen ajan­koh­tai­nen: “Seuraavaksi on puhut­ta­va koh­tuun­mu­kai­suu­des­ta ja koh­tuun­mu­kai­ses­ta ja sii­tä, miten koh­tuus suh­tau­tuu oikeu­den­mu­kai­suu­teen ja koh­tuun­mu­kai­nen oikeu­den­mu­kai­seen.” Hän puhuu aihees­ta hyvin.

Vaikka laki tai tapa sal­lii oikeu­den­mu­kai­sen mää­rän jotain, sitä ei ole pak­ko ottaa koko­nai­suu­des­saan. Voi olla hyveel­li­sem­pää tur­vau­tua vähäi­sem­pään mää­rään, voi olla vii­saam­paa luo­pua osas­ta.

Mutta onko ihmi­nen hyvä, jos hän tekee hyveel­li­siä teko­ja ilman vil­pi­tön­tä motii­via? Tämä tun­tuu jo intui­tii­vi­ses­ti ongel­mal­li­sel­ta. Moraalisuutemme läh­tee sii­tä, että ihmi­sen on olta­va hyvän­tah­toi­nen ja empaat­ti­nen hyveel­lis­tä tekoa teh­des­sään. Hyveellinen ei las­kel­moi vaan toi­mii puh­tais­ta motii­veis­ta.

Osaltaan täs­tä joh­tuu ylei­nen vas­ten­mie­li­syys ulko­kul­tai­suut­ta koh­taan. Jos puheet ja teot eivät koh­taa, ihmi­nen ei vai­ku­ta hyveel­li­sel­tä vaan pikem­min­kin epä­re­hel­li­sel­tä tai kie­rol­ta. Moni nos­taa itse­ään jalus­tal­le suu­ril­la puheil­la. Tämä piir­re on syväl­lä ihmi­ses­sä.

Kohtuullisuus suu­ris­sa puheis­sa on syy­tä pitää aina mie­les­sä. Aristoteleen kuvai­le­ma suu­ri­sie­lui­nen mies ei ehkä kai­kil­ta osin muis­tu­ta koh­tuul­li­suu­des­ta. Kuvittelen lähios­tos­kes­kuk­sen mar­ke­tit täy­teen suu­ri­sie­lui­sia mie­hiä. Siellä he askel­ta­vat majes­tee­til­li­ses­ti tava­ra­hyl­ly­jen väli­sel­lä kes­ki­tiel­lä kär­ryi­neen, teh­den suu­ria teko­ja, osuen vais­to­mai­ses­ti oike­aan ostos­ten­sa laa­dun ja mää­rän suh­teen: ei mitään lii­kaa.

Ei, tämä ei tun­nu oikeal­ta. Ateenan kadut oli­vat leveäm­mät suur­mies­ten kul­kea, tai­vas kor­keam­pi, ilma jul­mem­pi. Hyveellinen tapa­si niil­lä enem­män heik­ko- ja vah­va­luon­tei­sia kuin nyky­ään. Tänään me kaik­ki olem­me hil­lit­tö­miä, paheel­li­sia, teko­py­hiä ja koh­tuut­to­mia. Ainakin mel­kein.

Pitäisi jak­saa har­joi­tel­la enem­män. Hyve ei syn­ny tyh­jäs­tä. Vain jalos­ta puus­ta veis­tet­ty hen­ki­lö voi oikean kas­va­tuk­sen myö­tä tul­la hyveel­li­sek­si: tämä on Aristoteleen vies­ti. Muut, hil­lit­tö­mät, heik­ko- ja vah­va­luon­tei­set, eivät kos­kaan yllä lois­tok­kuu­den hui­pul­le. Vahvaluonteiset sen­tään pää­se­vät lähel­le, vaik­ka paheel­li­sia halu­ja heis­sä usein esiin­tyy­kin.

Onko Aristoteleen moraa­lie­li­tis­mi koh­tuun­mu­kais­ta?

Ystävä jalosta puusta

Entä ystä­vyys, johon Nikomakhoksen etiik­ka hui­pen­tuu? Mikä tekee ystä­vän?

Ihminen rakas­taa ystä­väs­sä itse­ään, hän hakeu­tuu kal­tai­sen­sa luo. Aristoteleen muo­toi­lu on kau­nis: ”Ystävyyden täy­del­li­nen muo­to toteu­tuu hyvien ja hyveen suh­teen saman­lais­ten välil­lä, sil­lä hyvi­nä he tah­to­vat samal­la tavoin toi­sil­leen hyvää ja ovat myös hyviä itses­sään. Ne, jot­ka tah­to­vat ystä­vil­leen hyvää hei­dän itsen­sä vuok­si, ovat eni­ten ystä­viä, sil­lä he teke­vät niin oman ole­muk­sen­sa joh­dos­ta eivät­kä aksi­den­taa­li­ses­ti. Näiden ystä­vyys säi­lyy niin kau­an kuin he ovat hyviä, ja hyve on pysy­vää.”

Mutta miten ystä­vyys suh­tau­tuu itse­rak­kau­teen; ”tuli­si­ko ihmi­sen rakas­taa eni­ten itse­ään vai jota­ku­ta tois­ta”? Aristoteles vas­taa: ”Ja jos kaik­ki kil­pai­li­si­vat jalou­des­sa ja jän­nit­täi­si­vät voi­man­sa hyvien teko­jen teke­mi­sek­si, yhtei­sö sai­si kai­ken tar­vit­se­man­sa ja kukin itsel­leen suu­rim­man hyvän, sil­lä hyve on sel­lai­nen. Siispä hyvän on olta­va itse­ään rakas­ta­va, sil­lä toi­mies­saan hyvin hän hyö­dyt­tää itse­ään ja samal­la mui­ta, mut­ta huo­no­jen ei tule olla sel­lai­sia, sil­lä he tuot­ta­vat vahin­koa itsel­leen ja muil­le seu­ra­tes­saan huo­no­ja into­hi­mo­jaan.”

Jalosta puus­ta veis­tet­ty ystä­vä on paras. Sellainen ystä­vä on har­vi­nai­suu­ten­sa ohel­la kal­li­sar­voi­nen. Ne iskut, jot­ka hän on vas­taa­not­ta­nut, eivät ole pudot­ta­neet hän­tä kan­vee­siin vaan ovat teh­neet hänes­tä kau­niim­man, vah­vem­man, parem­man. Toisenlaisesta puus­ta veis­tet­ty yksi­lö puo­les­taan kat­ke­roi­tuu, muut­tuu pahan­tah­toi­sek­si ja menet­tää sen­kin, mikä hänel­lä ennen koh­ta­lon kol­hu­ja oli. Usein myös ystä­vän­sä.

Hyvä ystä­vä tekee sinus­ta­kin kau­niim­man, vah­vem­man ja parem­man. Sellainen ystä­vä on aurin­ko, joka lois­taa, mut­tei pol­ta. Hän sätei­lee sie­luusi läm­pöä, ener­gi­aa ja vii­saut­ta.

Mitä tulee koh­tuul­li­suu­teen, tär­kein­tä ei ole ystä­vien mää­rä vaan laa­tu. Näiltä osin koh­tuun­mu­kai­suus pätee myös ystä­vyy­teen. Sen sijaan hyvää ystä­vyyt­tä ei voi kos­kaan olla lii­kaa.

–

Lainaukset teok­ses­ta Aristoteles: Nikomakhoksen etiik­ka. Suomentanut ja seli­tyk­set laa­ti­nut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1989.