Spekulatiivinen fiktio ansaitsee yleisökseen koko maailman, ja siksi kielirajat on ylitettävä, sanoo kirjailija J. S. Meresmaa.
–
Minä puhun kahta kieltä: suomea ja englantia. Muitakin kieliä on tullut opiskeltua latinasta japaniin, mutta yksikään ei ole tarttunut niin kuin englanti. Ihmekös tuo; miltei kaikkien muiden kuin englannin kanssa joutuu näkemään merkittävästi enemmän vaivaa.
Kuin huomaamatta englannista on tullut maailman kieli. Maapallon väestöstä äidinkielenään sitä puhuu vain 5 prosenttia, mutta ymmärtäjien määrä on huomattavasti suurempi, 20 prosenttia. Muutos on tapahtunut nopeasti, suurin piirtein viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Väitän, että vasta internetin tulo on nostanut englannin ylivallan pilviin.
Rakastan englantia. Se on porttini maailmaan. Vain suomen varassa jäisin eristyksiin. Samalla kuitenkin huomaan, miten kieli asettaa valtasuhteet. Tämän huomaa muun muassa kirjallisuuden kohdalla. Puhun erityisesti spekulatiivisesta fiktiosta, eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuden perinteikkäästä lajityypistä, koska se on minulle tutuin. Sen lisäksi, että olen kirjailija, olen myös toimittanut kansainvälisiä novelliantologioita ja ollut perustamassa kustannusosuuskunta Osuuskummaa. Viimeisimpänä innostuksenani on kirjallisuusvienti. Jälkimmäiseen ryhdyin, kun tajusin, miten omaperäinen ja laadukas kirjallisuuskenttä Suomessa on ja kuinka absurdia olisi kahlita se kielialueemme pieneen markkinaan. Spekulatiivinen fiktio on maailmankirjallisuutta. Se ansaitsee yleisökseen koko maailman.
Mutta se kieli. Suomen kieli pystyttää muurin. Nyt ei pidä ymmärtää väärin. Rakastan suomea. Se on sydämeni kieli. Kuuluu perusoikeuksiin saada käyttää äidinkieltään. Silti on totta, että kielet pystyttävät muureja. Euroopassa puhutaan yli 200 kieltä ja kirjamarkkinat ovat eriytyneet maakohtaisiksi kielten osalta, mutta yksi poikkeus on: englannin kieli. Olipa lukija sitten Italiasta, Romaniasta, Saksasta tai Norjasta, hän lukee samoja yhdysvaltalaisia bestsellereitä. Sen sijaan tietämys siitä, mitä naapurimaassa kirjoitetaan, on heikko. Matkoillani olen tavannut kirjailijoita, kääntäjiä, kustantajia ja lukijoita niin Ranskasta, Irlannista, Unkarista, Italiasta, Espanjasta, Saksasta, Israelista kuin Intiasta. He kysyvät samaa: Mitä teillä kirjoitetaan? Miten suomalaisella kirjallisuudella menee? Olisi mukava tietää enemmän!
Ironista kyllä, keskustelut käydään englanniksi.
Voisi ajatella, että englannin kieli on silta. Mutta sillan ominaisuus on, että sitä kuljetaan kumpaankin suuntaan. Vain silloin se toimii yhdistävänä rakenteena. Viime Lontoon kirjamessuilla käytiin ahkeraa keskustelua anglosaksisen kirjamarkkinan ylivallasta. Ensimmäistä kertaa historiassa messuilla oli oma osastonsa kymrinkieliselle kirjallisuudelle. Ajatelkaa! Kun olin esiintymässä kirjallisuustapahtumassa Ranskassa kolmen maan novelliantologian, Steampunk Internationalin, suomenkielisen painoksen toimittajana, sain kuulla että kirjahankkeemme on jotain ainutlaatuista. Kuulemma on aivan uutta, että kolme pienkustantajaa kolmesta eri maasta tekee kukin omankielisen, mutta samansisältöisen antologian, jossa esitellään kolme kirjailijaa kustakin maasta. Ajatelkaa!
Meiltä löytyy kiinnostusta. Meiltä löytyy keinoja. Kirjallinen kulttuurivaihto on tahdon asia, mutta se vaatii myös rahallista panostusta. Kieli ei käänny toiseen ilman kustannuksia. Se on kuitenkin kannattava pitkän tähtäimen sijoitus. Kirjavienti kaipaa lisärahoitusta. Kirjat eivät välitä ainoastaan tarinoita. Ne välittävät toisia totuuksia, toisia historioita, toisia näkökulmia. Ne lisäävät ymmärrystä.
Me tarvitsemme enemmän siltoja, vähemmän muureja.