Aikan­sa lah­jak­kaim­piin kuu­lu­neen puo­lan­juu­ta­lai­sen Bruno Schulzin (1892 – 1942) tuo­tan­to kir­jai­li­ja­na jäi lyhyek­si, sil­lä hänet ammut­tiin juu­ta­lais­vai­nois­sa. Sekä kir­jai­li­ja­na että kuva­tai­tei­li­ja­na työs­ken­nel­leen Schulzin töis­tä suu­ri osa kato­si sodan aika­na. Tapani Kärkkäisen suo­men­ta­ma, vuon­na 2013 ilmes­ty­nyt Kanelipuodit ja mui­ta ker­to­muk­sia sisäl­tää Schulzin koko säi­ly­neen kau­no­kir­jal­li­sen tuo­tan­non: kak­si kir­ja­na ilmes­ty­nyt­tä novel­li­ko­koel­maa ja nel­jä kir­jal­li­suus­leh­dis­sä ilmes­ty­nyt­tä ker­to­mus­ta.

Riipaisevassa ris­ti­rii­das­sa Schulzin kau­hean koh­ta­lon kans­sa on hänen upea kykyn­sä loih­tia ker­to­muk­sis­saan esiin elä­män­kyl­läi­siä tilan­tei­ta, joi­ta on luet­ta­va kai­kin ais­tein. Mielikuvitus tun­tuu ole­van hänen käy­tös­sään väri­käs ja viet­te­le­vä työ­ka­lu. Kertomukset huo­hot­ta­vat, aal­toi­le­vat ja läik­ky­vät yli äyräit­ten­sä mehe­vi­nä ja yllä­tyk­sel­li­si­nä. Runsauden tun­nul­la on Schulzin ker­to­muk­sis­sa myös kuo­le­man­lä­hei­syy­des­tä muis­tut­ta­va puo­len­sa. Hänen tari­noi­den­sa usein arki­sen näky­män kaut­ta vyö­ry­väs­sä kau­his­tut­ta­vuu­des­sa on het­kit­täin suku­lai­suut­ta Franz Kafkan (1883 – 1924) tuo­tan­toon. Kafkan tuo­tan­to oli Schulzille tut­tu, ja Oikeusjutun puo­lan­nos­kin on hänen nimis­sään, vaik­ka­kin kään­nös­tä arvel­laan Schulzin tuol­loi­sen kih­la­tun Józefina Szelińskan laa­ti­mak­si.

Alun perin vuon­na 1934 ilmes­ty­nyt Kanelipuodit (Sklepy cyna­mo­nowe) sisäl­tää sar­jan toi­siin­sa ris­teä­viä ker­to­muk­sia. Kertomuksissa koros­tuu mie­li­puo­li­nen, luon­non ja ihmi­sen kur­juu­den­se­kai­nen into­hi­moi­suus, jon­ka mer­ki­tyk­siä voi usein tul­ki­ta myös meta­fo­ri­ses­ti.

”Auringonpolttamat kar­hiai­set huu­ta­vat, takiai­set tur­poa­vat ja reh­vas­te­le­vat häpeä­mät­tö­mäl­lä lihal­laan, rik­ka­ruo­hot kuo­laa­vat kiil­tä­vää myrk­ky­ään, ja hul­lu tyt­tö ääni käheä­nä ja vil­lis­ti kou­ris­tel­len iskee rai­vok­kaan kiih­kon val­las­sa lihai­san sylin­sä vas­ten sel­jan­vart­ta, joka alkaa hil­jaa natis­ta tytön riet­taan himon hyök­käyk­sen alla kur­ja­lis­to­kuo­ron samal­la yllyt­täes­sä sitä tähän luonn­ot­to­maan, paka­nal­li­seen hedel­mäl­li­syy­den aktiin. // Tłujan äiti elät­tää itsen­sä kuu­raa­mal­la emän­tien lat­tioi­ta. Hän on pie­ni ja sah­ra­min­kel­tai­nen nai­nen […]” (s. 24)

Schulzin nais- ja mies­tee­mat ovat eri­tyi­sen kiin­nos­ta­via. Mies kato­aa, kuih­tuu, nai­nen puo­les­taan tulee kai­ken aikaa väke­väm­mäk­si. Miljöö, jota Schulzin tari­nat havain­noi­vat, on pikem­min­kin nais- kuin mie­stra­di­tiol­le omi­nai­nen. Pienestä elin­pii­ris­tä – huo­neet, yöas­tiat ja muut esi­neet – avau­tu­vat val­ta­vat kir­jal­li­set hori­son­tit. Ullakot ja puu­tar­hat vil­liin­ty­vät, kat­to-ovet häli­se­vät, on meneil­lään astioi­den ja esi­nei­den val­lan­ku­mous ja rai­vo, joka on yhte­ne­väi­nen luon­nos­sa tapah­tu­vien asioi­den kans­sa. Flora ja fau­na ovat Schulzille tär­kei­tä, ja yksi hänen meta­mor­fi­suu­teen tai­pu­van ker­ron­tan­sa oleel­li­nen säie onkin mai­se­man ja esi­nei­den ant­ro­po­mor­fi­soin­ti.

Psykoanalyyttisiä ainek­sia­kin on. Myös isää proble­ma­ti­soi­va meta­mor­fi­nen hen­ki­lö on kes­kei­nen ja tuo­tan­toa läpäi­se­vä. Isä saat­taa äkis­ti muut­tua vaik­ka­pa kär­pä­sek­si tai skor­pio­nik­si. Tarinoiden sur­rea­lis­ti­set kään­teet ovat nau­tin­nol­li­sia.

Ykseys maa­il­man kans­sa liit­tyy Schulzille omi­nai­seen myy­tin käsit­te­lyyn. Kuolinilmoituksen sana­to­rion (Sanatorium pod Klepsydrą, 1937) alus­sa koros­tuu myyt­ti­nen Kirja, jon­ka tode­taan ole­van jota­kin mit­taa­mat­to­man iha­naa, luki­jan varaan las­ket­tua. Schulzin lauseet saa­vat­kin usein luki­jan­sa huo­kai­le­maan lumou­tu­nee­na. ”Sillä emme­kö me kaik­ki pidä­kin toi­siam­me salaa kädes­tä mei­tä erot­ta­van pöy­dän alla?” (s. 127). Kuolinilmoituksen sana­to­rio on temaat­ti­ses­ti edel­tä­jään­sä tum­ma­sä­vyi­sem­pi, mut­ta yhtä täyn­nä ais­tit­ta­van maa­il­man ulot­tu­vuuk­sia. Tummasävyisyyteen sekoit­tuu kos­tean­kuu­muus, lin­nun­li­ver­tä­vä, sakea­na murah­te­le­va, same­tin­peh­meä, makaa­be­ri­kin – sanas­ton rehe­vyys on huu­maa­van hie­noa luet­ta­vaa.

Sana ’kiih­keä’ tois­tuu teks­teis­sä usein, mikä alkaa pidem­män pääl­le tun­tua jok­seen­kin yksi­toik­koi­sel­ta rat­kai­sul­ta tun­ne­ti­lan kuvaa­mi­seen. Suomennoksen sanas­tos­sa koros­tuu ajoit­tai­nen anti­kvaa­ris­ten suo­men kie­len sana­muo­to­jen käyt­tö, mikä toi­mii enim­mäk­seen hie­no­va­rai­ses­ti, mut­ta pai­koin ’hal­lusi­nat­sio­ni’ ja ’kons­tel­lat­sio­ni’ -tyyp­pis­ten muo­to­jen tiu­ha käyt­tö on tur­han ase­tel­mal­lis­ta ja kai­pai­si muu­ta­kin saman ajan suo­men kiel­tä ympä­ril­leen.

Schulzin mil­tei jokai­nen lause on väri­käs ja jol­lain tapaa moniais­ti­ses­ti her­kul­li­nen tai gro­tes­ki, välil­lä mel­kein lii­an­kin maa­lai­le­va ja maa­il­man run­saut­ta uhku­va. Aiheiden ja motii­vien tois­tei­suus häi­rit­see hie­man, ja voi vain miet­tiä miten Schulz oli­si­kaan saa­nut kir­jal­li­sia aja­tuk­si­aan jat­ko­ja­los­tet­tua, mikä­li oli­si saa­nut elää pidem­pään. Eksistenssi kie­tou­tuu myyt­ti­seen, joka hul­lu­na vir­taa elä­mäs­sä. Ihmiselämän absur­dit sävyt hyy­tä­vän ja heku­mal­li­sen tar­kas­ti kuvaa­van Schulzin tyy­li on vai­kut­ta­nut moniin kir­jai­li­joi­hin, muun muas­sa tšek­ki­läis­kir­jai­li­ja Bohumil Hrabaliin (1914─1997), joka niin ikään tun­ne­taan vivah­teik­kaa­na pol­vei­le­van absur­din sanal­lis­ta­ja­na.

---

Kritiikki on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Puolan aika / Czas Polski (nro 31 – 32). Osta nume­ro tääl­tä.