Hyvänkin puo­lel­la ole­va yhteis­kun­nal­li­nen lii­keh­din­tä voi vaa­ran­taa tai­teen­va­pau­den, esit­tää kir­jai­li­ja Marko Hautala. “Koska kult­tuu­ri­pii­rit ovat mie­lel­lään sor­re­tun asial­la, niil­lä on heik­ko vas­tus­tus­ky­ky täy­sin suh­teel­li­suu­den­ta­jut­to­mil­le­kin vaa­ti­muk­sil­le.”

*

Kansal­lis­teat­te­rin Kaikki äidis­tä­ni -näy­tel­mään liit­ty­vä pole­miik­ki oli toi­vot­ta­vas­ti alku laa­jal­le kes­kus­te­lul­le tai­teen prio­ri­tee­teis­ta. Aihetta sel­lai­sel­le on, sil­lä olem­me Suomessakin mat­kal­la todel­li­suu­teen, jos­sa eri­lai­set etu­ryh­mät pyr­ki­vät yhä voi­mak­kaam­min vai­kut­ta­maan myös tai­teel­li­siin rat­kai­sui­hin.

Kansallisteatteri-tapauk­sen yti­mes­sä oli trans­ves­tiit­ti­hah­mo, jon­ka näyt­te­li­jäk­si oli kiin­ni­tet­ty Janne Reinikainen. Jossakin vai­hees­sa trans­ter­mis­tö oli men­nyt sol­muun, ja teat­te­rin­joh­ta­ja Mika Myllyaho ker­toi saa­neen­sa vihais­ta palau­tet­ta trans­su­ku­puo­li­sil­ta. Kritiikin mukaan mies ei voi näy­tel­lä trans­nais­ta, sil­lä se vah­vis­taa van­ho­ja mies hamees­sa -tyyp­pi­siä hal­ven­ta­via repre­sen­taa­tioi­ta, joil­la on pit­kä tra­di­tio teat­te­ris­sa. Syytös kui­ten­kin esi­tet­tiin vää­räs­sä yhtey­des­sä, mikä val­ke­ni joil­le­kin osa­puo­lil­le vii­veel­lä.

Teatterinjohtaja Myllyaho oli asian sel­ven­tyes­sä ehti­nyt jo perua näy­tel­män ensim­mäi­set näy­tök­set ja hei­va­ta roo­liin val­mis­tau­tu­neen näyt­te­li­jän. Lopulta havah­dut­tiin sii­hen, että Reinikaisen näyt­te­le­mä hah­mo ei ole­kaan trans­nai­nen, vaan trans­ves­tiit­ti. Peruutukset perut­tiin ja roo­liin val­mis­tau­tu­nut näyt­te­li­jä sai jat­kaa alku­pe­räi­sen suun­ni­tel­man mukaan.

Loppu hyvin? Ei ihan.

Ottamatta kan­taa trans­su­ku­puo­lis­ten roo­lit­ta­mi­seen, joka on aivan oma ja aiheel­li­nen kes­kus­te­lun­sa, höt­kyi­ly asias­sa oli pahaen­teis­tä ja oireel­lis­ta.

Englan­nin­kie­li­ses­sä maa­il­mas­sa vuo­des­ta 2015 saak­ka käy­dyt uudet kult­tuu­ri­so­dat ovat kyte­neet Suomessa onnek­si vii­veel­lä. On kui­ten­kin help­poa ennus­taa, että tule­vi­na vuo­si­na ne lisään­ty­vät rajus­ti. Taustalla on poh­jim­mil­taan posi­tii­vi­nen kehi­tys, jos­sa aiem­min hil­jai­suu­teen tuo­mi­tut ryh­mät saa­vat äänen­sä parem­min kuu­lu­vil­le. Lieveilmiöt ovat kui­ten­kin olleet pahim­mil­laan kata­stro­faa­li­sia.

Kuten some­to­del­li­suu­des­sa usein käy, kes­kus­te­lun kaap­paa­vat fanaat­ti­sim­mat ja vivah­teen­ta­jut­to­mim­mat yksi­löt, ne joi­den mie­les­tä kaik­ki muu on alis­teis­ta Asialle. Tämä pätee poliit­ti­seen kent­tään oikeal­ta vasem­mal­le, mut­ta tai­teen ovat aina­kin täl­lä het­kel­lä otta­neet täh­täi­meen­sä nime­no­maan suku­puo­leen ja etni­syy­teen (ame­rik­ka­lai­sit­tain rotuun) kes­kit­ty­vät akti­vis­tit.

Hyvänkin asial­la ole­vaan lii­keh­din­tään sisäl­tyy aina aivan tie­tyn­lai­nen auto­ri­taa­ri­suu­den vaa­ra, jota on kuvat­tu ter­mil­lä puh­da­sop­pi­suus­kier­re (puri­ty spi­ral). Sille on tyy­pil­lis­tä rajat­to­mas­ti tiu­ken­tu­va puri­taa­ni­suus ja eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti lisään­ty­vät vihol­lis­ku­vat. Kehitys voi­mis­tuu yleen­sä nime­no­maan sii­nä vai­hees­sa, kun lii­ke alkaa saa­vut­taa tavoit­tei­taan. Tällöin jyr­kim­pien vaa­ti­mus­ten ja häpeä­ran­gais­tus­ten koh­teek­si vali­koi­tu­vat eri­tyi­ses­ti aiem­min ”omik­si” koe­tut yksi­löt ja ins­ti­tuu­tiot. Joillakin voi olla koke­mus­ta­kin sii­tä, kuin­ka puh­da­sop­pi­suus­kier­re toi­mii sosi­aa­li­ses­sa medias­sa.

Nykymaailmassa pie­ni­kin jouk­ko voi luo­da illuusion hyö­ky­aal­los­ta ja aiheut­taa itse­ään ruok­ki­van kohun. Yritykset, ins­ti­tuu­tiot ja yksi­löt ovat täl­lai­ses­sa todel­li­suu­des­sa jat­ku­vas­ti var­pail­laan ja pelaa­vat mie­lel­lään var­man pääl­le. Niinpä epä­rei­luim­man­kin loka­kam­pan­jan koh­de näkee hyvin nopeas­ti vain kol­le­goi­den­sa loit­to­ne­vat selät.

Esimakua on meil­lä ehkä jo saa­tu­kin, mut­ta mikä­li Britannian ja Yhdysvaltojen tapauk­sia voi pitää enteel­li­si­nä, pahem­paa on tulos­sa.

Itselleni tutuim­pia ovat esi­mer­kit kir­jal­li­suu­des­ta. Aiheesta kiin­nos­tu­nei­den kan­nat­taa tutus­tua vaik­ka­pa Amélie Wen Zhaon tapauk­seen, jos­sa sor­re­tun ihmis­ryh­män puo­lus­ta­ji­na esiin­ty­vät someak­ti­vis­tit syyt­ti­vät tule­vaa esi­kois­kir­jai­li­jaa orjuus­ku­vaus­ten kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta ja pakot­ti­vat hänet vetä­mään teok­sen­sa jul­kai­suoh­jel­mas­ta. Myöhemmin kävi ilmi, että syyt­teet eivät olleet pel­käs­tään suh­teet­to­mia, vaan täy­sin perät­tö­miä.

Erityisen sil­miin­pis­tä­vää Zhaon tapauk­ses­sa oli jul­kis­ten tue­no­soi­tus­ten puu­te. Ehkä hänen kol­le­gan­sa pel­kä­si­vät jou­tu­van­sa itse seu­raa­vak­si koh­teek­si. Ehkä kus­tan­ta­jal­la ei ollut käy­tet­tä­vis­sään mui­ta kuin talou­del­li­sia peri­aat­tei­ta, jot­ka neu­voi­vat otta­maan mah­dol­li­sim­man nopeas­ti etäi­syyt­tä koko sot­kuun. Ehkä kir­ja­maa­il­mas­sa oli hata­ra muis­ti­ku­va jos­ta­kin arvos­ta, johon oli vie­lä esi­mer­kik­si Salman Rushdie -jupa­kan aikaan saa­tet­tu noja­ta, mut­ta joka oli kai­kes­sa nyky­maa­il­man häs­sä­käs­sä unoh­tu­nut.

Taiteen­va­pau­den kal­tai­sen abstrak­tion puo­lus­ta­mi­nen on aina vähän kiusal­lis­ta. Termi on samaan aikaan mah­ti­pon­ti­nen ja häi­ly­vä, sil­lä abso­luut­tis­ta vapaut­ta ei tie­tys­ti ole ole­mas­sa­kaan. Erityisen vai­kea sitä on puo­lus­taa sil­loin, kun rajoi­tuk­sia vaa­di­taan jon­kin moraa­li­sen hätä­ti­lan var­jol­la.

On hyvä muis­taa, että sama on päte­nyt usein demo­kra­tian puo­lus­ta­mi­seen. Siinä mis­sä tota­li­ta­ris­ti veto­aa kan­nat­ta­jien­sa his­to­rian oikeut­ta­maan tun­teen­pa­loon ja näyt­tää sel­väs­ti, mis­sä suun­nas­sa para­tii­si on, demo­kra­tian puo­lus­ta­ja esit­te­lee tyh­jää peli­kent­tää, jon­ka rajo­jen sisäl­lä on lupa puu­hail­la kai­ken­lais­ta. E. M. Forsteria mukail­len: kak­si hur­raa-huu­toa demo­kra­tial­le, sil­lä kol­mat­ta ei oikein jak­sa.

Myös tai­teen­va­paut­ta puo­lus­ta­va huo­maa hyvin nopeas­ti kie­mur­te­le­van­sa, kun kir­jo­jen, näy­tel­mien ja elo­ku­vien repre­sen­taa­tiot lei­ma­taan väki­val­lak­si ja yksit­täis­tä teos­ta käsi­tel­lään este­ti­soi­tu­na pii­lo­kiusaa­mi­se­na, jol­la on voi­ma tuho­ta yksi­lön iden­ti­teet­ti ja ajaa mar­gi­na­li­soi­tu­ja ryh­miä itse­mur­haan. Koska kult­tuu­ri­pii­rit ovat mie­lel­lään sor­re­tun asial­la, niil­lä on heik­ko vas­tus­tus­ky­ky täy­sin suh­teel­li­suu­den­ta­jut­to­mil­le­kin vaa­ti­muk­sil­le. Jos tai­teen­va­pau­den ihan­ne unoh­de­taan, immu­ni­teet­ti kato­aa täy­del­li­ses­ti. Jokainen empa­ti­aan ja ylei­seen hyvään vetoa­va vaa­ti­mus pitää täyt­tää muki­se­mat­ta.

Uhkakuva on siis seu­raa­va.

Elleivät teat­te­rit, elo­ku­van­te­ki­jät, kir­ja­kus­tan­ta­mot ja tai­tei­li­jat tee syväl­li­siä peri­aat­teel­li­sia pää­tök­siä nyt, kun on vie­lä suh­teel­li­sen tyyn­tä, lop­pu­tu­lok­se­na on tai­teen läpi­po­li­ti­soi­tu­mi­nen ja sen vapau­den kaven­tu­mi­nen. Tällaisilla piir­teil­lä on vaa­ra­na muut­tua ennak­ko­ta­pauk­sik­si, joi­ta voi­daan sovel­taa myös sii­nä tilan­tees­sa, kun poliit­ti­set tuu­let kään­ty­vät toi­saal­le. Jos tai­deins­ti­tuu­tio puto­aa pol­vil­leen jo some­ko­hun ja muu­ta­man tyh­jän penk­ki­ri­vin pelos­sa, kuin­ka se rea­goi­si val­tio­joh­toon, joka vaa­tii kan­sal­lis­tun­net­ta kohot­ta­vaa tai­det­ta molem­mat kädet raha­ha­nal­la? Kun sel­kä­ran­ka alkaa tai­pua, se voi tai­pua kaik­kiin eri ilman­suun­tiin.

Tästä syys­tä omas­sa ihan­ne­maa­il­mas­sa­ni toi­mit­ta­jat aset­tai­si­vat jokai­sel­le tai­teen­te­ki­jäl­le ja kult­tuu­ria­lal­la toi­mi­val­le seu­raa­vaan yksin­ker­tai­seen kysy­myk­sen:

Hyväksytkö, että tai­de­teok­sia peru­taan, vede­tään mark­ki­noil­ta tai muu­ten sen­su­roi­daan jon­kin tahon pai­nos­tuk­sen vuok­si?

Vastauksen pitää olla muo­toa kyl­lä tai ei, muu­ten sil­lä ei ole oikein mer­ki­tys­tä. Ehdottomat kan­nat ovat aina han­ka­lia, mut­ta perim­mäis­ten asioi­den kans­sa nii­tä ei voi vält­tää. Taiteen mer­ki­tys alkaa rapau­tua sil­lä het­kel­lä, kun sen teki­jät kadot­ta­vat vapau­den kokei­luun, epä­on­nis­tu­mi­siin ja ylei­seen keret­ti­läi­syy­teen. Taide ei ole val­tion auk­to­ri­soi­maa psy­ko­te­ra­pi­aa, didak­tiik­kaa tai etu­jär­jes­tö. Sen teh­tä­vä on pal­jon laa­jem­pi ja syväl­li­sem­pi.

Oma ehdo­ton kan­ta­ni on, että mitään tai­det­ta ei tule sen­su­roi­da, ei viral­li­ses­ti eikä epä­vi­ral­li­ses­ti. Rikoksien pitää hoi­tua rikos­lail­la, lap­sia suo­jel­laan ikä­ra­joil­la ja arvot­ta­mi­nen tapah­tuu jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa. Eri vähem­mis­tö­jen ja his­to­rial­li­ses­ti mar­gi­na­li­soi­tu­jen ryh­mien ääni täy­tyy olla mah­dol­lis­ta huo­mioi­da ilman, että kajoam­me perus­asioi­hin.

Ei näin täy­del­lis­tä maa­il­maa raken­ne­ta, mut­ta kysees­sä on pie­nim­män vahin­gon peri­aa­te, jos­ta luo­vum­me omal­la vas­tuul­lam­me.