Aikaam­me värit­tää jän­nit­tei­nen suh­de tava­raan. Ensinnäkin tava­ra esiin­tyy halun koh­tee­na; kuka­pa ei jos­kus oli­si halun­nut uut­ta tie­to­ko­net­ta, puhe­lin­ta, kir­jaa tai vaa­te­kap­pa­let­ta. Samalla tava­raa on kui­ten­kin val­ta­vas­ti lii­kaa ja sii­tä halu­taan eroon. Esineisiin saa­te­taan myös suh­tau­tua välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti: tava­rat saa­te­taan hylä­tä ja hävit­tää pie­nen­kin vian ilmaan­tues­sa sen sijaan, että nii­tä pidet­täi­siin kor­jaa­mi­sen arvoi­se­na. Välinpitämättömyyden vas­ta­voi­mak­si nousee emo­tio­naa­li­nen kiin­ty­mys­suh­de, jon­ka seu­rauk­se­na käyt­tö­kel­vot­to­mas­ta ja jopa hai­tal­li­ses­ta romus­ta voi olla mah­do­ton luo­pua.

Psykologi ja psy­ko­te­ra­peut­ti Marja Saarenheimo on pereh­ty­nyt näi­den ris­ti­rii­to­jen herät­tä­miin kysy­myk­siin essee­ko­koel­man muo­dos­sa. Olisiko tava­roi­hin mah­dol­lis­ta löy­tää toi­sen­lai­sia, täy­den­tä­viä näkö­kul­mia, ehkä jopa sopusoin­tui­nen suh­de? Mitä esi­neet oikeas­taan ovat, ja mitä ne mer­kit­se­vät? Mikä on nii­den paik­ka maa­il­mas­sa ja eri­tyi­ses­ti inhi­mil­li­ses­sä elä­mäs­sä?

Esineiden perim­mäi­ses­tä ole­muk­ses­ta sisäl­tää kuusi essee­tä. Kokoelma läh­tee liik­keel­le tava­ra-ahdis­tuk­ses­ta, ete­nee mui­den tava­roil­le annet­tu­jen mer­ki­tys­ten kaut­ta ja pää­tyy lopul­ta hah­mot­te­le­maan vas­taus­ta sii­hen, mitä on olla esi­ne.

Esineiden yli­mää­rä tuot­taa elä­mään kit­kaa. Tavaroista on huo­leh­dit­ta­va, ne vai­keut­ta­vat arjes­sa luo­vi­mis­ta ja muo­dos­ta­vat seka­mels­kan, johon kul­loin­kin tar­vit­ta­vat kapi­neet katoa­vat. Lisäksi nii­den muo­dos­ta­mat röyk­kiöt ovat esteet­ti­nen hait­ta. Ne eivät ole ainoas­taan sii­voa­mi­sen koh­de, vaan myös hait­taa­vat sii­voa­mis­ta. Joskus saat­taa vai­kut­taa sil­tä kuin esi­neet hal­lit­si­si­vat ihmis­tä eikä toi­sin päin.

Saarenheimo muis­tut­taa, ettei tava­rois­ta aiheu­tu­va hait­ta ole ainoas­taan nii­den omis­ta­jan ongel­ma, vaan nii­den pal­jou­teen liit­tyy vaka­via moraa­li­sia haas­tei­ta. Aluksi tava­rat on val­mis­tet­ta­va, ja vain juku­ri­päi­sim­mil­le sil­män­sä sul­ki­joil­le voi enää olla epä­sel­vää, että nykyi­nen kulu­tuk­sem­me on mitä suu­rim­mal­ta osin koko pla­neet­taa uhkaa­vaa yli­ku­lu­tus­ta. Lopuksi tava­ras­ta on hank­kiu­dut­ta­va eroon – min­kä näem­me esi­mer­kik­si val­ta­mer­ten muo­vi­ku­ri­muk­si­na ja Afrikkaan kan­net­tui­na teks­tii­li­jä­te­vuo­ri­na.

Yritämme vuo­roin sie­tää tava­ra­pal­jout­ta, vuo­roin tais­tel­la sitä vas­taan. Keskeisimpinä käy­tän­nön rat­kai­sui­na näyt­täy­ty­vät niin kapis­tus­ten jär­jes­te­le­mi­nen kuin hävit­tä­mi­nen­kin. Kamppailu hal­lit­se­ma­ton­ta roi­na­kaa­os­ta vas­taan saa monen tur­vau­tu­maan alan ammat­ti­lai­siin, sel­lai­siin kuin Marie Kondo ja Ilana Aalto, jot­ka tar­joa­vat eri­lai­sia näkö­kul­mia, stra­te­gioi­ta ja vink­ke­jä sii­hen, miten sel­viy­tyä tava­roi­den maa­il­mas­sa.

Marie Kondo kehot­taa kiit­tä­mään pois­hei­tet­tä­vää esi­net­tä yhtei­sis­tä vuo­sis­ta ja hyväs­tä pal­ve­luk­ses­ta. Tämä kiis­tä­mät­tä hel­pot­taa luo­pu­maan esi­neis­tä parem­mal­la omal­la­tun­nol­la. Saarenheimo arve­lee, että tava­ran koh­taa­mi­sen ja hyväs­te­le­mi­sen aja­tus tulee kon­ma­rit­ta­mi­seen japa­ni­lai­ses­ta uskon­nol­li­suu­des­ta, shin­to­lai­suu­des­sa edel­leen val­lit­se­vas­ta ani­mis­mis­ta. Animistin maa­il­mas­sa kai­kel­la on sie­lu, niin ihmi­sil­lä, eläi­mil­lä ja kas­veil­la kuin kivil­lä ja tar­ve-esi­neil­lä­kin.

Mutta mik­si esi­neen kiit­tä­mi­nen veto­aa Kondon suo­ma­lai­siin­kin luki­joi­hin? Vaikka län­ti­nen usko­ne­lä­mä ja filo­so­fia ovat irrot­tau­tu­neet ani­mis­mis­ta, sie­luk­kuu­den tun­ne poh­jau­tu­nee vais­toi­him­me hyvin perus­ta­val­la, jopa bio­lo­gi­sel­la tasol­la. Taipumus tai kyky kuvi­tel­la, mil­tä toi­ses­ta olios­ta tun­tuu, on empa­tian ja kai­ken sosi­aa­li­sen elä­män perus­ta, ja sitä sovel­le­taan ali­tui­seen mui­hin­kin kuin ajat­te­le­viin olioi­hin. Useimmat meis­tä lie­ne­vät koke­neet ani­mis­ti­sia tun­te­muk­sia aina­kin lap­suu­des­saan. Pikkulapsi rakas­taa peh­mo­nal­le­aan, ja äkäi­nen tei­ni, mik­sei aikui­nen­kin, saat­taa kiu­kus­tua epä­kun­toi­sel­le koneel­le. Kun luo­vum­me itsel­lem­me mer­ki­tyk­sel­li­ses­tä tava­ras­ta, annam­me sen mie­lui­ten hyvään kotiin, jos­sa sitä osa­taan arvos­taa – ikään kuin esi­neen oli­si parem­pi olla sii­tä piit­taa­vien omis­ta­jien hal­lus­sa kuin kirp­pu­to­ril­la tai jäte­la­val­la.

Esseekokoelman kiin­nos­ta­vin kir­joi­tus, Romupalatsi, käsit­te­lee ham­straa­mis­ta. Se kiin­nit­tyy vii­me vuo­si­sa­dan alku­puo­lel­la New Yorkissa elä­nei­siin Collyerin vel­jek­siin: Miehet oli­vat haa­li­neet taloon­sa yhteen­sä 140 ton­nia kai­ken­lais­ta tava­raa sano­ma­leh­dis­tä koko­nai­siin autoi­hin. Veljekset kuo­li­vat lopul­ta, kun romu­vuor­ten alla kul­ke­va käy­tä­vä sor­tui, ja he jäi­vät louk­kuun omai­suu­ten­sa kes­kel­le. E.L. Doctorov on kir­joit­ta­nut vel­jek­sis­tä romaa­nin, jos­ta Saarenheimo on poi­mi­nut syväl­le mene­vän lai­nauk­sen. Siinä sokea Homer Collyer ajat­te­lee ahtaas­sa kolos­saan: ”Tunnustelen kir­joi­tus­ko­nei­ta­ni, pöy­tää ja tuo­lia vakuut­tuak­se­ni aineel­li­ses­ta maa­il­mas­ta, jos­sa tava­rat vie­vät tilaa, jos­sa ei ole aineet­to­man aja­tuk­sen lopu­ton­ta tyh­jyyt­tä, sitä, joka ei joh­da kuin itseen­sä. […] Pelkään eni­ten sitä, että kado­tan ne lopul­li­ses­ti, ja asut­ta­vak­se­ni jää vain tyh­jä lopu­ton mie­le­ni.”

Doctorov lähes­tyy täs­sä sart­re­lai­sit­tain tul­kit­tua feno­me­no­lo­gi­aa: mie­li on aina suun­tau­tu­nut johon­kin ja hakee ole­mas­sao­lo­aan tie­dot­to­mis­ta esi­neis­tä. Ilman ulkoi­sia koh­tei­ta mie­li on tyh­jä – sitä ei oikeas­taan edes ole ole­mas­sa. Minä raken­tuu ja on ole­mas­sa ainoas­taan suh­tees­sa ulkoi­siin esi­nei­siin. Elämme väis­tä­mät­tä tava­roi­den maa­il­mas­sa. Bourdieuhun ym. vii­ta­ten Saarenheimo kuvai­lee, miten häi­ly­vä ihmis­mie­li hakee ulko­puo­lel­taan vakai­ta, muut­tu­mat­to­mia kiin­to­pis­tei­tä, joi­hin tukeu­tua. Ympäröimme itsem­me kiin­teil­lä esi­neil­lä, joi­hin kiin­ni­täm­me per­soo­nam­me. Kun ostam­me tava­raa, ostam­me­kin tie­tyn­lais­ta minuut­ta. Esineet ovat kiel­tä, joka ker­too ase­mas­ta, arvos­ta ja iden­ti­tee­tis­tä. Ne puhu­vat ihmi­sen his­to­rias­ta ja miel­ty­myk­sis­tä. Niihin kyt­key­tyy muis­to­ja, ne ovat osa muis­tiam­me.

Esineet voi­vat kan­taa muka­naan muu­ta­kin kuin muis­to­ja tai sosi­aa­lis­ta ase­maa: ne ovat pait­si osa omis­ta­jaan­sa myös osa sitä, jol­ta tai jos­ta ne on saa­tu. Psykoanalyytikon sil­mis­sä peh­moe­läin­tä tai muu­ta niin sanot­tua siir­ty­mä­ob­jek­tia kan­nis­ke­le­va lap­si kul­jet­taa muka­naan van­hem­pien­sa hoi­vaa ja läs­nä­oloa. Pehmoeläin tosin on esi­merk­ki­nä han­ka­la: jos joi­ta­kin esi­nei­tä on help­po sie­lut­taa, niin nii­tä, jot­ka on eri­tyi­ses­ti sii­hen tar­koi­tet­tu, sel­lai­sia jot­ka jo val­miik­si esit­tä­vät elä­viä ja ajat­te­le­via olen­to­ja. En esi­mer­kik­si usko oman nal­le­ni kos­kaan edus­ta­neen van­hem­pia­ni, vaan sil­lä oli aivan oma elä­män­sä. Kokemus siir­ty­mä­ob­jek­tis­ta on kui­ten­kin tun­nis­tet­ta­vis­sa toi­saal­la. Kirjoitan tätä 20 vuot­ta sit­ten kuol­leen isä­ni col­le­ge­pai­ta pääl­lä­ni. Se kuu­luu nii­hin esi­nei­siin, jois­sa hän on edel­leen läs­nä. Jokaisen täl­lai­sen esi­neen tuhou­tu­mi­nen tai katoa­mi­nen tun­tuu kuin jäl­leen pie­ni pala hän­tä häviäi­si.

Omat käsit­te­lyn­sä kokoel­mas­sa saa­vat Francis Pongen proo­sa­ru­no­jen esi­ne­ku­vauk­set, tava­roi­den vie­raan­nut­ta­mi­nen, ja, lopul­ta, esi­neen perim­mäi­sen ole­muk­sen kysy­mys. Tekstit ovat, sanan­mu­kai­ses­ti, essei­tä, yri­tel­miä. Ne hapa­roi­vat aihees­taan otet­ta sen sijaan, että lukit­tau­tui­si­vat val­mii­siin vas­tauk­siin, ja var­sin usein Saarenheimo onnis­tuu­kin löy­tä­mään aja­tuk­sil­leen kieh­to­via ja puhut­te­le­via muo­toi­lu­ja.

Antiikista periy­ty­vää ja Descartesissa kul­mi­noi­tu­vaa sie­lu – ruu­mis-jakoa on puret­tu moder­nis­sa filo­so­fias­sa ansiok­kaas­ti: mie­li ja ruu­mis ymmär­re­tään jo enim­mäk­seen erot­ta­mat­to­mi­na, ne ovat toi­nen tois­tan­sa. Saarenheimo jat­kaa diko­to­mian pur­ka­mis­ta edel­leen. Hänen ajat­te­lus­saan kato­aa myös sisäi­sen ja ulkoi­sen raja: ”En enää tie­dä, mis­sä ihmi­sen ja esi­neen raja kul­kee tai onko sel­lais­ta yli­pään­sä ole­mas­sa.”

Tämä rajo­jen katoa­mi­nen ei sinän­sä ole mitään yllät­tä­vää tai tava­ton­ta – mut­ta se vie­hät­tää. Vielä vie­hät­tä­väm­mäk­si se muo­tou­tuu, kun Saarenheimo rik­koo esi­nei­den sisäi­sen diko­to­mian: ”Esineet ovat yhtä aikaa mate­ri­aa­li­sia ja mer­ki­tyk­sel­li­siä. On vai­kea näh­dä, kuin­ka nämä kak­si ulot­tu­vuut­ta voi­tai­siin täy­sin erot­taa toi­sis­taan.”

Lopulta Esineiden perim­mäi­ses­tä ole­muk­ses­ta jät­tää kes­ke­ne­räi­sen vai­ku­tel­man. Ei sik­si, että yksi­kään essee oli­si sinäl­lään kes­ke­ne­räi­nen, huo­nos­ti kir­joi­tet­tu tai toi­mit­ta­ma­ton. Ei sik­si, ettei­kö kir­ja oli­si kaik­kien sivu­jen­sa väär­ti. Vaan sik­si, ettei kir­joit­ta­ja vie­nyt käsit­te­ly­ään satu­raa­tio­pis­tee­seen asti. Monet tava­ran kes­kei­sim­mis­tä ulot­tu­vuuk­sis­ta, esi­mer­kik­si hank­ki­mi­sen tai val­mis­ta­mi­sen vai­van­nä­kö arvon syn­nyt­tä­jä­nä tai esi­neen tule­vai­suu­teen suun­tau­tu­va poten­ti­aa­li ohi­te­taan kevyes­ti tai nii­hin ei tar­tu­ta ollen­kaan. Muutenkin näi­tä hyvin aja­tel­tu­ja ja kir­joi­tet­tu­ja essei­tä oli­si mie­lel­lään luke­nut vie­lä muu­ta­man.