Laulaja-lau­lun­te­ki­jä Ville Leinonen elät­tää itsen­sä ja per­heen­sä iskel­mä- ja pop­musii­kil­la, mut­ta sie­lun­sa piti­mik­si hän soit­taa myös roc­kia ja punk­kia. Särö-resi­dens­sin vie­raa­na Berliinissä vuon­na 2013 hän äänit­ti ame­rik­ka­lai­sen punkbän­din Samhainin kap­pa­lei­ta ja esit­ti nii­tä yllä­tys­kei­kal­la pie­nes­sä savui­ses­sa baa­ris­sa. Keikan yhtey­des­sä Leinonen antoi Särölle haas­tat­te­lun, jos­sa pui­tiin sanoi­tus­ten syn­tyä ja mui­ta pimeäs­tä nouse­via asioi­ta. Samhain-cove­rit ilmes­tyi­vät Death Black Dream -levyl­lä vuon­na 2014. Ville Leinosen seit­se­mäs­tois­ta albu­mi Isi ilmes­tyi vuon­na 2015.

—

Laulun – ja ajat­te­lun­kin – perus­ta on: ole minus­ta kiin­nos­tu­nut! Kirjoitan pal­jon päi­vä­kir­jaa, mut­ta en usko, että päi­vä­kir­ja­mer­kin­tä­ni ovat niin kiin­nos­ta­via, että nii­tä sel­lai­se­naan pitäi­si esit­tää. Miltä minus­ta tun­tuu juu­ri nyt? Se ei kiin­nos­ta ketään. Kuten sano­taan, pal­jon pitää luo­da pas­kaa, ennen kuin löy­tyy se var­si­nai­nen ruis­lei­pä.

Täysin tur­val­li­ses­sa ja tutus­sa ympä­ris­tös­sä minun on jos­kus han­ka­laa teh­dä töi­tä. Työhuoneellani Tampereella en ole pariin vuo­teen saa­nut riit­tä­väs­ti aikai­sek­si. Sanoituksia syn­tyy hel­poi­ten hil­jai­sis­sa baa­reis­sa, mut­ta kir­joi­tan mie­lel­lä­ni myös hälyi­ses­sä ympä­ris­tös­sä, mikä­li siel­lä puhu­taan kie­liä, joi­ta en ymmär­rä. Kymmenen vii­mei­sen vuo­den aika­na olen viet­tä­nyt kir­joi­tus­jak­so­ja Tšekissä, Puolassa, Ranskassa ja nyt Berliinissä, jos­sa olen kah­den vii­kon aika­na saa­nut enem­män aikaan kuin koti­mai­se­mis­sa kah­den vii­mei­sen vuo­den aika­na.

Täällä Berliinissä olen pää­osin kes­kit­ty­nyt ame­rik­ka­lai­sen punkbän­din Samhainin cover­ver­sioi­den teke­mi­seen. Lisäksi olen äänit­tä­nyt ja mik­san­nut levyä, joka on kiel­let­ty alle 18-vuo­tiail­ta. Täällä on tul­lut fii­lis­tel­tyä ja aja­tel­tua kuo­le­maa ja demo­nei­ta. Kuolema ei ole vain sana, se on todel­li­nen asia. Olen miet­ti­nyt ber­lii­ni­läi­sis­sä baa­reis­sa roik­ku­via luu­ran­ko­ja ja pää­kal­lo­ja ja vetä­nyt lii­kaa röö­kiä. Rintakehääni pai­naa metal­li­pans­sa­ri, joka huu­taa kuo­le­maa. Ja nyt, kat­so, syty­tän uuden savuk­keen.

On tie­tyn­lais­ta itse etsit­tyä pel­koa, on ei-pel­koa, on itse aiheu­tet­tua kuo­le­maa, on itse aiheu­tet­tua kuo­le­man­pel­koa – nämä kaik­ki sekoit­tu­vat kum­mal­li­sek­si jat­sik­si, joka ker­too sii­tä, miten elä­mäs­sä pitäi­si pär­jä­tä. Minun on teh­tä­vä kivaa radio­soit­to­musiik­kia, jot­ta voin elät­tää per­het­tä­ni, mut­ta pääs­tääk­se­ni demo­nit ulos minun on myös teh­tä­vä tai­de­musiik­kia. Taidepuoli on täy­sin epä­kau­pal­lis­ta, ja näin 38-vuo­ti­aa­na per­hee­ni­sä­nä tun­tuu, että ne omat demo­nit oli­si pitä­nyt saa­da kiin­ni jo 10 vuot­ta sit­ten, mut­ta nyt kun täs­sä ollaan… ei voi muu­ta, käp­päi­len kah­den maa­il­man välis­sä. Lauluntekijän elä­mä on kak­soi­se­lä­mää, minun on vie­rail­ta­va kivois­sa ja pahois­sa ympä­ris­töis­sä, monen­lai­ses­sa angs­tis­sa. Toivottavasti opin maa­il­mo­jen väli­sis­tä yhteyk­sis­tä joka ker­ta jotain uut­ta. Paras tai­tei­li­ja on sel­lai­nen, joka sum­maa samaan het­keen pelot ja toi­veet.

Mistä demo­nit ilmes­ty­vät? Ehkä kes­ke­ne­räi­ses­tä ihmi­syy­des­tä. Demoni on se väsy­nyt kave­ri, joka kuis­kaa kor­vaan, että kaik­ki on pas­kaa, mene jo nuk­ku­maan sii­tä. Ostin kol­me päi­vää sit­ten Lars von Trierin elo­ku­van Antichrist. Kolme yötä pidin DVD:tä resi­dens­sis­sä sän­ky­ni vie­res­sä ja pel­kä­sin sitä. Tänään kat­soin sen. Elokuvan alus­sa penis menee vagi­naan, taus­tal­la soi Händel ja lap­si puto­aa ikku­nas­ta. Antichrist on hir­veä mut­ta kau­nis. En suo­sit­te­le sitä kenel­le­kään.

Isäni on rum­pa­li ja trum­pe­tis­ti Markku Leinonen, äiti­ni opis­ke­li hui­lun­soit­toa jo pie­ne­nä, ja meil­lä koto­na oli aina levy pyö­ri­mäs­sä tai radio pääl­lä. Isäni opet­ti minul­le rum­pu­jen­soi­ton alkei­ta, ja musii­kis­ta tuli elä­män­teh­tä­vä­ni jo ennen kuin menin kou­luun. Soitin eri yhty­eis­sä rum­pu­ja, kun­nes aikui­suu­den kyn­nyk­sel­lä huo­ma­sin, että voin teh­dä omia­kin bii­se­jä, vaik­ka tyt­töys­tä­vil­le­ni, ja astuin taka­ri­vis­tä eteen.

Päätin 21-vuo­ti­aa­na, että aion elät­tää itse­ni muusik­ko­na, meni syteen tai saveen. Kotikaupunkini Savonlinna oli jo kolut­tu, ja muu­tin Tampereelle, jos­sa kuu­kau­den asut­tua­ni ja keik­kail­tua­ni tein bän­din kans­sa levy­tys­so­pi­muk­sen. Yliopistossa aloin opis­kel­la etno­musi­ko­lo­gi­aa. Olin 25, kun bän­dim­me teki ekan levyn, jon­ka kap­pa­leet Enkeli ja Tähtityttö ovat nii­tä, jot­ka edel­leen tuot­ta­vat teos­to­mak­su­ja.

Aloin keik­kail­la sään­nöl­li­ses­ti, ja nyt minul­la on pari las­ta ja vai­mo. Kun lau­lan ilta­kon­ser­tis­sa On suu­ri sun ran­tas autius, yli 60-vuo­ti­aat nai­set, jois­ta ylei­sö­ni pää­osin koos­tuu, kyy­ne­leh­ti­vät. Puolet kei­kois­ta­ni on yksi­tyis­ti­lai­suuk­sia, kuten häi­tä, vii­si­kymp­pi­siä ja hau­ta­jai­sia, eikä niis­sä juu­ri saa teh­dä mitään radi­kaa­lia. Tilauskeikoilla olen tun­tei­den tulk­ki. Hämmentämisen ja yllät­tä­mi­sen jätän klu­bi­kei­koil­le. Opinnot eivät minua enää kiin­nos­ta, kos­ka tun­tuu, ettei minun ole syy­tä teh­dä tut­kiel­maa mis­tään. Sen sijaan minul­le on tär­ke­ää, että voin elät­tää per­het­tä­ni, jot­ta vai­mol­la­ni­kin oli­si jos­kus vapaa­ta.

Olen sitä miel­tä, että täl­lai­sel­la pik­kuar­tis­til­la, jol­la ei ole pää­syä kan­sa­kun­nan kaa­pin pääl­le, pitäi­si olla tuu­to­ri ja mana­ge­ri, joka sanoi­si joka päi­vä, mitä musii­kil­li­ses­ti pitäi­si teh­dä. Koska mana­ge­ria ei ole, hapui­len sen kum­mem­min miet­ti­mät­tä tyy­lis­tä toi­seen, mikä tekee minus­ta pro­fi­loi­tu­mat­to­man, jat­ku­vas­ti muut­tu­van alter­na­ti­ve-tai­tei­li­jan. Mutta ehkä­pä haluan­kin vaa­lia juu­ri yllät­tä­vyy­den perin­net­tä hau­taan asti.

Liikkeellepaneva voi­ma tai­teen­teos­sa ovat näl­käi­set lap­set, omat kärt­tyi­sät lap­set. Miten teh­dä lap­sil­le parem­pi maa­il­ma? Laulamalla heil­le. Aikuisten maa­il­ma saat­taa paran­tua siten, että he lau­lu­jen myö­tä palau­tu­vat het­keen, kun kuu­li­vat ensim­mäis­tä ker­taa musiik­kia. Omille lap­sil­le­ni toi­von, että he voi­vat elää aikui­sik­si kut­su­mat­ta onnet­to­muuk­sia luok­seen.

Berliini on minul­le myyt­ti­nen kau­pun­ki sen takia, että olen David Bowie -fani. 1970-luvun puo­les­sa­vä­lis­sä Bowie lopet­ti huu­mei­den kans­sa sekoi­le­mi­sen Yhdysvalloissa ja Briteissä, ja aset­tui Berliiniin elääk­seen ’taval­li­se­na ihmi­se­nä’. Hänen levyn­sä Low, Heroes ja Lodger muo­dos­ti­vat niin kut­su­tun Berliini-tri­lo­gian. Berliinissä Bowie oli innois­saan sii­tä, että sai men­nä kaup­paan, ostaa omal­la rahal­la appel­sii­ne­ja ja tul­la kau­pas­ta pois – ilman että häneen kiin­ni­tet­tiin huo­mio­ta. Bowiella on tai­tei­li­ja­na niin mon­ta roo­lia, että kukaan ei enää tie­dä, mikä on oikea Bowie.

Koen ole­va­ni erään­lai­nen vii­den pen­nin David Bowie: elän tai­tei­li­ja­na vah­vas­ti toi­sis­taan poik­kea­via roo­le­ja, ja asun nyt Berliinissä taval­li­ses­sa ker­ros­ta­los­sa kuten hän aikoi­naan. Kaupan kas­sal­la havah­dun kuo­le­vai­suu­tee­ni, ja muis­tan, että minun pitää men­nä pesu­laan peset­tä­mään vaat­tei­ta­ni. Residenssiasunnossa olen äänit­tä­nyt bii­se­jä sur­keal­la tie­to­ko­ne­mik­ro­fo­nil­la, ja tein jän­nit­tä­vän huo­mion: lau­lusaun­dis­sa ilme­ne­vät David Bowie ja Iggy Pop. Bowien teks­tit ovat yllät­tä­viä ja arvoi­tuk­sel­li­sia, mut­ta samal­la hän on tun­ne­tuim­pia artis­te­ja maa­il­mas­sa. Hän tekee moder­nia runout­ta popu­laa­ri­musii­kin kei­noin.

Mistä sanat tule­vat? Kun saa­vuin Berliiniin, menin ensim­mäi­sek­si Mauerparkin kirp­pu­to­ril­le. Löysin siel­tä 1950-luvun valo­ku­va-albu­min. Valokuvien jou­kos­sa oli val­koi­sel­la tus­si­ky­näl­lä nai­sen kau­niis­ti kir­joit­ta­mia kuva­teks­te­jä. Asunnolla selai­lin tätä tun­te­mat­to­man ihmi­sen kokoa­maa kir­jaa. Albumista huo­kui, että se oli teh­ty sydä­mel­lä, ja kirp­pu­to­rin kaut­ta se pää­tyi osak­si omaa elä­mää­ni. Siitä tuli minun Berliini-kir­ja­ni. Otin kuvia pois, revin nii­tä ros­kik­seen, koe­tin ymmär­tää teks­te­jä, ja joi­hin­kin kuviin kir­joi­tin omat sana­ni. Kirjoitin myös oman pää­ni sisään. Ehostin albu­mia uuteen uskoon pimp my ride -tyyp­pi­ses­ti. Tuollaista on bii­sin teke­mi­nen: ota satun­nai­nen vas­taan­tu­le­va asia, vaik­ka toi­sen ihmi­sen kiil­to­ku­va-albu­mi, ja päi­vi­tä se.

Sen ver­ran vie­lä työ­pro­ses­sis­ta­ni, että kun on rau­hal­li­nen het­ki kes­kel­lä päi­vää eikä mikään ahdis­ta, eikä mis­sään soi musiik­ki, alan kir­joit­taa satun­nai­ses­ti mie­leen tule­via asioi­ta pape­ril­le. Vähitellen ne muo­dos­tu­vat lauseik­si. Seuraavana päi­vä­nä ne lin­kit­ty­vät melo­dioi­hin, jot­ka soi­vat pääs­sä­ni val­miik­si. Hyräilen. Korvamato löy­tyy hel­pos­ti. En tie­dä, mis­tä se on tul­lut. Beatlesin jäl­keen tus­kin mitään uut­ta on popu­laa­ri­musii­kis­sa sävel­let­ty. Pitää tun­tea popu­laa­ri­musiik­kia ja yli­pää­tän­sä musiik­ki­his­to­ri­aa todel­la hyvin voi­dak­seen sävel­tää jotain ori­gi­nel­lia. Ja vaik­ka jotain ori­gi­nel­lia mie­les­tä­si teet­kin, sil­ti tulee aina joku, joka sanoo, että tuo bii­si­hän kuu­los­taa ihan sil­tä ja sil­tä bii­sil­tä. Ja sil­tä ja sil­tä!

Tänään kir­joi­tin muis­ti­vih­koo­ni: ’Vajoan, vajoan, aivan poh­jal­le taas. Sekoan, sekoan, tun­nun vie­raal­ta.’ Jos nois­ta sanois­ta teki­sin bii­sin, se oli­si sisään­päin kään­ty­nyt ja epä­mu­ka­va. Kukaan ei halua kuul­la tam­pe­re­lai­ses­sa ruuh­ka­bus­sis­sa tiis­tai-ilta­päi­vä­nä jon­kun lau­la­van: vajoan poh­jal­le. Miten muok­kai­sin sanois­ta radio­kel­poi­sen? ’On niin hel­ve­tin vai­kee­ta’ tai ’yksi­näi­syys ihmi­ses­sä’, sitä saan kuul­la satun­nai­se­na bus­si­mat­kus­ta­ja­na har­va se päi­vä Irinan tai Juicen lau­la­ma­na.

Raskaan työ­päi­vän jäl­keen ihmi­sil­le tuli­si välit­tää kau­neut­ta, ero­tiik­kaa – tai lau­laa lap­sis­ta – eikä välit­tää lisää suo­ma­lais­ta vitu­tus­ta ja angs­tia suo­ma­lai­sil­le ihmi­sil­le. Lauluntekijänä haluai­sin vai­kut­taa sii­hen, mitä radios­sa kuu­len. Pyrkimykseni on teh­dä bii­se­jä, jot­ka mur­tai­si­vat suo­ma­lai­sen vitu­tuk­sen myyt­tiä: ’Kaikki on hyvin kun vitut­taa’.

Sanoitukset voi­vat muo­dos­tua aivan satun­nai­sis­ta päi­vä­kir­ja­mer­kin­nöis­tä. Myös kei­kat voi­vat olla kuin päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jä, kuten Gaborin baa­ris­sa Berliinissä ääni­tet­ty keik­ka: sinä ilta­na olin siel­lä, ja siel­lä pai­kas­sa hel­vet­ti oli irti, hul­luus oli läs­nä.

Kun palaan Suomeen, aion esiin­tyä tam­pe­re­lai­sen seu­ra­kun­nan tilai­suu­des­sa ja puh­dis­taa itse­ni kai­kes­ta saas­tas­ta, joka Berliinissä on tart­tu­nut mukaa­ni. Olen jol­lain taval­la kris­til­li­nen ihmi­nen. Olen myös lan­gen­nut ihmi­nen; demo­neis­ta on Berliinissä tul­lut kave­rei­ta­ni. Berliinissä lei­jai­lee suru. Tässä kysei­ses­sä resi­dens­sia­sun­nos­sa demo­nit näyt­tä­vät har­mail­ta enke­leil­tä. Tampereella seu­ra­kun­nas­sa, mie­lui­ten papin edes­sä, haluan pitää kon­ser­tin, jos­sa tuon demo­nit jul­ki, ja tuo­mal­la ne jul­ki hil­jen­nän ne ja annan nii­den lei­jail­la ylei­sön kes­kel­lä joka puo­lel­la kirk­ko­sa­lia. Jos en näki­si sata­nis­min merk­ke­jä pääs­sä­ni, en näki­si syy­tä men­nä ehtool­li­sel­le.

Berliini on ehkä muut­ta­nut minut. Aikaisemmin halusin olla radi­kaa­li, eri­lai­nen, outo, hur­ja. Ainakin hur­juus voi­si nyt lop­pua. Ainakin tois­tai­sek­si. Selvästikin minun oli pes­tä­vä pyyk­ki­ni katu­pe­su­las­sa voi­dak­se­ni pala­ta koti-ihmi­sek­si Tampereelle – jot­ta näki­sin eron vie­raan ja oman koneen välil­lä.

Mihinkä olen tai­tei­li­ja­na menos­sa? Luulen, että teen par­haat bii­si­ni täy­tet­tyä­ni vii­si­kym­men­tä. Mutta pesu­ko­ne on kai­ken­kat­ta­va vas­taus, usko pois. Missä ihmi­nen pesee pyyk­kin­sä? Henkisen pyyk­kin­sä?

—

Haastattelu on jul­kais­tu Särön nume­ros­sa Kevätjumala (nro 28). Osta nume­ro tääl­tä.