Leaving the Atocha Station on terä­vä romaa­ni nykyih­mi­sen komplek­seis­ta ja runou­den herät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta. Ben Lernerin esi­kois­ro­maa­ni on jul­kais­tu suo­mek­si loka­kuus­sa 2017 (Siltala, suom. Artturi Siltala).

—

On har­vi­nais­ta saa­da käsiin­sä vetä­väs­ti kir­joi­tet­tu, äly­käs ja haus­ka romaa­ni, jon­ka kes­kei­se­nä aihee­na on runous ja sen herät­tä­mät aja­tuk­set. Ben Lernerin Leaving the Atocha Station ker­too Adam Gordon -nimi­ses­tä nuo­res­ta ame­rik­ka­lai­ses­ta, joka kir­joit­taa runo­ja ja poh­tii lyrii­kan ole­mus­ta. Kuulostaa yle­väl­tä, ja yle­vät ovat tavoit­teet­kin: lah­ja­kas Adam työs­ken­te­lee Madridissa arvos­te­tun apu­ra­han tur­vin tar­koi­tuk­se­naan kir­joit­taa Espanjan sisäl­lis­so­taa käsit­te­le­vää teos­ta. Käytännössä hänen aikan­sa kuluu enim­mäk­seen Tolstoin lues­ke­luun, puis­tos­sa istus­ke­luun, tai­de­bi­leis­sä käy­mi­seen sekä mie­lia­la­lääk­kei­den, hasik­sen ja alko­ho­lin seka­käyt­töön.

Romaanin ker­ron­ta ete­nee eloi­sas­ti sii­tä huo­li­mat­ta, että minä­ker­to­ja kes­kit­tyy lähin­nä koh­taa­mien­sa ihmis­ten käy­tök­sen, omien tun­teit­ten­sa ja päih­tei­den aiheut­ta­mien vai­ku­tus­ten ana­ly­soi­mi­seen. Lernerin kir­joi­tus­tyy­li on kir­kas­ta ja sel­ke­ää. Lauseet hen­git­tä­vät – sil­loin­kin, kun Adam kuvai­lee ahdis­tus­taan ja kir­jal­li­sen työs­ken­te­le­mi­sen vai­keut­ta:

”But if the­re were no sun and the pro­por­tio­ning was off, if the­re were eit­her too many people around or if the park was emp­ty, an abyss ope­ned up insi­de me as I smo­ked. Now the after­noon was bound­less in a ter­ri­fying way; it would never be tonight or the next day in room 58; sil­ver and green drai­ned from the landsca­pe. I couldn’t bring myself to open the book. It was wor­se than having a sin­king fee­ling. I was a sin­king fee­ling, an unplay­able ada­gio for strings; inter­nal dis­tances expan­ded and col­lap­sed when I breat­hed.”

”Huone 58” on Prado-museos­sa, jos­sa Adam käy aamui­sin kat­so­mas­sa aina samaa maa­laus­ta – Rogier Van der Weydenin Kristuksen ris­til­tä­ot­toa, kyke­ne­mät­tä tun­te­maan ”syväl­lis­tä tai­de­ko­ke­mus­ta”, jol­lai­sia hän arve­lee muil­la ehkä ole­van.

Romaanin perus­tun­nel­ma syn­tyy täl­lai­ses­ta sivul­li­suu­den koke­muk­ses­ta. Vaikka Adam pää­see nopeas­ti madri­di­lais­ten tai­de- ja kir­jal­li­suus­pii­rien pariin ja kokee pari romans­sin­ta­pais­ta­kin, hän tark­kai­lee kaik­kea ulko­puo­lel­ta. Osittain tämä on itse aiheu­tet­tua: hän ei osal­lis­tu sti­pen­din myön­tä­neen sää­tiön tapah­tu- miin, ei vas­taa säh­kö­pos­tei­hin tai avaa ovea ovi­kel­lon soi­des­sa. Suurin osa Adamin vie­rau­den tun­tees­ta on kui­ten­kin tah­dos­ta riip­pu­ma­ton­ta. Baareissa hän kyl­lä hakee kon­tak­tia mui­hin, mut­ta ei oikein kyke­ne aitoon koh­taa­mi­seen tapaa­mien­sa ihmis­ten kans­sa eri­tel­les­sään jat­ku­vas­ti mui­den mah­dol­li­sia käsi­tyk­siä hänes­tä. Saadakseen halua­maan­sa huo­mio­ta hän tees­ken­te­lee ja valeh­te­lee, eri­tyi­ses­ti nais­puo­li­sil­le tut­ta­vil­leen. Hän esi­mer­kik­si väit­tää sym­pa­tian toi­vos­sa, että hänen äitin­sä on äsket­täin kuol­lut.

Adamin sivul­li­suu­den tun­ne koros­tuu romaa­nin jak­sois­sa, jois­sa hän puhuu itses­tään kol­man­nes­sa per­soo­nas­sa ja tar­kas­te­lee teke­mi­si­ään ikään kuin ulko­puo­lel­ta. Eksyneisyys kon­kre­ti­soi­tuu luvus­sa, jos­sa hän todel­la eksyy Barcelonan-mat­kal­laan ja har­hai­lee kau­pun­gis­sa koko päi­vän hotel­lia etsien. Adam jää ulko­puo­li­sek­si myös sil­loin, kun Madridin pai­kal­lis­ju­niin koh­dis­tu­neet tuhoi­sat juna­pom­mi-iskut maa­lis­kuus­sa 2004 jär­kyt­tä­vät kau­pun­ki­lai­sia ja käyn­nis­tä­vät laa­jo­ja mie­le­no­soi­tuk­sia. Hän ei pys­ty samas­tu­maan mui­den koke­muk­seen, vaan seu­raa vie­res­tä ”his­to­rian tapah­tu­mis­ta”.

Paniikkikohtauksista kär­si­vä Adam on hyvin aikaam­me kuvaa­va romaa­ni­hah­mo – samaan aikaan nar­sis­ti­nen ja epä­var­ma. Hän halu­aa olla suu­ri runoi­li­ja teh­däk­seen vai­ku­tuk­sen nai­siin ja tekee muis­tiin­pa­no­ja­kin pel­käs­tään mui­den läs­nä olles­sa luo­dak­seen älyk­kään vai­ku­tel­man. (Kerran hän tart­tuu muis­ti­kir­jaan­sa huo­mioi­ta teh­däk­seen, mut­ta taju­aa yllät­täen, ettei ketään tut­tua ole näke­mäs­sä, ja kiusaan­tuu omas­ta ins­pi­raa­tion puus­kas­taan.) Sosiaalisissa tilan­teis­sa Adam pel­kää kui­ten­kin koko ajan nolaa­van­sa itsen­sä ja kadeh­tii kau­nii­ta ja luon­te­via madri­di­lai­sia.

Leaving the Atocha Station iro­ni­soi pin­nal­li­sia tai­de­pii­re­jä, tai­de­pu­het­ta ja käsi­tyk­siä tai­tei­li­juu­des­ta. Kertomus sijoit­tuu maa­il­maan, jos­sa kir­jai­li­jak­si halua­vat ihmi­set saat­ta­vat olla innois­saan pääs­ty­ään todis­ta­maan traa­gis­ta huk­ku­mi­son­net­to­muut­ta, sil­lä sel­lai­set koke­muk­set ovat ”aito­ja” ja niis­tä saa hyvää mate­ri­aa­lia omaan kir­joit­ta­mi­seen. Ironiasta huo­li­mat­ta romaa­ni ei ylen­kat­so hen­ki­lö­hah­mo­jaan eikä sen maa­il­man­ku­va ole nihi­lis­ti­nen. Vaikka pää­hen­ki­lö tees­ken­te­lee ja yrit­tää mani­pu­loi­da mui­den tun­tei­ta, hän on eksy­nei­syy­des­sään aido­no­loi­nen ja sym­paat­ti­nen hah­mo.

Adam toi­saal­ta aset­taa itsen­sä teen­näi­si­nä pitä­mien­sä tai­deih­mis­ten ja huo­no­jen runoi­li­joi­den ylä­puo­lel­le, toi­saal­ta ei tah­do uskoa sitä, että jot­kut ovat aidos­ti kiin­nos­tu­nei­ta hänen teks­teis­tään ja aja­tuk­sis­taan. Hän väit­tää ole­van­sa kyke­ne­mä­tön eläy­ty­mään tai­tee­seen, mut­ta poh­ties­saan, mil­lais­ta on lukea John Ashberyn runo­ja ja mil­lais­ta runous on yli­pään­sä ole­muk­sel­taan, hän tulee esit­tä­neek­si romaa­nin oival­ta­vim­mat ja syväl­li­sim­mät aja­tuk­set. Adam tun­tuu ole­van oikean tai­de­ko­ke­muk­sen yti­mes­sä tajua­mat­ta sitä itse:

”Reading an Ashbery sen­tence, an ela­bo­ra­te sen­tence stretc­hed over many lines, one felt the arc and feel of thin­king in the absence of thoughts.”

Runouden ystä­vää teok­ses­sa kieh­to­vat juu­ri Ashbery-poh­din­nat ja muut kir­jal­li­suus­viit­tauk­set. Erityisesti vii­mei­sen sivun ker­ron­taan uppoa­va Federico García Lorca -sitaat­ti ”Why was I born between mir­rors?” sykäh­dyt­tää, kun sen ympä­ril­lä ei ole lai­naus­merk­ke­jä, läh­det­tä ei mai­ni­ta ja säkeen mer­ki­tys pää­hen­ki­lön koke­muk­sen kan­nal­ta jäte­tään tul­kin­nal­li­ses­ti auki.

The Believer -leh­den kir­jal­li­suus­pal­kin­non vuon­na 2011 voit­ta­nut Leaving the Atocha Station ei ole suu­ri eikä eri­tyi­sen kos­ket­ta­va teos, mut­ta se on rai­kas romaa­ni. Lerner tekee terä­viä huo­mio­ta ihmis­luon­tees­ta ja nykyih­mi­sen komplek­seis­ta – viil­te­le­mät­tä lii­kaa. Hän osaa myös ker­toa jotain kieh­to­vaa sii­tä, mitä runous luki­jas­sa par­haim­mil­laan herät­tää.