Kritiikki

Siirtymäkauden syvämietteistä tulevaisuuteen

Vladimir Jermakov: Tolstoin var­jo. Ahdistuksen ja toi­von esseet.
Suomennos ja esi­pu­he Marja-Leena Mikkola.
Idiootti 2015. 152 s.

Essei­tä voi kir­joit­taa monel­la taval­la hyvin. Loistavan esseen omi­nai­suuk­siin kuu­lu­vat usein keveys, tii­viys, iske­vyys sekä aja­tuk­sen vapaa siir­ty­mä kon­kreet­ti­sen ja abstrak­tin, yksi­tyi­sen ja ylei­sen välil­lä. Näitä omi­nai­suuk­sia riit­tää Vladimir Jermakovin (s. 1949) essee­ko­koel­mas­sa Tolstoin var­jo. Jermakov kir­joit­taa mes­ta­ril­li­ses­ti venä­läi­sen kult­tuu­rin syvä­juon­teis­ta ja tilan­tees­ta juu­ri nyt. Tämä on ehkä kiin­nos­ta­vin­ta esseis­tiik­kaa, mitä Venäjältä on tul­lut vuo­si­kausiin.

Jermakovin polt­to­pis­tees­sä on Neuvostoliiton ja uuden Venäjän väli­nen siir­ty­mä­kausi. Ja onko tuo siir­ty­mä­kausi edes päät­ty­nyt? Esseet on kir­joi­tet­tu vuo­si­na 2001 – 2015 ja usein niis­sä pureu­du­taan venä­läi­syy­den tilaan jon­kin siir­ty­mä­kau­te­na tär­keän kir­jai­li­jan kaut­ta. Jermakov poh­tii kado­tet­tua meta­fy­siik­kaa, Venäjän his­to­rian tar­koi­tus­ta ja kan­sal­lis­ta ide­aa sekä kir­jai­li­jan eri­tyis­roo­lia venä­läi­ses­sä kult­tuu­ris­sa.

Jermakovin esseis­tä värei­lee ajat­te­lu: Ne on aja­tel­tu sel­keäs­ti. Ja sil­ti ne eivät tyh­je­ne yhdel­lä luku­ker­ral­la. Kiitos kuu­luu myös Marja-Leena Mikkolan hie­nol­le suo­men­nok­sel­le. Onneksi meil­lä on hänen­kal­tai­si­aan venä­läi­sen kult­tuu­rin syvä­tun­ti­joi­ta. Mikkolan esi­pu­he joh­dat­taa Jermakovin ajat­te­luun, jon­ka avain­kä­sit­tei­tä ovat meta­fy­siik­ka ja venä­läi­sen kult­tuu­rin van­hat vas­tin­pa­rit sla­vo­fii­li­syys ja län­si­mie­li­nen zapad­nik­ki­lai­suus. Jermakovin mukaan näi­tä vas­taa­vat nyky­ään kon­ser­va­tii­vi­suus ja libe­raa­li­suus. Vastakohtia ei sil­ti tule käsit­tää yksioi­koi­ses­ti. Jermakov tun­tuu ase­moi­tu­van nii­den välil­le.

Kokoelman nimies­see koh­dis­taa polt­to­pis­teen Leo Tolstoin meta­fy­siik­kaan. Inhimillinen tie­toi­suus on arvoi­tus, ja täl­lä arvoi­tuk­sel­la on meta­fyy­si­nen luon­ne. Ellei tätä käsi­tä, ei voi tun­nus­taa ihmi­seen sisäl­ty­vää moraa­lis­ta lakia. Moraali on nyt Venäjällä eri­tyi­sen tär­ke­ää maan eet­ti­sen perus­tan liik­kues­sa. Esseissä kai­ku­vat Venäjän äly­mys­tön perin­tei­set kysy­myk­se­na­jat­te­lut, huma­nis­mi, joka säi­lyi läpi neu­vos­toa­jan undergroun­dis­sa tai ”sisäi­ses­sä emi­graa­tios­sa”.

Jermakov kri­ti­soi kulu­tusyh­teis­kun­taa ja tek­nosfää­riä, jois­ta on tul­lut itsei­sar­vo­ja län­ti­sen teol­li­sen sivi­li­saa­tion kehi­tyk­sel­le. Konsumerismin, hedo­nis­min ja mate­ria­lis­min voit­ta­mi­nen vaa­tii hen­kis­tä lujuut­ta, ja eko­lo­gi­sen krii­sin selät­tä­mi­nen tar­vit­see tie­toi­suu­den muut­tu­mis­ta. ”Välineellisen jär­jen kri­tii­kis­sään” Jermakov tun­tuu sovel­ta­van roman­tii­kan para­dig­maa. Samantyyppisiä poh­din­to­ja on esit­tä­nyt Vladimir Sorokin. ”Meillä on epäi­le­mät­tä kos­mi­set pää­mää­rät sen sijaan, että idea­na oli­si muka­vuus ja uusin­ta­mi­nen. Emme ole ’lihas­ta teh­ty­jä konei­ta’”, Sorokin on kir­joit­ta­nut.

Jermakovin esseet ovat taval­laan hyvin venä­läi­siä. Niissä tun­tuu myös man­ner­mai­sen filo­so­fi­sen idea­lis­ti­sen esseis­tii­kan vai­ku­tus. Suomalainen essee taas tun­tuu saa­neen enem­män vai­kut­tei­ta anglo­sak­si­ses­ta empi­ris­ti­ses­tä perin­tees­tä.

Jermakov vete­lee suve­ree­nis­ti laa­jo­ja aate­his­to­rial­li­sia ja semant­ti­sia kaa­ria. Hän käyt­te­lee käsit­tei­tä kuin elä­viä olen­to­ja. Abstraktimpien teks­tien vas­ta­pai­no­na ovat lihal­li­sem­mat esseet Vladimir Vysotskista, Bulat Okudžavasta, Josif Brodskysta ja Strugatskin vel­jek­sis­tä. Näitä kir­jai­li­joi­ta Jermakov tar­kas­te­lee vas­ta­rin­nan ja vaih­toeh­don ääni­nä neu­vos­to­to­del­li­suu­des­sa, mut­ta myös vas­ten sivi­li­saa­tio­kriit­ti­siä kysy­myk­siä.

Muodon tasol­la kokoel­man paras teks­ti on essee Sergei Dovlatovista. Jermakovin käsit­te­lys­sä Dovlatov on aat­tee­ton toi­si­na­jat­te­li­ja. Proosassaan Dovlatov yhdis­tää venä­läi­sen kir­jal­li­suu­den ark­ki­tyyp­pe­jä ja kuvaa suu­ren pie­nen neu­vos­toih­mi­sen siir­ty­mis­tä yhdes­tä aika­kau­des­ta toi­seen.

Useassa essees­sä Jermakov ruo­tii ”Venäjän ide­aa”, jota val­ta­vas­sa maas­sa on tois­tu­vas­ti etsit­ty. Harvoin olen luke­nut näin oival­ta­vaa poh­din­taa aihees­ta. Jermakov mää­rit­te­lee Venäjän ”idio­kra­tiak­si”; val­ta oikeu­te­taan aina jol­lain suu­rel­la ideal­la. Maksimalistista venä­läis­tä luon­net­ta ajaa eteen­päin idean aset­ta­ma sisäi­nen ja ulkoi­nen pak­ko.

Viimeksi val­lan­ku­mouk­sel­li­nen sosia­lis­mi läh­ti joh­dat­ta­maan Venäjää uuteen Jerusalemiin, mut­ta päät­tyi Andrei Platonovin Tševenguriin. Platonovin Jermakov mää­rit­te­lee oival­ta­vas­ti kir­jai­li­jak­si, joka ikään kuin häi­vyt­ti yksi­tyi­sen ja omak­sui yhtei­sen tie­toi­suu­den. Jermakovin tul­kin­nas­sa Platonovista muo­vau­tuu taval­laan kom­mu­nis­min filo­so­fi ja teo­lo­gi, joka teok­sis­saan ilmai­si val­lan­ku­mousu­to­pian meta­fy­siik­kaa.

Jermakov myös ruos­kii armot­ta ”venä­läi­syy­den jat­ku­vaa iden­ti­teet­ti­krii­siä”. Pystyykö Venäjä ensim­mäis­tä ker­taa tule­maan maak­si, joka kun­nioit­taa itse­ään kan­ta­mat­ta huol­ta kun­nioit­ta­vat­ko sitä muut, hän kysyy. Jermakov palaa mon­ta ker­taa sii­hen, ettei muu maa­il­ma halua kuul­la ”Venäjän eri­kois­laa­dus­ta”.

Kokoelman päät­tä­väs­sä essees­sä Jermakov ana­ly­soi meil­lä lähes tun­te­mat­to­man Olga Sedakovan lyrii­kan ulot­tu­vuuk­sia. Samalla hän mää­rit­te­lee myös käsi­tyk­sen­sä intel­lek­tuel­lin roo­lis­ta yhteis­kun­nas­sa. Jermakov on samaa 1970-luku­lais­ten suku­pol­vea kuin Sedakova. Hän poh­tii 1970-luvun hen­kis­tä ilma­pii­riä, jol­loin ”vapau­den labo­ra­to­rio ei ollut underground vaan yli­opis­to”.

Jermakovin tai­tei­li­jai­han­ne on erään­lai­nen tut­ki­ja­tyyp­pi: kult­tuu­ris­kan­daa­leis­ta ja päi­vän­polt­ta­vas­ta häli­näs­tä eril­lään pysy­vä oma­la­ki­nen ajat­te­li­ja. Esseisti asuu­kin Venäjän sydän­mail­la, Orjolissa, pois­sa kes­kuk­sis­ta. Niinhän se on: mat­kal­la lähi­kaup­paan voi näh­dä koko maa­il­man, jos vain osaa kat­soa. Harvakseen jul­kai­se­va Jermakov on saa­nut Maksim Gorkin pal­kin­non vuon­na 2011. Aiemmin hän­tä ei ole suo­men­net­tu.

Kritiikki on jul­kais­tu Särön tuo­reim­mas­sa nume­ros­sa Puolan aika / Czas Polski (nro 31 – 32). Osta nume­ro tääl­tä.