Mariskan suo­ra­pu­hei­set, punk-hen­gen sär­mit­tä­mät sanoi­tuk­set ovat löy­tä­neet tien­sä monen suo­ma­lai­sen pop- ja iskel­mä­ar­tis­tin lau­lui­hin. Särö tapa­si artis­tin vuon­na 2015 Berliinissä, jos­sa hän kol­le­goi­neen kir­joit­ti bii­se­jä Jari Sillanpäälle. Haastattelussa Mariska ker­too työ­pro­ses­sis­taan ja sii­tä, miten yhteys mui­hin ihmi­siin muut­tui tär­keäm­mäk­si kuin kapi­noin­ti kaik­kea vas­taan. Haastattelu on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Luomisen mene­tel­mät (nro 29 / 2015).

*

“Mietin tark­kaan lau­lu­jen aihe­pii­rien valin­taa. Laulan nyky­ään vain sel­lai­sis­ta asiois­ta, joi­den toteen käy­mis­tä en katui­si. Ajatukset, sanat, puhe ja lau­lu vai­kut­ta­vat sii­hen, mitä tulee tapah­tu­maan. Äskettäin luke­mas­sa­ni Tom Waitsiä käsit­te­le­väs­sä kir­jas­sa Waits poh­tii samaa ilmiö­tä Elvis Costellon kans­sa: aluk­si oli ääni, sana muut­tuu lihak­si. Ennen varoin lau­lusa­no­ja­ni tie­dos­ta­mat­ta, nyky­ään tie­toi­sem­min. Se tapa, jol­la ääni muut­tuu aineek­si, on käsit­tääk­se­ni yhtey­des­sä sii­hen, miten aine reso­noi äänen kans­sa.

Kun kat­son elä­mää­ni taak­se­päin, näen, että asiat ovat men­neet usein niin kuin lau­lus­sa on lau­let­tu. On joi­tain bii­se­jä, joi­ta en täs­tä syys­tä halua esit­tää. Toteen käy­mi­sen kan­nal­ta on olen­nais­ta, että sanoi­hin eläy­tyy tun­ne­pe­räi­ses­ti – tai se, että nii­tä tois­taa riit­tä­vän usein. Vastuu sano­jen vil­je­le­mi­ses­tä on siis tie­dos­tet­ta­va.

Tabuja ei sil­ti tar­vit­se olla. Sanoituksissa pitää voi­da käsi­tel­lä kaik­kea. Kyse on sii­tä tavas­ta, jol­la asiois­ta puhuu, kir­joit­taa tai lau­laa. Pelkoihin tai vihaan ei pidä jää­dä vel­lo­maan. Sen sijaan, että läh­ti­sin esit­tä­mään aggres­sios­ta tai pelos­ta nouse­via asioi­ta lau­lus­sa sel­lai­se­naan, pyrin pur­ka­maan nii­tä ensin muul­la taval­la, vaik­ka ana­ly­soi­mal­la nii­den syi­tä kes­kus­te­luis­sa. Myös lii­kun­ta on hyvä tapa pur­kaa vai­keuk­sia ja estää nii­tä jää­mäs­tä taka­rai­voon pyö­ri­mään.”

Hyvä sanoitus, huono sanoitus

“Hyvä sanoi­tus tuo esiin syväl­le pai­nu­nei­ta fii­lik­siä, asioi­ta, joi­den takia oli­si pitä­nyt itkeä tai tun­tea aggres­sio­ta jo pal­jon aiem­min. Musiikki tuo esiin tun­tei­ta, joi­den kans­sa on lii­an pit­kään koet­ta­nut elää sivis­ty­nees­ti. Kun yhtäk­kiä lau­lun aika­na alkaa vol­lot­taa, ei vält­tä­mät­tä osaa nime­tä, mitä itkee. Sanoitus antaa loh­tua.

Iskelmägenressä sanoi­tus­ten ongel­ma on kli­sei­syys. Iskelmien sanoit­ta­jat tun­tu­vat kuvit­te­le­van, että tie­tyt sanat tai sanayh­dis­tel­mät, jot­ka tar­koit­ta­vat suu­ria asioi­ta, kuu­lu­vat kysei­seen gen­reen. Kuitenkin juu­ri ne aiheut­ta­vat hai­lak­kuut­ta ja mitään­sa­no­mat­to­muu­den tun­teen. Kliseiset kie­li­ku­vat eivät pal­ve­le vies­tin peril­le­me­noa, vaan päin­vas­toin, ne hei­ken­tä­vät vies­tiä. Rehellisyys, se että sanoi­tus on artis­tin näköis­tä, on ehkä tär­kein kiel­tä mää­rit­tä­vä teki­jä.

Pop-sanoi­tus­ten ongel­ma on usein se, että sanoi­tus on vain täy­tet­tä: teh­dään tähän nyt sanoi­tus­ta, kun tämä ker­ran on lau­let­tua musiik­kia. Mahdollisuus vies­tin välit­tä­mi­seen jää käyt­tä­mät­tä, ja kir­joi­te­taan mitä syl­ki suu­hun tuo. Toisaalta vaik­ka­pa Remun tapauk­ses­sa tajun­nan­vir­ta­tek­niik­ka, tai sel­lai­sel­ta näyt­tä­vä, tun­tuu toi­mi­van. Sanoituksissa jot­kin asiat pomp­pi­vat kuin sat­tu­mal­ta esiin, ja nii­hin jää jon­kin hal­li­tun sat­tu­man ansios­ta kouk­kuun. Sanoituksen vai­kut­ta­vuus on toi­saal­ta myös niin pal­jon kuun­te­lu­ti­lan­tees­ta kiin­ni, että mitään var­maa sään­töä hyväl­le sanoi­tuk­sel­le ei ole.

Suomalaisista sanoit­ta­jis­ta mie­len­kiin­toi­sim­pia ja oman­lai­sim­pia ovat mie­les­tä­ni esi­mer­kik­si Jaana Rinne ja Samuli Putro.”

Omasta elämästä valkoisin valhein

“Olen elät­tä­nyt itseä­ni pit­käl­ti sanoit­ta­mal­la muil­le, kuten Jenni Vartiaiselle ja Anna Puulle. Järjestimme Berliinissä kesä­kuus­sa 2015 lau­lun­kir­joit­ta­ja­kol­le­goi­de­ni Väinö Walleniuksen ja Mikko Tammisen kans­sa bii­si­lei­rin, jon­ka aika­na kir­joi­tim­me bii­se­jä Jari Sillanpäälle.

Lauluni, jot­ka kos­ket­ta­vat kuun­te­li­jaa syvim­min – ja saa­vat laa­jim­man kuu­li­ja­kun­nan – sisäl­tä­vät ele­ment­te­jä omas­ta elä­mäs­tä­ni. Mutta niis­sä on aina muka­na vie­ras­ta aines­ta, kuten vaik­ka­pa kuvas­toa klas­si­ses­ta intia­lai­ses­ta runou­des­ta. Sanoituksen teko ei ole päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mis­ta. Totuuden muut­ta­mi­nen on vai­ke­aa, kos­ka jokin sisäl­lä vaa­tii, että tapah­tu­mat pitää rapor­toi­da uuti­sen­omai­ses­ti. Mutta pie­ni­kin perik­sian­to ”totuu­des­ta” vie asi­aa eteen­päin. Valkoisen val­heen liit­tä­mi­nen teks­tiin pal­ve­lee usein koko­nai­suut­ta.

Kun teen sanoi­tuk­sia muil­le kuin itsel­le­ni, minul­la on tilan­tees­ta riip­puen kak­si eri tapaa toi­mia. Ensimmäinen vaih­toeh­to on se, että saan val­miin sävel­lyk­sen, johon pyy­de­tään sanoi­tus­ta. Musiikin moo­din mukaan poi­min jon­kin niis­tä aiheis­ta, joka minua on askar­rut­ta­nut. Niitä on aina val­mii­na. Tavut alka­vat tul­la, sit­ten myös tari­na, jol­le melo­dia ja ryt­mi anta­vat raa­mit.

Toisenlaisessa tapauk­ses­sa musii­kin­te­ki­jä pyy­tää minul­ta teks­tiä, johon ei vie­lä ole sävel­lys­tä, niin kut­sut­tua blanco-teks­tiä. Otan pääs­tä­ni yksin­ker­tai­sen ryt­min ja alan kir­joit­taa. Lähetän sanoi­tus­luon­nok­sen muusi­kol­le, joka sävel­tää sanoi­hi­ni musiik­kia. Usein käy niin, että sävel­lys ei nou­da­ta alku­pe­räis­ryt­miik­kaa, tai kap­pa­lee­seen on tul­lut lisäyk­siä, jol­loin sanat sävel­lyk­si­neen hei­te­tään minul­le takai­sin. Muokkaan teks­tiä sävel­lyk­sen mukaan. Näin kap­pa­le vähi­tel­len val­mis­tuu. Kolmas tapa on kir­joit­taa sävel ja sanat saman­ai­kai­ses­ti.”

Mielen vaivaajasta laulun aiheeksi

“Olen sel­lai­nen kuu­ma­kal­le, jol­la pyö­rii mie­les­sä ker­ral­laan vain yksi aihe, jos­ta kuu­kau­den päi­vät vaah­toan kave­reil­le­ni kah­vi­lois­sa ja baa­reis­sa. Aihe voi olla yhteis­kun­nal­li­nen, ihmis­suh­tei­ta kos­ke­va, ulkoa­va­ruu­del­li­nen tai vaik­ka geo­met­ri­nen. Paasaan asias­ta, kun­nes huo­maan, että sii­tä on teh­tä­vä bii­si. Sanoitus alkaa hah­mot­tua siten, että paloit­te­len aiheen osik­si, jot­ka lai­tan kro­no­lo­gi­seen jär­jes­tyk­seen – eli kir­joi­tan tari­naa.

Sanoituksessa tär­ke­ää on punch­li­ne, joh­toa­ja­tus, sel­lai­nen tart­tu­va jut­tu. Punchline löy­tyy usein vas­ta sit­ten, kun olen pääs­syt tari­nas­sa pit­käl­le. Yleensä se sijoit­tuu ker­to­sä­keen ensim­mäi­sel­le tai vii­mei­sel­le rivil­le, ja se on tehok­kain, kun se sijoit­tuu myös melo­di­ses­ti kor­keim­mal­le koh­dal­le. Se on kouk­ku, joka jää mie­leen.

Jos jokin tee­ma on pit­kään pyö­ri­nyt mie­les­sä, mut­ta ei ole hajua sii­tä, kuin­ka sen teks­tit­täi­si, jokin sat­tu­mus – vaik­ka se että joku sanoo töt­tö­röö oikeas­sa tilan­tees­sa – voi olla rat­kai­se­vaa punch­li­nen löy­ty­mi­sel­le. Ja sii­tä punch­li­nes­ta, sii­tä yhdes­tä kou­kus­ta sit­ten voi aue­ta koko tari­na. Tuntuu tosi hyväl­tä, kun saan puret­tua miel­tä vai­vaa­van asian lau­luk­si.

Biisin sanoi­tuk­ses­sa pyrin pysy­mään yhden aiheen pii­ris­sä. Valitsen tee­man, ja käyn sitä loo­gi­ses­ti läpi. Mielestäni räpin sanoi­tuk­sen ylei­nen ongel­ma on juu­ri se, että pouk­koil­laan tee­man ulko­puo­lel­le. Toisaalta räp­pi on pit­käl­ti sana­leik­kiä, ja tajun­nan­vir­ta saat­taa sii­nä toi­mia erit­täin hyvin. Räppi on sanoit­ta­mi­sen vai­kein laji, se on kunin­gas­la­ji.

Kun tar­vit­sen ins­pi­raa­tio­ta – kun en tie­dä mihin päin kään­tyä sanoi­tuk­sel­li­ses­sa ongel­mas­sa – kuun­te­len jos­kus mui­den bii­se­jä, kuten vii­me aikoi­na Lemmyn, siis Motörheadin bii­se­jä, ja Tom Waitsiä. Saan ideoi­ta vie­ras­kie­lis­ten sanoi­tus­ten, kuten vaik­ka Bob Dylanin, suo­men­ta­mi­ses­ta. Pöllin ideoi­ta van­has­ta per­sia­lai­ses­ta runou­des­ta ja suo­ma­lai­ses­ta kan­san­ru­nou­des­ta. Eino Leino on minul­le tär­keä runoi­li­ja. Kuvasto ja tie­tyt aja­tuk­set tois­tu­vat kult­tuu­ris­ta toi­seen. Ei yksi ihmi­nen voi kaik­kia aja­tuk­sia kek­siä. Ajatukset ja kuvat on koo­dat­tu mei­hin solu­ta­sol­la, mut­ta nii­tä ei tie­dos­ta, ellei joku van­hem­pi ajat­te­li­ja mei­tä opas­ta nii­hin.”

Matemaattinen seikkailu, yksi vastaus

“Minulle sanoit­ta­mi­nen on mate­maat­ti­nen seik­kai­lu, yhtä­lön rat­kai­se­mis­ta. Tieto, että rat­kai­su­ja on vain yksi, aut­taa minua työs­sä­ni. Tiettyyn ryt­miin ja melo­di­aan on siis minul­le ole­mas­sa vain yksi mah­dol­li­nen sanoi­tus­vaih­toeh­to, jon­ka löy­dän, ennem­min tai myö­hem­min.

Vuosien har­joit­te­lun myö­tä ja rutii­nin ansios­ta val­mis­ta teks­tiä tulee nyky­ään aika nopeas­ti, ja olen pit­käl­ti voi­nut luo­pua mate­maat­ti­ses­ta mene­tel­mäs­tä. Matematiikan osit­tai­sek­si kor­vaa­jak­si on tul­lut intui­tio. Nykyään teks­tin tuot­ta­mi­nen on muut­tu­nut hen­gek­kääm­mäk­si pro­ses­sik­si. Teen kuu­kau­des­sa yleen­sä yhden tai kak­si bii­siä, ja suu­ri osa ajas­ta kuluu aihei­den etsi­mi­seen, luke­mi­seen ja asioi­den pro­ses­soin­tiin. Varsinainen kap­pa­le tulee sit­ten yhdel­lä rykäi­syl­lä yhdes­sä päi­väs­sä, par­haim­mil­laan muu­ta­mas­sa tun­nis­sa.

Unet aut­ta­vat minua sel­vit­tä­mään, mitä minul­le tapah­tuu tun­ne­ta­sol­la, mut­ta en käy­tä nii­tä kir­joit­ta­mi­ses­sa aina­kaan tie­toi­ses­ti. Unien irral­lis­ta, kum­mal­li­sia koh­tauk­sia ja nii­den hie­no­syis­tä sym­bo­liik­kaa en osaa yhdis­tää omaan help­po­ta­jui­seen, sel­ko­kie­li­seen lau­lu­ly­riik­kaa­ni. Unien sym­bo­liik­ka ei kuvas­ta sitä este­tiik­kaa, jota haluan tuo­da lau­lu­ly­rii­kas­sa­ni esiin.”

Vilpittömät biisit koskettavat kuulijaa

“Palautteen perus­teel­la olen huo­man­nut, että mitä vil­pit­tö­mäm­min teen bii­siä, sitä suu­rem­pi on sen tun­ne­vai­ku­tus kuu­li­jaan. Mainonnassakin vai­ku­te­taan tun­tei­siin ja pyri­tään aitou­teen. Mutta se, että teks­tin­tuo­tan­nos­sa nimen­omai­ses­ti, las­kel­moi­dus­ti vai­ku­tet­tai­siin tun­tei­siin, on minul­le epä­mie­lui­sas­ti säräh­tä­vä aja­tus – vaik­ka myön­nän itse­kin jos­kus toi­mi­nee­ni niin: ker­ran piir­sin kaa­vion, johon sijoi­tin ele­men­tit, joi­ta pop-purk­ka-hit­ti­bii­sis­sä tar­vi­taan. Rakensin kap­pa­leen tämän kaa­vion mukaan, usei­na öinä keik­ko­jen jäl­keen, perus­teel­li­ses­ti ja hitaas­ti. Tekoprosessi tun­tui hir­vit­tä­väl­tä ja hen­get­tö­mäl­tä, vaik­ka lop­pu­tu­los oli­kin hyvä. En sano sen bii­sin nimeä. Menetelmä oli sikä­li opet­ta­vai­nen, että tie­dän, että en enää iki­nä toi­mi sen mukaan. Biisintekemisen pitää olla seik­kai­lu, eikä seik­kai­luun kuu­lu vil­pil­li­syys.

Mistä sanat tule­vat? Sanat tule­vat ihmis­ten väli­sis­tä sopi­muk­sis­ta – kult­tuu­ri-, aika- ja paik­ka­si­don­nai­sis­ta sopi­muk­sis­ta. Minulle ne ilme­ne­vät ryt­mis­sä ja melo­dias­sa. Entä mis­tä ideat tule­vat? Ehkä maa­il­man sie­lus­ta. Vanha tes­ta­ment­ti on alun perin kir­joi­tet­tu hepreak­si. Heprea on nume­ro­lo­gi­nen kie­li, ja nume­roi­den kaut­ta avau­tuu toi­nen taso. Kielen kak­si­ta­soi­suus nivou­tuu geo­met­rian maa­il­maan.

Mutta en minä tie­dä, mis­tä sanat alun perin tule­vat. Mikä on emo­kie­li?”

Klassisesta punkiin, kirjallisuudesta hiphopiin

“Ensimmäinen haa­veam­mat­ti­ni oli pol­ku­pyö­räi­le­vä pulu­jen­ruok­ki­ja – joten­kin se osuu aika lähel­le nykyis­tä toi­men­ku­vaa­ni. Pyöräilen todel­la pal­jon! Helsingissä kesäöi­nä pyö­räi­ly on paras­ta, mitä ihmi­nen voi teh­dä. Lintujen ruok­ki­mi­nen, sivu­men­nen sanot­tu­na, on äärim­mäi­sen tär­keä laji. Saddam Hussein har­ras­ti sitä van­ki­la­päi­vi­nään runo­jen kir­joit­ta­mi­sen ohes­sa. Lapsena haa­vei­lin myös sii­tä, että minul­le perus­te­taan Tapiolan Heikintorille Roistolapsen pat­sas, sii­hen leik­ki­ken­tän vie­reen.

Seitsemänvuotiaana pää­tin, että minus­ta tulee kon­sert­ti­pia­nis­ti. Paljon har­joit­te­lin­kin pää­tök­se­ni eteen, mut­ta suun­ni­tel­ma kuo­li sii­hen, kun 12-vuo­ti­aa­na Sibelius-Akatemian nuo­ri­so­kou­lu­tuk­ses­sa piti osal­lis­tua pia­no­kil­pai­lui­hin. Olin jo sil­loin kiin­nos­tu­nut yöelä­mäs­tä, ja se, että teo­ria­tun­nit alkoi­vat lau­an­tai­aa­mui­sin kym­me­nel­tä, tun­tui sadis­mil­ta. Kolmetoistavuotiaana koin punk-rock-herä­tyk­sen. Päätin, että klas­si­nen musiik­ki on nyn­ny­jen tou­hua. Veri veti muu­al­le. Punk-orien­toi­duin. Viisitoistavuotiaana olin hc-pun­kyh­tye Oheisvasaran kei­kal­la, ja sil­le bän­dil­le tein ensim­mäi­sen sanoi­tus- ja sävel­lys­työ­ni.

Yhdeksäntoistavuotiaana muu­tin Lontooseen opis­ke­le­maan klas­si­sia kie­liä. Liityin siel­lä punk-yhtyee­seen kos­ke­tin­soit­ta­jak­si. Tutustuin ammat­ti­muusi­koi­hin, ja havah­duin sii­hen, että muusik­ko­na voi jopa elät­tää itsen­sä. Se oli minul­le rat­kai­sun het­ki, vaik­ka en sil­loin osan­nut­kaan kun­nol­la soit­taa mitään instru­ment­tia, enkä lau­laa­kaan. Tutustuin räp­pä­rei­hin ja innos­tuin hip­hop-musii­kis­ta, joten valit­sin räp­pää­mi­sen ja kynän. Olin pää­ty­nyt kan­sain­vä­li­seen rap-ryh­mit­ty­mään, ja yhtyeen jäsen­ten avus­tuk­sel­la opin itse teke­mään bii­se­jä. Kiinnostuin eri­tyi­ses­ti sanoi­tuk­ses­ta.

Muinaiskreikan ja lati­nan opin­not näyt­tä­vät hyvil­tä cv:ssä, mut­ta opis­ke­lu oli teko­syy Lontoossa asu­mi­sel­le. Olin siel­lä tosia­sias­sa poi­kien ja musii­kin peräs­sä. Ykkösjuttujani oli­vat myös pil­ven­polt­to, val­vo­mi­nen ja capoei­ra. Minua hävet­tää, että nukuin per­jan­tai-ilta­päi­vät Kreikan klas­si­sen runou­den luen­noil­la – sil­loin kun en luen­noil­ta lint­san­nut. Helmiä on men­nyt ohit­se.”

Sinnikkyys ja vihaisuus nostivat pinnalle

“Vuonna 2002, kun olin saa­nut riit­tä­väs­ti bii­se­jä läjään, tulin esit­te­le­mään nii­tä Suomeen ja sain levy­tys­so­pi­muk­sen. Kokeiluvaihe oli ohi, ja lop­pu oli­kin jul­kis­ta har­joit­te­lua nopeas­sa tah­dis­sa. Killville oli ensim­mäi­nen ulko­puo­li­nen yhtye, jol­le tein sanoi­tuk­sia. Kohta sanoi­tus­pyyn­tö­jä alkoi sadel­la eri levy-yhtiöil­tä ja artis­teil­ta.

Punk-taus­ta­ni takia minus­sa ehkä oli tiet­tyä rosoa tai edgeä, jol­le oli sil­loin kysyn­tää, ja musiik­ki­ku­viois­sa tun­tui ole­van tar­vet­ta ”nuo­ril­le vihai­sil­le nai­sil­le”. Mutta en sil­loin aja­tel­lut, mil­le on kysyn­tää, olin vain suo­ra­pu­hei­nen. En pitä­nyt itseä­ni kovin lah­jak­kaa­na. Heikoimmat arvo­sa­na­ni olin kou­lus­sa saa­nut äidin­kie­les­sä ja aine­kir­joi­tuk­ses­sa, juu­ri niis­sä aineis­sa, jois­sa oli­sin halun­nut olla hyvä ja saa­da tun­nus­tus­ta.

Sanoitustyössäni olen ollut päät­tä­väi­nen ja sin­ni­käs, ja olen pitä­nyt dead­li­neis­ta kiin­ni. Runsaille työ­tar­jouk­sil­le oli var­maan syy­nä myös se, että ura­ni alus­sa en ollut kovin vali­koi­va sen suh­teen, mitä gen­reä edus­ta­val­le yhtyeel­le teen musiik­kia. En kysy­nyt itsel­tä­ni, tyk­kään­kö yhtyeen tyy­lis­tä, se oli epä­olen­nais­ta. Kirjoitin mies- ja nai­sar­tis­teil­le, tein pop- ja iskel­mä­sa­noi­tuk­sia. Niin sanot­tu oma ääni alkoi kui­ten­kin löy­tyä vas­ta noin vuon­na 2009, seit­se­män vuo­den työs­ken­te­lyn jäl­keen.

Vuodesta 2010 vuo­teen 2013 ura­ni jat­kui Pahat Sudet -yhtyeen lau­la­ja­na ja bii­sin­te­ki­jä­nä.

Tietysti juu­ril­la­ni on vai­ku­tuk­sen­sa sii­hen, miten musiik­kia teen. Olen kas­va­nut Helsingissä. Äitini kar­ja­lais­taus­ta vili­see peli­man­ne­ja ja lau­la­jia. Isälläni oli rok­ki­haa­vei­ta.”

Kapina eristää, harmonia yhdistää

“Olen kult­tuu­ri­ses­ti punk­ka­ri. Vittuilu on ollut aja­va voi­ma­ni. Urani alkuai­koi­na halusin kamp­pail­la kaik­kea vas­taan, myös levy-yhtiö­tä ja ylei­söä vas­taan. Ajan myö­tä vas­tak­kai­na­set­te­lu on osoit­tau­tu­nut aika ras­kaak­si tavak­si olla. Viimeisen vuo­den aika­na minul­le on sel­kiy­ty­nyt, etten enää jak­sa jär­je­tön­tä kapi­naa. En halua eris­täy­tyä, vaan haluan olla samal­la puo­lel­la kuin toi­set­kin – sik­si että me ihmi­set olem­me samal­la puo­lel­la. Haluan kokea yhteyt­tä mui­hin ihmi­siin. Olen aikai­sem­min kai­van­nut hyväk­syn­tää hip­hop-ske­nes­sä, ja kun siel­tä alkoi tul­la pyyh­kei­tä, aloin kapi­noi­da hip­ho­pia vas­taan. Mikä oli­si­kaan suu­rem­pi per­seen­näyt­tö hip­ho­pil­le kuin siir­tyä iskel­mä­musii­kin teki­jäk­si!

Jälkeenpäin olen miet­ti­nyt, mik­si minul­le tuli niin suu­ri ongel­ma hip­hop- ja rap-musii­kin teke­mi­sen kans­sa. En ollut hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­mäs­sä kovin vah­va, enkä osan­nut näh­dä muu­ta kuin nega­tii­vi­sen palaut­teen – hyök­kää­mi­sen ja hauk­ku­mi­sen net­ti­foo­ru­meil­la. Positiivistakin palau­tet­ta toki tuli, mut­ta dis­saa­mi­nen lamaut­ti minut, ja lope­tin musii­kin teke­mi­sen pit­käk­si aikaa. Itsekin olen kyl­lä syyl­lis­ty­nyt ajat­te­le­mat­to­man nega­tii­vi­sen palaut­teen anta­mi­seen. Olen oppi­nut, kuin­ka kuo­let­ta­via sanat voi­vat olla. Niillä tosi­aan on vai­ku­tus fyy­si­seen maa­il­maan.

Iskelmäkään ei lopul­ta tun­tu­nut kotoi­sal­ta kolol­ta, eikä laji istu­nut bän­dim­me pir­taan – maa­kun­ta­kier­tu­eet lava­tans­sei­neen, jos­sa ihmi­set odot­ta­vat, että ohjel­ma alkaa vals­sil­la ja jat­kuu hum­pal­la, ei sopi­nut yhtyeel­le, joka oli syn­ty­nyt pun­kin hen­ges­sä. Punk-tat­sil­lam­me kävim­me jol­lain tasol­la sotaa iskel­mäy­lei­söä vas­taan. Hedelmällisempää oli­si ollut kamp­pail­la ylei­sön puo­lel­la.

Sota, jon­ka käy itse­ään vas­taan, hei­jas­tuu maa­il­maan. Sisäiset rii­vaa­jat aiheut­ta­vat eril­li­syy­den tun­net­ta. Ehkä se on vain illuusio eril­li­syy­des­tä. Olen tun­te­nut, etten kuu­lu jouk­koon. Olen koke­nut eril­li­syyt­tä suh­tees­sa ylei­söön ja suh­tees­sa koko maa­il­maan. Olen alus­ta asti ollut jat­ku­vas­sa tais­te­lu­val­miu­des­sa, muis­sa­kin kuin musii­kil­li­sis­sa asiois­sa. Nyt minus­ta tun­tuu, että lai­va lipuu sata­maan ja alan pääs­tä har­mo­ni­aan itse­ni kans­sa.

En kir­joi­ta har­joi­tel­lak­se­ni jotain. Teen töi­tä itse­ni kans­sa uudis­tuak­se­ni ja pääs­tääk­se­ni tasa­pai­noon. Se on suu­rin työ, min­kä kir­joit­ta­ja­na ja tai­tei­li­ja­na voin teh­dä. Teininä pidin päi­vä­kir­jaa jon­kin aikaa, ja aikui­sem­pa­na uudes­taan, mut­ta kun teks­tit muut­tui­vat korei­le­vik­si mon­ger­ruk­sik­si, lope­tin. Ne tun­tui­vat vil­pil­li­sil­tä – ehkä sik­si, että ajat­te­lin, että joku nii­tä jos­kus tulee luke­maan. Nyt olen aloit­ta­nut päi­vä­kir­jan kir­joit­ta­mi­sen uudes­taan, ja teen sitä vain sisäi­sis­tä syis­tä.”

Härskiksi muijaksi vai kaunosieluksi?

“Tulevaisuuteni muusik­ko­na näen siten, että ryp­py­jä tulee lisää ja per­se alkaa roik­kua. Naismuusikolla sel­lai­nen vai­kut­taa. Naislaulajien tie on aika yksiu­lot­tei­nen – nai­sil­ta odo­te­taan, että he kyp­syes­sään säi­ly­vät iki­nuo­ri­na, ja kun rypyt alka­vat näkyä, nii­tä pitää peit­tää. Harmaa hiuk­sis­sa pitää vär­jä­tä.

Miehiin, aina­kaan sel­lai­siin oman tien kul­ki­joi­hin kuin Tom Waits tai Leonard Cohen, ikään­ty­mi­nen ei vai­ku­ta uraan hai­tal­li­ses­ti. Monet mie­het pys­ty­vät uusiu­tu­maan ja samal­la ole­maan rehel­li­ses­ti sen ikäi­siä kuin ovat. Toisaalta Prince ei tun­nu van­he­ne­van lain­kaan. Mutta ikä ei ole se olen­nai­nen asia, vaan musiik­ki. Esimerkki nai­sar­tis­tis­ta, joka on ikän­sä kans­sa sinut, on Cesária Évora. Hän ei yrit­tä­nyt olla iki­nuo­ri, hänes­sä oli tyy­liä ja ylpeyt­tä. Évoran tul­kin­ta kum­pu­aa syvyyk­sis­tä. Minä voi­sin van­he­tes­sa­ni heit­täy­tyä saa­ta­nan härs­kik­si likai­sek­si mui­jak­si, todel­la rää­vit­tö­mäk­si ämmäk­si. Nyt olen vie­lä pop­pi- ja räp­pi-iäs­sä, mut­ta kat­so­taan, mil­lai­sik­si ase­tel­mat mene­vät. Voi olla, että minus­ta tulee­kin esiin kau­no­sie­lu, joka halu­aa esit­tää bal­la­de­ja. Tulevaisuusajatuksilla voi tie­tys­ti lei­ki­tel­lä kuten halu­aa.

Kirjoittaja ei van­he­ne. Ajan myö­tä kir­joit­ta­mi­nen vain syve­nee. Eläytymiskyky lisään­tyy, tul­kin­ta moni­syis­tyy.”