Elämme aktii­vi­suu­dek­si tul­ki­tun räy­hää­mi­sen ja rai­vok­kuu­den ihan­noi­mi­sen aikaa. Samaan aikaan kar­ta­noi­ta jae­taan, tuli­tik­ku-impe­riu­me­ja luo­daan ja yhteis­kun­nal­li­sia ase­mia semen­toi­daan siel­lä min­ne emme osaa kat­soa. Vuoden 1916 Suomen asu­kas tun­nis­tai­si hel­pos­ti tämän maan hen­gen ja tavat, kir­joit­taa talous­toi­mit­ta­ja Petri Korhonen vuon­na 2016 jul­kais­tus­sa, edel­leen har­vi­nai­sen ajan­koh­tai­ses­sa essees­sään.

—

Älkää tul­ko sano­maan, että Suomen hen­ki­nen ilma­pii­ri oli­si olen­nai­ses­ti muut­tu­nut sadan vuo­den takai­ses­ta. Tämä nykyi­nen on se sadan vuo­den takai­nen läh­tö­ti­lan­ne, jos­ta aloim­me raken­taa maa­tam­me edes joten­kin oikea­mie­li­sek­si, hyväk­si val­tiok­si.

Me huu­dam­me toi­sil­lem­me, väli­täm­me juo­ru­ja ja huhu­ja, ikään kuin kou­lu­lai­tos­ta, hyvin­voin­ti­val­tion sivis­ty­si­han­net­ta ja hyvien tapo­jen suo­ja­kuor­ta ei oli­si iki­nä ollut­kaan.

Olemme kään­tä­neet asen­ne­kel­lom­me käy­mään taak­se­päin samal­la, kun poliit­ti­ses­ti por­hal­lam­me sumus­sa eteen­päin koh­ti jotain kiin­te­ää, jon­ka ais­tim­me siel­lä odot­ta­van. Onko se pelas­ta­va vas­ta­ran­ta suo­jai­si­ne pou­ka­mi­neen vai vaa­ni­va karik­ko, sitä emme tie­dä. Meillä on lii­an kii­re pala­ta jon­ne­kin kuvit­teel­li­seen Suomeen vuo­si­kym­me­nien taak­se, tajua­mat­ta että samal­la siir­rym­me myös sen ajan outoi­hin moraa­li­koo­dei­hin, vaja­vuuk­siin, jois­ta olim­me jo kas­va­neet eroon.

Mutta mihin vuo­teen aika­ko­ne on mei­dät sit­ten vie­nyt?

1939

Tavallaan vuo­si 1939 oli­si meil­le hel­poin valin­ta. Talvisodan aatos­sa, tule­van kil­voi­tuk­sen odo­tuk­ses­sa Suomi osai­si jäl­ki­vii­saa­na elää.

Kyse ei ole perin­tei­sen soti­mi­sen, tap­pa­mi­sen ja rin­ta­mal­ta palaa­vien ruu­mis­ju­nien kai­puus­ta. Mutta jotain oikea­mie­lis­tä hyvän ja pahan voi­man yhteen­ot­toa heku­moi­vat niin hal­li­tus­po­lii­ti­kot kuin yri­tys­joh­ta­jat­kin: tal­vi­so­dan hen­ki on mai­nit­tu kulu­neen vuo­den aika­na aivan lii­an mon­ta ker­taa. Jos talou­den ahdin­gon, omat vir­hein­ves­toin­nit, vää­rät kas­vustra­te­giat ja mark­ki­noi­den muut­tu­mi­sen sai­si­kin seli­tet­tyä eloon­jää­mis­kamp­pai­luk­si, oheis­tap­piot ja tuhan­sien oikei­den ihmis­ten tuhou­tu­mi­sen voi­si ehkä sie­tää parem­min.

Masentavatko kaa­va­mai­sis­sa kulusääs­tö-vas­ta­hyök­käyk­sis­sä ja sie­lut­to­mis­sa yt-neu­vot­te­luis­sa uhra­tut hyvien työn­te­ki­jöi­den ryk­men­tit? Kestä, osoi­ta tal­vi­so­dan hen­keä.

Tuleeko län­ti­nen yhtei­sö apuun, kun idän­kaup­pa tyreh­tyy pakot­tei­siin? Kestä, usko, osoi­ta tal­vi­so­dan hen­keä ja syö enem­män hal­paa vien­ti­juus­toa koti­maas­sa.

Luota ja lau­la Oodi ilol­le, sil­lä euro ompi lin­nam­me.

Kukaan ei halua myön­tää, että eurol­le voi käy­dä kuin Poppiuksen bunk­ke­ril­le tal­vi­so­dan Summassa. Se ei hajoa mark­ki­na­voi­mien kes­ki­tyk­ses­sä, mut­ta pak­ka­sel­la märis­sä lumi­pu­vuis­sa siel­lä ole­mi­nen muut­tuu urheim­mal­le­kin suo­ma­lai­sel­le mah­dot­to­mak­si.

1941

Entä sit­ten väli­rau­han vii­mei­set kuu­kau­det, eläm­me­kö nii­tä? Jatkosotamantraa kuul­laan tänä kesä­nä yhä enem­män. ”Suomi sal­lii ame­rik­ka­lais­ten jouk­ko­jen kaut­ta­ku­lun, har­joi­tuk­set, loma­lais­kul­je­tuk­set ja ajau­tu­mi­sen län­nen lei­riin.”

Ei, nämä ver­tauk­set oli­si­vat lii­an help­po­ja. Siinä lei­ris­sä me olem­me olleet jo Novgorodin val­ta­kau­den ajois­ta alkaen. Osana Ruotsia, osa­na EU:ta, osa­na kuvi­tel­tua suo­ma­lais­ta itseäm­me, osa­na jotain sel­lais­ta mikä ei ole koko­naan nyky- tai van­ha­ve­nä­läis­tä itää. Venäjän näkö­kul­mas­ta tsuh­naan ei ole kos­kaan voi­nut täy­sin luot­taa: olem­me arvaa­mat­to­mia ja sala­vi­hai­sia, jos­kin onnek­si tyh­miä.

Toki mei­dät voi taas halu­tes­saan näh­dä pie­ne­nä sini­sil­mäi­se­nä kan­sa­na suur­val­to­jen kes­ki­näi­sen pul­lis­te­lun välis­sä, puo­li­aan ja arvo­yh­tei­söään valit­se­mas­sa, muka tah­dot­to­ma­na ajo­puu­na. Tai mei­dät voi näh­dä kyl­män tek­ni­ses­ti: tak­ti­si­na merk­kei­nä rau­han­kump­pa­nuuk­sien ja sota­liit­to­jen ja yhteis­ten len­to­har­joi­tus­ten ja kaut­ta­kul­ku­jen koor­di­naa­tis­tos­sa. (Onpa kädes­sä­si suun­nis­tus­lait­tees­sa idän Glonass tai län­nen GPS, ihan sama. Kumpikin piir­tää kek­si­tyt rajam­me epä­sel­väs­ti, meil­tä kysy­mät­tä.)

Muutama ame­rik­ka­lai­nen len­to­ko­ne Suomen tai­vaal­la ei sil­ti ole sama asia kuin aikoi­naan tota­li­taa­ri­sen Saksan kans­sa kimp­paan mene­mi­nen. Yhdysvallat on käsit­tääk­sem­me yhä demo­kra­tia, samoin kuin useim­mat Nato-mais­ta. Symboliikkaa yhteis­tou­huis­sa tie­tys­ti on, uhit­te­lul­ta­kin näyt­tä­vää kavee­raa­mis­ta kylän vah­vim­man turis­tin ja kesä­vie­raan kans­sa.

Eikä se rahan liik­kei­siin vai­ku­ta. Vuonna 1941 Suomen talous, vien­ti ja eten­kin tuon­ti alkoi­vat liit­to­lai­suu­den vas­ti­neek­si saa­da vetoa­pua Saksasta. Yhdysvaltain nykyi­ses­tä talous­kas­vus­ta ei meil­le heru saman­lais­ta suo­raa tukea.

1916

Vaikeampaa meil­le on näh­dä ja myön­tää, että vuo­den 2016 Suomi on muut­tu­mas­sa saman­lai­sek­si kuin vuo­den 1916 Suomi. Ensi vuon­na vie­täm­me sata­vuo­tis­juh­liam­me, ja vain itse pys­tym­me estä­mään kan­sa­kun­tam­me pää­ty­mi­sen samaan hajaan­nuk­sen ja epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den tilaan kuin vuon­na 1917.

Mikä nyt on samoin kuin sata vuot­ta sit­ten? Paljon – eikä teo­rias­sa mikään.

Maailmahan on avoin, tääl­tä pää­see min­ne vain, rajat­to­mas­ti. Muutkin kuin Gallen-Kallelat ja Sibeliukset voi­vat käy­dä toteut­ta­mas­sa haa­vei­taan ulko­mail­la. Kasvamassa, chil­laa­mas­sa, ei maa­laus- tai sävel­lys-, vaan hiih­to- ja ran­ta­pum­mei­na.

Paitsi että eivät täy­sin voi. Ammatit ovat alka­neet periy­tyä ja eriy­tyä yhä tiu­kas­ti kuin 1916. Jos olet pap­pi, vir­ka­mies, lää­kä­ri, soti­las, toden­nä­köi­ses­ti aina­kin joku jäl­ke­läi­sis­tä­si valit­see saman uran. Ja mik­sei valit­si­si, kos­ka muil­la aloil­la hän oli­si vain yksi kas­vo­ton ja epä­toi­voi­ses­ti erot­tu­maan pyr­ki­vä nuo­ri mui­den jou­kos­sa.

Helsingin yli­opis­ton vii­me syk­syn uusis­sa oikeus­tie­teen opis­ke­li­jois­sa ei tain­nut olla yhtä­kään ihmis­tä, jol­la ei oli­si lähi­su­vus­saan (isät, äidit, iso­van­hem­mat, tädit, sedät) juris­te­ja.

Ihmiset kes­kit­ty­vät yhteis­kun­ta­luok­kien­sa mukai­sil­le seu­duil­le ja kau­pun­gi­no­siin yhtä nim­by­mäi­ses­ti kuin 1916.

Jos asut keh­nos­sa kort­te­lis­sa, aja­tus luok­ka­nousus­ta voi olla kau­kai­nen haa­ve. Joskus oli aika, että kal­lio­lai­sen yksin­huol­ta­ja-pesu­la­työ­läi­sen tytär pys­tyi kou­lut­tau­tu­maan juris­tik­si ja nouse­maan tasa­val­lan pre­si­den­tik­si. Onko näin enää? Kyllä, ehkä, kou­lu­lai­tok­sem­me mai­nos­pu­heis­sa aina­kin. Todellisuus voi olla jotain muu­ta.

Nyt ne, joi­den työ­paik­ka on tur­vat­tu, pys­ty­vät naut­ti­maan varal­li­suu­den uus­jaos­ta: elä­mään halua­mal­laan taval­la, downs­hif­taa­maan lähi­ruo­ka­ra­vin­to­loi­hin­sa. Ne myy­vät, joi­den on pak­ko. Ne osta­vat, jot­ka voi­vat. Asuntoja, mök­ke­jä, kar­ta­noi­ta, ase­maa ja tur­vat­tua tule­vai­suut­ta.

Yrityksiä perus­te­taan yhtä tyh­jien lupaus­ten ja toi­vei­den pääl­le kuin vuo­si­sa­ta sit­ten. Nousukkaat luo­vat peliyh­tiöis­tään ja star­tu­peis­taan saman­lai­sia tuli­tik­kuim­pe­riu­me­ja kuin sil­loin: seu­raa­van pörs­si- tai toi­mia­la­ro­mah­duk­sen tul­les­sa omai­suu­det ja mark­ki­nao­suu­det katoa­vat kuin savu­na ilmaan.

Ulkoisesti eri sosi­aa­li­ryh­mien erot eivät tie­ten­kään ole niin val­ta­via kuin sata vuot­ta sit­ten. Muodin demo­kraat­ti­suu­den takia kaik­ki voi­vat kul­kea saman­tyy­li­sis­sä hal­pa­ket­ju­vaat­teis­sa, jos halua­vat. Erot pär­jää­jien ja luuse­rien välil­lä näky­vät enem­män ruo­ka­va­lin­nois­sa, kun­toi­lus­sa, ter­vey­des­sä, toi­veik­kuu­des­sa. Ei niin­kään tatuoin­tien mää­räs­sä, vaan tyy­lis­sä. Erot ehkä kuu­lu­vat puhe­ta­vas­sa, sana­va­ras­tos­sa ja aksen­tis­sa. Hyväosainen voi käyt­täy­tyä kuin pis­sis, läpäl­lä, iro­ni­se­na sta­te­men­ti­na, mut­ta hän voi aina pala­ta hen­ki­sen jak­ku­pu­kun­sa suo­jiin. Muut eivät voi niin teh­dä, vaan ovat yhtä pal­jon tapa­kult­tuu­rin­sa van­ke­ja kuin isoi­soi­so­van­hem­pan­sa.

Parempi väki ei ero­tu niin­kään vaat­teil­la, vaan sil­lä että kodeis­sa lue­taan, kes­kus­tel­laan, poh­di­taan mui­ta­kin asioi­ta kuin pelk­kää urhei­lua, viih­det­tä tai julk­kik­sia. Menestyvät ihmi­set suh­tau­tu­vat maa­il­maan kon­ser­va­tii­vi­ses­ti mut­ta ute­liai­na: eksoot­ti­sia ulko­maa­lai­sia ei ensim­mäi­sek­si pelä­tä eikä viha­ta. Tulijat kun eivät ole heil­le vaa­rak­si.

Mikä täs­sä poik­ke­aa sadan vuo­den takai­ses­ta?

Se, että sil­loin mei­dän oli pak­ko elää noin, kos­ka olim­me vuo­si­sa­to­ja van­ho­jen sää­ty-yhteis­kun­nan peru­ja ole­vien raken­tei­den sito­mia. Nyt meil­lä oli­si mah­dol­li­suus elää parem­min, raken­taa yhä enem­män toi­sis­tam­me välit­tä­vää yhteis­kun­taa, jos aidos­ti haluai­sim­me. Ajaa talout­ta, joka ottaa muut huo­mioon riis­tä­mät­tä ketään. Tehdä poli­tiik­kaa, joka ei tank­kaa käyt­tö­voi­maan­sa tois­ten ihmis­ryh­mien vihaa­mi­ses­ta.

Meitä estää oma­hy­väi­nen lais­kuu­tem­me, jol­lais­ta var­mas­ti näkyi myös vuon­na 1916. Paremman maa­il­man, parem­man Suomen raken­ta­mi­nen oli­si työ­läs­tä, ja pel­ko sii­tä että joku muu poruk­ka voh­kii työm­me hedel­mät, kan­gis­taa monia.

Siksi me mie­luum­min mekas­tam­me kuin teem­me yhteis­kun­ta­tal­koi­ta. Pankkiirit ja pre­kaa­rit, Odinin sotu­rit ja klov­nit, maa­han­muut­ta­jat, yltiö­su­vait­se­vai­set, isän­maan ystä­vät ja elä­män­kou­lu­lai­set – jokai­sen on help­po vali­ta puo­len­sa ja kar­jua sen isku­lausei­ta. Räyhäämisestä on sosi­aa­li­sen median takia tul­lut help­poa ajan­vie­tet­tä ja sisäl­töä elä­mään. Sanomme itseäm­me aktii­veik­si, kos­ka nau­tim­me vää­ril­le mie­li­pi­teil­le huu­ta­mi­ses­ta.

Eikä kaik­ki tie­ten­kään ole nyt samaa kuin 1916. Silloin räy­hää­mi­nen ei ollut vie­lä nous­sut kan­sal­li­sek­si hyveek­si. Siihen se ylsi vas­ta kevääl­lä 1918, tun­ne­tuin seu­rauk­sin.

Ja juu­ri nyt mekin ehti­sim­me vie­lä pois­tua tuos­ta ajas­ta, jos­sa olem­me jo ker­taal­leen olleet.