Mikä on Keski-Eurooppaa, mikä Itä-Eurooppaa? Alueiden ole­mas­sao­los­ta ja mää­rit­teis­tä kes­kus­tel­tiin 1900-luvun mit­taan niin pal­jon, että aiheen oli­si luul­lut tul­leen jo käsi­tel­lyk­si. Puolalainen kir­jai­li­ja Andrzej Stasiuk näkö­kul­ma tar­kas­te­lee Eurooppaa kui­ten­kin raik­kaan omin­ta­kei­sis­ta näkö­kul­mis­ta: raja­seu­tu­jen, pien­ten kylien ja mat­kus­ta­mi­sen kaut­ta.

Artikkeli on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Puolan aika – Czas Polski (31 – 32, 2017). Paperilehdessä on jul­kais­tu myös Päivi Paloposken suo­men­ta­ma kat­kel­ma Stasiukin teok­ses­ta Wschód (”Itä”, 2014), jos­ta on luet­ta­vis­sa näy­te tämän artik­ke­lin lopus­sa.

*

1980- ja 90-luku­jen vaih­tees­sa Eurooppa oli mur­rok­ses­sa. Berliinin muu­ri kaa­det­tiin ja rajat avau­tui­vat. Itä-Euroopan jär­jes­tel­män muu­tos, trans­for­maa­tio, sosia­lis­ti­sis­ta kan­san­ta­sa­val­lois­ta demo­kraat­ti­sik­si kan­sa­lai­syh­teis­kun­nik­si ja mark­ki­na­ta­lous­maik­si alkoi. Syvälle yhteis­kun­tiin mene­vä muu­tos tar­jo­si läh­tö­koh­dan Andrzej Stasiukin (s. 1960) kir­jal­li­suu­des­sa raken­tu­val­le kuval­le Itä-Euroopasta. Vaikka sosia­lis­min kaa­tu­mi­nen ja sitä seu­ran­nut trans­for­maa­tio ei ole kes­kei­sin his­to­rian ker­ros Stasiukin teks­teis­sä, ava­si se kui­ten­kin rajat ja sysä­si liik­keel­le halun mat­kus­taa.

Matkustaminen on stra­te­gia, jon­ka avul­la Stasiuk on raken­ta­nut teok­sis­saan muo­toi­le­maan­sa omaa Eurooppaansa. “Minun Eurooppani” (moja Europa) on yksi Stasiukin tuo­tan­non tee­mois­ta. Se alkoi muo­tou­tua jo teok­sis­sa Opowieści galicyjs­kie (”Galitsialaisia ker­to­muk­sia”, 1995) ja Dukla (”Dukla”, 1997). Puolan ja Slovakian rajal­la sijait­se­va Dukla on syr­jäi­nen pik­ku­kau­pun­ki, ”tyh­jän tilan alkusoit­to”, jon­ne Stasiuk palaa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen.

Vuonna 2000 jul­kais­tus­sa essees­sä Dzięnnik okrę­towy (”Lokikirja”) Stasiuk on läh­te­nyt Duklasta eteen­päin – Slovakiaan, Unkariin, Ukrainaan. Se ilmes­tyi ukrai­na­lai­sen kir­jai­li­jan Juri Andruh’ovitšin kans­sa jul­kais­tus­sa essee­teok­ses­sa Moja Europa. Dwa ese­je o Europie zwa­nej Środkową (”Minun Eurooppani. Kaksi essee­tä niin sano­tus­ta Keski-Euroopasta”, 2000). ”Lokikirja” oli alku Stasiukin mat­ka­kir­jo­jen sar­jal­le, jon­ka kes­kiös­sä on Puolassa vuon­na 2004 ilmes­ty­nyt Matkalla Babadagiin (suom. 2006, Like).

Varsovassa syn­ty­nyt ja siel­lä nuo­ruu­ten­sa viet­tä­nyt Andrzej Stasiuk muut­ti pie­neen Beskid Niskin alu­eel­la sijait­se­vaan vuo­ris­to­ky­lään Slovakian rajan tun­tu­maan 1980-luvun lopul­la. Siellä hän asuu edel­leen. Täältä, Czarnen pie­nes­tä kyläs­tä, jon­ne Stasiuk ensin muut­ti, on myös saa­nut nimen­sä kus­tan­ta­mo Czarne, jon­ka hän perus­ti yhdes­sä puo­li­son­sa Monika Sznajdermanin kans­sa. Stasiukin ensim­mäi­nen teos, Mury Hebronu (”Hebronin muu­rit”, 1992) on oma­koh­tai­siin koke­muk­siin poh­jau­tu­va bru­taa­li kuvaus van­ki­las­ta, jon­ne hänet tuo­mit­tiin puo­lek­si­tois­ta vuo­dek­si armei­ja­kar­ku­ruu­des­ta syy­tet­ty­nä vuon­na 1981. Myöhemmin 1980-luvul­la Stasiuk osal­lis­tui jon­kin aikaa maa­na­lai­sen pasi­fis­ti­liik­keen toi­min­taan.

Muutos ja katoavaisuus

Stasiukin Eurooppaa ovat kult­tuu­ri­sis­ta ja poliit­ti­sis­ta kes­kuk­sis­ta ja met­ro­po­leis­ta syr­jäs­sä ole­vat raja­seu­dut ja pie­net kylät, joi­hin on kui­ten­kin kasau­tu­nut ker­rok­sia niin pai­kal­li­sis­ta, alu­eel­li­sis­ta kuin maa­il­man­po­liit­ti­sis­ta­kin his­to­rian vir­tauk­sis­ta. Tämä Eurooppa sijoit­tuu Karpaattien vuo­ris­ton, Mustanmeren ja Adrianmeren väliin jää­väl­le alu­eel­le. Maantieteen lisäk­si sitä mää­rit­tää his­to­ria, eri­tyi­ses­ti Habsburgien Itävalta-Unkarin vai­ku­tus­pii­ri ja sosia­lis­ti­nen men­nei­syys.

Stasiukin Eurooppa ei sil­ti ole sel­vä­ra­jai­nen. Käsite ”Keski-Eurooppa” on kes­kei­nen kon­teks­ti Stasiukin teks­teil­le, mut­ta mat­kat ulot­tu­vat perin­tei­ses­ti Keski-Euroopaksi miel­let­tyä aluet­ta laa­jem­mal­le Kaakkois-Eurooppaan Romaniaan, Moldovaan, Albaniaan ja enti­sen Jugoslavian mai­hin sekä Ukrainan Karpaateille maan lou­nais­osaan. Stasiukin Eurooppa laa­je­nee ja syve­nee mat­ka­ko­ke­mus­ten myö­tä. Lopulta se on frag­men­taa­ri­nen ja komplek­si­nen, ja ajoit­tain on vai­kea löy­tää kaik­kiin sen osa­siin sopi­via yhtei­siä nimit­tä­jiä.

Ajalliset ker­ros­tu­mat luo­vat Stasiukin Eurooppaan taso­ja, joi­den välil­lä kir­jai­li­ja liik­kuu. Stasiukin kir­jal­li­nen tyy­li on sekoi­tus essee­tä, mat­ka­päi­vä­kir­jaa ja muis­tel­maa. Kyse ei ole repor­taa­sin­omai­ses­ta mat­ka­do­ku­men­taa­tios­ta, vaan teks­tit raken­tu­vat epi­so­deis­ta ja frag­men­taa­ri­sis­ta pala­sis­ta, jois­sa näh­ty ja koet­tu todel­li­suus sekoit­tuu tari­noi­hin, legen­doi­hin, mie­li­ku­vi­tuk­seen sekä muis­ta­mi­seen. Tästä syn­tyy sur­rea­lis­ti­nen maa­il­ma, jota on ver­rat­tu lati­na­lai­sa­me­rik­ka­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa val­lin­nee­seen maa­gi­seen rea­lis­miin.

Yhteiskunnallinen ja kult­tuu­ri­nen muu­tos on väis­tä­mät­tä mer­kin­nyt van­han katoa­mis­ta uuden tiel­tä. Stasiukin teok­sis­ta välit­tyy­kin usein tun­nel­ma sii­tä, että hajoa­mi­nen ja katoa­mi­nen ovat vää­jää­mät­tö­miä. Materia kuluu ja häi­pyy. Vähittäisen häviä­mi­sen koh­taa­mi­nen on edes­sä myös Stasiukin mat­kaa­jal­la. Kirjassa Matkalla Babadagiin hän kuvaa kart­taa, joka hänel­lä on usein muka­na mat­koil­la: ”Se on kulu­nut ja reu­noil­ta repey­ty­nyt. Paikoitellen maan lit­teän kuvan ja vähä­lu­kuis­ten vesien läpi pil­kot­taa tyh­jyys. […] Mutta otan sen mukaan kos­ka minua kiin­nos­taa nime­no­maan sen hajoa­mi­nen, sen tuhou­tu­mi­nen. Ensin se han­kau­tui tait­tei­den koh­dal­ta. Halkeamat ja rik­kou­tu­mat muo­dos­ti­vat uuden ver­kon, huo­mat­ta­vas­ti tiheäm­män kuin kar­to­gra­fi­nen verk­ko, joka on mer­kit­ty hen­noin sini­sin vii­voin. Kaupungit ja kylät lak­kaa­vat hil­jal­leen ole­mas­ta ole­mas­sa, kulut­ta­vat itsen­sä lop­puun kokoon tait­ta­mi­sen ja avaa­mi­sen myö­tä, sitä mukaa kun sitä tun­ge­taan auton tai sel­kä­re­pun nurk­kiin.”

Loputtomat paluut

Historian, katoa­mi­sen ja vää­jää­mät­tö­män muu­tok­sen lisäk­si Stasiukin Eurooppaan liit­ty­vät myös paluun ja tois­tu­vuu­den tee­mat. Stasiuk muo­dos­taa teok­sis­saan oman ver­sion­sa paluus­ta Eurooppaan, joka mer­kit­see läh­te­mis­tä kotoa ja mat­kus­ta­mis­ta ”omaan Eurooppaan” luke­mat­to­mia ker­to­ja.

1990-luvun teok­sis­saan Stasiuk palaa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen Puolan peri­fee­ri­siin itä­osiin. ”Duklan” ker­to­muk­sis­sa palaa­mi­nen näkyy myös tihe­ään tois­tu­vi­na ilmauk­si­na ”jäl­leen saa­vuin tän­ne”, ”taas olen tääl­lä”. 2000-luvun vaih­teen jäl­keen Stasiukin teks­teis­sä pala­taan yhä uudel­leen paik­koi­hin Puolan rajo­jen ete­lä- ja kaak­kois­puo­lel­la. Matkalla Babadagiin -teok­ses­sa tois­tu­vuus onkin luke­mat­to­mia rajan­yli­tyk­siä. Kertoja tote­aa, että hänen pas­siin­sa on ker­ty­nyt 167 lei­maa seit­se­män vuo­den aika­na, mut­ta todel­li­suu­des­sa nii­tä pitäi­si olla enem­män­kin, sil­lä toi­si­naan raja­var­ti­jat ovat lais­ko­ja lei­maa­maan. Palaaminen on kui­ten­kin usein hyvin het­kel­lis­tä. Tällainen het­kel­li­nen paluu on esi­mer­kik­si teok­sel­le nimen­sä anta­nut Babadag, une­lias pik­ku­kau­pun­ki Romaniassa Tonavan suis­toa­lu­eel­la Mustanmeren ran­ni­kol­la, jos­sa ker­to­ja vii­pyy hädin tus­kin kym­men­tä minuut­tia kau­em­paa.

Transformaation myö­tä avau­tui mah­dol­li­suus ”pala­ta Eurooppaan” eli tul­la jäl­leen poliit­ti­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti tun­nus­te­tuk­si län­ti­sen Euroopan osak­si. Eurooppaan palaa­mi­sen dis­kurs­si voi­daan­kin näh­dä mer­ki­tyk­sel­li­se­nä kon­teks­ti­na Stasiukin ”moja Europalle”, joka on omal­la taval­laan anti­tee­si 1980-luvul­la syn­ty­neel­le Keski-Euroopan ideal­le ja sosia­lis­min kaa­tu­mis­ta seu­ran­neel­le Eurooppaan palaa­mi­sel­le. Tämä aja­tus oli ollut kes­kei­nen tavoi­te 1980-luvul­la käy­dyis­sä kes­kus­te­luis­sa Keski-Euroopan ole­mas­sao­los­ta ja ole­muk­ses­ta, jota muo­toi­li­vat kes­kus­te­luis­sa ja kir­joi­tuk­sis­saan monet Keski- ja Itä-Euroopan mai­den kir­jai­li­jat ja toi­si­na­jat­te­li­jat, yhte­nä mer­kit­tä­vim­mis­tä Milan Kundera artik­ke­lis­saan ”The Tragedy of Central Europe” (1984).

Stasiukin Eurooppaa on usein tul­kit­tu epä­po­liit­ti­sek­si, sub­jek­tii­vi­sek­si ja yksi­tyi­sek­si. Sen poliit­ti­suus ilme­nee kui­ten­kin sii­nä, että Stasiuk läh­ti etsi­mään ”moja Europaa” eri suun­nas­ta kuin mihin Eurooppaan palaa­mi­sel­la vii­tat­tiin. Hän halusi ”mää­rit­tää jotain omin päin, ilman aika­tau­lua, ilman kuvaus­ta […] sat­tu­man armoil­la, ja koko ajan minun on aloi­tet­ta­va kaik­ki alus­ta”.

Samalla, kun rajo­jen avau­tu­mi­nen mah­dol­lis­ti mat­kus­te­lun, jon­ka poh­jal­ta Stasiuk omaa Eurooppaansa raken­taa, oli se myös alkusy­säys nii­den vää­jää­mät­tö­mäl­le häviä­mi­sel­le. Rajat hämär­ty­vät kun­nes katoa­vat koko­naan. Tyhjentyneet raja-ase­mat, nii­den yhtey­des­sä ole­vat park­ki­pai­kat, varas­to­ra­ken­nuk­set ja koko raja­mai­se­man val­taa luon­to. Stasiukin mat­ko­jen läh­tö­pis­te on hänen kotin­sa lähel­lä sijait­se­va Koniecznan rajan­yli­tys­paik­ka. Sen kaut­ta Stasiuk myös palaa. Vaikka Stasiuk kuvaa Koniecznaa teok­sis­saan mel­ko vähän, muo­dos­tuu sii­tä kui­ten­kin yhden­lai­nen muu­tok­sen ja katoa­mi­sen meta­fo­ra. Suorasanaisimmin Stasiuk ker­too täs­tä teok­seen Nie ma ekspresów przy żół­tych dro­gach (”Keltaisilla teil­lä ei ole pika­vuo­ro­ja”, 2013) sisäl­ty­väs­sä ker­to­muk­ses­sa nimel­tä ”Rajanylityspaikkojen melan­ko­lia”: ”Siispä minun Koniecznani on lähes elo­ton. Vain him­meät heh­ku­lam­put pala­vat pik­ku­kau­pois­sa, jois­ta kukaan ei enää osta alko­ho­lia. Sama jut­tu on Barwinekissa muu­ta­ma kym­me­nen kilo­met­riä itään. Siellä yli­tys­paik­ka on val­ta­va ja sik­si sen tyh­jen­ty­mi­nen voi aiheut­taa melan­ko­li­sen koh­tauk­sen.” Toisaalta rajo­jen häi­py­mi­seen liit­tyy samal­la myös pel­ko nii­den paluus­ta. Stasiuk kir­joit­taa, että näky luon­non val­taan­sa otta­mis­ta rajan­yli­tys­pai­kois­ta on uto­pis­ti­nen ja este­ti­soi­va, mut­ta sen rin­nal­la on pel­ko sii­tä, että jonain päi­vä­nä raja­var­ti­jat saat­ta­vat pala­ta.

Uusimmissa mat­ka­kir­jois­saan Stasiuk on jat­ka­nut mat­kaa kau­em­mas. Enää ei olla aina edes maan­tie­teel­li­ses­sä Euroopassa, vaan esi­mer­kik­si Kiinassa, Mongoliassa ja Venäjällä, kuten teok­ses­sa Wschód (”Itä”, 2014). Uusimmissakin teok­sis­sa on kui­ten­kin edel­leen kysy­mys tilas­ta.

*

Katkelma Andrzej Stasiukin teok­ses­ta Wschód (”Itä”). 2014 (puo­las­ta suo­men­ta­nut Päivi Paloposki):

”Tokmok. Kemin. Toru-Aygyr. Cholpon-Ata. Grigorievka. Korumdu. Kuturga. Tüp. Kyzyl-Suu. Darhan. Tamga. Tosor. Bökönbaev. Kara-Talaa. Ottuk. Ortotokoj. Kotškor. Sary-Bulak. Karaünkür. Naryn. Dostuk. Kulanak. Utškun. Ak-Talaa. Ak-Kyya. Dödömöl. Kazarman. Ataj. Žalal-Abad. Hanabad. Oš. Gülczö. Kyzylkorgon. Abkosaga. Sarytaš. Bordöbö. Markansu. Karakul. Murghab. Tästä voi teh­dä erään­lai­sen mant­ran. Lukea uudes­taan ja uudes­taan. Tokmok. Kemin. Toru-Aygyr. Cholpon-Ata. Grigoriewka. Korumdu. Kuturga. Tüp. Kyzyl-Suu. Darhan… Murghabista aloim­me pala­ta takai­sin päin. Kai kol­man­te­na päi­vä­nä.

Keskellä sitä kylää tai mitä lie kau­pun­kia oli hotel­li, jos­sa oli vih­reä pel­ti­kat­to. Pamir Highwayta toy­otoil­laan ja landro­ve­reil­laan aja­vil­le län­si­maa­lai­sil­le. Katoillaan niil­lä oli kanis­te­rei­ta. Viisi, kah­dek­san­kin kah­den­kym­me­nen lit­ran säi­liö­tä. Yhden sisäl­lön arvo oli yhtä pal­jon kuin kuu­kau­den elä­ke Murghabissa. Hotelli oli ole­vi­naan län­si­mai­nen, mut­ta ulko-oven edes­sä piti tavan mukaan rii­sua ken­gät ja sii­tä eteen­päin kul­kea pal­jain jaloin. Muutama kym­me­nen ken­kä­pa­ria lojui sekai­sin. Kuvittelin, miten läh­den juo­vuk­sis­sa ja sovit­te­len pimeäs­sä tur­haan aina vain uusia. Ruokasalissa rans­ka­lai­set, ame­rik­ka­lai­set, israe­li­lai­set ja sak­sa­lai­set maa­il­man­mat­kaa­jat tois­te­li­vat neu­vot­to­mi­na: ”Potatoes, beer, pota­toes, beer…”. Keittiön baa­bus­kat val­koi­sis­sa lakeis­saan kat­soi­vat hei­tä rau­hal­li­ses­ti, liik­ku­mat­to­mi­na, mat­kan pääs­tä.

Aloimme läh­teä takai­sin päin. Niin, kol­men päi­vän jäl­keen. Oli vai­ke­aa tees­ken­nel­lä edes itsel­leen, että meil­lä oli tääl­lä jotain teke­mis­tä. Tai että etsim­me totuut­ta kuin ammat­ti­mat­kaa­jat tai report­te­rit. Minua ei yhtään kiin­nos­ta­nut totuus tai edes Murghab. Tunsin, miten läm­min aurin­gon­pais­te tun­keu­tui läpi yhä har­vem­man ilman. Katsoin omaa var­joa­ni joka peit­ti kais­ta­leen kui­vaa maa­ta. Kuulostelin ääniä jot­ka oli­vat tut­tu­ja muil­ta ajoil­ta. Olin ute­lias näke­mään, voi­mis­tuu­ko ole­mas­sao­lo­ni Murghabissa vai hii­puu­ko se koko­naan. Murghab meni ihon läpi ja huu­ma­si mut­ta myös kolot­ti kuin kipu, joka oli lai­men­tu­nut vereen.

Vuoristotauti ei anta­nut nuk­kua. Heräsin aamun­koit­tees­sa ja läh­din kat­se­le­maan väre­jä ja muo­to­ja. Kuiva rus­kea, hiek­kai­nen bee­si, pölyä­vä kel­tai­nen. Savitiiltä. Matalat talot kas­voi­vat kuin tek­to­ni­si­na luo­muk­si­na maas­ta. Ne näyt­ti­vät iki­van­hoil­ta. Sitten nousi aurin­ko ja hie­kal­le lan­ke­si mus­tia terä­viä var­jo­ja. Odotin taas että emän­tä herää. Hyvästellessämme olim­me lii­kut­tu­nei­ta. Taputtelimme toi­siam­me. Katsoimme toi­siam­me sil­miin. Me jätim­me enem­män rahaa kuin mitä oli sovit­tu. Muulla taval­la on vai­ke­aa ilmais­ta kii­tol­li­suut­taan ihmi­sil­le, joi­den ammat­ti­na on vie­raan­va­rai­suus.”