Vieraskynä

Tekstejä lokeroista ja niiden väleistä

Puhu hereil­le – kir­joi­tuk­sia autis­mi­kir­jol­ta.
Toimittaneet Janette Hannukainen, Tuomas ­Leppäniemi, Veeti Nevalainen, Sanni ­Purhonen ja Sanna Rämö. Into 2018. Kirjoituskokoelma. 180 s.

Joskus sukel­lus kir­jaan tök­säh­tää ensin mata­laan muta­poh­jaan, ja vas­ta pidem­mäl­lä vesi syve­nee ja kir­kas­tuu. Tämän kir­jan kans­sa kävi niin. Puhu hereil­le – kir­joi­tuk­sia autis­mi­kir­jol­ta on Runoyhdistys Nihil Interit ry:n ja Autismisäätiön kir­joi­tus­kut­sun poh­jal­ta koot­tu kokoel­ma autis­mi­kir­joa käsit­te­le­viä ja suu­rel­ta osin autis­mi­kir­jon hen­ki­löi­den itsen­sä kir­joit­ta­mia teks­te­jä.

Esipuheessa ilmoi­te­taan, että kir­jan tar­koi­tus oli antaa itse kir­joit­ta­vil­le autis­mi­kir­jon hen­ki­löil­le väy­lä ilmais­ta itse­ään. Tällainen ilmaus kehys­tää autis­mi­kir­jo­lai­set hen­ki­löik­si, joil­la ei läh­tö­koh­tai­ses­ti ole kana­vaa itseil­mai­suun. Nähdäkseni kir­ja­pro­jek­ti ei kui­ten­kaan tar­jon­nut kenel­le­kään itseil­mai­sun väy­lää, vaan väy­län saa­da teks­te­jään jul­ki. Itseilmaisua ei voi antaa, ilmai­si­ja ottaa sen itse, anta­mat­ta.

Pikkutarkkana sanoi­hin taker­tu­ja­na kirs­kut­te­len ham­pai­ta­ni myös lukies­sa­ni, kuin­ka ”kir­jon omi­nai­suu­det voi­vat olla posi­tii­vi­sia ja tuot­taa sel­lais­ta runout­ta, joka jää myös kir­jal­li­suu­den his­to­ri­aan”. Lauseessa ”kir­jon omi­nai­suu­det” val­taa teki­jän pai­kan, ikään kuin autis­mi­kir­jo tuot­tai­si runout­ta eikä runoi­li­ja itse. Tyypilliseen diag­noo­si­kie­len tyy­liin kuu­luu, että ihmis­sub­jek­tin tilal­le ilmes­tyy piir­re tai omi­nai­suus, ja asioi­den todel­li­set teki­jät haih­tu­vat diag­noo­si­ni­mik­kei­den taak­se.

Useat kokoel­man teks­tit eivät sinän­sä käsit­te­le autis­mia – ker­to­vat­ko ne sil­ti jota­kin autis­mis­ta tai autis­mis­kaa­lan hen­ki­löis­tä? Monen kir­joi­tuk­sen koh­dal­la pysäh­dyn kysy­mään, oli­si­ko neu­ro­tyy­pil­li­nen kir­joit­ta­ja voi­nut tuot­taa saman­lais­ta kiel­tä, ja jos oli­si, niin mitä sit­ten. Tekeekö näil­le teks­teil­le oikeut­ta lukea nii­tä ”kir­joi­tuk­si­na autis­mi­kir­jol­ta”? Päätän kir­jan alku­vai­heis­sa, etten lue nii­tä niin, vaan mah­dol­li­sim­man tie­tä­mät­tö­mäs­tä ja avoi­mes­ta näkö­kul­mas­ta.

Kun olen päät­tä­nyt antaa kir­joi­tus­ten itsen­sä puhua ja kir­joit­ta­jan ker­toa minul­le, onko autis­mis­kaa­la luke­mi­seen olen­nai­nen avain vai ei, luku­pro­ses­si vapau­tuu. Lopulta huo­maan luke­va­ni kir­jan teks­te­jä kol­mes­ta ase­mas­ta käsin. Välillä olen tie­toi­nen sii­tä, että tämä on autis­mis­kaa­lan kir­joit­ta­jan teks­tiä sii­tä, mil­lais­ta on elää autis­mis­kaa­lal­la; toi­si­naan arvel­len, että jokin tapa käyt­tää kiel­tä nousee autis­mis­kaa­lal­le omi­nai­ses­ta eri­lai­ses­ta hah­mot­ta­mi­ses­ta, tai otak­suen, että teks­ti kuvaa autis­mis­kaa­lan ilmiöi­tä. Välillä taas olen pai­kas­sa, jos­ta käsin teks­ti on yksin­ker­tai­ses­ti nau­tit­ta­vaa autis­mis­kaa­lan diag­noo­sien tuol­la puo­len, irral­laan kir­joit­ta­jan suh­tees­ta autis­mi­kir­joon ja mah­dol­li­sis­ta pyr­ki­myk­sis­tä ker­toa sii­tä. Mikään nois­ta luke­mi­sen tavois­ta ei ole tois­ta parem­pi eivät­kä ne sul­je toi­si­aan pois.

Takakansiteksti ja esi­pu­he nos­ta­vat autis­mis­kaa­lan monis­ta piir­teis­tä esiin tai­pu­muk­sen näh­dä asiois­sa piir­tei­tä, joi­ta muut eivät huo­maa. Heini Takasuon novel­li avaa bus­sis­sa istu­van Tuulin mie­len­mai­se­maa, autis­mis­kaa­lan hen­ki­lön aja­tus­ten kouk­ku­ja ja ahdis­tus­ta. Tarinassa on pie­niä, rie­mas­tut­ta­via äkki­kään­tei­tä, eikä kos­kaan ei voi tie­tää, mitä seu­raa­va lause tuo tul­les­saan. Siloteltu tari­nan­kaa­ren hake­mi­nen tai kon­ven­tioil­le kumar­te­lu ei vai­vaa tämän kokoel­man teks­te­jä. Runoissa on yllät­tä­viä ver­taus­ku­via, lop­pusoin­tu­ja sin­ne mis­sä luki­ja ei nii­tä odo­ta, pien­ten ja suur­ten maa­il­moi­den kak­sois­va­lo­tuk­sia, ais­ti­ka­na­vien sekoit­tu­mis­ta. Soihtu-Varis Meuran ja Jani Rikhardin runois­sa näk­ki­lei­vän pin­ta muis­tut­taa ava­ruu­des­ta ja muu­mion ihon lail­la hil­sei­le­vää asvalt­ti­tie­tä reu­nus­ta­vat katu­lam­put ovat ensin doo­ri­lais­pyl­väi­tä, sit­ten vino­ja vii­sau­den­ham­pai­ta. Tällainen tark­ka mut­ta sil­ti vink­sah­ta­nut havain­noin­ti on runou­den kiel­tä omim­mil­laan, ja kokoel­man runois­sa onkin mon­ta hel­meä.

Kokoelmaa läpi­leik­kaa­va tee­ma on ulko­puo­li­suus. Kirjoittajat kuvaa­vat perus­ta­van­laa­tuis­ta outou­den koke­mus­ta ja yri­tys­tään tul­la ymmär­re­tyk­si sosi­aa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen pelis­sä, jon­ka sään­nöt kaik­ki muut pait­si kir­joit­ta­ja itse tie­tä­vät. Toistuvasti vikaan mene­vis­tä sosi­aa­li­sis­ta tilan­teis­ta nousee pis­tä­viä kuvauk­sia vuo­ro­vai­ku­tuk­sen hul­luu­des­ta ja vai­keu­des­ta. Nälkä yhtey­teen ja ymmär­re­tyk­si tule­mi­seen kal­vaa, ja yri­tyk­set nälän sam­mut­ta­mi­seen saat­ta­vat vain lisä­tä sitä.

Tuulikki Pietarilan teks­ti käsit­te­lee kylään kut­su­mis­ta ja kar­toit­taa sosi­aa­li­sil­ta tai­doil­taan hei­kom­man kut­su­mat­ta jät­tä­mis­tä ja kylä­kut­su­jen kom­mer­venk­ke­jä vin­keäs­ti kie­li­ku­vil­la, joi­ta ei ole kulu­tet­tu, ja lause­ra­ken­teil­la, jot­ka ete­ne­vät ihan oma­na musiik­ki­naan. K. Aution kir­joi­tus käsit­te­lee pit­kää mat­kaa koh­ti Asperger-diag­noo­sia ja tar­jo­aa sekä oival­lut­ta­van muo­to­ku­van ihmi­ses­tä, jol­le sosi­aa­li­nen kans­sa­käy­mi­nen on vai­ke­aa että raas­ta­van tari­nan psy­kiat­ri­sen hoi­don toi­mi­mat­to­muu­des­ta: luu­kut­ta­mi­ses­ta, koh­taa­mi­sen puut­tees­ta ja ammat­ti­lais­ten val­lan­käy­tös­tä. Naimisissa ole­va ja yli­opis­tos­sa opis­ke­le­va autis­ti ei täy­tä roo­li­aan uskot­ta­vas­ti, vaan pyö­rii vail­la apua pal­ve­lu­pe­lis­sä, jos­sa kukaan ei voi voit­taa.

Jäin toi­vo­maan, että kir­joi­tus­ko­koel­man kokoon­pa­noa ja teks­tien jär­jes­tys­tä oli­si vie­lä mie­tit­ty. Kokoelman lopus­sa ole­va Lehikoisen kuvaus omas­ta visu­aa­li­sen runou­den ope­tus­ker­ras­taan Autismisäätiössä häm­men­tää prak­ti­sen peda­go­gi­sel­la opet­ta­jan posi­tiol­la, jos­ta käsin autis­mis­kaa­lan hen­ki­löi­tä tar­kas­tel­laan hie­nok­sel­taan ylhääl­tä päin. Ihastuneena juu­ri luke­mii­ni teks­tei­hin skaa­lan kir­joit­ta­jil­ta en tun­ne tar­vit­se­va­ni tie­toa, että osal­le autis­mi­kir­jo­lai­sia tuot­ti Lehikoisen ope­tus­ker­ral­la vai­keuk­sia lei­ka­ta sak­sil­la mate­ri­aa­lia leh­dis­tä.

Onneksi kokoel­man saa päät­tää Rita Dahl, joka kir­joit­taa autis­mi­kir­joon liit­ty­vis­tä vai­keuk­sis­ta käsit­tää kie­len vivah­tei­ta, sekä kie­les­tä pait­si ymmär­ryk­sen myös vää­ri­nym­mär­ryk­sen alus­ta­na. Sanat ovat monel­le autis­mis­kaa­lan hen­ki­löl­le tär­keä kom­mu­ni­kaa­tion muo­to, kos­ka heil­le on vai­ke­aa lukea non­ver­baa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen nyans­se­ja. Kuitenkin yhtä lail­la epä­tyy­pil­li­nen ilmai­su voi vah­vis­taa eril­li­syyt­tä. Dahl sanoit­taa, kuin­ka runous voi kui­ten­kin olla autis­teil­le väy­lä selit­tää omaa maa­il­maan­sa omal­la kie­lel­lään, pääs­ten pois pään­sä sisäi­ses­tä sul­je­tus­ta ”tur­va­pai­kas­ta”, ja kut­suu hei­tä tar­joa­maan omia, val­ta­vir­ras­ta poik­kea­via tul­kin­to­jaan runou­des­ta. Dahlin aja­tuk­siin on help­po yhtyä, sil­lä runou­teen kuu­luu nyr­jäh­tä­nyt havain­noin­ti, eikä runou­den kie­lel­lä kukaan ole tois­ta oudom­pi. Kirjallisuudesta yleen­sä ja ehkä runou­des­ta eri­tyi­ses­ti löy­tyy myös paik­ka kysyä, kuka oikeas­taan muo­dos­taa­kaan tuon ”val­ta­vir­ran” ja mikä lopul­ta­kaan on nor­maa­lia.

Maailmassa, jos­sa autis­mis­kaa­las­ta saa­ta­neen ylei­sim­min tie­toa kevyi­den leh­tiar­tik­ke­lei­den, pika­googlaa­mi­sen tai kär­jis­tet­ty­jen val­ko­kan­gas­hah­mo­jen muo­dos­sa, Puhu hereil­le – kir­joi­tuk­sia autis­mi­kir­jol­ta voi toi­mia autis­mis­kaa­laa tun­te­mat­to­mal­le luki­jal­le hyvä­nä ovien avaa­ja­na aihe­pii­riin, kos­ka se pääs­tää ääneen skaa­laa sisäl­tä­päin tun­te­vat ihmi­set ja puhuu enim­mäk­seen oman koke­muk­sen kaut­ta. Toivoisin autis­mi­kir­jon ihmis­ten itsen­sä voi­van löy­tää täs­tä pait­si samas­tut­ta­via havain­to­ja esi­mer­kik­si sosi­aa­li­sen maa­il­man kum­mal­li­suuk­sis­ta, myös ylly­ket­tä vie­dä omaa kir­joit­ta­mis­taan eteen­päin. Ammattilaisille puo­les­taan tekee hyvää kat­soa diag­noo­sien taak­se kät­key­ty­viä ilmiöi­tä taval­la, joka sal­lii kai­ken­lai­sil­le skaa­loil­le viri­tet­ty­jen ihmis­ten näke­mi­sen luo­vi­na, nau­tit­ta­vaa kir­jal­li­suut­ta kir­joit­ta­vi­na yksi­löi­nä. Kyseessä kun ei ole oppi­kir­ja autis­mis­ta, vaan kokoel­ma aito­ja luo­van kir­joit­ta­mi­sen hel­miä.