Arkisto, Artikkeli

Professori kirjallisuuden taikapiirissä

Helsingin yli­opis­ton riko­soi­keu­den pro­fes­so­ri Kimmo Nuotio tun­ne­taan jul­ki­suu­des­sa ajan­koh­tais­ten oikeus­asioi­den kom­men­toi­ja­na, mut­ta hän on myös kir­jal­li­suu­den suur­ku­lut­ta­ja. Tässä artik­ke­lis­sa Nuotio ker­too elä­mään­sä vai­kut­ta­neis­ta kau­no­kir­jal­li­sis­ta teok­sis­ta.

Artikkeli on jul­kais­tu alun perin Särön nume­ros­sa Kulkijat, kul­ku­rit (nro 34).

*

“Kirjallisuuden luke­mi­nen edis­tää oikeus­ta­jun kehit­ty­mis­tä, arve­len. Työhöni kuu­luu ope­tuk­sen lisäk­si tut­ki­mus­ta ja lain­val­mis­te­luun osal­lis­tu­mis­ta asian­tun­ti­ja­na. Kielen taju on amma­tis­sa­ni tär­keä, sil­lä oikeu­del­li­set kiis­tat kos­ke­vat usein sitä, kuin­ka eri­lai­sia sään­nök­siä tul­ki­taan.” (Kuva: Kimmo Nuotion kotial­bu­mi.)

Yhden tai useam­man lem­pi­kir­jan nimeä­mi­nen on minul­le häm­men­tä­vän vai­ke­aa. Joidenkin kir­jo­jen luke­mi­ses­ta on jo niin kau­an, että suu­rin osa hen­ki­lö­hah­mois­ta, teos­ten kie­les­tä ja ker­ron­nas­ta on jo vai­pu­nut pois mie­les­tä­ni. Niiden sijaan muis­tan usein vain kir­jan tun­nel­man. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsi­mäs­sä on itses­sään hie­no kir­ja­sar­ja noi­den elä­mäs­sä haih­tu­vien vai­ku­tel­mien loput­to­mas­ta met­säs­tä­mi­ses­tä.

Kun jos­kus palaan kir­joi­hin, jot­ka ovat jät­tä­neet minuun kiin­nos­ta­van muis­ti­jäl­jen, saa­tan­kin pet­tyä. Pettymyksestä on tur­ha syyt­tää kir­jaa: olen yhtä hyvin voi­nut itse muut­tua luki­ja­na. Ehkä olen menet­tä­nyt uskoa, joka tar­vi­taan pää­se­mi­sek­si sisään kir­jan maa­il­maan. Tai ehkä en ole juu­ri sil­lä het­kel­lä tar­vin­nut juu­ri sel­lais­ta kir­jaa.

Itse haluan lukea hyvin kir­joi­tet­tu­ja kir­jo­ja, jot­ka auko­vat uusia maa­il­mo­ja ja luo­vat mie­lee­ni erään­lai­sen tai­ka­pii­rin.

Ihan ensim­mäi­nen luku­muis­to­ni on peräi­sin ajal­ta, jol­loin olin juu­ri oppi­nut luke­maan. Luin poi­ka­kir­jaa, jos­sa nuo­ri hie­nos­to­poi­ka oli jou­tu­nut veden varaan, ehkä lai­vas­ta pudot­tu­aan. Kalastajat pelas­ti­vat pojan, ja hän ryh­tyi elä­mään kalas­ta­jien kans­sa. Sillä het­kel­lä teos tun­tui maa­il­man par­haal­ta ja tär­keim­mäl­tä kir­jal­ta. Kirja lie­nee ollut Rudyard Kiplingin Meren urho­ja.

Jäin kouk­kuun luke­mi­seen ker­ta­laa­kis­ta ja han­kin kir­jas­to­kor­tin Töölön kir­jas­toon. Hädin tus­kin yle­tin lai­naus­tis­kil­le. Kirjasto oli mel­kein Mannerheimintien var­res­sa, van­has­sa puu­ta­los­sa. Niissä puu­ta­lois­sa asui iso­ja per­hei­tä, ja pihoil­la roik­kui pyyk­ki­na­ru­ja. Nuo talot puret­tiin 1960-luvun lopul­la, kun pai­kal­le raken­net­tiin Hotelli Hesperia.

Kymmenen vuo­den iäs­sä luin pal­jon poi­ka­kir­jo­ja ja jän­ni­tys­kir­jo­ja. Jules Verne oli kova sana, samoin tie­ten­kin Viisikot. Muistan myös hyvin, kun luin Alistair MacLeanin romaa­nin Loputon yö. Talviselle Pohjoisnavalle sijoit­tu­vas­sa kir­jas­sa kuvat­tiin hyy­tä­väl­lä taval­la kyl­män sodan aikais­ta tun­nel­maa, jos­sa kuka tahan­sa saat­toi pal­jas­tua pet­tu­rik­si.

Huomasin nuo­re­na, että tun­net­tu­jen­kin kir­jai­li­joi­den teok­set tois­ta­vat usein samaa kaa­vaa. Oli tur­val­lis­ta ava­ta uusi kir­ja ennes­tään tutul­ta kir­jai­li­jal­ta.

Hermann Hessen romaa­nit tuke­vat hie­nos­ti nuo­ren itse­tut­kis­ke­lua. Suuria elä­män­va­lin­to­ja poh­ti­vat Siddhartha ja Matka aamun maa­han veto­si­vat minuun nuo­re­na vah­vas­ti, vaik­ka Hesse ei ole kos­kaan oikeas­taan kuu­lu­nut suo­sik­kei­hi­ni.

En lue kir­jo­ja hyö­dyn, vaan kir­jal­li­suu­den tar­joa­mien elä­mys­ten vuok­si. Luen luke­mi­sen ilos­ta ja vält­tä­mät­tö­myy­des­tä. Arvostan romaa­neis­sa myös jon­kin­lais­ta herk­kyyt­tä.

Isaac Bashevis Singer luo ihmeel­li­siä kuvia ja maa­il­mo­ja Lublinin tai­ku­ri -teok­ses­saan. Georges Bernanosin Maalaispapin päi­vä­kir­ja puhut­te­li samas­ta syys­tä yhtä lail­la.

Siegfried Lenzin Kotiseutumuseo on hie­no mene­te­tyn lap­suu­den ja nuo­ruu­den kuvaus; mene­te­tyn sii­nä mie­les­sä, että Saksa menet­ti aluei­ta toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen Puolalle, ja väkeä siir­tyi Saksaan. Myös appiuk­ko­ni Paavo Rintala piti teok­ses­ta ja on monis­sa kir­jois­saan käsi­tel­lyt mene­te­tyn Karjalan kai­puu­ta hiu­kan Lenzin tapaan.

Bernhard Schlinkin pie­nes­sä kir­jas­sa Lukija nous­taan kiin­nos­ta­vas­ti his­to­rian pyör­tei­den ylä­puo­lel­le yksit­täis­tä ihmis­koh­ta­loa kuvaa­mal­la. Schlink on muu­ten oikeus­tie­teen pro­fes­so­ri – har­va pro­fes­so­ri pär­jää noin hyvin kir­jai­li­ja­na. Stendhalin Punainen ja mus­ta kuvaa ihmi­siä elä­väs­ti ja lii­kut­ta­vas­ti aiheut­taen luki­jal­le tun­ne­ryöp­py­jä. Jose Saramagon Baltasar ja Blimunda on puo­les­taan ihmeel­li­nen aika­mat­ka enti­sa­jan Portugaliin, jos­sa mikään ei ole mah­do­ton­ta. Uskon voi­mal­la vaik­ka len­ne­tään, ja rak­kau­den.

Toimin riko­soi­keu­den pro­fes­so­ri­na Helsingin yli­opis­tol­la. Olen kiin­nos­tu­nut näkö­kul­mas­ta, jon­ka kir­jal­li­suus tar­jo­aa rikos­ten maa­il­mas­ta. Rikossarjat sen sijaan eivät minua innos­ta, sil­lä nii­den tar­joa­ma pers­pek­tii­vi ihmis­mie­leen on kau­no­kir­jal­li­suut­ta sup­peam­pi.

Tutkijan työ­mi­nä ja vapaa-ajan minä ovat lähel­lä toi­si­aan, eikä kir­jal­li­suu­den maa­il­ma ole lop­pu­jen lopuk­si kovin kau­ka­na rikos­pro­fes­so­rin työs­tä. Olen tut­ki­nut jon­kin ver­ran ter­ro­ris­mi­ri­kok­sia ja olen ollut asian­tun­ti­ja­na muka­na­kin, kun nii­tä kos­ke­via sään­nök­siä on laa­dit­tu Suomen rikos­la­kiin. Siinä pro­ses­sis­sa mie­lee­ni tuli Fjodor Dostojevskin Riivaajat. Romaani ker­too rikol­li­ses­ta solus­ta, joka yrit­tää saa­da tsaa­rin hen­gil­tä. Kirjassa on aja­tuk­sia herät­tä­vää kuvaus­ta sii­tä, miten radi­kaa­lit näke­myk­set syn­ty­vät rikol­lis­so­lun sisäl­lä, kun solun jäse­net liet­so­vat tois­ten­sa ajat­te­lua. Kirjallisuudella on kieh­to­va kyky näyt­tää, miten ihmi­sen käyt­täy­ty­mi­nen voi ajan myö­tä muut­tua.

Dostojevskin luke­mi­nen on ihmeel­lis­tä; luku­ko­ke­mus­ta ei pys­ty selit­tä­mään tyh­jen­tä­väs­ti. Dostojevski on sha­maa­ni, joka siir­tää luki­jan het­kes­sä kes­kel­le vir­taa, pysäyt­tää ajan kulu­mi­sen – ja pian luki­jaa taas vie­dään. Usein Dostojevskin romaa­nien juo­net eivät seli­tet­tyi­nä kuu­los­ta kovin kum­moi­sil­ta. Esimerkiksi Idiootissa käy­dään loput­to­mia kes­kus­te­lui­ta, jot­ka eivät joh­da mihin­kään. Muistelmia kuol­lees­ta talos­ta puo­les­taan on raju teos, Kirjoituksia kel­la­ris­ta hie­man toi­sel­la taval­la hur­ja.

Venäläisiä klas­si­koi­ta voi­sin lukea aina uudes­taan. Leo Tolstoin nuo­ruu­den­teok­ses­sa Kasakat on jotain ker­ta­kaik­ki­sen puh­das­ta. Nuori mies liik­kuu Venäjän raja­mail­la ja koh­taa siel­lä uuden maa­il­man, jota hän oppii arvos­ta­maan. Nikolai Gogolin Kuolleet sie­lut on monil­le tut­tu, hui­kea teos, joka kes­tää luke­mi­sen ker­ras­ta toi­seen. Mihail Bulgakovin Saatana saa­puu Moskovaan osoit­taa uuden ajan alkua venä­läi­ses­sä kir­jal­li­suu­des­sa. Nykylukijakin häm­mäs­tyy sitä lukies­saan mon­ta ker­taa.

Huomaan, että olen vieh­ty­nyt eepok­siin, jois­sa on todel­la saa­tu elä­väk­si men­nei­tä aiko­ja ja kult­tuu­re­ja. Solohovin Hiljaa vir­taa Don on ihmeel­li­nen kuvaus men­nees­tä maa­il­mas­ta. Kirja on omal­la taval­laan jo lähel­lä kan­sa­tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­ta.

Kaiken uhal­la­kin sanon, että Seitsemän vel­jes­tä on todel­li­nen ihme­teos. Siinä on jotain suve­ree­nia. On mel­koi­nen onnen­pot­ku, että koti­mai­nen kir­jal­li­suus on saa­nut tuol­lai­sen len­tä­vän läh­dön. Olen luke­nut jos­ta­kin, että Aleksis Kivi ihai­li Cervantesin Don Quijotea, mikä mie­les­tä­ni näkyy Kiven käden­jäl­jes­sä.

Kjell Westön Missä kul­jim­me ker­ran on muo­dos­tu­nut minul­le tär­keäk­si. Vaikka hen­ki­lö­ku­vaus on sii­nä hie­man kiil­to­ku­va­mais­ta, teos pitää luki­jan tiu­kas­ti ottees­saan. Luulen tie­tä­vä­ni, mik­si se kolah­ti minuun niin vah­vas­ti: olen syn­ty­nyt Helsingissä, ja tuon kir­jan myö­tä tajusin lopul­li­ses­ti, että sitee­ni Helsinkiin on val­ta­van vah­va. Kirja herät­ti tuon tun­teen, ja ihmet­te­len­kin, mik­si en ollut asi­aa aikai­sem­min tajun­nut. Ne Töölön kul­mat ovat edel­leen pai­koil­laan.

Karo Hämäläisen Yksin on aika koru­ton romaa­ni Paavo Nurmesta, mut­ta sekin on jät­tä­nyt minuun jäl­ken­sä. Luulen, että sii­nä on tavoi­tet­tu jotain olen­nais­ta: kan­sal­lis­san­ka­ri oli­kin hen­ki­lö­nä vai­kea ja pie­ni, eikä kos­kaan oikein oppi­nut luot­ta­maan ihmi­siin, ei ehkä ihan itseen­sä­kään. Muistan, kun jos­kus pik­ku­poi­ka­na isä­ni osoit­ti minul­le: “Katso, tuol­la on Paavo Nurmi!” Nurmella oli mies­ten­vaa­te­kaup­pa lähel­lä kotiam­me. Nurmi oli monin tavoin muka­na, kun Töölöä raken­net­tiin kol­me­kym­men­lu­vul­la.

Väinö Linnan vai­kut­ta­vaa Täällä Pohjantähden alla -tri­lo­gi­aa olen luke­nut vas­ta van­hem­mal­la iäl­lä. Vaikka oli­si luke­nut his­to­ri­aa, ei sen vir­to­ja ymmär­rä ennen kuin oival­taa eri asioi­den yhtey­det ja tul­kit­see nii­tä kir­jal­li­suu­den avul­la.

Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä on kar­kea ja herk­kä yhtä aikaa. Kirja oli hyvin suo­sit­tu myös muis­sa Pohjoismaissa, vaik­ka se on niin totaa­li­sen suo­ma­lai­nen. Suosio vah­vis­ti uskoa­ni sii­hen, että skan­di­naa­vi­nen sivis­tys ei ole vie­lä lii­ak­si irtaan­tu­nut tosie­lä­män rea­li­tee­teis­ta. Ja oli ilo huo­ma­ta, että Suomea on todel­la myös Ruotsissa.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on jää­nyt mie­lee­ni tai­tu­ri­mai­sen kie­len­käyt­tön­sä vuok­si. Teoksen tee­ma oli ker­ta­kaik­ki­aan ylei­sin­hi­mil­li­nen. Lukija alkaa kan­taa huol­ta sii­tä, miten höp­säh­tä­neen pää­hen­ki­lön käy. Päähenkilön elä­män­suun­ni­tel­ma oli omin­ta­kei­nen, eikä vaa­ro­ja puut­tu­nut. Kaikeksi onnek­si lop­pu on onnel­li­nen.