Renessanssiesseisti Montaignelle tämän päi­vän tavat ja tot­tu­muk­set aiheut­tai­si­vat var­mas­ti vilun­vä­ris­tyk­siä, kir­joit­taa toi­mit­ta­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja Jussi K. Niemelä.

—

Essee­kir­jal­li­suu­den luo­ja Michel Eyquem de Montaigne syn­tyi 28.2.1533 Dordognen joki­laak­sos­sa lähel­lä Bordeaux’ta. Ranskan renes­sans­sin suu­ri skep­tik­ko, kuten suo­men­ta­ja Renja Salminen Montaignea koot­tu­jen essei­den ensim­mäi­sen osan esi­pu­hees­sa nimit­tää, on edel­leen ajan­koh­tai­nen.

Salmisen mukaan ”nyky­ajan luki­jas­sa herät­tää vas­ta­kai­kua hänel­le omi­nai­nen hen­gen voi­ma, val­lit­se­vien totuuk­sien puo­lu­ee­ton arvioin­ti, kriit­ti­nen asen­noi­tu­mi­nen aikan­sa ilmiöi­hin, iro­ni­nen etäi­syys omaan itseen­sä”. Kääntäjän osu­vaan arvioon voi­daan lisä­tä, että häm­mäs­tyt­tä­vän monet men­neen maa­il­man aate­lis­mie­hen huo­miois­ta päte­vät sel­lai­se­naan nyky­maa­il­maan. Ihminen ei muu­tu.

Montaigne kir­joit­ti ja muok­ka­si essei­tään maa­seu­dul­la sijait­se­van lin­nan­sa tor­nis­sa ole­vas­sa kir­jas­tos­sa, joka on nyt­tem­min Ranskassa turis­ti­näh­tä­vyys. Filosofilta jäi yksi tytär ja suku on edel­leen ole­mas­sa.

Maineikkaan kol­mio­sai­sen kult­tuu­ri­his­to­ria­teok­sen vuo­si­na 1927 – 1931 jul­kais­sut itä­val­ta­lai­nen Egon Friedell kut­suu Montaignea skep­ti­kok­si tämän elä­män­myön­tei­syy­den täh­den, ja Montaignen lois­tok­kaat esseet tuke­vat Friedellin luon­neh­din­taa. Vaikka filo­so­fi on suh­tau­tu­mi­ses­saan lajim­me käyt­täy­ty­mi­seen var­sin kriit­ti­nen ja välil­lä sape­kas, ellei jopa ilkeä­kin, on hänen kir­jal­li­sen tuo­tan­ton­sa hal­lit­se­va tee­ma usko ihmi­seen. Montaignen lauseis­ta huo­kuu indi­vi­dua­lis­ti­nen renes­sans­si­hu­ma­nis­mi kai­kes­sa kau­neu­des­saan. Hän on ennen muu­ta kas­vat­ta­ja, neu­vo­nan­ta­ja, ystä­vä.

Friedellin värik­kääs­sä kuvai­lus­sa Montaigne on skep­tik­ko­na ”ihmi­nen, joka tie­tää lii­an pal­jon, voi­dak­seen enää väit­tää mitään posi­tii­vis­ta, joka ei kyke­ne omak­su­maan mitään mää­rät­tyä kan­taa, kos­ka hän kyke­nee omak­su­maan kaik­ki kan­nat, jon­ka aja­tus­ko­neis­to on lii­an ava­ra poteak­seen tilan­puu­tet­ta: nimit­täin ’jär­jes­tel­mää’”. (Friedell 1950, 409 – 10.) Kulttuurihistorioitsija jat­kaa (mt., 410 – 11):

[Montaignen] tapai­nen skep­tik­ko on into­hi­moi­nen kul­tai­sen kes­ki­tien ystä­vä … hän ei tah­do hal­li­ta maa­il­maa eikä antau­tua sil­le tah­dot­to­mas­ti, hän tah­too sitä kat­sel­la … [Montaignen] luon­teen­laa­tu oli hyvää­te­ke­vä sekoi­tus miel­lyt­tä­vää elä­mä­ni­loa ja levot­to­mak­si teke­vää tai­pu­mus­ta itse­tar­kas­te­luun … Ja ihmi­ses­tä, joka [Montaignen] varas­sa on tul­lut ohja­tuk­si itseen­sä, rakas­ta­vas­ti ja häi­käi­le­mät­tö­mäs­ti tut­ki­maan omia eri­koi­suuk­si­aan ja idio­tis­me­jaan, irra­tio­na­lis­me­jaan ja para­dok­se­jaan, kak­si­mie­li­syyk­si­ään ja sala­syi­tään, täy­tyy vält­tä­mät­tä tul­la skep­tik­ko huo­ma­tes­saan, ettei hän opi itse­ään täy­sin tun­te­maan.

Epäilijä maailman myrskyissä

Varovainen kes­ki­tien kul­ki­ja ei pidä kuo­hun­nas­ta, ei nopeis­ta muu­tok­sis­ta. Yhteiskunnan ja elä­män vakaus on hänel­le tär­kein­tä. Maailma kui­ten­kin muut­tuu ja koh­ta­lo on armo­ton. Roomalaista stoa­lais­fi­lo­so­fia Senecaa (4 eaa.– 65 jaa.) tois­tu­vas­ti sitee­raa­van Montaignen suh­de äkil­li­siin tapah­tu­miin ja onnen heit­te­lyi­hin on var­sin stoa­lai­nen, vaik­ka­kin hän omas­ta mie­les­tään edus­taa pikem­min­kin Aristoteleen tai skep­tik­ko­jen kou­lu­kun­nan filo­so­fi­aa (I:12, Mielenlujuudesta, 57): ”Peripateettinen filo­so­fi ei kaih­da mul­lis­tuk­sia, hän pitää ne hal­lin­nas­saan.”

Ajattelija löy­tää esi­ku­via ja ope­tuk­sia Senecan ohel­la Plutarkhoksen kuu­lui­sien mies­ten elä­mä­ker­rois­ta. Senecaa Montaigne muis­tut­taa myös suh­tau­tu­mi­ses­saan kan­san suo­sioon. Joukkojen hyväk­syn­näs­tä ei vii­saan tule mitään välit­tää, se vain sysäi­si hänet pahei­siin, kuten kun­nian­hi­moon. Nykymaailmalle aja­tus on tavat­to­man vie­ras, jos­kin mitä ajan­koh­tai­sin.

Internetin ja eri­tyi­ses­ti sosi­aa­li­sen median myö­tä maa­il­ma on suo­ras­taan räjäh­tä­nyt eri­lai­sik­si ehdo­ton­ta oikeaop­pi­suut­ta koros­ta­vik­si ja edel­lyt­tä­vik­si lah­koik­si ja kup­pi­kun­nik­si. Nämä tais­te­le­vat toi­si­aan vas­taan aivan kuten huge­no­tit ja kato­li­lai­set aikoi­naan Montaignen maa­lais­lin­nan lähei­syy­des­sä. Syrjäänvetäytyvälle antii­kin klas­si­koi­den ja aja­tus­ten­sa paris­sa viih­ty­väl­le epäi­li­jäl­le nyky­ajan kol­lek­tii­vi­nen mie­li­pi­de­hys­te­ria oli­si ja on kau­his­tus. Kaikkien näp­päi­mis­tö­so­ta kaik­kia vas­taan on kaik­kial­la.

Militantti nurk­ka­kun­tai­suus on joh­ta­nut jyrk­kiin vihol­lis­ku­viin ja vas­tak­kai­na­set­te­lua liet­so­taan eri­mie­li­syy­den juok­su­hau­dois­sa päi­vä toi­sen­sa jäl­keen. Koska emoo­tioi­ta hil­lit­se­vä lähi­kon­tak­ti puut­tuu, into­hi­moil­le ei löy­dy pidäk­kei­tä, jol­loin ennak­ko­luu­lot ja viha vel­lo­vat vapaas­ti. Niitä pön­ki­te­tään jat­ku­vas­ti, pote­rot syve­ne­vät, asen­teet kove­ne­vat. Yksi näkee toi­ses­sa hir­viön, toi­nen epäih­mi­sen.

Virtuaalitodellisuudessa kaik­ki on teks­tiä, lähei­syys, ymmär­rys, inhi­mil­li­syys hukas­sa. Hyvänä ja empaat­ti­se­na vii­te­ryh­mäl­leen posee­raa­va yksi­lö demo­ni­soi vas­ta­puo­len sii­nä mis­sä ihmis­vi­haa­ja­kin. Saunan taak­se on tun­gos­ta.

Kun mas­sat ovat ala­ti liik­keel­lä ja alt­tii­na, on eri­lais­ten joh­ta­jien ja hei­dän hal­lin­to­jen­sa help­po mani­pu­loi­da ihmi­set käsi­kas­sa­roik­seen. Kukapa vie­lä­kään yli­pää­tään edes halu­aa ymmär­tää, kenen jou­kois­sa sei­soo, kenen lip­pua kan­taa?

Euroopan val­tioi­den ja rajo­jen olles­sa koe­tel­tui­na yksit­täis­ten polii­tik­ko­jen, kolum­nis­tien, mie­li­pi­de­vai­kut­ta­jien, toi­mit­ta­jien, vir­ka­mies­ten, viran­omais­ten ja tut­ki­joi­den näke­myk­set saa­vat kii­vai­ta seu­raa­jia ja vas­tus­ta­jia. Myös mal­til­li­sem­mil­le epäi­le­väi­sil­le, jot­ka suh­tau­tu­vat kaik­kiin äärim­mäi­syyk­siin kriit­ti­ses­ti, tar­jo­taan her­käs­ti ääri­pään viit­taa, ääri­pääs­tä riip­puen. Mitään kes­ki­tie­tä ei tun­nu ole­van, ääri­päil­le. Jo Montaigne tie­dos­ti tämän.

Inhimillistä, aivan lii­an inhi­mil­lis­tä tai­pu­mus­ta ryh­mä­kiih­koi­luun kel­paa Machiavellinsa luke­nei­den, hege­mo­ni­aa hala­ja­vien hir­mu­hal­lit­si­joi­den tie­dus­te­lu­pal­ve­lui­neen hyö­dyn­tää geo- ja val­ta­po­liit­ti­sis­sa peleis­sään. Globaali tie­to­verk­ko tar­jo­aa pro­pa­gan­dal­le ja mani­pu­laa­tiol­le yliorwel­li­lai­set mit­ta­suh­teet.

Montaigne kir­joit­taa (III:10, Tahdon hal­lin­nas­ta, 344):

Olen elä­mä­ni aika­na näh­nyt häm­mäs­tyt­tä­viä esi­merk­ke­jä sii­tä, kuin­ka har­kit­se­mat­to­mas­ti ja käsit­tä­mät­tö­män hel­pos­ti kan­sat anta­vat ohja­ta ja muo­ka­ta usko­aan ja toi­vei­taan suun­taan, joka miel­lyt­tää ja hyö­dyt­tää hei­dän joh­ta­ji­aan – vie­lä sadan­kin vir­hear­vion jäl­keen, ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kaik­kien har­ha­ku­vien ja kan­gas­tus­ten jäl­keen. En enää ihmet­te­le nii­tä, jot­ka antoi­vat Apollonioksen ja Muhammadin jymäyt­tää itse­ään api­nan­tem­puil­laan. Heidän ymmär­ryk­sen­sä ja jär­ken­sä on täy­del­li­ses­ti into­hi­mon tukah­dut­ta­ma. Heidän arvos­te­lu­ky­kyn­sä ei enää näe mui­ta vaih­toeh­to­ja kuin sen, joka on heil­le suo­tui­sa ja ajaa hei­dän asi­aan­sa.

Onko mikään muut­tu­nut Montaignen ajois­ta?

Hyvien ihmisten juhla

Jos koh­ta kan­sat ovat­kin edel­leen mel­koi­sen alt­tii­ta seu­raa­maan sokeas­ti joh­ta­ji­aan, ovat demo­kraat­tis­ten val­tioi­den glo­baa­lit vir­tu­aa­li­kan­sa­lai­set nyky­ään vie­lä tai­pu­vai­sem­pia seu­raa­maan toi­si­aan. Poliitikkojen on help­po luva­ta tuu­len muka­na huo­ju­vil­le kan­sa­lai­sil­le loput­to­mas­ti hyvää ja kau­nis­ta, onnea ja puh­taut­ta, kysyn­näs­tä riip­puen. Vaalien jäl­keen on luvas­sa paluu arkeen. Filosofi hil­jai­sen tor­nin­sa kir­jas­tos­sa ei var­mas­ti nyky­me­nol­le hyväk­sy­väs­ti nyök­käi­li­si. Hän perään­kuu­lut­taa hyök­kää­vän uskon­var­muu­den ase­mes­ta vaa­ti­mat­to­muut­ta ja nöy­ryyt­tä (III:13, Kokemuksesta, 436):

Minä, jon­ka ainoa­na pyr­ki­myk­se­nä on tun­tea itse­ni, löy­dän ole­muk­ses­ta­ni niin raja­ton­ta syvyyt­tä ja moni­muo­toi­suut­ta, että ainoa tulos oppia­jas­ta­ni on ymmär­tää, kuin­ka pal­jon opit­ta­vaa minul­la vie­lä on jäl­jel­lä. Tuota usein tun­nis­ta­maa­ni heik­kout­ta saan kiit­tää sii­tä, että pyrin ole­maan vaa­ti­ma­ton, nou­dat­ta­maan minul­le mää­rät­ty­jä uskon­kap­pa­lei­ta, osoit­ta­maan aina mie­li­pi­teis­sä­ni vii­leyt­tä ja mal­til­li­suut­ta ja vihaa­maan kiusal­lis­ta ja rii­dan­ha­luis­ta röyh­keyt­tä, joka uskoo ja luot­taa itseen­sä täy­del­li­ses­ti; se on oppi­nei­suu­den ja totuu­den veri­vi­hol­li­nen.

Yhteiskunnassa – nyky­ään var­sin­kin tie­to­ver­kos­sa – ihmi­sil­lä on tai­pu­mus posee­ra­ta toi­sil­leen ja koros­taa oikeaop­pi­suut­taan uskon­to­ve­rei­den sil­mis­sä, toi­sin sanoen nos­taa hen­ki­löään jat­ku­vas­ti jalus­tal­le ja suo­ras­taan mark­ki­noi­da itse­ään. Montaigne kom­men­toi (II:16, Kunniasta, 458):

Jos ihmi­nen on nuh­tee­ton vain, jot­ta muut saa­vat sen tie­toon­sa ja jot­ta hän­tä pidet­täi­siin suu­rem­mas­sa arvos­sa sen jäl­keen kun kaik­ki tie­tä­vät sen, jos hän halu­aa toi­mia oikein vain sil­lä ehdol­la, että hänen hyveel­li­syy­ten­sä tulee tun­ne­tuk­si, sil­loin hän on ihmi­nen, joka ei kel­paa juu­ri mihin­kään.”

Sosiaalisessa medias­sa on help­po esiin­tyä ver­tais­ryh­mäl­leen moraa­li­se­na ja hyvä­nä. Käytännön teot ovat­kin sit­ten aivan eri asia. Kukapa alkai­si vegaa­nik­si tai lah­joit­tai­si rahaa hyvän­te­ke­väi­syy­teen ker­to­mat­ta sitä seu­raa­jil­leen ja ystä­vien­sä ystä­vil­le ver­kos­sa? Ilmastopolitiikasta on help­po saar­na­ta mora­lis­ti­ses­ti ja vaa­tia mui­ta luo­pu­maan kai­kes­ta, vaik­ka samaan aikaan itse len­te­li­si ja aje­li­si turis­ti­na jat­ku­vas­ti ympä­ri mai­ta ja man­tu­ja. Kansansuosion ja ihan­noi­dun pei­li­ku­van­sa edes­sä nykyih­mi­nen on val­mis myy­mään sie­lun­sa kos­ka tahan­sa.

Elämän sotakorkeakoulussa

Montaignen mie­les­tä filo­so­fian har­joit­ta­mi­nen on lähin­nä val­mis­tau­tu­mis­ta kuo­le­maan. Sen avul­la voi kuol­la hyvin, aivan kuten peri­pa­tee­tik­ko­jen mukaan filo­so­fia opet­taa ihmi­sel­le miten elää hyvää elä­mää. Kirjat ovat epäi­li­jäl­le tär­kei­den asioi­den opis­ke­lun ohes­sa ajan­vie­tet­tä (II:10, Kirjoista, 123):

En etsi kir­jois­ta muu­ta kuin rehel­li­sen ajan­viet­teen tuo­maa tyy­dy­tys­tä; ja jos opis­ke­len, etsin vain sel­lais­ta tie­toa, joka käsit­te­lee oman itse­ni tun­te­mis­ta ja joka opet­taa minua kuo­le­maan hyvin ja elä­mään hyvin.

Opiskelu ei Montaignelle ole ulko­lu­kua vaan lue­tun sulat­te­le­mis­ta ja muok­kaa­mis­ta oma peräi­sek­si koko­nai­suu­dek­si (I:26, Lasten kas­va­tuk­ses­ta, 208):

Mehiläiset ryös­te­le­vät met­tä kukis­ta siel­tä ja tääl­tä, mut­ta teke­vät sii­tä sen jäl­keen huna­jaa, joka on koko­naan nii­den omaa; se ei ole enää tim­ja­mia eikä mei­ra­mia. Samalla tavoin oppi­las muun­taa muil­ta lai­naa­man­sa ainek­set, sekoit­taa ne kes­ke­nään ja luo niis­tä teok­sen, joka on koko­naan hänen oman­sa, nimit­täin oman ymmär­ryk­sen­sä. Sen kehit­tä­mi­nen on hänen kas­va­tuk­sen­sa, uuras­tuk­sen­sa ja opis­ke­lun­sa ainoa pää­mää­rä.

Senecan mukaan elä­mä on tais­te­lua. Myös mie­his­ten renes­sans­si­hy­vei­den läpäi­se­mä Montaigne koros­taa karais­tu­mi­sen mer­ki­tys­tä (III:13, Kokemuksesta, 451):

Kuinka vas­ten­mie­lis­tä onkaan lää­ke­tie­de, joka kiel­tää meil­tä päi­vän iha­nim­mat het­ket. Avartakaamme elä­män­pii­rim­me niin laa­jal­le kuin suin­kin mah­dol­lis­ta. Karaistumme useim­mi­ten sin­nik­kyy­del­lä ja paran­nam­me ruu­miin­ra­ken­net­tam­me kuten Caesar epi­lep­si­aa, hal­vek­si­mal­la sitä ja tais­te­le­mal­la sitä vas­taan. Meidän on nou­da­tet­ta­va par­hai­ta sään­tö­jä, mut­tei antau­dut­ta­va nii­den orjak­si – lukuun otta­mat­ta nii­tä, joi­hin sitou­tu­mi­nen ja alis­tu­mi­nen on hyö­dyl­lis­tä; jos sel­lai­sia on ole­mas­sa.

Kasvatusmetodinakin anka­ran soti­laal­li­nen karai­se­mi­nen on Montaignen mie­leen (I:26, Lasten kas­va­tuk­ses­ta, 228):

Jos haluat­te saa­da lap­sen pel­kää­mään häpe­ää ja ran­gais­tus­ta, älkää paa­dut­ta­ko hän­tä kes­tä­mään nii­tä. Karaiskaa hänet kes­tä­mään hikeä ja vilua, tuul­ta, aurin­koa ja vaa­ro­ja, joi­ta hänen tulee hal­vek­sia; kar­si­kaa hänes­tä kai­ken­lai­nen hem­mot­te­lu ja vaa­te­liai­suus vaat­tei­siin, vuo­tee­seen, ruo­kaan ja juo­maan näh­den; totut­ta­kaa hänet kaik­keen. Älkää teh­kö hänes­tä kei­ka­ri­mais­ta mam­man­poi­kaa, vaan rei­pas ja rote­va nuo­ru­kai­nen.

Nykyajan käsi­tyk­set eivät enem­pää voi­si Montaignesta poi­ke­ta. Koko kas­va­tusi­de­aa­li on edel­leen yhtä päin män­tyä kuin 1500-luvun lop­pu­puo­lel­la (I:25, Koulumestareista, 186 – 87):

Me pon­nis­te­lem­me vain täyt­tääk­sem­me muis­tim­me ja jätäm­me ymmär­ryk­sen ja oman­tun­non tyh­jik­si. Samoin kuin lin­nut etsi­vät toi­si­naan vil­jan­jy­viä ja kan­ta­vat ne nokas­saan poi­kas­ten­sa ravin­nok­si mais­ta­mat­ta nii­tä itse, samoin mei­dän kou­lu­mes­ta­rim­me näpis­te­le­vät tie­toa kir­jois­ta vain syl­keäk­seen sen suus­taan tai­vaan tuu­liin.

Tässä kap­pa­lees­sa on tii­vis­tet­ty­nä oival­li­ses­ti perus­kou­lun ja kor­keam­man­kin ope­tuk­sen kes­kei­nen ongel­ma. Sen jäl­jet näky­vät kaik­kial­la.

Lempeys, riippumattomuus ja älyllinen rehellisyys

Edellä kuvat­tu vas­tak­kai­na­set­te­lun ja ulko­kul­tai­suu­den ilma­pii­ri hei­jas­te­lee vali­tet­ta­val­la taval­la vii­me vuo­si­na tapah­tu­nut­ta Suomen hen­kis­tä muu­tos­ta. Yksi puo­lue ylit­se mui­den on tuo­nut suo­sion­sa kas­vaes­sa koko ajan jyr­ken­ty­vät asen­teet ja reto­rii­kan muka­naan. Tätä vas­taan itse­ään hyvi­nä pitä­vät ihmi­set ovat pys­tyt­tä­neet mora­lis­ti­sia var­tio­tor­ne­ja, joi­den kor­keu­des­ta kel­paa säteil­lä toi­sil­leen ja koko vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­del­le.

Montaignelle nykyi­nen popu­lis­ti­nen röyh­keys ja sii­hen rea­goi­va oikea­mie­li­syy­teen ver­hot­tu mora­lis­ti­nen oma­hy­väi­syys ja lah­ko­lais­po­see­raa­mi­nen oli­si kam­mo­tus: hän oli diplo­maat­ti niin sanois­sa kuin teois­sa.

Samalla kun vul­gaa­ri ihmis­vi­ha, väki­val­tai­suus ja uhkai­lu ovat tie­to­verk­ko­jen myö­tä tun­keu­tu­neet kaik­kial­le, rah­vaan sivis­ty­mät­tö­myyt­tä ja tie­tä­mät­tö­myyt­tä on kan­san­mies­ten kes­kuu­des­sa remp­seäs­ti nos­tet­tu kun­ni­aan. Kaikkien mie­li­pi­de on kuu­lem­ma sama­nar­voi­nen. Perusteluja ei tar­vi­ta, ei edes kai­va­ta.

Taistelun toi­nen osa­puo­li taas hal­vek­sii näi­tä mouk­kia kuten kunin­kaan hovi aikoi­naan, vaik­ka samaan aikaan puhuu suvait­se­vai­suu­des­ta ja ihmis­rak­kau­des­ta. Taipumukseen on itse kun­kin tavat­to­man help­po lan­ge­ta, mut­ta sii­tä voi tul­la tie­toi­sek­si ja oppia pois.

Esseissään Montaigne koros­taa tois­tu­vas­ti lem­pey­den mer­ki­tys­tä. Sivistymättömyys ja uho eivät olleet ollen­kaan hänen suo­sios­saan, päin­vas­toin, oppi­mat­to­muu­del­la ylväs­te­lys­tä puhu­mat­ta­kaan. Viholliskuvien jyrk­kyys ja vihan­täy­tei­nen väit­te­ly ovat juu­ri sitä, mitä ajat­te­li­ja eri­tyi­ses­ti kri­ti­soi.

Montaigne valit­te­lee sitä, että ihmis­ten tapa tuo­da mie­li­pi­teen­sä esiin on yleen­sä niin sotai­sa. Filosofi kri­ti­soi ”käs­ky­jen, voi­man, tulen ja mie­kan” lisää­mis­tä mie­li­pi­tei­siin tavan­omais­ten kei­no­jen pet­täes­sä. Vastaavasti hänen mie­les­tään on sur­ke­aa olla sii­nä pis­tees­sä, kun totuut­ta yri­te­tään rat­kais­ta usko­vais­ten mää­räl­lä ihmis­jou­kos­sa, ”jos­sa hul­lu­ja on yli­voi­mai­ses­ti enem­män kuin vii­sai­ta”.

Sen sijaan Montaigne edel­lyt­tää yksi­löl­tä älyl­lis­tä rehel­li­syyt­tä ja sisäis­tä moraa­lis­ta kom­pas­sia eli käy­tän­nös­sä perin­tei­siä renes­sans­si­hy­vei­tä. Muiden hyväk­syn­tä ei voi olla var­ma poh­ja hyveel­lis­ten teko­jen pal­kit­se­mi­ses­sa.

Montaigne arvos­te­lee omaa aikaan­sa paheel­li­sek­si ja tie­tä­mät­tö­mäk­si, mut­ta sanot­tu sopii myös mei­dän aikaam­me. Kansan arvon­an­to on edel­leen louk­kaus, kuten filo­so­fi pii­kit­te­lee. Kun ihmi­set kaik­kial­la pidäk­keet­tä kehu­vat ja mai­nos­ta­vat itse­ään, Montaigne ja hänen hen­gen­hei­mo­lai­sen­sa vetäy­ty­vät entis­tä tiu­kem­min tor­nien­sa kir­jas­toi­hin var­jel­lak­seen kun­ni­aan­sa.

Ulkokultaisuus ja pöyh­keys ei filo­so­fin mie­les­tä ole kun­nia­kas­ta (III:12, Kasvonpiirteistä, 413):

Minä pidän kun­nial­li­suu­des­ta, joka ei ole lakien ja uskon­to­jen luo­ma, vaan nii­den täy­den­tä­mä ja lail­lis­ta­ma; kun­nial­li­suu­des­ta, joka tun­tee pysy­vän­sä pys­tys­sä ilman apua ja joka on meis­sä syn­ty­nyt ja kas­va­nut omis­ta juu­ris­taan ja jokai­seen ihmi­seen istu­te­tus­ta yleis­maa­il­mal­li­sen jär­jen sie­me­nes­tä, jol­lei hän ole täy­sin luon­non­vas­tai­nen.

Minkään jär­jes­täy­ty­neen uskon­non tai ideo­lo­gian oppien omak­su­mi­nen ei myös­kään tar­koi­ta sitä, että ihmi­nen oli­si aidos­ti hyveel­li­nen (III:12, Kasvonpiirteistä, 413 – 14):

Jokaiselle val­tiol­le tuhoi­sa – ja pal­jon ilmei­sem­min vahin­gol­li­nen kuin kek­se­liäs ja nok­ke­la – on oppi, joka saar­naa kan­sal­le, että kris­til­li­nen usko yksin ilman moraa­li­sään­tö­jen tukea riit­tää tyy­dyt­tä­mään juma­lal­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den vaa­ti­muk­set. Käytännön koke­mus osoit­taa meil­le, että hurs­kau­den ja oman­tun­non välil­lä on val­ta­va ero.

Ei siis rii­tä, että ihmi­nen esiin­tyy oikeaop­pi­se­na ja hurs­kaa­na, hänen täy­tyy lisäk­si elää ja tun­tea ihmi­sys­tä­väl­li­ses­ti: jär­jen ääni on sydä­men ääni. Tässä Montaigne on kuin kuka stoa­lai­nen tahan­sa.

Individualistinen huma­nis­mi, joka filo­so­fin essee­tuo­tan­toa hal­lit­see, pai­not­taa hen­ki­sen integri­tee­tin ja riip­pu­mat­to­muu­den mer­ki­tys­tä. Siinä se on suh­teel­li­sen vie­ras juo­rui­lua, mas­sa­liik­kei­tä, tele­vi­sio­ta ja sano­ma­leh­tiä suo­si­val­le nyky­ajal­lem­me.

Montaignelle tämän päi­vän tavat ja tot­tu­muk­set aiheut­tai­si­vat var­mas­ti vilun­vä­ris­tyk­siä (II:16, Kunniasta, 462): ”Minä vähät väli­tän sii­tä, mitä muut minus­ta ajat­te­le­vat, pal­jon enem­män minua huo­let­taa se, mitä itse sisim­mäs­sä­ni ajat­te­len itses­tä­ni. Haluan olla rikas omas­ta takaa, en muil­ta lai­naa­mal­la.”

Hyvä kuolema

Montaigne kär­si elä­män­sä lop­pu­vai­hees­sa äärim­mäi­sen tus­kal­li­sis­ta virt­sa­ki­vis­tä. Hän ker­too aihees­ta esseis­sään. Stoalaisia oppe­ja tar­vi­taan tus­kien kes­tä­mi­ses­sä jat­ku­vas­ti, mut­ta nii­den ohel­la filo­so­fi vil­je­lee itsei­ro­ni­aa ja huu­mo­ria. Zenon Kitionialaisen ylpei­den mies­ten kou­lu­kun­nan neu­voi­hin hän suh­tau­tuu kriit­ti­sen raken­ta­vas­ti (II:37, Isien ja las­ten saman­kal­tai­suu­des­ta, 661 – 62):

Sitä pait­si olen aina pitä­nyt pelk­kä­nä tees­ken­te­ly­nä sään­töä, joka mää­rää anka­ras­ti ja ehdot­to­mas­ti kes­tä­mään kivun ilmeen­kään väräh­tä­mät­tä, ulko­nai­ses­ti välin­pi­tä­mät­tö­mä­nä ja hal­lit­tu­na. Miksi filo­so­fia, joka kes­kit­tyy sii­hen, mikä on olen­nais­ta ja todel­lis­ta, tuh­lai­si aikaan­sa ulko­kuo­reen? Jättäköön sii­tä huo­len huvi­näy­tel­mien esit­tä­jil­le ja reto­rii­kan opet­ta­jil­le, jot­ka kiin­nit­tä­vät niin suur­ta huo­mio­ta elei­siim­me. Antakoon filo­so­fia arve­le­mat­ta kivul­le oikeu­den olla ääneen rauk­ka­mai­nen sil­loin kun rauk­ka­mai­suus on pel­käs­tään sanal­lis­ta eikä kos­ke­ta sydän­täm­me ja sisi­kun­taam­me, ja aset­ta­koon se nämä vapaa­eh­toi­set vali­tuk­set samaan ryh­mään kuin huo­kauk­set, nyyh­ky­tyk­set, sydä­men tyky­tyk­set ja kal­pe­ne­mi­set, jot­ka luon­to on teh­nyt tah­dos­tam­me riip­pu­mat­to­mik­si. Kunhan sydä­mem­me vain on vail­la pel­koa ja sanam­me vail­la epä­toi­voa, tyy­ty­köön filo­so­fia sii­hen! Mitä väliä sil­lä on, vaik­ka vään­te­lem­me käsiäm­me, kun­han emme vään­te­le sydän­täm­me! Filosofia kou­lut­taa mei­tä itseäm­me var­ten, ei mui­ta var­ten; ole­maan jotain, ei näyt­tä­mään jol­tain.

Tässä kokoel­man toi­sen osan pää­tö­ses­sees­sä stoa­lai­siin koh­dis­tu­van pure­van arvos­te­lun ohel­la Montaigne vuo­dat­taa vihaan­sa lää­kä­rei­tä koh­taan. Ajattelija sai­ras­tui isäl­tään peri­miin­sä virt­sa­ki­viin vuon­na 1578, ja vaik­ka hän siis osa­si odot­taa tau­tia, ajan puut­teel­li­set hoi­to­muo­dot ja tus­kat mitä ilmei­sim­min kat­ke­roit­ti­vat hän­tä.

Nykyisin jul­ki­ses­sa sanas­sa tör­mää tois­tu­vas­ti kai­ken­lai­siin puos­ka­ri­hoi­toi­hin ja menes­tys­pro­feet­toi­hin, jot­ka muis­tut­ta­vat Montaignen sää­li­mät­tö­mäs­ti suo­mi­maa renes­sans­sin lää­ke­tie­det­tä ja paran­ta­jia. Vailla kri­tii­kin häi­vää ihmi­set hurah­ta­vat jat­ku­vas­ti elä­män­pa­ran­nus­oh­jel­miin, usko­mus­hoi­toi­hin ja eri­lai­siin ruo­ka­va­lioi­hin aivan kuten Montaignen aikoi­na. Terveys on edel­leen pit­käl­ti sat­tu­man­kaup­paa. Montaigne oli­si eit­tä­mät­tä mie­lis­sään moder­nin lää­ke­tie­teen saa­vu­tuk­sis­ta, mut­ta ravin­to­ym­py­röis­tä hän ei vält­tä­mät­tä niin perus­tai­si.

Elämänsä lop­pu­vuo­si­na filo­so­fi kes­kit­tyi essei­den­sä kor­jai­le­mi­seen. Muokkausten myö­tä teos kas­voi kol­man­nek­sel­la. Työskentely omien aja­tus­ten ja itsen paris­sa loh­dut­ti sai­ras­ta mies­tä ja samal­la esseet alkoi­vat enti­ses­tään rön­syil­lä.

Suomentaja Renja Salminen on sisäl­lyt­tä­nyt teks­tiin huo­lel­la eri aika­na teh­dyt lisäyk­set ja muu­tok­set ja sel­ven­tää menet­te­ly­ta­po­jaan esi­pu­hees­sa sekä seli­tyk­sis­sä.

Montaigne kuo­li lin­nas­saan rau­hal­li­ses­ti 13.9.1592 vii­si­kym­men­täyh­dek­sän­vuo­ti­aa­na. Mikäli koko hänen essee­tuo­tan­ton­sa tosi­aan oli tutus­tu­mis­ta itseen ja val­mis­tau­tu­mis­ta kuo­le­maan, hän onnis­tui erin­omai­ses­ti. Itseään tar­kas­tel­les­saan ja vai­ku­tel­mi­aan kuva­tes­saan ajat­te­li­ja jät­ti meil­le perin­nön, jon­ka kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen arvo on mit­taa­ma­ton.

***

Kirjallisuus:

Friedell, Egon: Uuden ajan kult­tuu­ri­his­to­ria – Eurooppalaisen sie­lu­krii­si mus­tas­ta sur­mas­ta maa­il­man­so­taan asti. Ensimmäinen osa: Johdanto, renes­sans­si ja uskon­puh­dis­tus. Tekijän luvin suo­men­ta­nut Erik Ahlman. Kolmas pai­nos. Helsinki: WSOY 1950.

Michel de Montaigne: Esseitä I – III. Suomennos, esi­pu­he ja seli­tyk­set Renja Salminen. Helsinki: WSOY 2003, 2008, 2015.

Michel de Montaignen teok­sen Esseitä osa III suo­men­ta­jal­le Renja Salmiselle myön­net­tiin J. A. Hollon kään­nös­pal­kin­to vuon­na 2016.