Arkisto, Essee

Melankolian katse

Masennus voi olla loh­du­ton­ta ja pime­ää. Melankolia puo­les­taan on pop­musii­kin ja kir­jal­li­suu­den näkö­kul­mas­ta ovia avaa­va, loh­dul­li­nen ja ihmi­siä yhdis­tä­vä voi­ma, joka pitää sisäl­lään toi­von ja uudet mah­dol­li­suu­det. Essee on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön Alakulo-nume­ros­sa (nro 41 – 42) kesä­kuus­sa 2020.

I

Opin tun­nis­ta­maan melan­ko­lian jo lap­suu­des­sa. Minulla ei ollut sanaa sil­le tun­teel­le, joka syn­tyi vähi­tel­len kesän värien muut­tues­sa syk­syi­sik­si, kou­lun alkaes­sa ja vuo­den ede­tes­sä pimeäk­si, mut­ta kui­ten­kin lumi­sek­si tal­vek­si pure­vi­ne pak­ka­si­neen. Jos olin kuul­lut­kin jos­sain sat­tu­mal­ta sanan melan­ko­lia, vaik­ka­pa taus­tal­la pyö­ri­nees­tä TV-ohjel­mas­ta, en oli­si ymmär­tä­nyt sitä enkä tien­nyt, mihin sil­lä vii­tat­tiin. Asuin lap­se­na maal­la, ja muis­tan aikuis­ten puhu­neen usein sii­tä, kuin­ka kyläl­tä oli hävin­nyt pos­ti ja kaup­pa. Ne oli­vat ikään kuin sym­bo­le­ja katoa­vas­ta maa­il­mas­ta. En tie­dä, oli­vat­ko ne kadon­neet jo ennen 1990-luvun lamaa. Tunnelma oli yleen­sä apea, kun aikui­sia oli läs­nä, ja tun­tui sil­tä kuin hyvät asiat pel­käs­tään katoai­si­vat maa­il­mas­ta eikä uusia tuli­si lisää.

Melankoliasta on kir­joi­tet­tu pal­jon, ja ilmiö­tä on yri­tet­ty selit­tää jo yli 2 000 vuo­den ajan. Silti se onnis­tuu pake­ne­maan pitä­viä mää­rit­te­ly­jä ker­ta toi­sen­sa jäl­keen – toki melan­ko­lian mer­ki­tys­kin on muut­tu­nut aika­kau­des­ta toi­seen. Kattavia yleis­esi­tyk­siä aihees­ta ovat kir­joit­ta­neet esi­mer­kik­si uusi­see­lan­ti­lai­nen pro­fes­so­ri Jacky Bowring teok­sel­laan A Field Guide to Melancholy (2008) ja unka­ri­lai­nen tai­de­teo­ree­tik­ko László Földényi melan­ko­lian käsi­te­his­to­ri­aa käsit­te­le­väl­lä teok­sel­laan Melankólia (1984), joka on kään­net­ty mm. sak­sak­si ja englan­nik­si.

II

Elokuussa 2019 olin Musiikkitalolla kuun­te­le­mas­sa Nick Caven Conversations with Nick Cave -tilai­suut­ta, jos­sa hän vas­tai­li ylei­sön kysy­myk­siin, ker­toi elä­mäs­tään ja musii­kis­taan ja esit­ti kap­pa­lei­taan. Monilla kysy­myk­siä esit­tä­neil­lä faneil­la vai­kut­ti ole­van taus­tal­laan jon­kin­lais­ta surua, ulko­puo­li­suu­den koke­mus­ta. Kuten oli odo­tet­ta­vis­sa, melan­ko­lia tuli puheek­si ennen pit­kää: Cave piti surua ja melan­ko­li­aa posi­tii­vi­si­na asioi­na, kun taas masen­nus oli jotain aivan muu­ta eikä sitä pitäi­si liit­tää edel­li­siin.

Nick Cave ei ole tie­ten­kään ensim­mäi­nen, joka on koros­ta­nut eroa masen­nuk­sen ja melan­ko­lian välil­lä. Esimerkiksi Földenyi näkee melan­ko­lian ja masen­nuk­sen eron sii­nä, että melan­ko­lia on auk­ko, joka on avau­tu­nut, kun taas masen­nus tar­koit­taa, että jokin menee kiin­ni: ”Melancholia is an ope­ning; depres­sion – a clo­sing in”. Bowringin kir­jas­sa on viit­taus E.M. Cioranin aja­tuk­seen, että melan­ko­lia on kau­nis­ta ja avaa näky­män tule­vai­suu­teen. Földenyi taas näkee tule­vai­suu­des­sa ongel­man melan­ko­li­kon kan­nal­ta: tule­vai­suus on mah­dol­li­suuk­sien keriy­ty­mis­tä auki, mut­ta melan­ko­li­kol­le tule­vai­suu­des­sa ei ole mitään, mikä voi­si keriy­tyä auki.

Ehkä on loh­dul­li­sem­paa aja­tel­la, että melan­ko­lia sisäl­tää mah­dol­li­suuk­sia ja sal­lii myös näh­dä ne, kun taas masen­nus saa näke­mään vain mah­dol­li­suuk­sien puut­teen. Masennus on luo­vuu­den vihol­li­nen, kos­ka luo­vuus edel­lyt­tää kykyä näh­dä mah­dol­li­suuk­sia. Melankoliaa voi puo­les­taan käyt­tää luo­vuu­den moot­to­ri­na.

Cave vas­ta­si myö­hem­min Red Hand Files -blo­gis­saan fanin esit­tä­mään kysy­myk­seen sii­tä, täy­tyy­kö ihmi­sen olla kär­si­nyt tai mie­len­ter­vey­del­tään järk­ky­nyt voi­dak­seen olla suu­ri tai­tei­li­ja. Cave ei osan­nut sanoa, onko mie­len­ter­vey­del­lä roo­lia tai­tei­li­juu­des­sa, mut­ta kär­si­myk­sen mer­ki­tyk­seen hän otti kan­taa. Koska elä­mäs­sä ei voi muu­ten­kaan vält­tyä kär­si­myk­sel­tä, on se Caven mie­les­tä myös väis­tä­mät­tä osa luo­vuut­ta. Lauluntekijän teh­tä­vä­nä hän näkee sen, että kuu­li­ja nos­te­taan omien suru­jen­sa ylä­puo­lel­le. Lauluntekijän on käy­tä­vä pimeäl­lä vyö­hyk­keel­lä, mut­ta muis­tet­ta­va tul­la siel­tä takai­sin.

Fanin esit­tä­mä kysy­mys mie­len­ter­vey­den ja tai­tei­li­juu­den suh­tees­ta ilmen­si hyvin van­haa aja­tus­ta. Bowring kir­joit­taa, miten jo Aristoteles (tai pseu­do-Aristoteles) oli ihme­tel­lyt filo­so­fian, tai­tei­den ja runou­den pii­ris­sä ansioi­tu­nei­den mies­ten tai­pu­mus­ta melan­ko­li­aan ja että Aristoteles oli pää­tel­lyt kaik­kien melan­ko­lis­ten ole­van eri­tyis­laa­tui­sia. Kuitenkin Bowringin mukaan vas­ta renes­sans­siai­ka­na melan­ko­li­aa alet­tiin arvos­taa este­tiik­ka­na, ja Aristoteleen aja­tus (mies­puo­li­ses­ta) melan­ko­li­ses­ta luo­vas­ta yksi­lös­tä yhdis­tet­tiin Platonin aja­tuk­seen juma­lal­li­ses­ta ins­pi­raa­tios­ta. Näin syn­tyi aja­tus melan­ko­li­ses­ta tai­tei­li­ja­ne­ros­ta – myy­tis­tä, jota pure­taan edel­leen.

Ajatus melan­ko­li­ses­ta tai­tei­li­ja­ne­ros­ta oli Bowringin mukaan suo­sit­tu vie­lä 1500-luvun Euroopassa, mut­ta sen suo­sio las­ki kah­del­la seu­raa­val­la vuo­si­sa­dal­la, kun­nes teki paluun 1800-luvul­la roman­tii­kan myö­tä.

Kun muis­te­len omia kir­joit­ta­mi­so­pin­to­ja­ni 2010-luvun alus­sa, tulee ensim­mäi­se­nä mie­leen se, kuin­ka sys­te­maat­ti­ses­ti mei­tä ope­tet­tiin pois romant­ti­ses­ta tai­tei­li­ja­kä­si­tyk­ses­tä, ilmei­ses­ti sil­lä ole­tuk­sel­la, että käsi­tys oli joten­kin ylei­nen aloit­te­le­vien kir­joit­ta­jien kes­kuu­des­sa. En tie­dä, oli­ko. Todennäköisesti ei. Vaikka tai­tei­li­juus on arki­päi­väis­ty­nyt eikä sil­lä ole sel­lais­ta auraa kuin roman­tii­kan aika­na, ei aja­tus omas­ta kär­si­myk­ses­tään ammen­ta­vas­ta tai­tei­li­jas­ta ole täy­sin kadon­nut. Se on mee­mi, joka kier­tää kult­tuu­ris­sa edel­leen.

Yhdysvaltalainen pop-artis­ti Billie Eilish voit­ti tam­mi­kuus­sa 2020 kaik­kien aiko­jen nuo­rim­pa­na vii­si Grammy-pal­kin­toa debyyt­ti­le­vyl­lään When We All Fall Asleep, Where Do We Go?. Hänen musiik­kin­sa on synk­kää ja melan­ko­lis­ta; lau­lu­teks­teis­sä tule­vat esil­le niin ilmas­ton­muu­tok­sen uhka, ystä­vien päih­tei­den­käyt­tö kuin paon etsi­mi­nen rak­kau­des­ta ja ihmis­suh­teis­ta, vaik­ka sit­ten tuhoi­sis­ta. Jos Eilishin musiik­ki oli­si ollut ole­mas­sa sil­loin, kun olin itse tei­ni-ikäi­nen, oli­sin var­maan samas­tu­nut voi­mak­kaas­ti sen anta­maan pime­ään, urbaa­nin karuun kuvaan maa­il­mas­ta, jos­sa mit­kään asiat eivät ole nuor­ten ihmis­ten puo­lel­la ja vaih­toeh­to­ja on kak­si: etsi kei­no sel­viy­tyä tai lamaan­nu.

Eilish on ker­to­nut jul­ki­ses­ti kamp­pail­leen­sa masen­nuk­sen kans­sa. Laulut eivät kui­ten­kaan vel­lo loh­dut­to­muu­des­sa tai ihan­noi masen­nus­ta ja itse­tu­hoi­suut­ta, päin­vas­toin. Näkökulma on ihmi­sen, joka halu­aa sel­viy­tyä. Silti toi­vo ei ole kos­kaan täy­sin irti epä­toi­vos­ta: rak­kaus on mah­dol­lis­ta, mut­ta sen ehto­na ei saa olla pel­ko sii­tä, että toi­nen kuo­lee huu­mecock­tai­liin. Pimeys ei ole roman­ti­soi­tua, vaan sitä käsi­tel­lään rea­lis­ti­ses­ti, ellei jopa illuusiot­to­mas­ti, ja on help­po uskoa, että Eilish sei­soo sano­jen­sa taka­na. Varmaankin juu­ri täs­sä on yksi hänen suo­sion­sa salai­suuk­sis­ta: musiik­ki näyt­tää karun, tun­nis­tet­ta­van maa­il­man sosi­aa­li­seen medi­aan raken­net­tu­jen illuusioi­den tuol­ta puo­len. Jos nero­myyt­ti oli­si muo­dis­sa, hän­tä var­maan­kin pidet­täi­siin nero­na.

III

Sigmund Freud muo­toi­li vuon­na 1917 jul­kais­tus­sa essees­sään Trauer und Melancholie (suo­men­ta­nut Markus Lång otsi­kol­la ”Suru ja synk­kä­mie­li­syys”) teo­rian melan­ko­lias­ta psy­koa­na­lyyt­ti­ses­tä näkö­kul­mas­ta. Freudin mukaan suru on nor­maa­li ja luon­nol­li­nen reak­tio esi­mer­kik­si rakas­te­tun ihmi­sen tai ihan­teen mene­tyk­seen, kun taas melan­ko­lia on mene­tyk­sen muut­tu­mis­ta sai­rau­dek­si. Freudin luet­te­le­mia melan­ko­lian omi­nai­suuk­sia ovat ”syvän tus­kal­li­nen mie­lia­la, ulko­maa­il­man kiin­nos­ta­vuu­den katoa­mi­nen, rakas­ta­mis­ky­vyn katoa­mi­nen, suo­ri­tus­ky­vyn esty­mi­nen ja itse­tun­non las­ke­mi­nen, joka ilme­nee itse­moit­tei­na ja itse­syy­tök­si­nä ja kär­jis­tyy ran­gais­tuk­sen odot­te­luk­si”. Melankoliaa sai­ras­ta­va ei Freudin mukaan aina edes tie­dos­ta sitä, mitä on tar­kal­leen menet­tä­nyt.

Lienee tär­ke­ää täh­den­tää, että Freud pyr­ki nime­no­maan kuvai­le­maan melan­ko­li­aa vaka­vas­ti otet­ta­va­na sai­rau­te­na. Freudin melan­ko­lia­teo­rias­sa ei siis ole kyse pel­käs­tään suru­mie­li­syy­des­tä tai luo­pu­mi­sen tus­kas­ta, vaan vaka­vas­ta asias­ta. Melankolian mer­ki­tys sana­na on muut­tu­nut ajan myö­tä, kun sitä on käy­tet­ty eri yhteyk­sis­sä ja sil­lä on pyrit­ty selit­tä­mään eri asioi­ta.

Pohdinnalla sii­tä, onko melan­ko­lia sai­raus vai ei, on pit­kä his­to­ria, ja kes­kus­te­lua käy­dään edel­leen. Nykyäänkin Suomessa Duodecim mää­rit­te­lee erään masen­nuk­sen muo­don ”melan­ko­li­sek­si masen­nuk­sek­si”, jon­ka tun­nus­piir­tei­siin kuu­luu ”mie­li­hy­vän menet­tä­mi­nen lähes kai­kis­sa toi­min­nois­sa ja tila­päi­sen­kin ilo­reak­tion puut­tu­mi­nen lähes koko­naan”.

”Surussa maa­il­ma on muut­tu­nut tyh­jäk­si ja arvot­to­mak­si; synk­kä­mie­li­syy­des­sä niin on tapah­tu­nut egol­le itsel­leen”, Freud kir­joit­taa. Freudilaisessa melan­ko­lia­teo­rias­sa mene­tyk­sen koh­teen menet­tä­mi­nen tar­koit­taa itse egon menet­tä­mis­tä, kos­ka ego on samas­tu­nut mene­tyk­sen koh­tee­seen. Niinpä ihmi­nen kadot­taa oman itsen­sä ja pitää itse­ään arvot­to­ma­na. Kommentaarissaan Freudin melan­ko­lia­teo­rias­ta Darian Leader väit­tää, että melan­ko­li­set pitä­vät itse­ään aidos­ti pahoi­na ja huo­noi­na ihmi­si­nä sen sijaan, että vain tun­ti­si­vat ole­van­sa riit­tä­mät­tö­miä ja huo­nom­pia kuin muut, ja myös sano­vat sen ääneen.

Freud kir­joit­ti melan­ko­lias­ta yli sata vuot­ta sit­ten, ja euroop­pa­lai­nen yhteis­kun­ta on sen jäl­keen koke­nut val­ta­via muu­tok­sia. Tuntuu sil­tä, että nyt 2020-luvul­la pide­tään niin työ­elä­män kuin hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män kan­nal­ta yhä tär­keäm­pä­nä sitä, että ihmi­nen osaa hyväk­syä itsen­sä. Toisaalta vai­keas­sa maa­il­man­ti­lan­tees­sa on yhä hel­pom­pi löy­tää uusia syi­tä melan­ko­lial­le. Leader kysyy, toi­puu­ko ihmi­nen oikeas­taan mene­tyk­sis­tään vai sopeut­taa­ko hän ne vain osak­si elä­mään­sä. Minulla ei ole vas­taus­ta tähän, mut­ta uskon, että ihmi­nen voi olla sekä jos­sain mää­rin melan­ko­li­nen että hyväk­syä itsen­sä.

IV

Eräs Suomen kir­jal­li­suu­den mer­kit­tä­vim­piä melan­ko­li­sia teok­sia lie­nee Tove Janssonin Muumilaakson mar­ras­kuu (Sent i novem­ber, 1970, suom. Kaarina Helakisa). Tarina sijoit­tuu myö­häi­seen syk­syyn, jol­loin muu­mi­per­he on läh­te­nyt pois meril­le ja Muumilaakso on tyh­jil­lään. Sataa vet­tä. On hil­jais­ta, anke­aa ja tyh­jää. Mistään ei kuu­lu elä­män ääniä. Kesän vih­reys on pois­sa, samoin ilo ja huo­let­to­muus. Laakson ulko­puo­lel­la tal­veen varau­tu­mi­nen on käyn­nis­sä. Yksi ker­ral­laan tari­nan hen­ki­löt, Hemuli, homs­su Tuhto, Vilijonkka, Nuuskamuikkunen ynnä muut, alka­vat kai­va­ta muu­mi­ta­lol­le, jon­ka eivät tie­dä ole­van hylät­ty.

Hemuli muis­te­lee yksi­näi­syy­des­sään Muumilaaksoa ja edel­lis­ke­säis­tä käyn­ti­ään muu­mi­per­heen luo­na: ”Hän muis­ti kär­pä­sen, joka nap­sah­te­li katos­sa. Ja sen ettei ollut kii­re. Kahvi odot­te­li kuis­til­la, kaik­ki jär­jes­tyi, kaik­ki oli yksin­ker­tais­ta ja sujui itses­tään.” Muistot muu­mi­ta­los­ta ovat idyl­li­siä kesä­muis­to­ja. Syksy on kui­ten­kin koit­ta­nut, ja toi­nen aika. Melankolinen Hemuli läh­tee koto­aan mar­ras­kuun satee­seen ja yrit­tää tavoit­taa men­nei­syy­des­sä val­lin­nut­ta onnel­li­suu­den tilaa. Autioituneessa Muumilaaksossa hän koh­taa ensik­si vain kaa­to­sa­teen ja tyh­jän maa­il­man.

Kun loput hen­ki­löt löy­tä­vät muu­mi­ta­lol­le, he huo­maa­vat, ettei muu­mi­ta­lo vas­taa­kaan hei­dän odo­tuk­si­aan. Muumiperhe on pois­sa, eikä muu­mi­ta­lo ole­kaan se koti, jota he ovat odot­ta­neet, vaan pel­käs­tään talo. Ensin he koh­taa­vat vain lisää melan­ko­li­aa: tapah­tu­mat­to­muut­ta, pimeyt­tä ja hil­jai­suut­ta. Heillä on kai­puu men­nee­seen ilon ja huo­let­to­muu­den aikaan, jota muu­mi­ta­lo heil­le edus­taa. Lopulta nos­tal­gias­ta tulee kei­no pyr­kiä eroon melan­ko­lias­ta. Heillä on muu­mi­ta­loon tun­ne­si­de, jon­ka avul­la he usko­vat paran­tu­van­sa myö­häi­sen mar­ras­kuun melan­ko­lias­ta. Jokainen heis­tä on tul­lut muu­mi­ta­lol­le saman nos­tal­gian lähet­tä­mi­nä, sik­si hei­dän ei tar­vit­se tun­tea yksi­näi­syyt­tä. Tunneside muu­mi­ta­loon yhdis­tää hei­tä. He sii­voa­vat talon ja naut­ti­vat sen jäl­keen yhtei­sen ate­rian. Turva löy­tyy valos­ta, läm­mös­tä ja mui­den seu­ras­ta.

Muumilaakson mar­ras­kuun alun luon­neh­din­taa syk­syn mer­ki­tyk­ses­tä voi pitää myös posi­tii­vi­se­na luon­neh­din­ta­na melan­ko­lias­ta: ”Syksyn verk­kai­nen vaih­tu­mi­nen tal­veen ei ole ensin­kään hul­lum­paa aikaa. Se on tur­vaa­mi­sen ja huo­leh­ti­mi­sen aikaa, se on aikaa jol­loin itse kukin kerää tal­ven varal­ta niin suu­ria varas­to­ja kuin suin­kin. Tuntuu hyväl­tä kerä­tä omai­suu­ten­sa aivan likel­le itse­ään, koo­ta aja­tuk­sen­sa ja kää­riy­tyä läm­pöön­sä ja kai­vau­tua kaik­kein perim­mäi­seen koloon, tur­val­li­suu­den kes­ki­pis­tee­seen, mis­sä voi puo­lus­taa kaik­kea mikä on tär­ke­ää ja arvo­kas­ta ja ikio­maa.” Kenties melan­ko­lia voi olla myös suo­jau­tu­mi­sen kei­no, joka muis­tut­taa sii­tä, mikä on kau­nis­ta ja tär­ke­ää. Emmehän voi tun­tea melan­ko­li­aa min­kään sel­lai­sen asian suh­teen, joka on ollut meil­le yhden­te­ke­vä?

V

Melankolia muis­tut­taa mei­tä sii­tä, miten suru voi kyt­key­tyä kau­neu­teen ja mitä kau­nis­ta on niis­sä asiois­sa, jot­ka ovat ole­mas­sa enää muis­tois­sa. Masennus sen sijaan on oma maa­il­man­sa: autio ja väri­tön pla­neet­ta, jon­ka pin­nal­ta yrit­tää löy­tää toi­voa edes fos­si­li­soi­tu­nees­sa muo­dos­sa. Jos toi­nen elä­vä olen­to tuli­si­kin vas­taan, sen kans­sa ei pys­tyi­si kom­mu­ni­koi­maan, eikä sil­tä ehkä osai­si­kaan kysyä muu­ta kuin: “Onko tämä maa­il­ma sinul­le­kin näin väri­tön, ääne­tön ja tyh­jä?”

Koen, että ver­rat­tu­na masen­nuk­seen melan­ko­lias­sa on jotain vapaut­ta­vaa. Suru jotain mene­tet­tyä koh­taan voi par­haim­mil­laan tar­koit­taa kykyä arvos­taa kau­neut­ta sil­loin­kin, kun se liit­tyy kiel­tei­siin asioi­hin. Hienoimmillaan se voi yhdis­tää ihmi­siä toi­siin­sa.


Lähteet:

  • Bowring, Jacky (2008). A Field Guide to Melancholy. Harpenden: Oldcastle Books.
  • Cave, Nick (2020). The Red Hand Files Issue #81. www.theredhandfiles.com/do-you-need-to-be-hurt-or-mentally-ill-to-be-a-great-artist/ (luet­tu 31.1.2020)
  • Földényi, László F. (2016) [alku­teos 1984]. Melancholy. Englanniksi kään­tä­nyt Tim Wilkinson. New Haven: Yale University Press.
  • Freud, Sigmund (2017) [1. lai­tos 2005]. Suru ja synk­kä­mie­li­syys: sekä mui­ta essei­tä. Suomentanut Markus Lång. 2., tar­kis­tet­tu lai­tos. 1. lai­tos jul­kais­tu nimel­lä Murhe ja melan­ko­lia sekä mui­ta kir­joi­tuk­sia. Helsinki: BoD – Books on Demand.
  • Huttunen, Matti (2018). Masennus. www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00389 (luet­tu 30.1.2020)
  • Jansson, Tove (1970). Muumilaakson mar­ras­kuu. Suomentanut Kaarina Helakisa. Helsinki: WSOY.
  • Leader, Darian (2009) [1. pai­nos 2008]. The New Black: Mourning, Melancholia and Depression. Lontoo: Penguin Books.