Särö on kevään 2020 aika­na jul­kais­sut koro­nae­pi­de­mi­aa käsit­te­le­viä teks­te­jä kir­jal­li­suu­den ja eri tie­tee­na­lo­jen asian­tun­ti­joil­ta. Nyt on rivi­kan­sa­lais­ten vuo­ro pääs­tä ääneen.

Pyysimme tou­ko­kuus­sa sub­jek­tii­vi­sia kir­joi­tuk­sia koro­na­ke­vään aiheut­ta­mis­ta nega­tii­vi­sis­ta tun­teis­ta: “Ovatko koro­na-ajan rajoi­tuk­set, eris­täy­ty­mi­nen, uutis­ten ja somen seu­raa­mi­nen kas­vat­ta­neet surua, masen­nus­ta, ahdis­tus­ta ja mie­len­ter­vey­son­gel­mia sinul­la tai lähi­pii­ris­sä­si? Haluatko avau­tua tun­te­muk­sis­ta­si ja havain­nois­ta­si jul­ki­ses­ti mut­ta nimet­tö­mäs­ti?” Alla jul­kai­sem­me vali­koi­man kir­joi­tuk­sis­ta, joi­ta toi­mi­tus on hie­man tii­vis­tä­nyt ja huo­li­tel­lut. Osassa teks­teis­tä käsi­tel­lään aihet­ta ver­taus­ku­val­li­ses­ti, runon ja proo­san kei­noin, osas­sa taas suo­rem­min.

Palaaminen koro­na-ajan tun­nel­miin muis­tut­taa mei­tä pait­si nykyi­sen, hie­man vapaam­man elä­män arvos­ta, myös sii­tä, mil­lai­set mie­lia­lat saat­ta­vat olla edes­sä, jos toi­nen koro­na-aal­to saa­puu Eurooppaan ja kokoon­tu­mis­ra­joi­tuk­set astu­vat jäl­leen voi­maan.

Kooste jat­kaa samal­la vir­tu­aa­li­ses­ti Särön hei­nä­kuus­sa ilmes­ty­vän Alakulo-tupla­nu­me­ron tee­maa. Voit tila­ta nume­ron ennak­koon Särön verk­ko­kau­pas­ta.

*

Nainen, 67, elä­ke­läi­nen:

Olen vie­lä työ­elä­mäs­sä, ylia­jal­la, omas­ta halus­ta­ni. Nyt kui­ten­kin jou­dun pakos­ta jää­mään eläk­keel­le, kos­ka siten autan toi­sia pää­se­mään pie­nem­mil­lä lomau­tuk­sil­la. Olen yksin elä­vä per­hee­tön yli 65-vuo­tias nai­nen. Harrastan pal­jon, lähin­nä tans­sia, kuo­roa ja karao­kea, käyn kon­ser­teis­sa ja muis­sa tapah­tu­mis­sa. Nyt nämä ovat kaik­ki hyl­lyl­lä, ja lau­la­mas­sa olen ollut vii­mek­si 14.3.20.

Laulaminen on minul­le työn lisäk­si elä­män­ta­pa ja hen­ki­rei­kä, joka toi­mii tera­peut­ti­ses­ti.

Nyt, kun nämä kaik­ki har­ras­tuk­set ovat pois­sa ja hek­ti­nen työ nuo­res­sa mies­val­tai­ses­sa poru­kas­sa lop­puu kuin sei­nään, olen täy­sin tyh­jän pääl­lä. Kun yri­tän tun­to­ja­ni pur­kaa, niin minul­le sano­taan vain, että kyl­lä se sii­tä, tai mene tera­pi­aan – niin kuin tera­peut­ti sai­si baa­rit auki, työ­pai­kan jat­ku­maan tai har­ras­tuk­set taas aktii­vi­sik­si.

Istun koto­na telk­ka­rin ääres­sä yksin ja yri­tän saa­da ajan kulu­maan. Mielialat vaih­te­le­vat, ja jos­kus vain itken. Odotan kau­hul­la elä­ke­päi­viä, kos­ka sopeu­tu­mis­vai­he­kin tun­tuu mah­dot­to­mal­ta: mat­kat, joi­ta piti olla, karao­ke­ta­pah­tu­mat ja lau­an­tai­set lau­lut tutus­sa baa­ris­sa ovat pois­sa, ja elä­ke alkaa lomal­la kesä­kuun alus­sa. Sitten ei ole mitään teke­mis­tä  päi­vi­sin, eikä iltai­sin­kaan, jos tätä menoa jat­kuu. Myös talous huo­let­taa, kun on lai­naa aika pal­jon joh­tuen omis­ta aiem­mis­ta mokis­ta­ni, ja tulot las­ke­vat juu­ri nii­den lai­nan­ly­hen­nys­ten ver­ran.

Voisin myy­dä asun­to­ni, mak­saa velat pois ja muut­taa vuo­kral­le, mut­ta en saa sopi­vaa asun­toa, kos­ka minua viha­taan sen vuok­si, että pol­tan  tupak­kaa. Olen niin mon­ta ker­taa kuul­lut ole­va­ni se kama­la rikol­li­nen, joka sai­ras­tut­taa muut, kun polt­taa. Lopettaminen ei kui­ten­kaan aina­kaan nyt tule kysee­seen, täs­sä mie­len­ti­las­sa, ja muu­ten­kin lope­tan sen kun itse haluan, ei sil­loin, joku muu halu­aa. Ja nyt tupak­kaa kuluu vie­lä enem­män, kun olen vihai­nen, tur­haan­tu­nut ja stres­saan­tu­nut.

Olen toi­si­naan aivan maas­sa, kun kukaan ei osaa aset­tua ase­maa­ni, vaan ihmi­set vähät­te­le­vät tilan­net­ta­ni ja ihmet­te­le­vät, mik­sen tyy­dy osaa­ni. Pitäisi olla kii­tol­li­nen, että on ter­ve, mut­ta ter­veyt­tä se on mie­len­ter­veys­kin.

Lenkkeily tms. ei ole minua kos­kaan kiin­nos­ta­nut, enkä ole koti­tyyp­piä. Nyt jää­vät kaik­ki pakol­li­set­kin työt  teke­mät­tä, kun ei vain jak­sa. Tämä alkaa vai­kut­taa myös ruo­ka­ha­luun ja uneen. Mitä sit­ten, kun olen eläk­keel­lä, eikä päi­väl­lä ole mitään? En tah­do jak­saa olla posi­tii­vi­nen, vaik­ka pitäi­si. Vitsit ovat vähis­sä.

En ole myös­kään kiin­nos­tu­nut ikäi­sil­le­ni suun­na­tuis­ta akti­vi­tee­teis­ta, sil­lä minä ren­tou­dun karao­ke­baa­ris­sa lau­la­mal­la tun­teet ulos tai läh­den har­ras­tuk­sii­ni iltai­sin. Lopetin uutis­ten ja median seu­raa­mi­sen heti kun koro­na­ti­lan­ne alkoi. Uutisissa ker­rot­tiin vain sai­ras­tu­neis­ta ja kuol­leis­ta ja maa­lat­tiin jat­ku­moa jopa syk­syyn asti, ja että kol­me mil­joo­naa vii­des­tä mil­joo­nas­ta suo­ma­lai­ses­ta sai­ras­tuu, ja epi­de­mia­huip­pu­kin on vas­ta syk­syl­lä. Eli tämä vuo­si ja enem­män­kin tun­tuu ole­van mene­tet­ty, ja minul­la taas yksi vuo­si ikää lisää, mikä on pois tuos­ta har­ras­ta­mi­ses­ta.

Näillä pitää pär­jä­tä, vaik­kei jak­sai­si mil­lään.

Yksi hyvä ystä­vä minul­la on, joka jak­saa kuun­nel­la, mut­ta kuin­ka kau­an, kun hänel­lä on itsel­lään­kin vai­ke­aa?

*

Nainen, 73, elä­ke­läi­nen:

Seinä­kel­lo­ni mou­kaut­taa kuusi ker­taa. Siitä tie­dän, että on aamu ja että olen ollut jopa muu­ta­man tun­nin unes­sa. Unen suo­jas­sa elä­män nur­jal­ta puo­lel­ta, jos­ta on tul­lut uusi nor­maa­li arki. Haluan sukel­taa takai­sin peit­tee­ni pii­loon ja kado­ta uni­maa­il­maan, jos­sa ovat kaik­ki rak­kaa­ni vie­rel­lä­ni.

Mutta ei uni tule enää, rao­tan ver­ho­ja tode­tak­se­ni, että saman­lai­nen har­maa, itkui­nen huh­ti­kuu on ulko­na kuin on huo­neis­sa­ni­kin. Vettä sataa ikku­na­ruu­tuun ja sil­mis­tä­ni yöpai­dal­le­ni. Minulla on ikä­vä mies­tä­ni, lap­sia­ni ja lap­sen­lap­sia­ni. Olen koro­nan van­ki­na nel­jän sei­nän sisäl­lä, kos­ka kuu­lun hil­jai­sik­si vai­en­net­tuun ikä­ryh­mään. Minun suu­ni ei kyl­lä halua totel­la tätä hul­lun­myl­lyä. Huudan ja meta­koin aina, jos saan pie­nen­kin aiheen. Mieheni on puo­les­taan eris­tet­ty­nä ympä­ri­vuo­ro­kau­ti­ses­sa hoi­vas­sa, emme ole saa­neet tava­ta yli kah­teen kuu­kau­teen. Olemme olleet kuin yhteen kas­va­neet kak­si puun­run­koa yli 50 vuot­ta. Ja nyt on ensim­mäi­nen pit­kä eril­lään olo, sie­tä­mä­tön olo­ti­la. Joka päi­vä mie­tin, että täs­sä­kö oli tämä mei­dän elä­mäm­me, ja näin­kö sen pitää päät­tyä.

Tunnistan, että olen koh­ta kuin nahis­tu­nut nau­ris, kul­jen jää­kaa­pin ja soh­van väliä, vyö­tä­röl­lä kiris­tää. Jalat muut­tu­vat kan­keik­si, soh­val­ta ylös nouse­mi­nen vaa­tii mon­ta yri­tys­tä.

Yritän vir­kis­tää miel­tä­ni ja kehoa­ni muu­ta­man sadan met­rin käve­lyl­lä päi­vit­täin. Usein jää päi­viä väliin, en saa ken­kiä jal­kaa­ni, ovea auki. Jos sit­ten­kin läh­den ulos, on muis­tet­ta­va ottaa ker­ta­käyt­tö­han­sik­kaat, kas­vo­mas­ki, puhe­lin ja avai­met. Vastaantulijat kier­rän kau­kaa, kos­ka useim­mat kah­den hen­gen ryh­mät eivät väis­tä tuu­maa­kaan. Heidän elä­mäs­sään ei vie­lä ole ollut lähel­tä kos­ke­tus­ta koro­naan, joten ei ole sen saa­mi­ses­ta pel­koa­kaan.

En ymmär­rä kaik­kia nii­tä rajoi­tuk­sia, joil­la mei­dät ikäih­mi­set jäte­tään unoh­duk­seen, oman onnem­me sepik­si. Onneksi on lap­sia, joil­le voi uikut­taa olo­aan, mut­ta raja tulee sii­nä­kin jos­sain koh­den vas­taan. Onko oikein lisä­tä hei­dän taak­kaan­sa joka­päi­väi­sel­lä vali­tus­kier­rok­sel­la?

Vaikka tätä suo­jas­sa oloa ei ole kes­tä­nyt vie­lä kuin kak­si rei­lua kuu­kaut­ta, on tun­ne, että on van­hen­tu­nut aina­kin vii­si vuot­ta  tänä aika­na. Entä sit­ten, jos tätä jat­kuu ja jat­kuu? Pahinta on se, ettei ole pää­tä näky­vis­sä; on vain kel­lut­ta­va ja uskot­ta­va, että valoa siin­tää hori­son­tis­sa.

*

Nainen, 54, elä­ke­läi­nen:

Alku­vuo­si 2020 oli lop­puun­pa­la­mi­sen ehkäi­syä. Loppuvuodesta 2019 oli ollut lii­kaa teke­mis­tä ja uusia pro­jek­te­ja. Alkoi siten väsy­mi­nen uha­ta, ja piti perua sekä siir­tää sovit­tu­ja, suun­ni­tel­tu­ja pro­jek­te­ja, har­ras­tuk­sia, koko elä­mään­sä.

Tähän riu­tu­nee­seen mie­lia­laan iski tie­to pan­de­mias­ta. Huolta, kos­ka oma lap­si oli ollut teke­mi­sis­sä virus­tar­tun­nan saa­nei­siin. Hän ei pääs­syt tapaa­maan. Harrastukset lop­pui­vat koko­naan, eikä juu­ri ketään ole pääs­syt fyy­si­ses­ti tapaa­maan, kos­ka suu­rin osa har­ras­tus­ryh­mien tutuis­ta on ris­ki­ryh­mä­läi­siä! Alkoi siis koto­na möl­löt­tä­mi­sen aika­kausi – tosin se on kir­joit­ta­val­le int­ro­ver­til­le sopi­vaa rau­hoit­tu­mi­sen aikaa.

Mutta koto­na­pas ei saa­nut puret­tua yhtään ahdis­tus­taan, pel­ko­jaan ja suru­jaan! Kun toi­nen aikui­nen ei ole mil­län­sä­kään, eikä ymmär­rä heik­ko­her­mois­ten pil­li­tys­tä! Pitääpä sit­ten yksin iltai­sin omas­sa sän­gys­sään yksik­seen pur­kaa mur­heet ja vol­lot­taa sil­män­sä tur­vok­siin. Kun ei itseä juu­ri­kaan nau­ra­ta, pait­si mus­tis­ta mus­tin huu­mo­ri, niin ei jak­sa myös­kään small tal­kia huo­nos­sa pari­suh­tees­sa. Koko ajan on olo kuin van­gi­tul­la eläi­mel­lä – tah­too pois. Mutta min­nes menet? Kun äkkiä käy kau­pal­la jut­te­le­mat­ta kenen­kään kans­sa, niin ei se auta pitä­mään ”pää­tä pin­nal­la”. Sitten pitää häi­ri­köi­den lähe­tel­lä ystä­vil­leen teks­ta­rei­ta tai soi­tel­la.

Mutta ris­kin­sä on sii­nä­kin. Voi saa­da huo­no­ja uuti­sia. Kun on oppi­nut tun­te­maan liu­dan itse­ään huo­mat­ta­vas­ti van­hem­pia ihmi­siä, niin tie­tys­ti luon­nol­li­set elin­kaa­ret tule­vat koh­dal­le las­ken­nal­li­ses­ti useam­min. Osanottokortteja olen saa­nut pari lait­taa, yhdes­tä saat­to­ko­dis­sa ole­vas­ta rou­vas­ta on huo­li, työ­ka­ve­ri meneh­tyi syö­pään ja yksi suku­lais­ten per­he on saa­nut koro­na­tar­tun­nan, karan­tee­nit iski­vät laa­jen­net­tuun poruk­kaan.

Niin juma…uta! Kyllä ahdis­taa lisää, unis­sa on hir­vei­tä aggres­sii­vi­sia koh­tauk­sia, veren­pai­neet jum­put­ta­vat kal­lon hal­ki. Mutta sil­ti – tai juu­ri sik­si – pidän sit­keäs­ti ns. koro­na­ke­vät-päi­vä­kir­jaa: “selä­tä koro­na, kevät runoi­na”. Vanhaan afo­ris­mi­kir­jaan, jos­sa on päi­vä­mää­rät ja rivit lyhyil­le teks­teil­le, kir­jaan joka päi­vä (7.3. läh­tien) fak­to­ja maa­il­mal­ta koro­naan liit­tyen, Suomen hal­li­tuk­sen tie­do­tuk­sia ja someen lait­ta­mia­ni runo­ja. En mie­ti, lukee­ko edes lap­se­ni sitä kos­kaan tai hei­tän­kö sen ros­kik­seen, mut­ta huo­ma­sin tiput­ta­va­ni kynän kär­jel­lä kel­las­tu­neil­le sivuil­le osan pahas­ta olos­ta­ni ja sain näin etään­ny­tet­tyä hepu­loi­vaa minää­ni kuo­lin­lu­vuis­ta ja ongel­mis­ta. Annoin itsel­le­ni roo­lin olla his­to­rial­li­sen ajan­jak­son tal­len­ta­ja ja tark­kai­li­ja, tie­toi­se­na sii­tä, että seu­raa­va aivas­tus tai yskäi­sy voi olla omal­la koh­dal­la­kin mur­heen alkusoit­to…

Aikaisemmista masen­nus­jak­sois­ta läpi räm­pi­nee­nä eri­tyis­herk­kä­nä saan olla varo­vai­nen, ettei mie­lia­la ”putoa kuin gra­mo­fo­nin neu­la levyn reu­nal­ta”. Onneksi pää­sen sen­tään luon­toon käve­le­mään – pik­ku­kau­pun­gis­sa sin­ne pää­see hel­pos­ti ilman autoa tai junia. Kun pysäh­tyy, kat­se­lee pil­viä tai­vaal­la, puroa met­sän reu­nas­sa, sit­ruu­na­per­hos­ten sala­moin­tia tien­pien­ta­reel­la tai kuun­te­lee kevään lin­tu­jen live­kon­sert­tia ilmai­sek­si, niin kum­mas­ti hel­pot­taa. Life goes on!

Toki välil­lä voi sen ver­ran läh­miä kas­vo­jaan, että antaa pie­nen läp­säi­syn. Eiköhän val­koi­sel­la pul­leal­la län­si­mai­sel­la nai­sel­la ole elo kui­ten­kin aika hyvää:  on sei­nät ja katot, las­kut pys­tyy joten­kin mak­sa­maan, on ne hiton saip­puat ja vedet, alko­ho­li hai­see käsis­sä ja sai­raa­laan pää­see alle tun­nis­sa!

*

Nainen, 34, asia­kas­pal­ve­li­ja Verohallinnolla:

Itken niin kovin, että sil­mis­sä sume­nee ja hen­keä saa niko­tel­len. En pää­se ylös lat­tial­ta. Rintaa pai­naa suru ja epä­us­ko. Ei täl­lais­ta voi tapah­tua kes­kel­lä tätä krii­siä. Ystäväni on ras­kaa­na. Eihän nyt ole oikea aika, ei ole oikea paik­ka, ei ole lupaa täl­lai­seen nor­maa­liin ja ilah­dut­ta­vaan. Meidän piti kaik­kien istua koto­na sure­mas­sa, ryyp­pää­mäs­sä yksin ja miet­ti­mäs­sä kateel­li­se­na, mil­lai­sia jump­pa­vi­deoi­ta ja toi­sen asteen tut­kin­to­ja naa­pu­ris­sa suo­ri­tet­tiin vapaa-ajal­la, koro­na­ke­vään mer­keis­sä.

Käyn lei­po­maan kak­kua. On äitien­päi­vä. Minulla ei ole mah­dol­li­suut­ta syö­dä ja juo­da kak­ku­kah­via äiti­ni kans­sa, joka on eris­tyk­sis­sä. Minulla ei ole omia lap­sia, jot­ka oli­si­vat kat­ta­neet aamiais­pöy­dän tai tar­joil­leet ne kusi­set lei­vät sän­kyyn.

Minulla ei ole ketään.

Olen yksin enkä pää­se edes pubiin mökää­mään yksi­näi­syy­des­tä­ni niil­le jot­ka jak­sa­vat kuun­nel­la. En pää­se salil­le, en pää­se tree­nei­hin, en pää­se kos­me­to­lo­gil­le, en pää­se yhtään mihin­kään kotoa.

Pelkäsin ennen kuo­le­maa miet­tien sitä pakon­omai­ses­ti. Tuskallista, äkkiä ja vää­ryy­del­lä kai­ken vie­vää koro­naa. Siksi arkai­len teh­dä sel­lais­ta­kin, mihin on lupa. Arkailen mat­kus­taa bus­sil­la, käy­dä ruo­ka­kau­pas­sa ja  töis­sä. Apteekissa post-apo­ka­lyp­ti­siin asus­tei­siin pukeu­tu­neet far­ma­seu­tit ovat kuin tie­tei­se­lo­ku­vas­ta.

Nyt kaik­ki on toi­sin. En ainoas­taan pel­kää vaan janoan sitä saa­ta­nan kuo­le­maa. Missä eri muo­dois­sa se voi­si­kaan hii­piä luok­se­ni?

Itsensä satut­ta­mi­sen ajat­te­lu­kin jo rau­hoit­taa, tai sit­ten se on se oxa­mii­ni, jon­ka sain psy­kiat­ril­ta tilan­teen kans­sa elä­mi­seen. En kes­tä­nyt töis­sä soit­ta­jan toi­vot­taes­sa mitä mai­nioin­ta maa­nan­tai­ta. Sain hys­tee­ri­sen itku­koh­tauk­sen, sai­raus­lo­maa ja resep­ti­lääk­kei­tä.

Paketin kyl­jes­sä kol­mio varoit­taa, mut­ta mis­tä? Ei rat­tiin, ei kän­niin, ei mihin­kään. Tarkoitettu vain pään­si­säi­seen mat­kus­te­luun, mikä onkin koro­na­ke­vääs­sä mitä mai­nioin tapa olla ja elää.

Äitini rea­goi huo­lel­la uuti­sii­ni sai­raus­lo­mas­ta ja soit­ti puhe­lun, ikään kuin eläi­sim­me kivi­kaut­ta, jol­loin vie­lä soi­tet­tiin – ei Whatsappia, ei Facebook -vies­te­jä, ei Zoom-konf­faa. Hän soit­ti minul­le.

“Oletko stres­saan­tu­nut koro­nas­ta?” hän kysyi.

Ei, en ole stres­saan­tu­nut. Olen masen­tu­nut, ahdis­tu­nut ja itse­tu­hoi­nen. Haluaisin vain jää­dä kotiin nuk­ku­maan, kun­nes tämä kaik­ki on ohi.

*

Nainen, 86, KTM, eläk­keel­lä:

Unimaa­il­ma­ni on mer­kit­tä­vä osa elä­mää­ni. Se pei­laa päi­vän tun­nel­mia ja tapah­tu­mia ja puh­dis­taa mie­le­ni. Unessa esiin­ty­vät hen­ki­löt ovat sym­bo­li­sia, mut­ta ympä­ris­tö, tapah­tu­mat ja sel­viy­ty­mi­nen ker­to­vat unten kie­lel­lä ali­ta­jun­nas­ta­ni ja sii­tä, miten osaan käsi­tel­lä asioi­ta.

Viime vuon­na elä­mä­ni tapah­tu­mat sel­ke­ni­vät minul­le päi­vä­kir­jaa kir­joit­taes­sa­ni. Suuri osa kir­joit­ta­mis­ta­ni asiois­ta käsit­te­li uni­maa­il­maa­ni. Pääsin eroon kai­kis­ta elä­män kasaa­mis­ta taa­kois­ta, tal­vi­sis­ta kyl­mis­tä lumen ja jään kat­ta­mis­ta unis­ta, ja aloin näh­dä vain sees­ty­nei­tä unia. Siirryin aivan toi­seen uni­maa­il­maan. Unet toi­mi­vat tera­peut­ti­si­na ja tasa­pai­not­ta­vi­na.

Kiinasta ympä­ri maa­il­maa karan­nut koro­na­vi­rus sekoit­ti elä­mää­ni. Pandemia ja sen seu­rauk­set vei­vät minul­ta elä­mä­ne­lik­sii­ri­ni. Ystävieni ja omie­ni tapaa­mi­set, kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mat, antoi­sat esi­tel­mä­ti­lai­suu­det, kut­su­jen jär­jes­tä­mi­set ystä­vil­le­ni ja omil­le­ni, vuo­ro­vai­ku­tuk­set ulko­maa­il­man kans­sa. Viime vuon­na minul­le mer­kit­si pal­jon van­he­ne­vien ja sai­rai­den ystä­vie­ni tapaa­mi­nen, yri­tyk­set tuo­da iloa hei­dän elä­mään­sä. Nyt en ole voi­nut vie­rail­la kenen­kään luo­na, en käy­dä mis­sään tilai­suuk­sis­sa. En hala­ta omia­ni enkä hel­liä per­heen vii­meis­tä tulo­kas­ta, nyt vuo­den ikäis­tä nel­jät­tä pol­vea, en saa­da minul­le niin tär­kei­tä virik­kei­tä. En ole voi­nut tuo­da iloa tai hel­po­tus­ta kenen­kään elä­mään.

Varovainen  ja epä­var­ma tun­nel­ma sär­ki uni­maa­il­ma­ni. Tilanne hei­jas­tui unii­ni siten, että hen­ki­lö, psy­ko­paat­ti, joka on vai­non­nut minua vuo­si­kausia, esiin­tyi jokai­ses­sa unes­sa­ni sot­kien koko kau­niin, hoi­de­tun koti­ni ja ympä­ris­tö­ni. Olin jo muis­tois­sa­ni siir­tä­nyt hänet täy­sin syr­jään lukit­tuun sop­peen aivois­sa­ni enkä pääs­tä­nyt hän­tä enää aja­tuk­sii­ni. Unimaailmani rik­koon­tui, kun hän pala­si elä­mä­ni kul­kuun unis­sa. Hän sym­bo­loi kaik­kea sitä vaa­raa, pahuut­ta ja arvaa­ma­ton­ta tilan­net­ta, jon­ka koro­na­pan­de­mia on aiheut­ta­nut. Viikon ajan olin lie­väs­ti ahdis­tu­nut, saa­ma­ton, väsy­nyt ja aloi­te­ky­vy­tön. En edes ulkoil­lut ker­taa­kaan. Olin häm­men­ty­nyt, sil­lä olen perus­po­si­tii­vi­nen ihmi­nen. Etsin ulos­pää­syä.

Elämän sisäl­tö ja ilo piti etsiä itses­tä­ni. Se löy­tyi luke­mi­ses­ta, ulkoi­lus­ta, fyy­si­sen kun­to­ni yllä­pi­tä­mi­ses­tä, lei­po­mi­ses­ta, video­yh­teyk­sis­tä omii­ni. Omista aja­tuk­sis­ta­ni oli löy­det­tä­vä piris­tys­tä. Onnistuin mel­ko hyvin, en kär­si­nyt eris­tyk­ses­tä oikeas­taan yhtään. Yllättäen minul­la oli­kin enem­män aikaa itsel­le­ni, luke­mi­sel­le ja kir­joit­ta­mi­sel­le, ole­mi­sel­le minä­ni kans­sa.  Riemuitsen kai­kes­ta mitä minul­la on. Totean, miten arvo­kas­ta on, että minul­la on aivo­ni, jot­ka ajat­te­le­vat, perus­tar­pee­ni ovat tyy­dy­te­tyt, ulkoi­lu ja kun­toi­lu saa yhä suu­rem­man osan ajas­ta­ni. Raskaat ja repi­vät unet päät­tyi­vät. Olen elä­nyt sodan, koke­nut hädän ja puut­teen. Olen sel­vin­nyt. Pandemia on hel­pom­pi kes­tää kuin maa­il­man­so­ta. Selviän täs­tä­kin.

*

Nainen, 32, copyw­ri­ter:

Rutii­nit, myön­tei­set ihmis­suh­teet ja mie­le­käs teke­mi­nen tuke­vat masen­nuk­ses­ta para­ne­mis­ta. Näin minul­le on ker­rot­tu. Kuuliaisesti olen­kin pyr­ki­nyt koko aikui­si­kä­ni teke­mään asioi­ta, jois­ta pidän, huo­leh­ti­maan itses­tä­ni. Menemään paik­koi­hin, vaik­ka ei huvit­tai­si­kaan.

Joskus ihmis­ten näke­mi­nen sekä eri­lai­siin menoi­hin ja har­ras­tuk­siin osal­lis­tu­mi­nen on help­poa ja muka­vaa. Toisinaan se on kau­he­aa, ja välil­lä sii­hen ei pys­ty. Taustalla on kui­ten­kin aina tai­pu­mus masen­nuk­seen. Sairauteni sanoo: Tuo tou­hot­ta­mi­se­si on silk­kaa tees­ken­te­lyä. Parempi, kun et tee mitään, mene min­ne­kään etkä näe ketään.

Masennus on nyt saa­nut tah­ton­sa läpi. En voi käy­dä salil­la tai joo­gas­sa, en edes baa­ris­sa. Työpaikalle ei pää­se, saa­ti ver­kos­toi­tu­mis­lou­nail­le. Kanssakäyminen ystä­vien kans­sa on hii­pu­nut some­tyk­käyk­sik­si.

Olen pet­ty­nyt ja surul­li­nen, mut­ta myös suun­nat­to­man hel­pot­tu­nut. Nyt ei tar­vit­se yrit­tää. Kunhan jak­saa 45 minuut­tia vii­kos­sa hoi­dat­taa itse­ään etä­te­ra­pias­sa, muun ajan voi käyt­tää koto­na masen­tu­nee­na makaa­mi­seen. Oloni on yhtääl­tä kuin puh­jen­neel­la auton­ren­kaal­la: tyh­jä ja tar­pee­ton. Toisaalta olen salaa kii­tol­li­nen sii­tä, että lop­pui­pa vii­mein tuo kaa­hai­lu.

Puolisoani var­ten yllä­pi­dän toi­min­ta­ky­kyä­ni koto­na osal­lis­tu­mal­la koti­töi­hin ja yhtei­siin ate­ria- ja lef­fa­het­kiin. Parisuhde onkin luul­ta­vas­ti pelas­tuk­se­ni ja samal­la har­mil­li­nen este sil­le, että voi­sin antau­tua masen­nuk­sel­le täy­del­li­ses­ti.

Korona on siis anta­nut masen­nuk­sel­le­ni tilaa pahen­tua ja muut­tua nor­maa­lik­si tilak­si. Sen lisäk­si se on anta­nut minul­le luvan pitää tauon itses­tä­ni huo­leh­ti­mi­ses­ta, joka usein on hir­vit­tä­vän rank­kaa.

*

Nainen, 48, yksi­lö­oh­jaa­ja:

Ihmi­set ovat jaka­neet sosi­aa­li­ses­sa medias­sa kuvia ja kuvai­lu­ja koro­nan myö­tä met­sit­ty­nees­tä ole­muk­ses­taan. Se, että omas­sa ulko­muo­dos­sa­ni ei ole tapah­tu­nut mitään muu­tos­ta aiem­paan näh­den, ker­too jota­kin ulko­nä­kö­pa­nos­tuk­ses­ta­ni nor­maa­lio­lois­sa. En ole jou­tu­nut sure­maan, etten ole het­keen pääs­syt hoi­dat­ta­maan raken­ne­kyn­siä­ni tai huol­lat­ta­maan rip­sien­pi­den­nyk­siä­ni, kun en ole täl­lai­sia kau­neu­den­hoi­dol­li­sia toi­men­pi­de­käyn­te­jä har­joit­ta­nut aiem­min­kaan. Hiuksia käyn leik­kaa­ut­ta­mas­sa nor­maa­lis­ti­kin vain pari kol­me ker­taa vuo­des­sa, ja muun­lai­sia kam­paa­mo­pal­ve­lui­ta en ole käyt­tä­nyt aikoi­hin.

Ihmiset ovat myös kär­si­neet sii­tä, ettei­vät voi enti­seen tapaan viet­tää illa­nis­tu­jai­sia kave­ri­po­ru­kois­sa. Minä en ennen koro­naa­kaan käy­nyt juu­ri kos­kaan kenen­kään luo­na eikä juu­ri kukaan käy­nyt juu­ri kos­kaan meil­lä, joten täs­sä­kään ei ole radi­kaa­lia muu­tos­ta tapah­tu­nut.

En myös­kään riu­du huo­non pari­suh­teen aiheut­ta­mas­sa tuka­luu­des­sa karan­tee­nio­lois­sa, kos­ka huo­noa – jos­kaan hyvää­kään – pari­suh­det­ta ei ole. Olen lisäk­si voi­nut käy­dä töis­sä, kau­pas­sa ja ulkoi­le­mas­sa.

Moni on jou­tu­nut luo­pu­maan myös Tinder-osu­mien­sa tapai­luis­ta ja muun­lai­ses­ta deit­tai­lus­ta. Itse en ole, kos­ka en käy­tä Tinderiä enkä käy tref­feil­lä muul­loin­kaan.

Toisaalta viih­dyn­kin itsek­se­ni koh­tuul­li­sen hyvin, joten en var­mas­ti kär­si yksi­no­le­mi­ses­ta yhtä pal­jon kuin joku sosi­aa­li­ses­ti sula­va seu­ra­pii­ri-ihmi­nen.

Kun olen ollut mel­ko met­sit­ty­nyt ja vähän masen­tu­nut yksi­näi­nen runk­ka­ri jo ennen koro­naa, en ole var­sin kor­keal­ta pudon­nut sii­hen syvän­tee­seen, mis­sä nyt mui­den koro­na­kär­vis­te­li­jöi­den jou­kos­sa vael­lan.

Mutta on tämä virus sil­ti vetä­nyt minul­la­kin miel­tä mata­lam­mak­si ja kypä­rää kal­lel­leen – enti­ses­tään. Vaikka yksin yleen­sä lii­kun­kin, nor­maa­lis­ti käyn sil­ti ole­mas­sa ihmis­ten seas­sa. Käyn pal­jon eri­lai­sis­sa tapah­tu­mis­sa ja tilai­suuk­sis­sa, ja nyt nii­tä ei ole ollut.

Tavallisesti käyn vii­kon­lop­pui­sin kir­jas­ton lukusa­lis­sa luke­mas­sa Aamulehteä ja Helsingin Sanomia sekä mel­ko usein Kauppahallissa lau­an­tai­lou­naal­la tai lit­ki­mäs­sä lat­tea. Ja toi­si­naan käyn naut­ti­mas­sa oraa­li­sia ilo­ja sun­nun­tai­bruns­sil­la.

Ne mel­ko vähäi­set kes­kus­te­lu­tuo­kiot, joi­ta minul­la kave­rei­den kans­sa vapaa-ajal­la nor­maa­lio­lois­sa on ollut, ovat tapah­tu­neet lähin­nä juu­ri edel­lä mai­nit­tu­jen syö­min­kien mer­keis­sä tai eri­lai­sis­sa kokoon­tu­mi­sis­sa kir­joit­ta­ja­po­ru­kois­sa. Nyt näi­tä­kään ei ole ollut.

Niinpä olen monet koti-illat maan­nut apaat­ti­seh­ko­na sosi­aa­li­sen median ja satun­nai­ses­ti sii­de­rin­kin seu­ras­sa teke­mät­tä kaik­kea sitä, mitä nyt oli­si ehti­nyt teh­dä, kun ei ole ollut tapah­tu­mia ja tilai­suuk­sia. Olisin voi­nut lukea ja kir­joit­taa pal­jon enem­män kuin olen luke­nut ja kir­joit­ta­nut. Mutta kun ei vaan jak­sa. Ei saa aikai­sek­si.

*

Nainen, 78, elä­ke­läi­nen:

Se tuli kuin hii­pien, hil­jaa, äänet­tö­mäs­ti. Meille kai­kil­le ympä­ri maa­il­man. Aloimme heräi­le­mään. TV, leh­det ja radio piti­vät ään­tä, ja me kuun­te­lim­me. Pääministeri puhui yli­mää­räi­sis­sä uuti­sis­sa jat­ku­val­la syö­töl­lä. Ylilääkärit, asian­tun­ti­jat samoin. Me lisä­sim­me käsien pesua, kiel­täy­dym­me liik­ku­mas­ta pos­ti­laa­tik­koa kau­em­pa­na. Fiksut lap­sem­me hoi­ta­vat kaup­paos­tok­sem­me eri­lai­sil­la vari­aa­tioil­la. Meillä, ukko­pa­hal­la ja minul­la, se tapah­tuu niin, että menem­me vie­mään autol­la las­ten pos­ti­laa­tik­koon suu­ren kas­sin, jon­ka poh­jal­la on kaup­pa­lap­pu, ja lap­set toi­mit­ta­vat sen tuu­li­kaap­piim­me, kun kii­reil­tään sel­viä­vät. Kännykkäviestillä ilmoi­tam­me, että taas oli­si kouk­ku­pol­vien kas­si laa­ti­kos­sa. Tämä tapah­tuu pari ker­taa vii­kos­sa. Rahapuoli sel­vi­ää verk­ko­pan­kis­sa.

Meille tämä koro­na ei ole mikään ylit­se­pää­se­mä­tön asia ollen­kaan. Tietysti har­mit­taa, kun ei pää­se hipe­löi­mään S-mar­ket­tiin, kirp­pu­to­ril­le eikä mihin­kään muu­al­le­kaan. Kampaajankin peruin. Mutta ei mei­dän aika pit­käk­si käy. Luemme pal­jon. Aloin pais­ki­maan Kalle Päätalon Iijoki-sar­jaa tois­ta­mi­seen, ja kir­jat­han eivät kes­ken lopu. Olemme haa­li­neet Päätalon kir­jat pit­kin kirp­pu­to­re­ja ja anti­kvaa­re­ja. Mies lukee dek­ka­rei­ta ja sano­ma­leh­tiä.

*

Mies, 36, työ­tön:

Ranta­ki­vil­le oli jäit­ten läh­det­tyä aje­leh­ti­nut isoh­ko män­nyn oksa, sel­lai­nen pak­su karah­ka. Oksan tyvi oli hal­kai­si­jal­taan var­maan rei­lut kym­me­nen sent­tiä. Siinä oli niin muka­vas­ti oksia vähän joka suun­taan, että arve­lin raa­ha­ta sen pihaan. Jos lait­tai­si sii­hen lin­nuil­le ruo­kin­ta­pai­kan sit­ten syk­syl­lä. Oksiin ripus­tai­si tali­pal­lo­ja tai nii­tä mak­ka­roi­ta mitä nyky­ään pal­jon lai­te­taan.

Rautakanki lopul­ta löy­tyi ja sil­lä rei­kä maa­han. Sopivasti leh­ti­kuusen ja van­han pih­la­jan väliin, niin että ikku­nas­ta näki­si lin­tu­jen sii­nä käy­vän. Jotenkin kau­niin kol­kos­ti se sii­hen aset­tui. Vähän kun kuvit­te­lee, niin sii­nä on jät­ti­läi­sen ehkä syn­ty­mäs­sä vähän vir­he­muo­dos­tu­maa saa­nut kou­ra. Tai pel­kät luut sii­tä.

Vähitellen vain puut­kin alka­vat viher­tää. Lintuja ja nii­den lau­lua piha­maal­la kyl­lä riit­tää. Käki kuk­kuu ja jot­kut pöl­löt parit­te­lu­hom­mis­sa pel­lon reu­nan kuuses­sa. Siihen mal­liin siel­lä huhuil­laan ja sii­piä iske­tään. Kevättä kevät­tä.

Mutta karah­ka, tym­peän näköi­nen kuol­lut risu, ei kiin­nos­ta ketään. Yhtään lin­tua sii­nä ei käy, ei edes mal­lik­si. Monta pan­nua kah­via olen juo­nut, ja kat­so­nut puu­ta kat­ke­ra­na. Vihannut ja häven­nyt itseä­ni. Laittaa nyt saa­ta­na lin­nuil­le kuol­lut puu, tai­vaan lap­set elä­mää täyn­nä! Saatanan saa­ta­na. Etkö parem­paa kek­si­nyt, per­ke­le! Vie hele­vet­tiin se sii­tä ja juo sitä vii­naa kun ei sinus­ta muu­hun ole! Ei ole! Niinkö tuo on pää­mi­nis­te­rin puheet peh­mit­tä­ny sinun­kin pään, ei mies uskal­la vii­na­kaup­paan­kaan enää. Taksilla tuo­tat­taa vii­nat, saa­ta­na. Mee hoi­toon! Aikunen mies!

Oksat kuin omat, tupa­kan kel­las­ta­mat jo kuol­leet sor­met. Kohti tai­vas­ta. Odottaen lop­pua.

Syksyllä lin­tu­ja kat­sel­koot joku muu.

*

Nainen, 49, opet­ta­ja:

Katse kään­tyy omaan itseen. Mitä näen?

Jalat tur­poa­vat istu­mi­ses­ta. Välillä makaan lat­tial­la tai par­vek­keel­la. Teen kyyk­ky­jä mon­ta ker­taa päi­väs­sä. Miksi me menem­me kyyk­kyyn? Kuka tar­vit­see mei­tä tuot­ta­vi­na ja toi­mi­vi­na?

Pakotan itse­ni reip­paak­si. Käyn ulko­na käve­le­mäs­sä. Tulostan kuu­kausi­seu­ran­nan, johon mer­kit­sen käve­ly­ajan, käve­ly­seu­ran ja kuun­te­le­ma­ni ääni­kir­jan. Olen tyy­ty­väi­nen itsee­ni, kun käve­len. Ulkona pöly­ää. Yritän niis­tää, kun mui­ta ihmi­siä ei ole näky­vil­lä. Syön aller­gia­lää­kei­tä ja aivas­tan annet­tu­jen ohjei­den mukaan yksin huo­nees­sa.

En halua rii­del­lä, joten sul­jen suu­ni. Pidän umpi­mie­lis­tä ja uhma­kas­ta ret­riit­tiä. Luulen ollee­ni hil­jaa kuu­kau­den, mut­ta lähem­pä­nä on kak­si tun­tia kes­ki­viik­koil­ta­na.

Kaipaan toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la asu­vaa aikuis­ta las­ta­ni. Kaipaan iloa ja kevyt­tä kes­kus­te­lua. Kaipaan kah­vi­tauon mie­len­ti­laa. Haluan kir­jas­toon hypis­te­le­mään runo­teok­sia ja selaa­maan sar­ja­ku­va­uu­tuuk­sia.

Haluan kiu­ku­tel­la ja olla koh­tuu­ton. Ilmeeni on perus­lu­ke­mil­la, mut­ta sisäl­lä­ni mur­jo­tan. Suren mene­tet­tyä vapaut­ta, mut­ta nuor­ten koh­ta­lo saa minut häpeä­mään ja syk­ky­räl­le. Miksi he eivät saa olla huo­let­to­mia ja höp­sö­jä? Miksi he eivät voi suu­del­la vie­ras­ta iha­nuut­ta rau­ta­tie­a­se­mal­la het­ken mie­li­joh­tees­ta?

Inhoan van­ho­ja mie­hiä, jot­ka öyk­kä­röi­vät maa­il­mo­jen pre­si­dent­tei­nä. Heillä ei ole oikeut­ta pila­ta tois­ten elä­mää. Haluaisin sul­kea sil­mä­ni ja kään­tää heil­le sel­kä­ni. Pelkään kui­ten­kin ihmis­kun­nan puo­les­ta ja yri­tän seu­ra­ta hei­dän puhei­taan osa­tak­se­ni väis­tää ja aut­taa mui­ta­kin väis­tä­mään. Tuulet puhal­ta­vat hei­dät pois täl­tä pal­lol­ta, sii­tä olen var­ma. Me kaik­ki häviäm­me jos­kus.

Olen pet­ty­nyt itsee­ni, kun väliin jää kak­si päi­vää ilman käve­lyä. Puhun itsel­le­ni kuin liit­to­lai­sel­le. Puhun itsel­le­ni kuin toi­pi­laal­le puhu­taan. Tyynnytän itseä­ni. Syön suklaa­ta.

Käyn kau­pas­sa. Pyydän mie­les­sä­ni anteek­si kaup­paan tuloa­ni, siel­tä ruo­ka-ainei­den kerää­mis­tä ja jonot­ta­mis­ta. Odotan hyl­lyn vie­res­sä ja pidän tur­va­vä­lin toi­siin. Takin tas­kus­sa on käsi­huuh­de­pul­lo. Otan ome­nat suo­raan pus­siin, en voi lait­taa takai­sin hedel­miä, joi­hin olen kos­ke­nut. Maksan ostok­set, olen lii­an hidas pak­kaa­maan nel­jä kas­sil­lis­ta ruo­kaa. Minulla on rahaa, joten käyn kau­pas­sa. Puolisoni irti­sa­not­tiin.

Kaupassa on van­ha nai­nen kes­ki-ikäi­sen mie­hen kans­sa. Poika on otta­nut äidin mukaan. Minun teki­si mie­le­ni ker­toa mie­hel­le, että minä tein tuon jo. Minä sain isä­ni hoi­to­ko­tiin ja nyt joku vie­ras lait­taa hänet nuk­ku­maan. Olen onnel­li­nen, ettei koro­na saa enää van­hem­pie­ni tie­toi­suu­des­ta otet­ta. Tuuli on vie­nyt mel­kein kai­ken heis­tä.

Kuollut äiti­ni on lähel­lä omis­sa liik­keis­sä­ni, reak­tiois­sa­ni ja aja­tuk­sis­sa­ni. Sitten minul­la on työ­ni, joka sekin on aset­tu­nut näi­hin huo­nei­siin ja aikaan. Voin teh­dä työ­ni annet­tu­jen aika­tau­lu­jen mukaan koto­na­ni. Kaiken kevey­den sääs­tän työ­hö­ni. Se on vää­rin per­het­tä­ni koh­taan.

Kaipaan yksi­no­loa. Haluaisin olla yksin koto­na. Mitä teen per­heen­jä­se­nil­le­ni? Hekin tar­vit­se­vat pai­kan, jos­sa olla. Kävelylenkki ei rii­tä, kau­pas­sa­käyn­ti ei rii­tä. En voi nuk­kua niin pal­jon kuin haluai­sin. Työ vaa­tii minul­ta pal­jon aikaa ja huo­mio­ta.

Hymyni jää tur­han pie­nek­si ja het­kel­li­sek­si. Seuraamme soh­val­ta kuol­lei­den mää­rää, teho­hoi­dos­sa ole­vien mää­rää ja sai­ras­tu­nei­ta. Kuulemme asian­tun­ti­joi­ta, jot­ka ker­to­vat vähäi­set tie­ton­sa koro­na­vi­ruk­ses­ta. Teemme ohjei­den mukaan. Jäämme kotiin, pesem­me käsiä, kei­täm­me kan­gas­mas­ke­ja ja las­kem­me viik­ko­ja. En haluai­si kat­soa mitään.

*

Nainen, 63, kuva­tai­tei­li­ja:

 

Kuol­lut met­sä vihaa minua

tap­paa lumel­la pakas­ti­meen vuo­sik­si.

 

Hän kat­soo minua

välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti

Pääni läpi kas­vaa ruo­ho, veren väri­nen,

sil­mä­kuo­pis­ta vuo­taa suo­lai­nen vesi

kuin itku

 

Hänen lau­lun­sa loh­dut­taa

hau­das­sa.

 

Pelkään har­haa, Ergon pia­non pim­pu­tus­ta

autio kau­pun­ki jär­sii koko ajan

lavu­aa­rin reu­nal­la ellot­ta­va

muo­vi­nen hämä­häk­ki,

yksi­näi­nen pyy­he

 

*

Nainen, 72, reh­to­ri, eläk­keel­lä:

Muuta­mia aja­tuk­sia näi­den kuu­kausien ajal­ta, kuu­kausien, jol­loin elä­kei­käi­set 70+ nousi­vat arvoon arvaa­mat­to­maan.

Aiemmin oltiin yhteis­kun­nan rik­ka­ruo­ho, jota sie­det­tiin pakos­ta.

Nyt moni asia muut­tui tai muut­ti nimeä. Suojelusta tuli kau­nis tabu! Kukapa sel­lais­ta uskal­tai­si vas­tus­taa tai arvos­tel­la.

Oikeastiko mei­tä halu­taan suo­jel­la pyy­teet­tö­mäs­ti? Itse oli­sin miel­lään kuul­lut ker­rot­ta­van, että jos et sai­ras­tu, niin sääs­tyy (teho)hoitopaikka nuo­rem­mil­le ja työi­käi­sil­le. Siihen ajat­te­luun­han olim­me jo tot­tu­neet.

Itse oli­sin mie­lel­lään kuul­lut sanot­ta­van, että tur­va­tun­ti­asioin­ti tar­koit­taa samaa kuin aiem­pi kom­men­toin­ti, ettei elä­ke­läis­ten kan­nat­tai­si tul­la ihmis­ten aikaan kaup­poi­hin (ruo­ka­tun­neil­la, illas­ta).

Huvittavaakin on havai­ta, kun ihmi­set kään­tä­vät pään­sä pois, ihan kuin spi­taa­li­nen oli­si. Olisiko Seilin saa­rel­le taas käyt­töä? Huvittavaa on myös elä­kei­käis­ten pel­ko sii­tä, ettei kukaan huo­mai­si, että on käy­nyt huvit­te­le­mas­sa lei­pä­kau­pas­sa – juus­to­kin läh­ti mukaan. Huvittavaa on se, että ihmi­set kil­van tar­jo­si­vat aluk­si kaup­pa-apua (eihän nyt mei­dän yhteis­kun­nas­sa ihan uskal­le­ta näl­kään tap­paa), mut­ta kukaan ei tar­jou­tu­nut avuk­si hake­maan kir­jas­tos­ta kir­jo­ja. Mitäpä ne van­huk­set ajan­viet­teel­lä, vir­kis­tyi­si­vät vie­lä vaa­ti­maan lisää vapauk­sia. Onhan niil­lä ruo­kaa.

Paljolta minua on suo­jel­tu masen­tu­maan, ei vähi­ten pien­ten las­ten­las­ten tapaa­mi­sel­ta. Eivät etä­vil­ku­tuk­set vau­van tuok­sua kor­vaa, ei video­pu­he­lu isom­man lap­sen kans­sa poh­dis­ke­lua ja leik­ke­jä.

Surulliseksi minut on suo­jel­tu vuon­na 2020!

Mitähän vie­lä kek­si­tään­kään, että useam­pi­kin romah­tai­si.

*

Nainen, 32, fysio­te­ra­peut­ti:

Seison pei­li­kaa­pin edes­sä. Avaan suu­ni ja työn­nän kie­le­ni ulos. Tuijotan mus­tuu­teen, niin se kas­vaa ympä­ril­le­ni. Sukellan tut­tuun tum­maan, loh­dul­li­seen tut­ki­mat­to­maan. Kuulen huvi­puis­ton kil­jah­duk­sia. Karusellinomaisesti ne nouse­vat pyö­ri­mään ympä­ril­le­ni. Riemu kil­juu entis­tä vauh­dik­kaam­min. Kunnes kaik­ki on pois­sa. Pimeydestä on tul­lut ystä­vä­ni, arvaa­mat­to­muu­des­ta maa­il­ma­ni. Sinne kul­jen tut­ki­maan ja koke­maan. Itseni ja maa­il­ma­ni sel­lai­se­na kuin olen.

*

Nainen, 36, tai­tei­li­ja:

Kodin sei­nien sijaan minut on eris­tet­ty hen­ki­ses­ti muis­ta ihmi­sis­tä. Olen hapuil­lut toi­sen luo, hil­jai­nen hätä­huu­to­ni on ollut kut­su myö­tä­tun­nol­le, johon kenel­lä­kään ei tun­nu nyt ole­van aikaa eikä voi­mia.

Virus levit­tää pai­neen kaik­kial­le, sil­tä ei kai sääs­ty kukaan, se tekee ihmi­set välin­pi­tä­mät­tö­mik­si toi­sis­taan. Tai niin ajat­te­len, kun ystä­vä­ni hätä­päis­sään kes­kus­te­le­vat uuti­sis­ta ja käyt­tä­vät tau­din käsit­te­lyyn val­ta­vas­ti ener­gi­aa, mut­ta eivät jak­sa lauseen ver­taa kuun­nel­la, kun minä pel­kään per­hee­ni puo­les­ta. Perheen, joka lepää ava­ruus­pu­kui­hin son­nus­tau­tu­nei­den sai­raan­hoi­ta­jien huo­mas­sa. Hengittää ras­kaas­ti. Minun mie­le­ni hen­git­tää hei­dän muka­naan, en tar­vit­se sää­liä, ylen­palt­tis­ta tukea enkä läs­nä­oloa, mut­ta oi kuin­ka kai­paan, että joku sanoi­si ”olen pahoil­la­ni”, tie­täi­si miten pal­jon pel­kään.

Sellaisen kym­me­nen sekun­tia aikaa varas­ta­van myö­tä­tun­non sijaan saan kuul­la ystä­vil­tä­ni, että maan­tie­teel­li­sen sijain­ti­ni takia olen saas­tai­nen. Että en saa läh­teä aut­ta­maan van­hem­pia­ni hei­dän muut­tu­vas­sa, sul­je­tus­sa arjes­saan. Jos tulen, niin sai­sin hei­dän puo­les­taan ottaa lapion mukaan, kai­vaa varal­ta hau­ta­ni val­miik­si, mut­ta sel­lai­seen paik­kaan, jos­sa saas­tai­nen ruu­mii­ni ei valut­tai­si likaan­sa hei­dän puh­taa­seen elä­mään­sä. Niin lukee kuu­lem­ma leh­des­sä­kin, sen on siis olta­va tot­ta.

Ihmisten puhei­den kovuus häm­mäs­tyt­tää minua. Näinkö kevyt­tä on humaa­ni­suu­den ker­ros pel­kää­vien lui­den pääl­lä? Menetin ystä­vä­ni ja luot­ta­muk­se­ni ihmi­syy­teen koro­nan aika­na, mut­ta he eivät tie­dä sitä vie­lä. Kotini sei­nät eivät enää eris­tä minua toi­sis­ta, ne suo­jaa­vat ihmi­sil­tä, joi­den moraa­li­set arvot toi­sia koh­taan mure­ni­vat jo ennen kuin sai­raa­la­pai­kois­ta tuli pulaa tai ves­sa­pa­pe­ri lop­pui kau­pois­ta.

*

Mies, 71, elä­ke­läi­nen:

Olen tupla­ka­ran­tee­nis­sa yhteis­kun­nan mää­rät­tyä minut kotia­res­tiin ikä­ni perus­teel­la. Jo ennen koro­na­pu­hei­ta olen ollut vuo­sia sidot­tu­na pie­neen elin­pii­riin. Me olem­me yli seit­se­män­kymp­pi­nen pari, ja yhdes­sä olem­me olleet koh­ta puo­len vuo­si­sa­taa. Huomaamatta tilan­ne on ajau­tu­nut sel­lai­sek­si, että huo­leh­din ympä­ri vuo­ro­kau­den vai­mo­ni hyvin­voin­nis­ta. Olen yhteis­kun­nan hyväk­sy­mä omais­hoi­ta­ja. Karanteeni nos­ti puu­hie­ni vaa­ti­mus­ta­soa han­ka­lal­le asteel­le, kos­ka mei­dät luo­ki­tel­tiin omais­hoi­ta­ja­ta­lou­dek­si, jos­sa ulko­puo­li­nen hoi­ta­ja ei saa käy­dä karan­tee­nin aika­na. Vain aptee­kis­sa hoi­ta­jam­me voi käy­dä puo­les­ta­ni ja kii­kut­taa pil­le­ri­pus­sin ovel­le. Siinä kaik­ki. Siis: pär­jäil­kää! Onneksi tytär kan­taa meil­le mah­ta­van ruo­ka­kuor­man ker­ran vii­kos­sa, ja samal­la vie­täm­me jut­tu­tuo­kion pihal­la. Mukavahan kevä­til­ta­na on ulko­na vaih­taa kuu­lu­mi­sia.

Pahinta täs­sä sivus­ta­seu­raa­jan roo­lis­sa on lopu­ton koro­na­tie­to­jen tyr­ky­tys. Mihinkään veh­kee­seen ei voi kos­kea tör­mää­mät­tä koro­na­ti­lan­tee­seen mitä kum­mal­li­sim­mis­sa pai­kois­sa. Miksi minun pitäi­si sisäis­tää Ulan Batorin peti­paik­ko­jen riit­tä­vyys? Asiasta on syn­ty­nyt meil­le kah­del­le ris­ti­rii­ta. Vaimoni kuun­te­lee sään­nöl­li­ses­ti radios­ta koro­nail­ta­päi­vän, ja halut­to­muu­te­ni tark­kaan tilan­teen seu­ran­taan hän tul­kit­see välin­pi­tä­mät­tö­myy­dek­si ja kovuu­dek­si. Perusteluna hän tois­te­lee yhä uudel­leen, että jokai­sel­la vaka­vas­ti sai­raal­la tai kuol­leel­la on kär­si­vä lähi­pii­ri, ja sik­si tilan­net­ta pitää seu­ra­ta osaa­ot­ta­vas­ti. Ymmärrän ja tie­dän, että jokai­sel­la on kult­tuu­ris­ta ja ihon­vä­ris­tä riip­pu­mat­ta lähei­set, mut­ta en jak­sa sur­ra hei­dän rin­nal­laan, sil­lä minul­la on riit­tä­väs­ti huo­lia omien sei­nien­kin sisäl­lä.

Tästä vuo­da­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta kat­son joka ilta puo­li yhdek­sän uuti­set. Lähetyksen aiheet ovat kaven­tu­neet muu­ta­man minis­te­rin ja muun naa­man illas­ta toi­seen jat­ku­vaan selit­te­lyyn. Ilmeisesti maa­il­mas­sa ei muu­ta tapah­du­kaan. Olen mones­ti ihme­tel­lyt ja kysy­nyt, mihin se val­ta­va pako­lais­jouk­ko liu­ke­ni Turkin ja Kreikan rajal­ta. Kukaan ei jak­sa kiin­nos­tua heis­tä. Uutisten jäl­keen puo­li­so­ni kyse­lee tuo­rein­ta koro­na­ti­lan­net­ta ja mitä Trump tänään. Illan paras anti onkin päi­väs­tä toi­seen kel­ta­hiuk­si­sen pel­len lop­pu­ke­ven­nys. Yhtenä päi­vä­nä hän nie­lai­see lam­pun ja tap­paa pöpöt valol­la, ja toi­se­na päi­vä­nä her­ra juo käsi­de­siä kuin perin­tei­nen lai­ta­puo­len mies vii­mei­se­nä herk­ku­naan.

Koronaähkyn vas­ta­pai­nok­si kuun­te­len vai­kei­na ja tukah­dut­ta­vi­na het­ki­nä Petrus Schroderusta. Rakastan elä­mää on näi­den päi­vien suo­sik­ki­ni, mut­ta Finlandiakin hel­pot­taa oloa. Sellaiseksi on maa­il­ma men­nyt, että Finlandia on lää­ket­tä masen­ta­vaan karan­tee­niin. Kiitos Sibelius, Koskenniemi ja Schroderus.

*

Nainen, 43, opis­ke­li­ja:

Olen miet­ti­nyt koro­na-ajan ja masen­nuk­sen saman­kal­tai­suut­ta. Erona on, että koro­na­sul­ku­jen aikaan rajoi­tuk­set, eris­täy­ty­mi­nen ja sosi­aa­li­sen etäi­syy­den vaa­ti­muk­set tule­vat ulkoa päin, kun olles­sa­ni masen­tu­nut ne tuli­vat minul­le sisäl­tä päin.

Korona-aika­na sosi­aa­li­sen etäi­syy­den syy­nä on virus­tar­tun­nan ehkäi­se­mi­nen, molem­piin suun­tiin, eli oman ja tois­ten immu­ni­tee­tin suo­je­lu. Mietin, mik­si minul­la oli masen­tu­nee­na tar­ve suo­ja­ta itseä­ni, mil­tä suo­ja­sin itseä­ni, ja suo­ja­sin­ko samal­la myös mui­ta itsel­tä­ni. Olen pää­ty­nyt sii­hen, että masen­nuk­se­ni syy­nä oli usko sel­lai­seen rak­kau­teen, joka oli ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, mitä ulko­maa­il­ma pitää rak­kau­te­na ja min­kä ulko­maa­il­ma näkee rak­kau­den ilmen­ty­mä­nä.

Minun oli eris­tet­tä­vä itse­ni ulko­maa­il­mas­ta, jot­ta pys­tyin pitä­mään oman rak­kau­te­ni, usko­ni sen ole­mas­sao­loon. Jos en oli­si saa­nut pidet­tyä omaa rak­kaut­ta­ni ja uskoa­ni sii­hen, oli­sin kuol­lut sisäi­ses­ti. Sain aina rai­vo­koh­tauk­sen lähei­sil­le­ni ja ystä­vil­le­ni, jos he minun paras­ta­ni aja­tel­len kysee­na­lais­ti­vat koke­muk­se­ni tai kehot­ti­vat minua luo­pu­maan usko­muk­sis­ta­ni. He oli­si­vat halun­neet minul­le parem­paa, jotain todel­lis­ta. Mutta minus­ta tun­tui, että he yrit­ti­vät pakot­taa minut luo­pu­maan sii­tä, mikä oli minul­le arvo­kas­ta; sii­tä, mikä olin minä itse. Tuntui siis, että he eivät hyväk­sy­neet minua, minun sisäi­syyt­tä­ni, minun todel­li­suut­ta­ni.

Tulos oli, että aloin suo­jel­la ulko­maa­il­maa koke­muk­sil­ta­ni ja itseä­ni ulko­maa­il­man käsi­tyk­sil­tä. Tämä suo­je­lu kui­ten­kin piti masen­nus­ta yllä, kos­ka se eris­ti minut ulko­maa­il­mas­ta. Pidin itseä­ni immuu­ni­na ulko­maa­il­mal­le ja ulko­maa­il­maa immuu­ni­na sisäi­syy­del­le­ni.

Terapian myö­tä olen alka­nut ymmär­tää ja hyväk­syä oman rak­kau­te­ni alku­pe­rän ja mie­lek­kyy­den. Nykyään ajat­te­len, että sel­lai­sel­le rak­kau­del­le on tilaa ja jopa vas­ta­kai­kua maa­il­mas­sa, vaik­ka se oli­si­kin surul­li­nen ja yksi­näi­nen rak­kaus. Olen alka­nut aja­tel­la, että minun ei tar­vit­se eris­täy­tyä eikä tun­tea itseä­ni epä­on­nis­tu­neek­si täl­lai­sen rak­kau­den takia, vaan voin kan­taa sitä muka­na­ni, osa­na itseä­ni ja teh­dä ihmis­ten kans­sa asioi­ta, jois­ta tyk­kään, tans­sia, soit­taa, lau­laa, kes­kus­tel­la kiin­nos­ta­vis­ta asiois­ta.

Mutta tämän kai­ken koro­na-aika vei minul­ta. Olen taas jou­tu­nut ole­maan yksin oman immu­ni­teet­ti­ni kans­sa ja suo­je­le­maan samal­la toi­sia omal­ta itsel­tä­ni. Se on teh­nyt minut vihai­sek­si, surul­li­sek­si ja masen­tu­neek­si.

*

Nainen, 25, yhtei­sö­pe­da­go­gi:

 

Etäi­syys on suu­rin­ta rak­kaut­ta, sano­taan.

Ettei tau­ti leviä, on paras­ta pysyä koto­na.

Tuttavat lak­kaa­vat soit­ta­mas­ta, ovi­kel­lo hil­je­nee.

Mietin, ovat­ko he unoh­ta­neet.

Vai olen­ko vain itse­käs?

 

Italiassa kär­rää­vät kai ruu­mii­ta muo­vi­sä­keis­sä jouk­ko­hau­taan.

Vanhuksen etäi­nen kat­se jäh­met­tyy hoi­va­ko­din ikku­naan.

Koronaviruksen todel­li­suus on jokai­sel­le oman­sa.

 

Milloin uutis­kyn­nys ylit­tyy?

Kenen tari­nat näem­me vain etäi­syy­den takaa?

Joka minuut­ti maa­il­mal­la kuo­lee kuusi las­ta nälän seu­rauk­se­na.

Suomen ope­tus­mi­nis­te­ril­lä on likai­set lenk­ka­rit.

Ja minun jäse­niä­ni sär­kee tämä lopu­ton kos­ke­mat­to­muus.

 

Kun tämä on ohi, toi­von että puris­tat minua oikein kovaa.

Anna kyn­sie­si pai­nua iho­ni poi­mui­hin.

Älä pääs­tä irti.

Ylitä etäi­syys.

Ota minut syliin.

 

*

Mies, työ­tön:

Vielä maa­lis­kuus­sa elin nor­maa­lia per­he-elä­mää. Olin töis­sä ICT-asen­ta­ja­na. Asensin konei­ta, tulos­ti­mia ja inter­net­verk­ko­ja Stadin Ammattiopistolle. Kuukauden lop­pu­puo­lel­la tuli tie­to, että pro­jek­ti oli­si lop­pu­mas­sa eikä jat­koa seu­rai­si. Olin mää­rä­ai­kai­sel­la sopi­muk­sel­la. Olin saa­nut työs­tä­ni vain hyvää palau­tet­ta. Maaliskuun lop­pu­puo­lel­la hain töi­tä aktii­vi­ses­ti. Pääsin työ­haas­tat­te­luun, joka meni hyvin. Viikon pääs­tä tuli kui­ten­kin soit­to:

“Valitettavasti emme voi COVID-19-epi­de­mian takia pal­ka­ta sinua, kos­ka mei­dän pitää lomaut­taa omaa väkeäm­me. COVIDin jäl­keen voi­si olla mah­dol­lis­ta. Kerrothan meil­le, jos työ­ku­vio­si muut­tu­vat.”

Tässä vai­hees­sa alkoi todel­li­nen stres­si pai­na­maan sisin­tä. Olin teh­nyt työ­ni hyvin. Kuitenkin olin jää­mäs­sä työt­tö­mäk­si. Ei tar­vi­nut pit­kään miet­tiä, mihin ryh­dyn seu­raa­vak­si — muusi­kok­si. Vuonna 2011, töi­den välis­sä, olin mat­kus­ta­nut Euroopan hal­ki katu­muusik­ko­na yli puo­len vuo­den ajan. Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Luxemburg, Hollanti, Espanja…

Nyt elä­mä­ni on eri­lais­ta kuin sil­loin. Olen per­hee­ni­sä, joten sel­lai­seen en voi ryh­tyä. Sitä pait­si rajat ovat kiin­ni ja perus­suo­ma­lai­set juh­li­vat. Halusin men­nä kesä­mö­kil­le nau­hoit­ta­maan musiik­kia. Siellä ei ollut tar­peek­si läm­min­tä, että soit­ti­met pysyi­si­vät virees­sä. Poltin pal­jon pui­ta, ennen kuin muis­tin, että meil­lä­hän on myös pat­te­rit ole­mas­sa.

Tein myös live­strii­me­jä Facebookiin bän­di­si­vu­ni kaut­ta. Menestys sosi­aa­li­ses­sa medias­sa oli aika hyvä. Nopeasti meni 1000 tyk­käys­tä rik­ki. Tästä kai­kes­ta huo­les­tui­vat kui­ten­kin van­hem­pa­ni. Tulivat yhte­nä aamu­na, kun olin val­vo­nut koko yön live­strii­mauk­sia teh­den. “Ambulanssi on kut­sut­tu, olet vaka­vas­ti sai­ras.” Ryhdyin heti pak­kaa­maan, jot­ta kaik­ki oli­si val­mis­ta, kun ambu­lans­si saa­pui­si. Ajoitus oli mai­nio. Sain kyy­din kes­kus­taan.

Tässä vai­hees­sa on kai hyvä mai­ni­ta, että minul­la on diag­no­soi­tu maa­nis­depres­sii­vi­syys.

Olin vain yhden yön sul­je­tul­la osas­tol­la ja pää­sin ulos. Sitten oli aika val­loit­taa Suomea. Tein live­strii­mauk­sia Loviisasta, Kotkasta, Helsingistä ja Sipoosta. Matkalla Turkuun huo­ma­sin, että ben­sa on lop­pu­mas­sa. Suuntasin Nuuksion kan­sal­lis­puis­toon. Olisin toki voi­nut yöpyä autos­sa, mut­ta halusin olla yhtä maa­il­man­kaik­keu­den kans­sa. Laitoin pääl­le kah­det housut, nel­jä t-pai­taa, yhden läm­pi­män puse­ron ja läm­pi­män takin. Sitten käve­lin ja käve­lin pimeäs­sä, kun­nes tuli paik­ka, joka vai­kut­ti tur­val­li­sel­ta. Nukuin täh­ti­tai­vaan alla.

Päädyin monen mut­kan kaut­ta Lohjalle. Tein live­strii­me­jä jär­vien ran­nal­ta ja tutus­tuin uusiin ihmi­siin. Sain jopa uusia ystä­viä. Ihmiset oli­vat siel­lä muu­ten­kin todel­la muka­via. Yöllä sis­ko­ni ja hänen mie­hen­sä tuli­vat hake­maan minut siel­tä Porvooseen. Sain olla vie­lä pari päi­vää vapaal­la jalal­la. Sitten piti men­nä lää­kä­riin. Minut pas­si­tet­tiin uudes­taan sul­je­tul­le osas­tol­le, ja sain täl­lä ker­taa olla siel­lä kak­si viik­koa. Tein siel­tä­kin live­strii­mauk­sia.

Nyt olen ollut vapaal­la muu­ta­man päi­vän. Livestriimaus ja katusoit­to ovat jat­ku­neet. Saan noin 20 euroa tun­nis­sa soit­taes­sa­ni kadul­la.