Kritiikki

Sokean kehitysuskon kriitikko

Georg Henrik von Wright – moder­nin ajan ajat­te­li­ja. Toim. Johan Strang & Thomas Wallgren. Suom. Timo Siukola. Alkuteos Tankens utåt­vänd­het. Georg Henrik von Wright som intel­lek­tuell, Svenska Literatursällskapet 2016.

Tieteen päi­vil­lä tam­mi­kuus­sa 1987 Helsingissä sai alkun­sa skan­di­naa­vi­nen medias­kan­daa­li, jol­lais­ta on mah­do­ton kuvi­tel­la tämän päi­vän leh­tien täyt­teek­si. Johtava sosio­lo­gi Erik Allardt (s. 1925) syyt­ti joh­ta­vaa filo­so­fia Georg Henrik von Wrightiä (1916 – 2003) tuhoa­vak­si pes­si­mis­tik­si, ja – ehkä tah­to­mat­taan – julis­ti titaa­nien tais­te­lun.

Tapaus ker­too jotain intel­lek­tuel­lien vie­lä 1980-luvul­la naut­ti­mas­ta kun­nioi­tuk­ses­ta: hei­dän oppi­nut­ta kes­kus­te­lu­aan ihmis­kun­nan koh­ta­lon­ky­sy­myk­sis­tä pidet­tiin pait­si tär­keä­nä myös viih­dyt­tä­vä­nä. Allardt ja eten­kin von Wright oli­vat hank­ki­neet mer­kit­tä­viä kan­sain­vä­li­siä kan­nuk­sia, mikä lisä­si hei­dän arvo­val­taan­sa. Von Wright peri Cambridgen pro­fes­suu­rin suo­raan ystä­väl­tään Ludwig Wittgensteinilta vuon­na 1951, ja pala­tes­saan monien yllä­tyk­sek­si Suomeen hän oli vas­taa­van­lai­ses­sa alan­sa iko­nin ase­mas­sa kuin joku Aalto tai Ratia.

Ruotsissa Svenska Dagbladet -leh­des­sä yhdek­sän­tois­ta ajat­te­li­jaa otti von Wrightin aja­tuk­siin kan­taa puo­les­ta ja vas­taan, muka­na joh­ta­via polii­tik­ko­ja kuten mal­til­li­sen kokoo­muk­sen Carl Bildt ja kan­san­puo­lu­een Bengt Westerberg. Mikä Suomessa oli var­sin tyy­pil­li­nen intel­lek­tuel­lin roo­li; kehi­tys­krii­tik­ko ja vas­ta­ran­nan kiis­ki, oli Ruotsissa – ja myös Tanskassa, sel­vi­ää käsil­lä ole­vas­ta, juu­ri suo­men­ne­tus­ta artik­ke­li­va­li­koi­mas­ta – vähän vie­ras­ta ja eksoot­tis­ta ja veto­si sekä jyr­kem­piin oikeis­to­kon­ser­va­tii­vei­hin että vasem­mis­to­ra­di­kaa­lei­hin. Toisaalta ”suo­men­ruot­sa­lai­sen filo­so­fin ker­naas­ti tul­kit­tiin edus­ta­van van­ha­kan­tais­ta luo­tet­ta­vaa oppi­nei­suut­ta, joka oli kadon­nut enti­ses­tä emä­maas­ta”, kuten Merete Mazzarella vali­koi­mas­sa kir­joit­taa. Ruotsiksi vuon­na 2016 ilmes­ty­nyt teos ei ole kadot­ta­nut ajan­koh­tai­suut­taan: von Wrightin jul­ki­ses­sa toi­min­nas­sa on help­po näh­dä yhteyk­siä tämän ajan kes­kus­te­lui­hin, ympä­ris­tö­krii­sis­tä euroop­pa­lai­seen yhteis­vas­tuuseen.

Tieteen päi­viä edel­tä­vä­nä vuon­na 1986 Von Wright oli jul­kais­sut teok­sen Vetenskap och fönuf­tet (suom. Tiede ja ihmis­jär­ki, 1987). Siinä ana­lyyt­ti­sen filo­so­fian paris­sa työ­uran­sa teh­nyt pro­fes­so­ri esit­ti entis­tä suu­rem­pia epäi­lyk­siä ihmi­sen ratio­naa­li­suu­den siu­nauk­sel­li­suut­ta koh­taan. Sama jär­kei­sus­ko, joka oli syn­nyt­tä­nyt tie­teen, tek­no­lo­gian, mark­ki­noi­den ja val­tion muo­dos­ta­man epä­py­hän edis­ty­sal­lians­sin ja jon­ka kehit­tä­mi­seen von Wright itse oli anta­nut panok­sen­sa, näyt­ti­kin ole­van vaa­rak­si ihmi­sel­le ja koko maa­pal­lon elä­mäl­le.

Ihmiskunta oli hukan­nut telok­sen, syyn tai tavoit­teen tavoi­tel­la suu­rem­paa kehi­tys­tä, kuten Aristoteleen ajat­te­luun vieh­ty­nyt von Wright ilmai­si. Instrumentaalinen, selit­tä­mi­seen ja tuot­ta­mi­seen kes­kit­ty­nyt jär­ki oli vapau­tet­tu val­jais­taan, mut­ta sel­lai­se­naan, ilman laa­jem­paa tavoit­tei­den ja inten­tioi­den poh­ti­mis­ta, se muis­tut­ti rot­koon kiih­dyt­tä­vää ame­ri­kan­rau­taa.

Von Wrightin tuo­tan­toa lei­maa kak­si osin vas­tak­kais­ta suun­taa: aka­tee­mi­sel­le ylei­söl­le suun­nat­tu englan­nin­kie­li­nen tuo­tan­to sekä var­sin laa­jan luki­ja­kun­nan tavoit­ta­nut ruot­sin­kie­li­nen essee­tuo­tan­to. Jälkimmäisessä von Wright toteut­ti sel­lais­ta ajat­te­lu­aan – tai ”sisäis­tä pak­koa”, kuten hän itse ilmai­si – joka oli mah­do­ton muo­toil­la ana­lyyt­ti­sen filo­so­fian rajoit­tu­neen, mah­dol­li­sim­man suur­ta tark­kuut­ta tavoit­te­le­van ter­mi­no­lo­gian pii­ris­sä.

Esseissään hän ei kos­kaan kysee­na­lais­ta­nut roo­li­aan yhte­nä maa­il­man joh­ta­vis­ta ana­lyyt­ti­sis­ta filo­so­feis­ta eikä teh­nyt näyt­tä­vää pesäe­roa nuo­ruu­des­sa omak­su­maan­sa tie­de- ja edis­ty­sus­koon, mut­ta käy­tän­nös­sä von Wrightin eri roo­leis­sa esit­tä­mät näke­myk­set oli­vat usein ris­ti­rii­tai­sia. Tämä ei suin­kaan vähen­nä hänen tuo­tan­ton­sa arvoa, vaan päin vas­toin tekee sii­tä kieh­to­van myös jäl­ki­pol­vien näkö­kul­mas­ta. Von Wright on arvoi­tus, jos­sa olen­noi­tu­vat 1900-luvun eri suun­tiin vetä­vät voi­mat.

Kokoomateos pai­not­taa artik­ke­leis­saan essee­tuo­tan­toa ja julk­ki­sin­tel­lek­tuel­lin roo­lia, mikä tekee kir­jas­ta pait­si uuden avauk­sen myös tar­peel­li­sen kai­kil­le von Wrightin ajat­te­lus­ta kiin­nos­tu­neil­le. Viisaasti mukaan on myös sisäl­ly­tet­ty yksi von Wrightin itsen­sä kir­joit­ta­ma artik­ke­li, Explanation and unders­tan­ding -teok­sen (1971) ensim­mäi­seen lukuun sisäl­ty­vä ”Tieteenfilosofian kak­si perin­net­tä”, johon ehkä pai­kan­tu­vat von Wrightin tuo­tan­non kah­tia jakaan­tu­mi­sen juu­ret. Siinä hän käsit­te­lee ”gali­lei­sen”, luon­non­la­ke­ja ja kausaa­li­suut­ta koros­ta­van tie­de­kä­si­tyk­sen ongel­mia ihmis­tie­tei­siin sovel­let­tu­na.

Vaikka posi­ti­vis­mia kan­nat­ta­neet tie­teen­fi­lo­so­fit oli­vat luo­neet lukui­sia mal­le­ja esi­mer­kik­si his­to­rian ylei­sik­si laeik­si, käy­tän­nös­sä his­to­rioit­si­jat näyt­ti­vät vält­tä­vän sel­lai­sis­ta puhu­mis­ta. Esimerkiksi Ludvig XIV:n jou­tu­mi­nen epä­suo­sioon huo­non ulko­po­li­tiik­kan­sa seu­rauk­se­na näyt­tää vähän­kin tar­kem­mal­la detal­ji­ta­sol­la sel­lai­sen luon­non­lain vai­ku­tuk­sel­ta, jota voi sovel­taa tasan yhteen tapauk­seen: Ludvig XIV:n uraan, kuten von Wright huo­maut­taa. Mallit, jois­sa Aristoteleen prak­ti­ses­sa filo­so­fias­sa kes­kei­sil­le inten­tio­naa­li­sil­le teoil­le ei ole sijaa, vai­kut­ti­vat ole­van onnet­to­mia ihmis­tie­teis­sä – ne eivät tavoit­ta­neet kult­tuu­rin ja his­to­rian ilmiöi­den yksi­löl­lis­tä eri­tyis­luon­net­ta. Vaikkei vapaa­ta tah­toa edes oli­si, jotain sen kal­tais­ta tar­vit­tiin työ­hy­po­tee­sik­si.

Ihmistieteisiin sovel­tu­vien meto­dien poh­ti­mi­nen oli ehkä sysäys, joka sai von Wrightin laa­jen­ta­maan näkö­kul­maa koko­nai­sen kult­tuu­rin tavoit­tei­siin ja nii­den tavoit­ta­mi­seen käy­tet­tyi­hin kei­noi­hin. Lopulta hän huo­ma­si, että elin­ta­son nousus­ta, talous­kas­vus­ta ja muis­ta kehi­ty­sus­kon fraa­seis­ta oli tul­lut sumu­ver­ho­ja, joil­la het­kel­li­sis­tä hyvis­tä tulok­sis­ta huo­li­mat­ta pei­tet­tiin pidem­män mit­ta­kaa­van tuho­ja ja suu­rem­paa pää­mää­rät­tö­myyt­tä. Aihe oli lii­an epä­mää­räi­nen tie­teen­fi­lo­so­fi­sel­le tut­kiel­mal­le, mut­ta juu­ri sopi­va katee­de­ril­ta kan­sal­le luen­noi­dul­le tie­de­mie­ses­seel­le.

Von Wright ei nimit­täin suin­kaan edus­ta men­nyt­tä maa­il­maa vain posi­tii­vi­ses­sa mie­les­sä. Vaikka hänen intel­lek­tuel­lia­se­maan­sa ja suu­reen jul­ki­suu­teen nos­ta­mi­aan kysy­myk­siä voi nos­tal­gi­soi­da, totuus on, että hänen jäy­kän muo­dol­li­nen tyy­lin­sä ei ole kes­tä­nyt aikaa eri­tyi­sen hyvin. Ylipäänsä oppi­neen muo­dol­li­nen auk­to­ri­teet­ti ei enää tänä päi­vä­nä rii­tä teke­mään teks­tis­tä kiin­nos­ta­vaa – esseis­tiik­ka kai­paa yhtei­sen maa­pe­rän hake­mis­ta ja haa­voit­tu­vuut­ta enem­män kuin jyl­hää aja­tus­pat­sas­te­lua. Useampikin kir­joit­ta­ja vali­koi­mas­sa mai­nit­see pölyi­sen vai­ku­tel­man, mut­ta ainoas­taan Merete Mazzarella ja Anna-Stina Lindholm kir­joit­ta­vat itse sel­keäs­ti von Wrightistä eduk­seen erot­tu­val­la tyy­lil­lä.

Lindholm tekee von Wrightin Aristoteles – Galilei-jaot­te­lua muis­tut­ta­van essee­tyy­lien erot­te­lun: on tie­de­mies, filo­so­fi Francis Baconin aloit­ta­ma auto­ri­ta­tii­vi­nen perin­ne, jota luon­neh­tii pyr­ki­mys selit­tää maa­il­maa. Toisaalta on Michel de Montaignen aloit­ta­ma dia­lo­gi­nen perin­ne, jos­sa luki­ja näh­dään ver­tai­se­na ja jota luon­neh­tii pyr­ki­mys käy­dä kes­kus­te­lua. (s. 235) Von Wright aset­tui yhte­näis­kult­tuu­rin suo­mal­la itses­tään­sel­vyy­del­lä edel­li­seen ase­maan ja yleis­ta­jui­sis­sa teok­sis­saan lähin­nä ava­si ajat­te­lu­aan, ole­tuk­se­na, että se pakos­ti­kin kiin­nos­taa luki­joi­ta.

Usein kiin­nos­ti­kin, ja kiin­nos­taa edel­leen­kin, mikä ker­too sii­tä, että von Wright osa­si kiin­nit­tää huo­mion­sa pysy­väs­ti tär­kei­siin, jopa elin­tär­kei­siin, ilmiöi­hin. Silti vali­koi­mas­sa koros­te­taan lii­kaa vain von Wrightin ajat­te­lun hedel­mäl­li­siä puo­lia aikam­me kes­kus­te­lul­le. Jalustalle nos­te­taan eko­lo­gi­sen tie­toi­suu­den edel­lä­kä­vi­jä, mate­ri­aa­li­sen hyvin­voin­nin ja las­ken­nal­li­sen kehi­ty­sus­kon tark­ka­nä­köi­nen krii­tik­ko. Von Wright oli näis­sä asiois­sa edel­lä­kä­vi­jä sii­nä mää­rin, että hänen voi kat­soa teh­neen itsen­sä tar­peet­to­mak­si. Lukion leh­to­ri­na toi­mi­va Lindholm ker­too oppi­lai­den­sa kom­men­toi­neen mes­ta­rin ajat­te­lua jär­jes­tä, luon­nos­ta ja talous­kas­vus­ta: ”ton­han nyt kaik­ki taju­aa!” (s. 229)

Mazzarella puo­les­taan nos­taa esiin von Wrightin yleis­pro­no­mi­ni­na käyt­tä­män mas­ku­lii­ni­sen hanin sekä erään freu­di­lai­sen lip­sah­duk­sen:

”Kokoelmassa Myten om frams­te­get sano­taan esi­mer­kik­si seu­raa­vaa: ’Maailmanlopun odo­tus oli kes­kia­jal­la lähes jat­ku­va tila. Se vah­vis­tui aika­kau­den lopul­la, kun val­ta­vat onnet­to­muu­det koet­te­li­vat ihmis­kun­taa mus­tan sur­man, turk­ki­lais­ten hyök­käyk­sen, sata­vuo­ti­sen sodan, keret­ti­läi­syy­den ja kir­kon suu­ren skis­man hah­mos­sa.’ Tarkkaavainen luki­ja havait­see, että von Wright ehtii sul­kea niin keret­ti­läi­set kuin turk­ki­lai­set­kin ihmis­kun­nan ulko­puo­lel­le.”

Katkelma on toki vir­he, mut­ta pal­jas­ta­va sel­lai­nen, ja kuvas­taa von Wrightin tuo­tan­non hen­keä oival­li­ses­ti. Oswald Spenglerin Länsimaiden peri­ka­toon jo nuo­re­na ihas­tu­nut von Wright pala­si van­huu­den pes­si­mis­ti­sis­sä kir­joi­tuk­sis­saan kult­tuu­ri­pii­rien erot­te­luun eri­kois­tu­neen filo­so­fin äärel­le, eikä hänen sidon­nai­suut­taan kapeas­ti mää­ri­tel­tyyn län­si­mai­seen – spengle­ri­läi­sit­täin faus­ti­lai­seen – perin­tee­seen voi olla huo­maa­mat­ta. Oikeistokonservatiivit eivät vain sat­tu­mal­ta innos­tu­neet von Wrightistä, jos­ta on usein vai­kea sanoa, onko hän enem­män huo­lis­saan ”län­ti­sen sivis­tyk­sen” vai koko eko­sys­tee­min tuhos­ta. Jälkimmäisen kun­nol­li­seen ajat­te­luun hänen sivis­tys­hu­ma­nis­ti­nen työ­ka­lu­pak­kin­sa tai­si joka tapauk­ses­sa olla aut­ta­mat­to­man van­hen­tu­nut.

Risto Volanen avaa omas­sa artik­ke­lis­saan kiin­toi­sal­la, jos­kaan ei aivan sel­keäl­lä taval­la sitä vai­ku­tus­ta, joka von Wrightin aja­tuk­sil­la oli alkio­lai­suu­den uuteen nousuun kes­kus­ta­puo­lu­een pii­ris­sä ja laa­jem­min­kin. Von Wright pai­not­ti laa­ja-alai­sen sivis­tyk­sen arvoa itse­tar­koi­tuk­se­na ohi 1960- ja 70-luvuil­la koros­tu­nei­den ”anka­ran tie­teel­lis­ten” posi­ti­vis­tis­ten tai marxi­lais­ten mene­tel­mien – täs­sä muu­ten sie­men konflik­tiin hyvin­voin­ti-ideo­lo­gi Allardtin kans­sa.

Sen sijaan kukaan ei vali­koi­mas­sa kir­joi­ta pal­jon ilmei­sem­mäs­tä von Wrightinsä luke­nees­ta poru­kas­ta, Timo Vihavaisen ja mui­den Sarastus-leh­den kir­joit­ta­jien tyyp­pi­sis­tä äärioi­keis­toin­tel­lek­tuel­leis­ta, joi­ta tus­kin hait­taa­vat filo­so­fin puut­teel­li­set tie­dot Euroopan ulko­puo­li­sis­ta kult­tuu­reis­ta. Keskittymällä kapeas­ti mää­ri­tel­tyyn sivis­ty­si­han­tee­seen ja huo­les­tu­mal­la sen elin­kel­poi­suu­des­ta filo­so­fi saat­toi mana­ta esiin myös radi­kaa­lia kan­sal­lis­mie­li­syyt­tä ja jyrk­kää kult­tuu­ris­ta vas­tak­kai­na­set­te­lua. Von Wrightin jäl­keen uppoa­vas­ta län­nes­tä kir­joit­ti toi­nen­kin eira­lai­nen toh­to­ri, jon­ka blo­gin ensim­mäi­nen kir­joi­tus jul­kais­tiin kym­me­nen päi­vää ennen filo­so­fin kuo­le­maa.