Tieteen päivillä tammikuussa 1987 Helsingissä sai alkunsa skandinaavinen mediaskandaali, jollaista on mahdoton kuvitella tämän päivän lehtien täytteeksi. Johtava sosiologi Erik Allardt (s. 1925) syytti johtavaa filosofia Georg Henrik von Wrightiä (1916 – 2003) tuhoavaksi pessimistiksi, ja – ehkä tahtomattaan – julisti titaanien taistelun.
Tapaus kertoo jotain intellektuellien vielä 1980-luvulla nauttimasta kunnioituksesta: heidän oppinutta keskusteluaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä pidettiin paitsi tärkeänä myös viihdyttävänä. Allardt ja etenkin von Wright olivat hankkineet merkittäviä kansainvälisiä kannuksia, mikä lisäsi heidän arvovaltaansa. Von Wright peri Cambridgen professuurin suoraan ystävältään Ludwig Wittgensteinilta vuonna 1951, ja palatessaan monien yllätykseksi Suomeen hän oli vastaavanlaisessa alansa ikonin asemassa kuin joku Aalto tai Ratia.
Ruotsissa Svenska Dagbladet -lehdessä yhdeksäntoista ajattelijaa otti von Wrightin ajatuksiin kantaa puolesta ja vastaan, mukana johtavia poliitikkoja kuten maltillisen kokoomuksen Carl Bildt ja kansanpuolueen Bengt Westerberg. Mikä Suomessa oli varsin tyypillinen intellektuellin rooli; kehityskriitikko ja vastarannan kiiski, oli Ruotsissa – ja myös Tanskassa, selviää käsillä olevasta, juuri suomennetusta artikkelivalikoimasta – vähän vierasta ja eksoottista ja vetosi sekä jyrkempiin oikeistokonservatiiveihin että vasemmistoradikaaleihin. Toisaalta ”suomenruotsalaisen filosofin kernaasti tulkittiin edustavan vanhakantaista luotettavaa oppineisuutta, joka oli kadonnut entisestä emämaasta”, kuten Merete Mazzarella valikoimassa kirjoittaa. Ruotsiksi vuonna 2016 ilmestynyt teos ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan: von Wrightin julkisessa toiminnassa on helppo nähdä yhteyksiä tämän ajan keskusteluihin, ympäristökriisistä eurooppalaiseen yhteisvastuuseen.
Tieteen päiviä edeltävänä vuonna 1986 Von Wright oli julkaissut teoksen Vetenskap och fönuftet (suom. Tiede ja ihmisjärki, 1987). Siinä analyyttisen filosofian parissa työuransa tehnyt professori esitti entistä suurempia epäilyksiä ihmisen rationaalisuuden siunauksellisuutta kohtaan. Sama järkeisusko, joka oli synnyttänyt tieteen, teknologian, markkinoiden ja valtion muodostaman epäpyhän edistysallianssin ja jonka kehittämiseen von Wright itse oli antanut panoksensa, näyttikin olevan vaaraksi ihmiselle ja koko maapallon elämälle.
Ihmiskunta oli hukannut teloksen, syyn tai tavoitteen tavoitella suurempaa kehitystä, kuten Aristoteleen ajatteluun viehtynyt von Wright ilmaisi. Instrumentaalinen, selittämiseen ja tuottamiseen keskittynyt järki oli vapautettu valjaistaan, mutta sellaisenaan, ilman laajempaa tavoitteiden ja intentioiden pohtimista, se muistutti rotkoon kiihdyttävää amerikanrautaa.
Von Wrightin tuotantoa leimaa kaksi osin vastakkaista suuntaa: akateemiselle yleisölle suunnattu englanninkielinen tuotanto sekä varsin laajan lukijakunnan tavoittanut ruotsinkielinen esseetuotanto. Jälkimmäisessä von Wright toteutti sellaista ajatteluaan – tai ”sisäistä pakkoa”, kuten hän itse ilmaisi – joka oli mahdoton muotoilla analyyttisen filosofian rajoittuneen, mahdollisimman suurta tarkkuutta tavoittelevan terminologian piirissä.
Esseissään hän ei koskaan kyseenalaistanut rooliaan yhtenä maailman johtavista analyyttisista filosofeista eikä tehnyt näyttävää pesäeroa nuoruudessa omaksumaansa tiede- ja edistysuskoon, mutta käytännössä von Wrightin eri rooleissa esittämät näkemykset olivat usein ristiriitaisia. Tämä ei suinkaan vähennä hänen tuotantonsa arvoa, vaan päin vastoin tekee siitä kiehtovan myös jälkipolvien näkökulmasta. Von Wright on arvoitus, jossa olennoituvat 1900-luvun eri suuntiin vetävät voimat.
Kokoomateos painottaa artikkeleissaan esseetuotantoa ja julkkisintellektuellin roolia, mikä tekee kirjasta paitsi uuden avauksen myös tarpeellisen kaikille von Wrightin ajattelusta kiinnostuneille. Viisaasti mukaan on myös sisällytetty yksi von Wrightin itsensä kirjoittama artikkeli, Explanation and understanding -teoksen (1971) ensimmäiseen lukuun sisältyvä ”Tieteenfilosofian kaksi perinnettä”, johon ehkä paikantuvat von Wrightin tuotannon kahtia jakaantumisen juuret. Siinä hän käsittelee ”galileisen”, luonnonlakeja ja kausaalisuutta korostavan tiedekäsityksen ongelmia ihmistieteisiin sovellettuna.
Vaikka positivismia kannattaneet tieteenfilosofit olivat luoneet lukuisia malleja esimerkiksi historian yleisiksi laeiksi, käytännössä historioitsijat näyttivät välttävän sellaisista puhumista. Esimerkiksi Ludvig XIV:n joutuminen epäsuosioon huonon ulkopolitiikkansa seurauksena näyttää vähänkin tarkemmalla detaljitasolla sellaisen luonnonlain vaikutukselta, jota voi soveltaa tasan yhteen tapaukseen: Ludvig XIV:n uraan, kuten von Wright huomauttaa. Mallit, joissa Aristoteleen praktisessa filosofiassa keskeisille intentionaalisille teoille ei ole sijaa, vaikuttivat olevan onnettomia ihmistieteissä – ne eivät tavoittaneet kulttuurin ja historian ilmiöiden yksilöllistä erityisluonnetta. Vaikkei vapaata tahtoa edes olisi, jotain sen kaltaista tarvittiin työhypoteesiksi.
Ihmistieteisiin soveltuvien metodien pohtiminen oli ehkä sysäys, joka sai von Wrightin laajentamaan näkökulmaa kokonaisen kulttuurin tavoitteisiin ja niiden tavoittamiseen käytettyihin keinoihin. Lopulta hän huomasi, että elintason noususta, talouskasvusta ja muista kehitysuskon fraaseista oli tullut sumuverhoja, joilla hetkellisistä hyvistä tuloksista huolimatta peitettiin pidemmän mittakaavan tuhoja ja suurempaa päämäärättömyyttä. Aihe oli liian epämääräinen tieteenfilosofiselle tutkielmalle, mutta juuri sopiva kateederilta kansalle luennoidulle tiedemiesesseelle.
Von Wright ei nimittäin suinkaan edusta mennyttä maailmaa vain positiivisessa mielessä. Vaikka hänen intellektuelliasemaansa ja suureen julkisuuteen nostamiaan kysymyksiä voi nostalgisoida, totuus on, että hänen jäykän muodollinen tyylinsä ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Ylipäänsä oppineen muodollinen auktoriteetti ei enää tänä päivänä riitä tekemään tekstistä kiinnostavaa – esseistiikka kaipaa yhteisen maaperän hakemista ja haavoittuvuutta enemmän kuin jylhää ajatuspatsastelua. Useampikin kirjoittaja valikoimassa mainitsee pölyisen vaikutelman, mutta ainoastaan Merete Mazzarella ja Anna-Stina Lindholm kirjoittavat itse selkeästi von Wrightistä edukseen erottuvalla tyylillä.
Lindholm tekee von Wrightin Aristoteles – Galilei-jaottelua muistuttavan esseetyylien erottelun: on tiedemies, filosofi Francis Baconin aloittama autoritatiivinen perinne, jota luonnehtii pyrkimys selittää maailmaa. Toisaalta on Michel de Montaignen aloittama dialoginen perinne, jossa lukija nähdään vertaisena ja jota luonnehtii pyrkimys käydä keskustelua. (s. 235) Von Wright asettui yhtenäiskulttuurin suomalla itsestäänselvyydellä edelliseen asemaan ja yleistajuisissa teoksissaan lähinnä avasi ajatteluaan, oletuksena, että se pakostikin kiinnostaa lukijoita.
Usein kiinnostikin, ja kiinnostaa edelleenkin, mikä kertoo siitä, että von Wright osasi kiinnittää huomionsa pysyvästi tärkeisiin, jopa elintärkeisiin, ilmiöihin. Silti valikoimassa korostetaan liikaa vain von Wrightin ajattelun hedelmällisiä puolia aikamme keskustelulle. Jalustalle nostetaan ekologisen tietoisuuden edelläkävijä, materiaalisen hyvinvoinnin ja laskennallisen kehitysuskon tarkkanäköinen kriitikko. Von Wright oli näissä asioissa edelläkävijä siinä määrin, että hänen voi katsoa tehneen itsensä tarpeettomaksi. Lukion lehtorina toimiva Lindholm kertoo oppilaidensa kommentoineen mestarin ajattelua järjestä, luonnosta ja talouskasvusta: ”tonhan nyt kaikki tajuaa!” (s. 229)
Mazzarella puolestaan nostaa esiin von Wrightin yleispronominina käyttämän maskuliinisen hanin sekä erään freudilaisen lipsahduksen:
”Kokoelmassa Myten om framsteget sanotaan esimerkiksi seuraavaa: ’Maailmanlopun odotus oli keskiajalla lähes jatkuva tila. Se vahvistui aikakauden lopulla, kun valtavat onnettomuudet koettelivat ihmiskuntaa mustan surman, turkkilaisten hyökkäyksen, satavuotisen sodan, kerettiläisyyden ja kirkon suuren skisman hahmossa.’ Tarkkaavainen lukija havaitsee, että von Wright ehtii sulkea niin kerettiläiset kuin turkkilaisetkin ihmiskunnan ulkopuolelle.”
Katkelma on toki virhe, mutta paljastava sellainen, ja kuvastaa von Wrightin tuotannon henkeä oivallisesti. Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon jo nuorena ihastunut von Wright palasi vanhuuden pessimistisissä kirjoituksissaan kulttuuripiirien erotteluun erikoistuneen filosofin äärelle, eikä hänen sidonnaisuuttaan kapeasti määriteltyyn länsimaiseen – spengleriläisittäin faustilaiseen – perinteeseen voi olla huomaamatta. Oikeistokonservatiivit eivät vain sattumalta innostuneet von Wrightistä, josta on usein vaikea sanoa, onko hän enemmän huolissaan ”läntisen sivistyksen” vai koko ekosysteemin tuhosta. Jälkimmäisen kunnolliseen ajatteluun hänen sivistyshumanistinen työkalupakkinsa taisi joka tapauksessa olla auttamattoman vanhentunut.
Risto Volanen avaa omassa artikkelissaan kiintoisalla, joskaan ei aivan selkeällä tavalla sitä vaikutusta, joka von Wrightin ajatuksilla oli alkiolaisuuden uuteen nousuun keskustapuolueen piirissä ja laajemminkin. Von Wright painotti laaja-alaisen sivistyksen arvoa itsetarkoituksena ohi 1960- ja 70-luvuilla korostuneiden ”ankaran tieteellisten” positivististen tai marxilaisten menetelmien – tässä muuten siemen konfliktiin hyvinvointi-ideologi Allardtin kanssa.
Sen sijaan kukaan ei valikoimassa kirjoita paljon ilmeisemmästä von Wrightinsä lukeneesta porukasta, Timo Vihavaisen ja muiden Sarastus-lehden kirjoittajien tyyppisistä äärioikeistointellektuelleista, joita tuskin haittaavat filosofin puutteelliset tiedot Euroopan ulkopuolisista kulttuureista. Keskittymällä kapeasti määriteltyyn sivistysihanteeseen ja huolestumalla sen elinkelpoisuudesta filosofi saattoi manata esiin myös radikaalia kansallismielisyyttä ja jyrkkää kulttuurista vastakkainasettelua. Von Wrightin jälkeen uppoavasta lännestä kirjoitti toinenkin eiralainen tohtori, jonka blogin ensimmäinen kirjoitus julkaistiin kymmenen päivää ennen filosofin kuolemaa.