Esseisti Matti Mäkelä oli hel­mi­kuus­sa 2018 kir­joit­ta­nut muis­tel­mi­aan puo­len­tois­ta kuu­kau­den ajan, kun hän sai diag­noo­sin aggres­sii­vi­ses­ta syö­väs­tä.

*

Matti Mäkelä oli esseis­ti­nä kiteyt­tä­vä, havain­noi­va ja ilkeä, ja sanoil­taan täy­del­li­sen tark­ka. Kuolemaa vas­taan kir­joit­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan näy­tä teh­neen muis­tel­mil­le hyvää. Pitelemättömään tart­tuu innol­la, mut­ta välil­lä sen luke­mi­nen tök­kii pahas­ti. Mäkelä kiil­lot­taa kuvaan­sa, mut­ta jät­tää elä­män­sä pala­sik­si.

Pitelemättömässä Mäkelä hyö­dyn­tää päi­vä­kir­jo­jaan men­nei­syy­den hen­ki­si­nä jäl­ki­nä. Hän ei hir­veäs­ti nii­tä ana­ly­soi. Yhteiskunnallinen kehys­kin jää usein puut­tu­maan. Muistan jul­ki­sen kohun Mäkelän ”läpi­mur­to­teok­sek­seen” kut­su­man Kaksi vai­moa -essee­ko­koel­man (1995, WSOY) ympä­ril­lä. Lukiessani nyt Mäkelän päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jä ja hänen nii­den ympä­ril­le raken­ta­maan­sa kuvaus­ta tuon ajan tapah­tu­mis­ta jään odot­ta­maan ana­lyy­se­jä, joi­ta ei tule.

Se Mäkelä, jon­ka itse vuo­den 2004 jäl­keen tun­sin, oli muun muas­sa äärim­mäi­sen oma­hy­väi­nen, ilki­ku­ri­nen, vit­tui­le­va ja suo­ras­taan pröys­täi­le­vä, tie­tys­sä mie­les­sä Mäkelä-roo­li­aan jul­ki­suu­des­sa näyt­te­le­vä hah­mo. Kaksi vai­moa -nimies­see tie­tys­ti liit­tyy hänen aikaan­sa Pekkas-aka­te­mias­sa ja rin­nak­kais­suh­tee­seen kot­ka­lai­sen kir­jai­li­jan Irja Sinivaaran kans­sa. Mäkelän päi­vä­kir­ja­mer­kin­nät käsit­te­le­vät pää­asias­sa hänen miet­tei­tään kirjan saa­mas­ta jul­ki­suu­des­ta.

Toinen muis­tel­mien koh­ta, jota eri­tyi­ses­ti odo­tin, kos­kee Mäkelän aino­aa romaa­nia Rakkausromaani (2006, WSOY). Teos huis­kais­tiin aika­naan sivuun vain pie­nel­lä media­huo­miol­la. Muistan hyvin, miten äärim­mäi­sen pet­ty­nyt Mäkelä oli romaa­nin­sa vas­taa­no­tos­ta, eikä hän miten­kään tun­tu­nut ymmär­tä­vän kirjan todel­li­sia heik­kouk­sia.

Muistelmateoksen Kahta vai­moa ja Rakkausromaania kos­ke­vis­sa koh­dis­sa Mäkelä käsit­te­lee sek­sin ja SM-kuvioi­den ympä­ril­lä pyö­ri­vää kak­si­nais­mo­ra­lis­mia ja moraa­lis­ta tuoh­tu­mus­ta, mut­ta lii­an vähän. Yleisesti pal­jon kiin­nos­ta­vam­paa oli­si ollut lukea molem­pien kir­jo­jen kir­joit­ta­mis­pro­ses­sin aikai­sis­ta miet­teis­tä, kuten syis­tä, jot­ka sai­vat hänet teke­mään kuu­lui­san pro­vo­ka­to­ri­sen mies­teon. Mäkelä oli mac­ho ja naut­ti tuos­ta roo­lis­ta, jopa koros­ti sitä tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti. Hän halusi ärsyt­tää.

*

Mäkelä kuvaa muis­tel­mis­saan rehel­li­sen oloi­ses­ti kir­jai­li­jan ja krii­ti­kon elan­non kasau­tu­mis­ta pie­nis­tä pala­sis­ta. Vapaana tai­tei­li­ja­na töi­tä ote­taan siel­tä, mis­tä nii­tä saa. Kolumnit sekä puhe- ja kou­lu­tus­ti­lai­suu­det tuo­vat lei­pää pöy­tään pal­jon enem­män kuin kir­ja­myyn­ti­tu­lot. Näkyvillä pitää pysyä. Mäkelän tele­vi­siou­ra alkoi ja lop­pui, eikä hänes­tä tul­lut kos­kaan tele­vi­sion viih­deoh­jel­mis­sa hölöt­tä­vää kir­jai­li­jaa ter­vo­jen lail­la.

Kriitikonurasta Mäkelällä on pal­jon kiin­nos­ta­vaa sanot­ta­vaa 45 vuo­den koke­muk­sel­la. Hän pai­not­taa suo­ra­su­kai­ses­ti kri­tii­kin mer­ki­tys­tä kir­jal­li­suu­del­le. Kriitikkona ole­mi­nen oli hänel­le välil­lä han­ka­laa, sil­lä val­tion kir­jal­li­suus­toi­mi­kun­nas­sa­kin pit­kään istu­nut mies tun­si vuo­si­kym­men­ten jäl­keen kaik­ki kir­jai­li­jat. Kavereitakin kir­pai­se­vat kri­tii­kit pysyi­vät Mäkelän tava­ra­merk­ki­nä Helsingin Sanomia myö­ten.

Monista hyvis­tä het­kis­tä huo­li­mat­ta muis­tel­mat jät­tä­vät mutai­sen lam­men maun suu­hun. En ymmär­rä muu­ta­mis­sa koh­dis­sa ole­via pelk­kiä nimi­rimp­su­ja esi­mer­kik­si kot­ka­lai­sis­ta ystä­vis­tä. Joko aika lop­pui kes­ken tai nimi ehkä vain piti saa­da mai­nit­tua, ettei ystä­viä tai tut­tu­ja oli­si unoh­det­tu. Nämä koh­dat ker­to­vat kirjan vii­meis­te­le­mät­tö­myy­des­tä. Eräs Mäkelän muis­tel­mien luki­ja tote­si­kin, että kir­ja näyt­tää ole­van kave­reil­le, tutuil­le ja Mäkelän nai­sil­le kir­joi­tet­tu.

Muistelmien jäl­keen haluan pala­ta Mäkelän essei­siin, kos­ka niis­sä on kirk­kai­ta lam­pia juo­ta­vak­si. Jotkin esseet jät­tä­vät kit­ke­rän maun suu­hun, sil­lä Mäkelä osa­si kär­jis­tää ja ilkeil­lä. Hän rakas­ti kusiais­pe­siin sohai­se­mis­ta. Etenkin jot­kin luon­toes­seet pakot­ta­vat kat­se­le­maan maa­il­maa Mäkelän sil­min.

*

Olisi ollut kiin­toi­saa näh­dä, mil­lai­set muis­tel­mat Mäkelä oli­si saa­nut aikaan, jos hänen ei oli­si tar­vin­nut kir­joit­taa kuo­le­maa vas­taan. Nyt pää­asial­li­sek­si tun­teek­si jää­vät Mäkelän omat sanat:

”Myönsin Helmille, että ihmi­sil­lä, siis minul­la­kin, on myö­tä­syn­tyi­nen tai­pu­mus valeh­del­la itsen­sä lie­väs­ti parem­mak­si jo aivan evo­luu­tio­his­to­rial­li­sis­ta syis­tä, niin kuin met­so pör­his­tää kau­la­höy­he­ni­ään tai kala punas­tuu.”  (s. 122)

Itse oli­sin luke­nut mie­luum­min rehel­li­sem­mät, ana­lyyt­ti­sem­mät tai tun­nus­ta­vam­mat muis­tel­mat. Monet kuu­le­ma­ni her­kul­li­set tari­nat Mäkelästä eivät ole kir­jaan pää­ty­neet. Syynä lie­nee se, ettei­vät tapah­tu­mat oli­si näyt­tä­neet hän­tä tar­peek­si kiil­lo­tel­lus­sa valos­sa. Harmi.

Lähes aina tava­tes­sam­me Mäkelä mels­ka­si pirus­ti. Nyt hänen muis­tel­mien­sa vii­mei­nen ala­lu­ku nimel­tä Olenko oppi­nut jota­kin jät­tää hai­lean maun. Hän huu­taa pape­ril­la vie­lä ker­ran kau­naan­sa muun muas­sa vih­rei­tä ja femi­nis­te­jä koh­taan. Hän puo­lus­taa vie­lä ker­ran maa­seu­tua. Tuttujen tee­mo­jen muo­dos­ta­man pie­nen pet­ty­myk­sen kes­kel­lä täy­tyy sil­ti tun­nus­taa, että vii­mei­ses­sä ala­lu­vus­sa Mäkelä on par­haim­mil­laan se Mäkelä, mitä oli­si halun­nut lukea koko kirjan ajan – röyh­keä ja oma­hy­väi­nen bes­serwis­ser!