Arkisto, Artikkeli

Jos kuolet lumisadepäivänä, voi olla, että sielusi siirtyy vuoripyyn kehoon

Kurdirunoilija Sherko Bekäsin tuo­tan­nol­la on kur­deil­le mit­taa­mat­to­man suu­ri mer­ki­tys. Bekäs kir­joit­ti maan­paos­ta, vie­rau­des­ta ja surus­ta, mut­ta myös luon­nos­ta, nai­sis­ta ja rak­kau­des­ta.

Mitä suo­ma­lai­nen luki­ja saa irti poliit­ti­sek­si luon­neh­di­tus­ta runou­des­ta? Marja Leena Viitana ana­ly­soi Bekäsin vali­koi­duis­ta, suo­men­ne­tuis­ta runois­ta koos­tu­vaa kokoel­maa Sielun valoa ei voi van­gi­ta, joka ilmes­tyy loka­kuus­sa 2019. Artikkeli on jul­kais­tu ensi ker­ran Särön nume­ros­sa Itä ja län­si (37).

*

Sielun valoa ei voi van­gi­ta. Sherko Bekäsin runo­ja. Suom. Soran Zaki. Soran Zaki (oma­kus­tan­ne), 2019. 122 s.

Runoi­li­jat kan­ta­vat har­teil­laan men­nei­syyt­tään, kiel­tään, kult­tuu­ri­aan ja maa­il­man­ku­vaan­sa. He nos­ta­vat teks­teis­sään esil­le koke­mus­maa­il­man­sa ja sen trau­mat. Tässä mie­les­sä runot ovat aina yksi­tyi­siä, tiet­tyyn aikaan ja paik­kaan sidot­tu­ja. Jotta luki­ja sai­si kiin­ni runoi­li­jan sie­lun­mai­se­mas­ta, runo­jen täy­tyy puhu­tel­la luki­jaan­sa myös ylei­sem­mäl­lä tasol­la. Tästä syys­tä vah­va poliit­ti­nen gen­re on luki­jal­le aina haas­te, jos tuo poliit­ti­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen näky­mä, jos­ta runot nouse­vat, on hänel­le vie­ras.

Tietokirjailija voi kuva­ta tar­kas­ti his­to­rian tapah­tu­mia, syyn ja seu­rauk­sen suh­tei­ta, liit­tää tapah­tu­mat osak­si maa­il­man­po­li­tiik­kaa ja his­to­rian kier­to­kul­kua. Romaanikirjailijalla on mah­dol­li­suus luo­da tämä poliit­ti­nen ja kult­tuu­ri­nen mai­se­ma uudes­taan ja aut­taa luki­jaa hen­ki­lö­hah­mo­jen­sa ja hei­dän elä­män­sä kaut­ta osal­lis­tu­maan his­to­rian tapah­tu­miin. Runoilijan kei­not ovat tyys­tin eri­lai­sia; hän jou­tuu välit­tä­mään omia koke­muk­si­aan ja tun­tei­taan puh­taas­ti runon kie­lel­lä. Kaikki koet­tu jou­tuu taval­laan runou­den tes­tiin. Lyriikassakin on luon­nol­li­ses­ti laji­tyyp­pe­jä, jot­ka antau­tu­vat his­to­rian ker­ron­nal­le parem­min kuin toi­set – eep­pi­nen runous on täs­tä hyvä esi­merk­ki. Tapahtumia on kuvat­tu myös bal­la­deis­sa ja proo­sa­ru­nois­sa. Suomessa kale­va­la­mit­tai­nen runous on tai­pu­nut ker­ron­taan erit­täin jous­ta­vas­ti runo­muo­toi­se­na eepok­se­na.

Sherko Bekäsin runous on moder­nia, vapaa­mit­tais­ta runout­ta. Sen suu­re­na tee­ma­na ovat kaut­ta hänen tuo­tan­ton­sa hajal­laan ole­van Kurdistanin yhdis­tä­mi­nen ja itse­näi­syys.

Sherko Bekäs syn­tyi Irakin Kurdistanin Suleimaniassa vuon­na 1940 ja kuo­li 2013 Tukholmassa. Hänen isän­sä Faiq Bekäs oli hän­kin aika­naan tun­net­tu kur­di­ru­noi­li­ja. Juuri ilmes­ty­neen kokoel­man Sielun valoa ei voi van­gi­ta on koon­nut ja suo­men­ta­nut Soran Zaki. Suomennos sisäl­tää Bekäsin runo­ja vuo­sil­ta 1968 – 2006 sekä inter­ne­tis­sä jul­kais­tu­ja runo­ja. Bekäs kir­joit­ti sora­nin mur­teel­la, joka on yksi kur­din kie­len kah­des­ta pää­mur­tees­ta. Hän jul­kai­si kaik­ki­aan 43 teos­ta, joi­ta on kään­net­ty 14 kie­lel­le.

Ensimmäisellä nopeal­la luku­ker­ral­la kuun­te­lin Bekäsin runo­jen ryt­miä ja soin­tu­ja ja nii­den kai­ku­ja itses­sä­ni. Lukijana oival­sin pian, että olen ”vain” luki­ja, jon­ka pin­ta­puo­li­set tie­dot Bekäsin kult­tuu­ris­ta ja taus­tas­ta eivät oikeu­ta ana­ly­soi­maan hänen ker­to­maan­sa his­to­ri­aa muul­la tavoin kuin hänen säkei­den­sä vai­ku­tus­ten kaut­ta omas­sa mie­les­sä­ni. Samalla jou­duin tie­tys­ti miet­ti­mään, kenel­le Bekäs kir­joit­ti. Ajatteliko hän myös minua, taval­lis­ta luki­jaa, joka on kiin­nos­tu­nut maa­il­man runou­des­ta ja ehkä kir­joit­taa itse­kin? Kirjoittiko hän päät­tä­jil­le, koh­ta­lo­to­ve­reil­leen vai meil­le kai­kil­le? Bekäsin runout­ta lukies­sa huo­maa sel­väs­ti oman kult­tuu­ri­sen ulko­puo­li­suu­ten­sa. Kurdien elä­män traa­gi­suu­den voi­vat kun­nol­la ymmär­tää vain kur­dit itse. Tästä syys­tä voin lukea hänen runo­jaan vain suo­ma­lai­sen runou­des­ta kiin­nos­tu­neen ja runo­ja kir­joit­ta­van ihmi­sen näkö­kul­mas­ta. Paljon jää toden­nä­köi­ses­ti ymmär­tä­mät­tä ja runo­jen taus­tal­la ole­vat koke­muk­set selit­tä­mät­tä. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, ettei­kö Bekäsin runo­jen voi­si antaa vai­kut­taa ja kajah­del­la luki­jan mie­les­sä. Runot teke­vät työ­tään luki­jas­sa myös sil­loin, kun nii­den antaa vain las­keu­tua vapaas­ti tie­toi­suu­teen­sa.

Runojen kaut­ta nouse­va tus­ka ja suru ovat ilmi­sel­väs­ti maan­paos­sa ole­van kir­jai­li­jan tus­kaa ja surua, jol­lais­ta har­va meis­tä jou­tuu koke­maan. Särön nume­ros­sa 34 (2018) käsit­te­lin laa­jem­min tätä maan­pa­ko­lai­suu­den ja runou­den suh­det­ta tode­ten, että maan­paos­sa ole­mi­nen luo runoi­li­jan teks­tei­hin usein vie­raan­tu­mi­sen tun­net­ta. Tällöin runoi­li­jan mie­len­mai­se­ma jakau­tuu ikään kuin kah­tia: kotoi­suu­teen ja vie­raal­la maal­la oloon. Aloin etsiä näi­tä jako­lin­jo­ja Bekäsin runois­ta. Runossa Täällä kah­tia­ja­ko kyt­key­tyy ahdis­ta­vaan unoh­ta­mi­sen pel­koon:

Täällä, vie­raal­la maal­la, / vuo­si vuo­den jäl­keen / hius hiuk­sen jäl­keen, / itä­mai­sen rak­kau­den hius, / uskol­li­suu­den hius, / vie­raan­tu­mi­sem­me / sement­ti­sel­lä jal­ka­käy­tä­väl­lä / putoam­me alas! // Mikä kata­stro­fi, ystä­vä­ni! / Me ete­nem­me / sie­lun kal­juun­tu­mis­ta koh­ti!

Kun muis­tot rak­kaan ihmi­sen kuol­tua alka­vat haa­lis­tua, saa­tam­me pelä­tä unoh­ta­vam­me rak­kaam­me koko­naan, vaik­ka his­to­ria tekee omaa muo­toi­lu­työ­tään meis­sä juu­ri noi­na het­ki­nä. Samalla taval­la voi pelä­tä unoh­ta­van­sa syn­nyin­maan­sa, kuin rak­kaan, joka on men­nyt iäk­si, ja joka ei palaa enää kos­kaan. Tuo ala­ku­lo ja ”ei kos­kaan enää, mil­loin­kaan” on läs­nä näky­mät­tö­mä­nä Bekäsin runois­sa. Hänelle se oli hen­ki­lö­koh­tai­nen tun­ne, eikä muu­tok­sia hänen elin­ai­ka­naan ollut odo­tet­ta­vis­sa. Edgar Allan Poen korp­pi raak­kuu ”ei mil­loin­kaan” yhä uudes­taan, mut­ta Bekäs ei pys­ty eikä halua irrot­tau­tua sitou­tu­mi­ses­taan Kurdistanin koh­ta­loon kuten Poen runon ker­to­ja­kaan ei kyen­nyt irrot­tau­tu­maan rakas­tu­mi­ses­taan mene­tet­tyyn Lenoreen.

Rikkirevityn Kurdistanin tilan­ne näkyy ja kuu­luu kokoel­mas­sa kur­dien esi­tais­te­li­joi­den ja san­ka­rei­den elä­män­vai­hei­den ja kuo­le­man kuvaa­mi­se­na. Runot palaut­ta­vat mie­leen myös ihmis­ten koke­mat kau­heu­det, kuten vuo­den 1988 Halabjan kau­pun­gin kaa­su­hyök­käyk­sen. Tuolloin hyök­käyk­ses­sä kuo­li tai vam­mau­tui yli 10 000 sivii­liä. Lukija jou­tuu aja­maan läpi tais­te­lu­tan­te­rei­den tajua­mat­ta täy­sin, mitä kaik­kea onkaan tapah­tu­nut vuo­si­kym­me­nien ja -sato­jen kulues­sa. Hän näkee vain savua­vat rau­niot, tus­kis­saan makaa­vat ihmi­set ja hei­dän pelon, tus­kan ja vihan huu­ton­sa. Se kos­ket­taa, mut­ta ymmär­räm­me­kö täy­sin?

Bekäsin runois­sa tois­to näyt­tää voi­man­sa. Runossa Aikojen alus­ta läh­tien ”sii­tä läh­tien” ja ”yhtä kau­an kuin” -alkui­set säkeet rum­mut­ta­vat yksi­toik­kois­ta, mut­ta voi­mal­lis­ta tah­tia runoi­li­jan ja hänen kan­san­sa kär­si­myk­sel­le.

Siitä läh­tien kun maat ovat olleet ole­mas­sa / minä olen ollut ilman isän­maa­ta. / Siitä läh­tien kun vuo­ret ovat syn­ty­neet / minä olen vie­ri­nyt alas nii­den rin­tei­tä. / Yhtä kau­an kuin puut ovat olleet ole­mas­sa, / minut on hir­tet­ty puu­hun.

Toisto pitää pii­nal­li­ses­ti ottees­saan, vaik­ka haluai­sin jo siir­tyä eteen­päin, olla luke­mat­ta noi­ta kivu­liai­ta säkei­tä, jot­ka löyh­kää­vät vai­nol­ta ja kär­si­myk­sel­tä. Kokoelman taus­tal­la kuu­len Pablo Nerudan, Anna Ahmatovan ja mui­den sotaa näh­nei­den runoi­li­joi­den sano­jen kumun ja jos­kus ryt­min­kin. Picasson Guernican väki­val­ta ja kaa­os on kuva, joka nousee mie­leen monia säkei­tä lukies­sa.

Kokoelma avaa ovia myös tun­nel­mal­li­siin muis­ti­ku­viin, sar­kas­ti­siin huo­mioi­hin elä­män­me­nos­ta ja nais­ten ase­maan liit­ty­viin kan­nan­ot­toi­hin. Runossa Linnunpesä (1985) Bekäs kuvaa suh­det­taan esi­mer­kik­si kom­mu­nis­miin osu­vas­ti:

En ole kom­mu­nis­ti, mut­ta usein näen sen, / että jot­kut / äiti­ni ja isä­ni / yksit­täi­set sanat / ovat kuin eksy­neet var­puset, / jot­ka eivät löy­dä illan­suus­sa pesään­sä, / ja näi­nä iltoi­na / ne len­te­le­vät ja halua­vat teh­dä / Leninin lip­pa­la­kis­ta / itsel­leen pesän.

Sherko Bekäsin 157 runos­ta koos­tu­van suo­men­nok­sen laa­juus aiheut­taa sen, että eri­lai­set tee­mat ris­tei­le­vät eri­ta­soi­si­na kaut­ta kokoel­man. Yksi näky­vim­mis­tä tee­mois­ta on nai­sen ase­ma. Bekäs aset­taa jos­kus itsen­sä nai­sen ase­maan ja tar­kas­te­lee nais­ta mil­loin tais­te­lu­to­ve­ri­na, mil­loin äiti­nä, mil­loin rakas­tet­tu­na. Runossa, jon­ka hän kir­joit­ti Suleimaniassa vuon­na 2012 kan­sain­vä­li­sen nais­ten­päi­vän kun­niak­si, hän kir­joit­taa:

Tänään minä en ole mies, / olen muut­tu­nut nai­sek­si. / Laitan äiti­ni nimen isä­ni nimen pai­kal­le. / Tänään minä en ole enää Sherko Fajaq Bekäs, / vaan olen Sherko Shafiqa Sabiha!

Jokin nois­sa säkeis­sä tuot­taa luki­jal­le tun­teen aivan kuin hän ulko-oves­ta ulos käve­le­mi­sen sijaan kapuai­si­kin ulos ikku­nas­ta. Hieman rie­naa­vaa vapaut­ta, joka saa luki­jan hymyi­le­mään itsek­seen vinos­ti sisään­päin, vaik­ka samal­la ikku­nan­puit­teet raa­pi­vat­kin jal­ko­ja. Maailmassa, jos­sa tasa-arvo tun­tuu yhä rie­naa­val­ta vapau­del­ta, tar­vi­taan näi­tä runo­ja.

Useimmilla runoi­li­joil­la on omat lin­tun­sa, sie­lun­so­puk­kan­sa avai­met, jot­ka len­näh­tä­vät runoi­hin mil­loin mis­sä­kin tar­koi­tuk­ses­sa. Bekäsin runo­jen vuo­ri­pyyt ovat sie­lun­mai­se­man ja sen maas­ton asuk­ke­ja, maas­ton, jos­sa kuo­le­ma on aina lähel­lä. Vuoripyitä met­säs­te­tään surut­ta, mut­ta samal­la ne kiel­täy­ty­vät häk­ki­lin­nun roo­lis­ta. Runoilijan pääs­ky­set ovat hänen sie­lu­aan soit­ta­via kie­liä, jot­ka saa­vat säkeet heläh­te­le­mään kie­les­tä ja kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta.

Kauan sit­ten / maa­il­man kaik­kien / man­te­rei­den / runoi­li­joi­den / sie­lun / pääs­kys­par­vi / len­si / yhdes­sä rivis­sä / ja / las­keu­tui hyvin hil­jaa / laa­tik­koon, / joka myö­hem­min / muut­tui / pia­nok­si.


Artikkelin otsik­ko on sitaat­ti Sherko Bekäsin runos­ta Reinkarnaatio.